Finlandia voitettiin ehyellä ja väkevällä tunnelmalla

En ole lukenut Anni Kytömäen aiempia kirjoja, mutta Finlandia-kisan voitto on erinomainen syy aloittaa.

Onhan Margarita hieno teos, todella upea. Monella tapaa. Lyyristä kieltä ja verkkaista kerrontaa osasin odottaa, ja luontokuvauksia. Niitä kirjassa on paljon, esimerkiksi tällaista: ”Pujotan käteni rungon alle ja vajoan syvemmälle. Korvat jäävät veden peittoon, kohina madaltuu. Kuuntelen pinnanalaista maailmaa, katselen puunlatvoja ja taivasta. Sydänyölläkin kesä pitää avaruuden edessä ohutta kajastuksen harsoa.” 

Kirja lähtee liikkeelle hitaasti, ja aikatasoja on kaksi. Yhtäällä ollaan toisessa maailmansodassa sairasvuoteella, toisaalla vuodessa 1950, kuvitteellisen Kankariston kylpylässä lähellä Tamperetta. Päähenkilö Senni on hieroja, jonka työtä ja pientä elämää kylpylässä ja kotona kuvataan. Nuori nainen kohtaa miehen, ja teoilla on seuraamuksensa. Vaikeuksia tulee, pieniä ja isoja, eikä elämä ole helppoa kuin hetkittäin. Aika kuljettaa Sennin Helsinkiin lääkintävoimistelijaopiskelijaksi. Senni joutuu läheltä todistamaan, kuinka polio kurittaa ihmisiä. 

Kirjan ihmiset ovat kuin simpukoita, sulkeutuneita ja elämän virran armoilla. Kaiken tämän Kytömäki kuvaa tarkasti ja hienovireisesti, kärsivällisesti hetkiin pysähtyen. Mutta sitten puolivälissä juoni nouseekin aivan uusille kierroksille ja lukijan pitää palata takaisin: kaikki irrallinen aines saakin uusia merkityksiä, ja kirjaan tulee toisenlaista virtaa ja imua. Tämä takaisinplärääminen on e-kirjassa valitettavan hankalaa mutta mahdollista sentään. 

Lopussa palataan taas lyyriseen verkkaisuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen, lavea kokonaisuus kiertyy yhdeksi. Jopa lähes häiritsevässä mitassa, paljon vähempikin koheesio olisi riittänyt kannattelemaan teosta. 

Parasta kirjassa kuitenkin on tunnelma. Se on todella väkevä ja yhtenäinen. Ja niin mieleenpainuva, että vaikka lukemiseeni tuli välillä viikonkin tauko, pääsin heti takaisin kun kirjaan taas tartuin. Tarinoita on ympärillä niin paljon, että usein tuollaiset tauot rikkovat lukukokemuksen pahasti, mutta tämä syöpyi mieleen syvälle ja kantoi taukojen yli. 

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus

Kauneus kasvaa surusta

Pajtim Statovcista on kasvanut suomalaisen kirjallisuuden suurin vientihahmo, etenkin pääsy englanninkielisille markkinoille ja Yhdysvaltoihin on jotain ennen kokematonta. Kaiken kruunasi tietenkin Bollan saama Finlandia-palkinto pari kuukautta sitten.

Suosion ja arvostuksen syitä ei tarvitse pohtia, kun kirjaa lukee. Mielenkiintoinen tarina, erinomaisen elävä ja kaunis kieli, tiukka kompositio, niistä parhaat kirjat on tehty. Tai voihan niitä muunlaisiakin hyviä kirjoja olla, mutta Bollan ansiot ovat noilla suunnilla.

Statovci kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Moni asia on Bollassa samoin kuin Kissani Jugoslaviassa ja Tiranan sydämessä: tapahtumat sijoittuvat Statovcin synnyinmaan entisen Jugoslavian alueelle, sikäläiset kansantarinat antavat oman lisänsä ja mausteensa kerrontaan, päähenkilöt edustavat seksuaalivähemmistöjä, ja kaiken takana on sota, joka tuhosi sekä ihmiset että ympäristön.

