perjantai 24. syyskuuta 2021

Niin paljon jää sanomatta

E-kirjapalvelujen paras puoli on, että jatkuvasti törmää kirjoihin joiden olemassaolosta ei tiedä. Kauko Röyhkän Vaeltava vitsaus -muistelmateos on aivan uusi, ja mielenkiintoinen, koska se kertoo mm. Narttu-vuosista. 

Röyhkä on kaikin puolin kiinnostava, sekä musiikki että kirjat ovat kolahtaneet allekirjoittaneeseen. Ei aina täysillä, mutta usein. 

Tällä kertaa on sanottava, että Röyhkä hukkaa mahdollisuutensa. Vaeltava vitsaus on hiukan hutiloitu välityö. Muistelmien ensimmäinen osa keskittyi Röyhkän lapsuuteen, joten voisi odottaa että lapsuuden jälkeistä elämää pilkotaan moneenkin muistelmaosaan. Mutta ei, tässä kirjassa käydään läpi koko lapsuuden jälkeinen elämä, aina pandemiaan asti. Koko valtava tuotanto kiidetään pikavauhtia, ja mukana on paljon kokonaisia lauluntekstejä, jotka tuntuvat siltä että koitetaan vain saada sivumäärää kasvatettua. ”Siinä välissä tehtiin pari levyä” -tyyppisiä oikaisuja tulee vastaan tämän tästä. Olisi ollut tosi mielenkiintoista kuulla varsinkin kirjojen syntyajatuksia. Niitä ei kirjassa ole juuri lainkaan. 

Toki Vaeltavassa vitsauksessa on monenlaisia sattumuksia ja anekdootteja, ja sitä lukee ilokseen. Teksti kulkee. Mutta niin paljon jää sanomatta. Tai sitten Röyhkä ei vain muista. En kyllä muistaisi itsekään.  

Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus. Muistelmat 2

Docendo


sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Elämäkerta ei ole terveystuote

Kaija Koo -elämäkerran esipuhe uhkaa suistaa tämän lukijan heti kättelyssä pois kirjan parista. ”Nyt 58-vuotiaana taiteilijana ja aikani täällä telluksella hyörineenä ja pyörineenä pieni pateettinen pohdinta on paikallaan. - - Taiteilijoiden kaulaan ripustetaan jo syntymässä avain salaiseen porttiin, jota raottaessaan he päästävät ulos sellaistakin, mitä eivät haluaisi tänne livahtavan.” Siinä ohessa Kaija Koo rinnastaa itsensä Aleksis Kiveen, Eino Leinoon ja L. Onervaan. 

Huh huh! Tietääkseni Kaija Koolla ei ole sitten niin minkäänlaista tekemistä taiteen kanssa. Viihteen kyllä, mutta nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Kaija Koo ja Eino Leino eivät kuulu samaan porukkaan.  

Kun esipuheen järkytyksestä on päässyt yli, kirja nappaa mukaansa. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on taitava kirjoittaja, ja Taipumaton on hyvä kirja. Sujuvaa tekstiä, mielenkiintoinen tarina, mielenkiintoisia anekdootteja. Joista mehevimmät on toki jo siteerattu iltapäivälehdissä. 

Pitkä ura monine nousuineen ja laskuineen tarjoaa hyvät puitteet, ja draamallinen kaari syntyy kuin itsestään avioliitosta. Rakastuminen, tuottelias työvaihe, miehen alkoholismi ja sortuminen sekä lopuksi vapaus. Kaija Koo on 2000-luvun itsenäisen ja vahvan naiseuden ikoni ja symboli, ja viihteen timantinkova ammattilainen. 

Tarinalle on myös kovasti eduksi, että Kaija Koo on 80-luvun kasvatti. 80-luvulla kasvaminen kun tarkoittaa alkoholin kanssa läträämistä ja sekoilua. Sellaisesta on paljon hauskempi lukea kuin streittaamisesta tai jumpassa käymisestä tai sukulaisten tapaamisesta kahvikupin äärellä. Kahvittelu on varmaan terveellisempää, mutta hyvä elämäkerta ei ole terveystuote, se on mielenkiintoinen tarina. Niin kuin tämä on. 

