Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Suomalaiset merihädässä

Olen pari kertaa yrittänyt kuunnella äänikirjoja. En osaa, en sitten millään. Niinpä luin myös Titanicin suomalaiset -teoksen, vaikka tiedän että se ei ole kirja vaan audiodraama. 

Teos toimii kyllä pelkkänä lukukokemuksenakin, oikein hyvin. Näkökulma pysyy tiukasti siinä mihin otsikko sen fokusoi, Titanicilla matkustaneissa suomalaisissa. Heidän matkaansa seurataan alusta katkeraan loppuun asti, ja mukana on sekä dramatisoitua dialogia että dokumentteja, kuten arkkiveisuja ja lehtijuttuja. Myös eri alojen tutkijat kertovat näkemyksiään. 

Mihinkään ei pysähdytä kovin pitkäksi aikaa, mikä on viisas valinta. Lukija pysyy valppaana, ja epäilemättä kuunnellessa tällä on vielä paljon isompi merkitys. Puhujia on paljon, ja sekin rikastuttaa tekstiä valtavan hyvin. Repo ja Kouki ovat tehneet ison työn kasatessaan ja dramatisoidessaan tämän mielenkiintoisen ja vetävän kokonaisuuden. 

Mutta äänenä tämä kyllä silti pitäisi kuunnella, se on selvä. E-kirjan teksti kun on hiukan luonnosmaista, fonttikoot vaihtelevat, lyöntivirheitä on jonkun verran, puhujien nimet epäloogisesti merkitty. Näitä audiodraamassa ei tietenkään ole, joten älä tee niin kuin minä tein. Kuuntele tämä. 

Niina Repo ja Akseli Kouki: Titanicin suomalaiset. Kuohuihin uponneet unelmat

Storytel Original

Kysymyksiä ja ahdasta tunnelmaa

Niina Revon edellinen romaani, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kompleksi oli tunnelmaltaan kafkamainen, ihan tahallaan tietysti. Monitulkintaisuus ja mielen sisään lukittu, ahdas tunnelma taitaa muutenkin olla Revon sanataiteelle ominainen piirre. Miksi siis uudessa Vyöry-romaanissa Kafkan etunimi on sivulla 111 kirjoitettu muodossa Frans, ei Franz?

Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.

Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.

Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.

Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.

Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.

Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.

Niina Repo: Vyöry
Siltala

Jos et kehtaa lukea Seiskaa tai Kafkaa

Niina Revon uutuuskirja Kompleksi on silkkaa Kafkaa: mistään ei tiedä, mikä on todellista ja mikä ei, ja kuvio kääntyy koko ajan. Kaleidoskooppimaisesti, juuri niin kuin takakannessa luvataan. Päähenkilöä kuulustellaan epäiltynä kadonneen miehensä murhasta, Kompleksissa on yt-neuvottelut, kaikki punovat juonia ja ehkä pettävät ja tavarat häviävät ja kaikki on sekavaa. Päähenkilö kirjoittaa blogia nimimerkillä "kafkaefekti", mikä on jo tarpeetonta alleviivaamista.

Vaikka ihan joka hetki juoni ei ime ihan täysillä, lukukokemus on nautittava, eikä sekava ollenkaan. Hämmentävä kylläkin, sillä päähenkilön nimi on Niina, ja näyttelijäaviomies ja elämä muutenkin näyttävät tutuilta lehtien palstoilta. Mutta kirjoittaako Repo omasta elämästään? Ei voi tietää. Usein teksti tuntuu kuin lukisi Seiskaa tai iltapäivälehteä, se on tirkistelyä päähenkilö-kirjoittajan elämään, kovin intiimin näköisesti. Mikä on tietysti mielenkiintoista, mutta hämmentävää.

Kuten jo sanoin.

Vai sanoinko?

Tässä hämäryyden ja tunnistettavuuden liitossa piilee kuitenkin teoksen voima, siitä syntyy sen omalaatuisuus, ja laatu ylipäätään. Ilman yhtymäkohtia kirjailijan elämään Kompleksi olisi ihan erilainen, löysempi; näin on hyvä. Varsinkin kun lopussa kaikki kääntyy taas kerran nurin, tällä kertaa isosti, ja juoneen saadaan hieno ja yllättävä päätös.

Jos tykkäät lukea Seiskaa tai Kafkaa, mutta et kehtaa, lue tämä. Repo osaa asiansa.

Niina Repo: Kompleksi
Siltala