Bollan päähenkilö on Arsim, jolla on vaimo ja lapsiakin. Arsim haaveilee kirjailijuudesta, joten kirjoittamisen problematiikkaakin päästään Bollassa pohtimaan. Tarinan vaatima konflikti syntyy, kun Arsim tapaa Milošin, joka opiskelee lääketiedettä Pristinan yliopistossa. Arsim ja Miloš aloittavat tulisen suhteen, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska mikään tai kukaan ympäristössä ei hyväksy saati tue sitä. Sitten alkaa sota, ja Arsim, albaani, joutuu pakenemaan Pristinasta. Hän päätyy perheineen Belgradiin, mutta tavallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä häntä kiusaa ajatus menetetystä rakkaudesta. Juoni viedään maaliin saakka, ja tunnelma on kaiken aikaa kovin surullinen. Mutta niinhän se on että kauneudella on tapana kasvaa surusta ja vain siitä.

"Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana."

Edeltäjistään Bolla poikkeaa muutamassa suhteessa. Se on hiukan lyhyempi eli tiiviimpi, ja kansantarinoiden siivittämää fantasiakerrontaa on aiempaa vähemmän. Pidän molempia muutoksia positiivisina, tällainen realismin ystävä kun olen.

Pajtim Statovci: Bolla
Otava

Tuderus oli aikansa Cheek

Finlandia-palkitut teokset pitää tietenkin lukea että tietää missä mennään. Yleensä hiukan viiveellä kun ei jaksa jonottaa. Juha Hurmeen Niemi pisti sekä ihmettelemään että ymmärtämään.

Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.

Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.

Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.

Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."

Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.

Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.

Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.

Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.

Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.

Juha Hurme: Niemi
Teos

Kaunis ja viisas

Vuoden 2016 Finlandia-palkinnon voittanut Akvarelleja Engelin kaupungista päätyi yöpöydälleni vuoden viiveellä, kun en jaksanut vaivautua kirjaston varausjonoon. Mutta onneksi tämä teos ei olekaan mitään ajankohtaiskirjallisuutta, joka olisi ehtinyt menettää jotain vuoden aikana. Harvempi kaunokirjallinen teos vanhenee oikeasti, vaikka kaupallinen maailma sellaiselta helposti näyttää.

Täytyy todeta, että tässä meni palkinto kyllä erinomaisen oikeaan osoitteeseen. Jukka Viikilän kieli on upeaa, ja kielestä tämä teos elää ja saa voimansa. Niin kuin kaunokirjallisuuden kuuluukin. Aiemmin lyriikkaa julkaissut Viikilä on tässä taivuttanut ilmaisuaan piirun verran proosaan päin, ja tuloksena on helppolukuista, mutta silti kaunista ja raikasta tekstiä. Ja rajaus on tiukka, rönsyjä ei ole missään.

Paljon muitakin ansioita teoksella on, kuten kiehtova ajankuva 1800-luvun alusta. Silloin Johan Carl Ludvig Engel suunnitteli Helsingin keskustaa, ja erikoisessa asetelmassa on kaksi puolta. Ainutlaatuinen tilaisuus suunnitella koko kaupunki tarjoaa ilon, täyttymyksen ja onnistumisen tunteita arkkitehdille, mutta vastapainona on koti-Berliini, johon kertoja kaipaa. Ja koko ajan hän puntaroi tätä suurta ratkaisua sekä itsensä että etenkin vaimonsa Charlotten puolesta. Haaveet paluusta jäivät haaveiksi, ja niin kertoja muuttuu alun innostuneesta lopun lannistuneeksi surumieleksi.

Mutta kuten sanottu, juonen dynamiikka tai ajankuva ovat vain bonuksia. Kieli on ykkönen. Sen kauneudessa on myös valtavasti viisautta. Vaikka näin: "Syvästi vaikuttava musiikki tai rakennus synnyttää tunteen, että tämä asia oli jo minussa olemassa. - - Halusin rakentaa Helsinkiin jotakin ennennäkemätöntä, joka olisi heti kaikkien omaa."

Tai: "Olen valvonut ja miettinyt keinoja lisätä elinvoimaani. Hankkisinko rakastajattaren? (Miten sellaisia hankitaan?) Tarvitsisin naisen kanssa sellaista uskallusta, jota on vain vasta tavanneilla."
Tai: "Tunteet ja ajatukset on tarkoitettu vain käväisemään ihmisessä. Tämän kiistäminen on terveydelle vaarallista, sillä seisovassa vedessä syntyvät kulkutaudit. Parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään."

