Romantiikkaa 2000-luvulla

Sömnön takakannessa lainataa Suomen Kuvalehden kritiikkiä, jossa Heikki Kännöä luonnehditaan "täysin omalaatuiseksi kertojaksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa".

Se on ytimekkäästi sanottu. Suuri osa suomalaisesta nykykirjallisuudesta on realistista, se kertoo tavallisista ihmisistä, arkisista asioista, pienistä sattumuksista. Sellaisia minäkin enimmäkseen tykkään lukea, ja koska olemme tavallisia ihmisiä, ei ole mikään ihme että suuri osa kirjallisuudesta on sellaista kuin se on.

Mutta Kännö on ihan toista maata. Hänen kerrontansa on äärimmäisen vuolasta ja runsasta, kuin Mahlerin sinfonia. Ei lauseiden tasolla ollenkaan, mutta tarinoiden. Kun uusi luku alkaa, hypätään yleensä uuteen aikaan ja paikkaan, ja monesti myös uusiin ihmisiin. Ollaan Ruotsin saaristossa, Wienissä, Afrikassa ja ties missä. Natseja paetaan, istutaan kalliolla, pohditaan taiteen olemusta. Unenomaiset jaksot ovat tavallisia, mystiikka ja myytit tärkeä osa tarinaa.

Luin kirjaa pitkään, ja jossain kohtaa pelkäsin pudonneeni kyydistä: en muistanut enää, mitä kaikkea olikaan tapahtunut. Mutta sitten päätin, etten välitä moisesta, ja kas, sehän toimi ihan hyvin. Kyllä se päälinja sieltä silti hahmottuu. Kaiken keskellä on Werner H. Berger, tukholmalainen kuvataiteilija, jonka elämäkertaa kertoja Isak Severin kirjoittaa. Bergerin sukutaustaa selvitetään välillä niin kaukaa, että lukija on ihmeissään. Totesin, että parhaiten pysyn kyydissä kun en liikoja kysele, annan Sömnön vain viedä. Ja hienostihan se vei.

Kännö on minun silmissäni ensisijaisesti romantikko. Se näkyy konkreettisesti siinä, että romantiikan ajan kirjailijat ja säveltäjät ovat mukana tarinassa, sekä tekstilainoina että romaanihahmoina, Nietsche ja Wagner etunenässä. Romantiikan henki tulee myös mieleen siitä, että kaikki tavallinen ja arkinen loistaa poissaolollaan: kukaan ei käy töissä, taiteilemiseen riittää aikaa, eikä silti tule nälkä eikä vilu. Hahmot ovat etuoikeutettua väkeä, älykkäitä ja oikullisia. Eikä Suomeen ole mitään kytköksiä. Kaikki tämä on täydellisen epäajanmukaista ja siksi kovin kiehtovaa, siksi Kännö on helmi kirjailijoidemme joukossa.

Heikki Kännö: Sömnö
Sammakko

Pieniä ihmisiä suuressa maailmassa

Markus Leikola on kirjoittanut kolme romaania. Ensimmäinen ja kolmas ovat tuhatsivuisia, tämä keskimmäinen, Sakean veren vuosi (2018) hiukan kevyempi sivumäärältään.

Jos kirjan sivumäärä onkin kevyempi, tarinassa ei ole mitään kevyttä. Sakean veren vuosi on tietenkin vuosi 1918, ja Leikola todellakin "piirtää mustalla liidulla murhenäytelmän", niin kuin takakannessa luvataan.

Leikolan tarinassa ovat mukana isot herrat Svinhufvud ja Mannerheim, mutta onneksi myös pieniä ihmisiä. Sieltä, pienten ihmisten maailmasta kaunokirjallisuus ponnistaa, historiankirjat ovat asia erikseen. Sisarukset Hedvig ja Erik ovat valkoisia, lähellä valtionjohtoa. Aliina ja Unto ovat punaisten puolella. Näistä neljästä vain Hedvig on oikeasti luokkatietoinen ja sotaisa, muut vain ajautuvat tilanteisiin, usein puolivahingossa, vastoin tahtoaan tai pakotettuina. Ja mustalla liidulla piirtäminen tarkoittaa tietysti, ettei kenellekään käy hyvin. Ilo saattaa hiukan pilkahtaa, mutta vain peittyäkseen suureen suruun.