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo. Taipumaton

WSOY


tiistai 14. syyskuuta 2021

Tuomas Kyrön parhaat jutut ovat piilossa täällä

Suomalainen Plus -palvelusta löysin Tuomas Kyrön vuonna 2011 julkaistun Taide ja tolkku -nimisen kirjan. En ollut semmoista ennen huomannut, tutustutaanpa siis. 

Suhteeni Tuomas Kyrön kirjoihin on kaksijakoinen. Mielensäpahoittajat ovat mahtavia. Niitä on kiva lukea, koska idea on niin hyvä ja toimiva. Sitten on ne muut romaanit. Niistä en ole syttynyt ollenkaan, ei vaan nappaa. 

Taide ja tolkku alkaa kokoelmalla Kyrön kolumneja. Ne ovat silkkaa mielensäpahoittajaa, vain ilman Mielensäpahoittaja-nimistä päähenkilöä. Hauskoja pikku juttuja, valituksia ja sen sellaisia. Kymmenen vuoden ikä näkyy: jutut näyttävät nyt kertovan viattomuuden ajasta, sellaisesta ajasta jolloin ihmiset eivät vielä olleet laminoituneet näyttöjensä ääreen. Se on kyllä hyvä huomio tehdä, vain kymmenessä vuodessa koko ihmiskunta on vaihtanut sosiaalisen elämänsä säälittävänsurkeaan ruuduntuijotteluun. Tämä on karmeaa, katsoinpa asiaa isän tai opettajan näkökulmasta. 

Kolumnien julkaisualustat olisi ollut kiva mainita. 

Kolumnien jälkeen tulee sarjakuvia, yhden kuvan strippejä. Niissä seikkailee Läskipää, tuo sama joka on kirjan kannessa. En ole erityisesti sarjakuvien ystävä, joten selailin ne miten kuten läpi. Ihan kivoja. 

Sarjakuvien jälkeen tulee yllätys, Kyrön kirjoittamia novelleja. Ja millaisia ne ovat, aivan loistavia! Ne ovat kirjallisuutena parasta mitä olen Kyröltä koskaan lukenut. Miksi ihmeessä Kyrö ja WSOY ovat halunneet piilottaa nämä novellit jonnekin kolumnien ja sarjakuvien taakse? 

Merkillinen ratkaisu, merkillinen kirja. 

Tuomas Kyrö: Taide ja tolkku

WSOY











tiistai 7. syyskuuta 2021

Petra Rautiainen tuntee aiheensa

Taiteilijan työssä hienointa on vapaus. Esimerkiksi kirjailija saa valita aiheensa aivan vapaasti. Suomessa tällä hetkellä näitä vapaasti valittavia aiheita on peräti kaksi kappaletta! Kunhan kirjoittaa sodasta tai homoista, kaikki on hyvin. Ja jos kirjoittaa molemmista, kaikki on sitäkin paremmin. 

Tuo ajatus tuli mieleen kun luin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa -kirjaa. Jatkosodan aikaan sijoittuvaan tarinaan ilmestyy vähän puolivälin jälkeen vieno ja irralliseksi jäävä viittaus homoseksuaalisuuteen. Maailma on pullollaan aiheita, mutta mitä ilmeisimmin kustantamomaailma on eri asia kuin oikea maailma. Kustantamo miettii mikä myy, ja tämmöistä se nyt on. Huomenna alan kirjoittaa tulevaa menestysromaanisarjaani Homopojan seikkailut Suomen sodissa, osa 1: Nuijasota. 