Niin kuin jo edellisestä sitaatista saattoi tarkka lukija huomata, 1800-luvun perspektiivin voi helposti taivuttaa nykypäivään. Näin Viikilä kommentoi somesosiaalisuutta Engelin suulla: "Ystävyydestämme puuttuu tavanomainen kerrotun ja kohtaamisesta saadun tiedon suhteuttaminen." Tai turismia: "Seikkailijoihin pätee sama kuin keisareihin: heidän havaintonsa maailmasta ovat vähäisiä, koska he saavat siitä vain varta vasten heille luodun kuvan."

Jos tykkäät runoudesta mutta nykyrunous tuntuu liian hankalalta tai raskaalta, lue tämä. Kokonaan, eihän noista sitaateista saa käsiinsä kuin häivähdyksen, jos sitäkään.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus

Mestari ahtaassa karsinassa

Vuonna 1995 Finlandia-palkinto meni Hannu Mäkelän Mestari-teokselle. Se on nimensä veroinen, oikea mestariteos.

Mestari on elämäkertaromaani Eino Leinosta. Mäkelä on rajoittanut tilanteen tiukalle, Mestari tapahtuu hyvin ahtaassa karsinassa. Teoksessa Leino elää viimeisiä päiviään vuoden 1926 tammikuussa ja muistelee elämänsä vaiheita. Kipuilee oloaan ja elämäänsä, kaipaa naisiaan, erityisesti L. Onervaa, ja toivoo että kadonnut käsikirjoitus nimeltä Mestari löytyisi.

Viimeisessä osiossa Mäkelä kertoo, että kaikki faktat ovat oikeita, ja hänen asiantuntemuksensa onkin huimaa - Mäkelähän on kirjoittanut parikin varsinaista tietokirjaa samaisesta aiheesta. Vielä huimempaa on kuitenkin kieli ja kerronta, joka pysyy vanhahtavassa kuosissaan järkähtämättömän lujana. Leinon aidot sitaatit uppoavat tekstiin sujuvasti.

Kirjasta ei ole blogattu paljon, onhan se ajalta ennen nykyisenkaltaista nettiä. Ja se ainoa bloggaus jonka löysin, valitteli teoksen olevan kovin raskas lukea. Ja sitäkin tämä teos todella on, sen huomaa lukunopeudesta, minulta meni monta viikkoa sen lähes kuudensadan sivun lukemiseen. Mutta teos on vaivan väärti, komeaa kieltä, hienoa ajankuvaa, ilman infodumppausta. Jos esimerkiksi Panu Rajalan Intoilija tai Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kolahtivat sinuun, tämä on sinulle.

Hannu Mäkelä: Mestari
Otava

Finlandia-voittaja on selvillä

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin eilen. Vuonna 2012 palkinnon sai Ulla-Lena Lundbergin Jää, joka on lukupinossani ollut ilmeisesti nimensä vuoksi se, joka aina jää pinon alimmaksi. Parin vuoden mittaiseksi venynyt luku-urakka ei johdu kuitenkaan kirjasta itsestään vaan siitä, että aina on tullut joku joka on olevinaan kiireisempi tai ajankohtaisempi tai jokerimpi. Ensimmäiset sata sivua piti lukea kahteen kertaan.

Mutta kyllä on hieno teos tämä Jää. Maailma, jonka Lundberg lukijalle luo, on ehjä ja koherentti, 1940-luvun lopun saaristolaiselämä piirtyy tarkasti ja elävästi. Lundbergin paras ominaisuus on minun mielestäni kärsivällisyys: kuinka upeasti hän malttaa elää myötä ja kertoa pieniä asioita - ja pienistä kasvaa tietenkin sitten niitä isompia.

Hahmot kasvavat isoiksi, heillä on omanlaisensa luonteenpiirteet, joita määrittää useimmiten kristillinen eetos. Kirjasta on kirjoitettu niin paljon, että tarkempi erittely on tässä turhaa, mutta muutama huomio sentään.

Lopun tapahtumat yllättävät, kun alkupuolen still life -meininki kääntyy dramaattiseen suuntaan. Dramatiikka kasvattaa tietenkin tarinan painoa. Erityistä on myös se, että vaikka ollaan Suomessa, tarinasta puuttuvat kokonaan perus suomalaiset mieshahmot eli ne, jotka mokailevat ja ryyppäävät ja rälläävät itsensä ja perheensä tärviölle. Saaristossa kaikki on toisin. Ratkaisulla saadaan naislukijoita mutta menetetään huumori. Näinhän yksinkertaista se on, eikö vaan?