Vuodesta 1918 on kirjoitettu valtavasti, joten kirjalta vaaditaan paljon, ja jotain erityistä. Leikola onnistuu erinomaisesti. Hän piirtää lyhyillä kohtauksilla tilanteita, joissa ei välttämättä puhuta juuri mitään, mutta joissa tulee siitä huolimatta sanotuksi paljon. Jos jollekulle pitäisi demonstroida, mitä kaunokirjallisuuden ykkösmaksiimi "näytä, älä kerro", tarkoittaa, tätä kirjaa voisi käyttää opetusmateriaalina.

Tiiviissä tekstissä kaikki on paikallaan, alkaen alun kuvauksesta, jossa aurinko valaisee järven ja jättää metsän varjoon. Hiukan mietityttää, miksi Helsingin tuomiokirkkoa kutsutaan Nikolainkirkoksi, vaikka vuonna 1918 sen nimi oli juuri muutettu Suurkirkoksi.

Markus Leikola: Sakean veren vuosi
Into

Äiti Venäjä kiusaa

Kun viimeksi luin Ilkka Remestä (oho, siitä on jo yli kolme vuotta), kirjoitin näin: "Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin."

Oikeassa elämässä asiat eivät tänä koronakeväänä ole hyvin. On ihan mahdollista, että jotkut lukijoista kääntyvät kevyempien aiheiden puoleen saadakseen hengähdystaukoa ahdistavaan tilanteeseen ja uutisten yksioikoisuuteen. Minäkin hetken aprikoin, josko pitäisi tehdä niin.

Remes kuitenkin tarttui käteeni ja vei saatille. Ja tutun vetävästi veikin, tietenkin. Eivätkä tiukkojen tilanteiden käänteet mitenkään ahdistavilta tuntuneet, päin vastoin. Jos kirjan tapahtumia haluaa todellisuuteen verrata, ne kertovat, että ei tässä oikeasti niin kamalaa ole. Aika paljon pahemminkin voisi olla, itse asiassa todella paljon pahemmin.

Kremlin nyrkissä Venäjä tekee iskuja Ahvenanmaalle ja Helsingin edustalle, ja myös Huippuvuorilla tapahtuu. Venäjä haluaa testata, kuinka pitkälle se voi mennä ennen kuin Naton viides artikla aktivoituu ja Nato lähtee puolustamaan pieniä maita. Narvassa tapahtuu, ja Yhdysvalloissakin mennään siellä ja täällä. Natsit ovat mukana, ja kiinalaiset. Nehän ne ovat kaikkialla.

Juoni on tuttua Remestä, ja se vetää hirvittävän hyvin. Ei täysillä koko ajan, mutta usein kuitenkin. Hahmoja on paljon, mutta kärryillä pysyy helposti. Ja aika ajoin pitää pysähtyä googlettelemaan, miltä tuo ja tuo pommikone oikein näyttääkään, ja missä tuo ja tuo kadunkulma sijaitsee. Se on antoisaa. Seisoin viime kesänä Hitlerin bunkkerin vieressä Berliinissä tietämättä missä seisoin, saksalaiset kun eivät jostain syystä paikkaa mainostaneet.

Heikkoudetkin ovat tuttuja. Suurin on se, että kaikki tapahtuu niin isossa mittakaavassa, ettei ohkaisiin hahmoihin juuri synny tunnesiteitä. Remes toteaa tämän itsekin sivulla 256: "Robertin suhde CIA:han oli kiinalaisten tiedossa; se toi uskottavuutta ja teki heidät ylipäätään vakavasti otettavaksi tahoksi, mutta kohotti heidät myös isoon ja kovaan peliin jossa yksittäisillä ihmishengillä ei ollut merkitystä valtiotason intressien rinnalla." En tiedä, onko virke ironinen, mutta sellaisena sen voi helposti lukea.

Toisaalta tunnesiteettömyys myös helpottaa, kun tarinan ahdistus ei siirry lukijan ahdistukseksi. Muita heikkouksia ovat lähinnä pienet huolimattomuusjutut kuten sinne tänne jäänyt toisto, esimerkiksi ilmaus "- kirjaimellisesti -" kahdella peräkkäisellä sivulla 160 ja 161.

Kyllä tätä ilokseen ja kauhistuksekseen lukee.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki
WSOY