Oikeasti Rautiaisen kirja on oikein hyvä. Alussa lauseet yllättävät, niiden lyhyys tuntuu töksähtelevältä. Mutta ne ovat hienoja lauseita, eivätkä ne aina niin lyhyitäkään ole. Hienoja niistä tekee kieli, joka on karua ja kaunista, juuri niin kuin esittelytekstissä luvataan. Ja aivan erityisen hienoa on se, kuinka syvällisesti Rautiainen selvästi aiheensa tuntee. Saamelaisten esineet, tavat, maisemat ja myös saamen kieli on kirjoittajalla selvästi hanskassa, ja se on mielenkiintoista. 

Mielenkiintoinen on myös tarina, jota kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Yhtäällä ollaan vuodessa 1944, ja sotilaat kokevat kaikenlaista kamalaa. Toisaalla ollaan vuosissa 1947-50, siellä Inkeri etsii sotaan kadonnutta miestään Kaarloa. Kertomuksen mysteerit ja kysymykset avautuvat vähä vähältä, lukijan on helppo pudota tarinan imuun. Inari ja Enontekiö heräävät henkiin, ja Rautiainen muistaa koko ajan pitää katseen pienessä. Oli se sitten maiseman tai talon yksityiskohta, tai ihminen. Se on hienoa. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava

perjantai 3. syyskuuta 2021

Sanoista tunteiksi

Petri Tammisen uusi kirja on aina tapaus. 

Suomen historia perustui viidensadan ihmisen haastatteluun, pienten ihmisten pieniin hetkiin, jotka Tamminen tiivisti bagatelleiksi, miniatyyrihistoriankirjoitukseksi. Se sano jatkaa samaa ideaa. Tällä kertaa Tamminen on kerännyt ihmisiltä muistoja sanoista, jotka ovat joko rohkaisseet tai loukanneet niin että mieleen on jäänyt elämän mittainen muisto. 

Ja taas Tamminen on tehnyt omaa lönnrotintyötään, siivilöinyt oikeat sanat esiin ja karsinut kaiken turhan niiden ympäriltä pois. Tuloksena on sadan muiston kokoelma, jonka lukaisee tunnissa, mutta johon heti ensi sivuilta tietää myöhemmin palaavansa. Olennaista on toden tuntu, tarinoiden hahmoilla on usein nimet. Myös otsikot ovat olennaisia, ne pitää lukea tarinan jälkeen jotta kokonaisuus asettuu paikalleen. Seurauksena on liikutus tai ilo tai suru, tai sitten erilaisten tunteiden sekamelska. 

Tässä pari esimerkkiä, Onnellinen hymyPalapeili ja Meidän pihalla

”Synnytys meni kaikin puolin hyvin. Tuli sitten se ensimmäinen rauhallinen hetki, vauva nukkui ja saatiin olla keskenämme, oikein kaunis kevätaamu. Muistan että kävin hakemassa pukuhuoneesta kameran. Siinä välissä hän oli kerännyt rohkeutensa. Tämä ei sitten ole sinun. Minulla oli edelleen se onnellinen hymy kasvoillani. Tunsin sen. Ja kameran kaulassa roikkumassa.”

”Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. Isä katseli minua palapeilin kautta. Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella hoikempaa. Peilin kautta saatana sanoi.”

”Koulu oli jo alkanut, mutta en halunnut nousta. Kymmenen jälkeen joku koputti oveen ja hetken päästä ikkunaan. Oli pakko nousta katsomaan. Liikunnanopettaja ja uskonnonopettaja seisoivat meidän pihalla. Kun hetken päästä istuin liikunnanopettajan Taunuksen takapenkillä, uskonnonopettaja kääntyi etupenkiltä katsomaan. Me Irman kanssa ajateltiin että sinä olet niin fiksu tyttö että me ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” 

Tamminen ei anna lukijalle muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä ja syventyä joka ikiseen sanaan. Sellaista on painava teksti. Ei yhtään raskas, mutta painava. 

Petri Tamminen: Se sano

Otava