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Teos & Schildts & Söderströms

Akateeminen ja kokeellinen ei aina tarkoita vaikeaa

Osa lukijoista jättää Oneironin varmaan lukematta kurkattuaan liepeeseen: ensimmäinen esittelylause nimittäin kuuluu että "Laura Lindstedt on proosan mahdollisuuksista kiinnostunut kirjailija." Jaahas, siis jotain kokeellista haahuilua, jotain, josta ei saa kiinni eikä ainakaan ymmärrä mitään. Lehteilemällä asia saa vahvistusta: siellä sitä on jos jonkinlaista fonttia ja typografista moninaisuutta. Ja vielä aihekin. "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", taas jotain elämälle vierasta merkillisyyttä. Ja mikä se kirjailijakin on olevinaan, väitöskirjaa tekee, tuskin se ymmärrettävää tekstiä osaa kirjoittaa. Provoilee vaan medioissa.

Kokeellinen Oneiron kyllä on, mutta ei vaikea ollenkaan. Jos siis vertaa esimerkiksi Mihail Siskinin Neidonhiukseen, jota taannoin ihmettelin. Tai mihin tahansa. Oneiron on huikean hyvin kirjoitettu teos, ja teksti vetää hyvin. Siitä huolimatta, että ei ole mitään varsinaista konfliktia, joka huutaisi ratkaisua. Veto syntyy siitä, että lukija haluaa tietää aina vain enemmän päähenkilöiden, näiden seitsemän naisen, elämänkohtaloista, ja siitä, miten ja miksi kukin on kuollut. He itse eivät nimittäin oikein tiedä.

Siksi Oneironia voi jopa lukea kuin dekkaria: selvittää, kuka tai mikä on murhaaja, ja millaiset tilanteet ovat kuolemiin johtaneet. Lindstedt kirjoittaa seitsemän ihmiskohtaloa, ja jokaisesta syntyy selkeä ja syvällinen kuva. Ja langat solmitaan nätisti yhteen, selityksiä löytyy. Sellainen kiinnostaa ketä tahansa lukijaa. Kehystarina on fantasia, mutta fantasiaksi en Oneironia silti luokittelisi, koska suurin osa tarinasta liikkuu kuitenkin reaalimaailmassa. Mieleen tuli monessa kohtaa Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys, ja se on jo melkomoinen meriitti.

Oneironin erityisyys syntyy paitsi erinomaisen kiehtovasta tekstistä myös niistä proosan mahdollisuuksia kartoittavista ulottuvuuksista. Lindstedt laittaa tekstiin välillä luentoa, välillä runoa, välillä luetteloita, välillä sanomalehtiartikkeleita, ja ne kaikki palvelevat kokonaisuutta täydellisen luontevasti. Jokainen kuljettaa tarinaa eteenpäin, ja vaikka esimerkiksi juutalaisuuden ja syömishäiriöiden yhteyttä käsittelevä luento on laaja, se puolustaa paikkaansa, koska se on mielenkiintoinen.

Lindstedtin akateeminen tausta näkyy tekstissä hyvin, samankaltaisesti kuin edellisessä Finlandia-voittajakirjassakin, mutta mitä siitä. Kirjailija on nähnyt paljon vaivaa tekstin eteen, ja vaivannäöstä on seurauksena laatua, niin kuin aina. Hiukan voi ainakin mieslukijaa häiritä se, että Oneiron on niin naiskeskeinen. Päähenkilöt ovat kaikki naisia, miehet ovat sivuosissa ja usein pahoja, ainakin naisten mielestä. Ja niin kuin monesti naiskirjoissa, huumorilla ei Oneironissa liiemmin ole sijaa.

Laura Lindstedt: Oneiron
Teos

Hotakaisen nerokkaassa uutuudessa etsitään kuulijaa

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata teoksen yhtenäisyydellä (niin kuin aika moni haluaa), Kari Hotakaisen tuore Henkireikä on erityisen arvokas. Se on oikeastaan monologi, ja siinä pyöritään koko ajan yhden ja saman asian, rikoksen ympärillä. Monenlaisia tarinoita silti kuullaan, hauskoja ja traagisia, älykkäitä ja vahvatunnelmaisia, niin kuin Hotakaiselta odottaa saattaa. Ykseys moninaisuudessa, moninaisuus ykseydessä.

Ja kaikkein nerokkainta on se koukku, jossa Hotakainen lukijaansa riiputtaa: jo ensimmäiseltä sivulta alkaa odotus. Kenelle kertoja puhuu? Jonkinlainen alistussuhde on kyseessä, mutta millainen? Henkireiässä ei etsitä murhaajaa vaan kuulijaa, idea on kekseliäs ja toimiva, ja tekstin imu on kova. Ja kun kaikki lopulta selviää, yllätys on melkoinen. Teos on kirjailijan kahdeskymmenesviides, ja yhä näyttää paukkuja löytyvän, tasainen (no on siellä heikompiakin niin kuin vaikka Iisakin kirkko) tuotanto sen kuin jatkuu.

Esimerkiksi tällaisista syistä Finlandia-palkinto voisi hyvinkin mennä taas Hotakaiselle.

No on kai siellä kritisoitavaakin. Hotakaiselle tyypillinen lakoninen aforistisuus on toisinaan läsnä ehkä vähän liikaakin, teksti hengittäisi paikoin paremmin jos se olisi höllempää. Tai sitten ei, mistä näitä tietää.

Yhtenä lankana kokonaisuudessa on kuorolaulu, jota kirjailija ei tietääkseni itse harrasta. Niinpä silmääni tökkää heti ensimmäinen musiikkiviittaus: "Yritin tapailla erään laulun sävellajia." Ei sävellajia voi tapailla, sävellaji on abstraktio. Säveliä tai sävelmiä voi tapailla, mutta ei sävellajia. Ja sitten, joitakin sivuja myöhemmin tuleekin mieleen, että ei hemmetti, ehkä Hotakainen onkin laittanut väärän ilmaisun tekstiin vain korostaakseen kertojan heiveröistä suhdetta musiikkiin. Kyllä on kiero jätkä. Ja nerokas.

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala

Koulussa on vikaa, sanoo Finlandiamies

Vuoden 2014 Finlandia-voittaja tuli luettua loppuvuodesta, ja sen innoittamana piti tietysti tutustua Jussi Valtosen aikaisempaankin tuotantoon.

Siipien kantamat (2007) kertoo Juhani Koskelasta, keski-ikäisestä lukion äidinkielenopettajasta. Juhani on epäonnistunut ihmissuhteissaan ja epäilee korvanneensa ne fiktiivisillä suhteilla, kirjojen parissa. Kunnes hänen oppilaakseen tulee Marianne, kaunis ja älykäs ja lukeva nuori nainen. Lolita-kuvio on vanha, mutta Valtonen tekee henkilöistään eläviä ja samastuttavia.

Valtonen on keski-ikäinen mies, joten ei yllätä, että hän osaa hyvin kuvata keski-ikäistä miestä. Mutta hänen kykynsä kuvata koulumaailmaa tarkasti yllättää, koska Valtonen ei ole opettaja.

Minulle Siipien kantamat kertoo kolmesta asiasta.

1. Kyynistyvä keski-ikäinen mies, sehän olen minä.

2. Koulun nykymenossa on vikaa. Opettajat tasoittelevat oppilaiden tien mahdollisimman sileäksi, juuri mitään ei sovi vaatia. Valtosen kirjassa kolmekymmentä vuotta sitten jenkkeihin muuttanut kansakoulunope on vanhanaikaisuudessaan luetuttanut Mariannella pinon klassikoita, kun taas Suomessa on hoidettu vapaavalintainen proosateos katsomalla Da Vinci -koodi elokuvana.
Juuri päättyneissä yo-kirjoituksissa sama ilmiö näkyi tosielämässä näin: koe on suunniteltu erilaisia ihmisiä varten niin, että nopeimmat voivat tehdä sen kolmessa tunnissa, ja jos menee kauemmin, saa istua kuusikin tuntia. Sairastapauksissa annetaan lisäaikaa kaksi tuntia. Parikymmentä vuotta sitten muutamalle, nyt yli kymmenelle prosentille lukiolaisista. Parinkymmenen vuoden päästä toivottavasti kaikille, ettei tule paha mieli.

3. Opehuoneen puolella on vikaa. Tai oikeammin, opehuoneen yläpuolella on liikaa joutilaita virkamiehiä, jotka innovoivat kehitysvisioita. Ja kasvatustieteilijöitä, joiden pääasiallinen tehtävä on todistella, että kasvatustiede on ihan yhtä hieno ja uskottava tieteenala kuin muutkin, eiks vaan. Vuosikymmenien, jopa -satojen saatossa hioutuneisiin menetelmiin ja käytäntöihin ei uskota, vaan uudistua pitää. Niinpä Valtosen luomassa opehuoneessa opettajat pantiin kirjoittamaan "prosessikuvausta", jossa puhuttiin "ohjatuista oppimiskokemuksista ja luokkamuotoisista oppimistapahtumista (tunnit), joissa korostui opetuskeskustelullinen vuorovaikutus (opettaja puhuu), tai jotka saatiin vuorovaikutteisuuden avulla toiminnallisiksi (katsotaan videota). Koulun ulkopuolista työskentelyä (läksyt ja esitelmät) toteutettiin sekä opettaja- (läksyt) että oppilasjohtoisesti (esitelmät)."

Remu Aaltonen sanoisi tuohon, että Lissun lässyn luupi luu.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Tammi

Nykyajasta ei irtoa kaunoa mutta pelottavaa tulevaisuudenkuvaa kyllä

Jos kirjan kerrotaan olevan "tajunnan räjäyttävä", ovat odotukset melkoisen korkealla.

Ensimmäiset sata sivua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania eivät räjäyttäneet, mullistaneet tai juuri muutenkaan hetkauttaneet tajuntaani: eronneen amerikkalais-suomalaisen pariskunnan perhe-elämää ennen ja nyt. Arkista olemista, ihan mukavasti kirjoitettuna.

Jos juoni ei häikäissyt, Valtosen kieli teki sitä vielä vähemmän. Finlandia-voittajat ja -ehdokkaat ovat yleensä olleet teoksia, joiden kieli on huomattavan kaunista ja tiivistä, paljon kaunokirjallisempaa kuin Valtosen konstailemattoman arkinen kerronta. Ei aforistisia kiteytyksiä tai lyyristä kuvailua, ei mieltäkutkuttavia sananasetteluja.

Mutta kesken lukemisen ei kannata jaella kovin jyrkkiä tuomioita. Pian sadannen sivun jälkeen He eivät tiedä mitä tekevät lähtee lentoon, ja korkeat odotukset alkavat täyttyä. Ja tulee yhä vaikeammaksi laskea teosta käsistään. Ja lukija pääsee Valtosen rytmiin kiinni.

Kirjan suurin ansio - ja syy Finlandia-voittoon - on se, että se kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämänkaltaisia kirjoja ei kovin paljon kirjoiteta, mutta tällaisten perään on huudeltu. Tässä se nyt on, suuri suomalainen nykyajan kuvaus.

Kirjallisuus sijoittuu hyvin usein menneisiin aikoihin, mikä on täysin ymmärrettävää: kielen kauneus löytyy helpommin ajasta, joka on jo mennyt. Nettiaika on suorastaan kaunokirjallisuuden antiteesi; jos keskustelupalstoja tai sosiaalista mediaa tai kännykkäkulttuuria yrittää vääntää kaunokirjallisuudeksi, menevät molemmat pilalle.

Niinpä Valtonen joutuu tyytymään siihen, että kaunokirjallisia ansioita on vähän vähemmän, sisällöllisten ansioiden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Juoni ja teemat ovat huikean hienoja, ja koska tekijä kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa neuropsykologiasta, on uskottavuuskin kohdallaan - tulevaisuudenkuva on pelottava. Tajunnan räjäyttävän pelottava.

He eivät tiedä mitä tekevät voisi hyvin olla kaksikin kirjaa, koska iAm-kännykkädystopia ei ole pääteeman kannalta välttämätön. Mutta isoon teokseen mahtuu.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi

Onnea Finlandia-voittajalle!

Tänään tuli tieto voittajasta ja ensivaikutelma oli pettymys: voittaja ei ollutkaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, jota me kannustimme (jos tässä kisassa nyt ketään voi kannustaa). Finlandia-palkinto meni nyt kuitenkin Jussi Valtoselle, jonka kirja He eivät tiedä mitä tekevät vaikuttaa olleen vähän piilossa.

Hain kirjan kuitenkin luottokirjakaupastani Pienestä Kirjapuodista. Toistaiseksi olen tutkaillut vain sen mukavaa paksuutta (lupaavaa: 559 sivua!) ja takakannen tekstiä, joka ei ole ollenkaan Finlandia-tyyppinen. Lupaavaa sekin?

Kissatestin perustella Putte-kissa mieltyi Valtosen voittajateokseen, joten kaipa valinta on oikea. Blogiin ilmestyy oma arviomme heti kun saamme tuon kahlattua läpi.

Onnea voittajalle!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi