Harva asia narsismilla paranee

Juha Matias Lehtonen on helsinkiläinen uskontotieteilijä ja tiedetoimittaja. Sairaan kaunis on tietokirja, ”joka eksyttää lukijan kauneuden ja terveyden peilitaloon”. 

Pitäähän sellainen lukea. Kansikin on hauska. 

Lehtonen käy kirjassa läpi kauneusasiaa kattavasti halki historian. Korsetit, läskivihat, kauneusleikkaukset, nudismit, kauneuskilpailut, meikit, kuvafiltterit ja huivit saavat kaikki pätevää esittelyä, ja sehän on kiinnostavaa. 

Kokonaan toinen asia on se, että kirjoittaja ilmoittaa kirjan alussa uskovansa siihen, että onnistuu loukkaamaan jokaista lukijaa. Ehkä sillä, että asemoituu queeriksi, ehkä sillä, että sisällyttää huumoria tietokirjaan. Ehkä jollain muulla. 

Ja totta, kyllä tämä kirja onnistuu ärsyttämään minuakin. Siinä on nimittäin sama pohjavire kuin Katariina Sourin Saranassa: kirjoittaja ajattelee olevansa kovin erikoinen ja sanoo sen ääneen. Kirjoittaa omasta itsestään ja esittää perusteluja sille miksi on niin erikoinen kuin on. 

Saahan sitä kirjoittaa mitä vain, mutta harva asia narsismilla paranee. 

Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis

Tammi

Onnellisuudesta ja kirjoittamisesta

Luin juuri Tommi Melenderin esseitä. Ne olivat niin hyviä, että luin perään toisenkin kirjan Melenderin esseitä. 

Erityisen hyviksi Melenderin esseet tekee hänen tyylinsä: ei viisastelua, ilkeilyä, snobismia tai kikkailua. Vain oppinutta ja fiksua pohdiskelua siitä ja tuosta. Ei sillä etteivätkö viisastelu, ilkeily, snobismi ja kikkailu olisi kivaa luettavaa nekin, nyt teki mieli tällaista. 

Sattuneesta syystä myös perhonen kirjan kannessa näytti houkuttelevalta. 

Onnellisuudesta-kokoelmassa on kolme osiota, talous, kulttuuri ja urheilu. Niissä Melender pohtii esimerkiksi sitä, lisääkö kirjallisuus empatiaa tai ovatko empatia ja moraalinen käyttäytyminen sama asia. Tai sitä, mikä on jalkapallon merkitys (tiesitkö, että MM- ja EM-kisojen aikaan itsemurhien määrä vähenee huomattavasti, kun kaikki pääsevät kuulumaan porukkaan). 

Flaubert ja Camus ovat tässä kokoelmassa paljon esillä, mutta itselleni kokoelman parasta antia olivat Melenderin mietteet omasta kirjoittamisestaan ja sen historiasta. Jos kirjoitat tai haaveilet sellaisesta, tämä kirja on sinulle.  

Onnellisuuden olemus ei kirjasta selviä, mutta kyllä se hiukan selkeämmäksi tulee. En varmaan pilaa kenenkään lukukokemusta jos siteeraan tähän Melenderin päätöslauselman: ”Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen.”

Tommi Melender: Onnellisuudesta

WSOY

Esseistin elämästä

Tommi Melender on hyvä esseisti, joten miksi en lukisi lisää hänen esseitään.  

Poika joka luki Paavo Haavikkoa kertoo paljon Melenderin henkilöhistoriasta, niin kuin kirjan nimi lupaa. Hänen elämäänsä määrittävät erityisesti kirjailijat, niin kuin kirjailijoilla aina. Ja se on mielenkiintoista, tietenkin. 

Melender kertoo piipahduksestaan herätyskristillisyydessä ja monista muista mielenkiintoisista asioista menneessä elämässään. Keskustalainen kotikasvatus ei ottanut Melenderissä tulta alleen, ”mikä ikinä laittaakaan ihmiset tanhuamaan, minussa sitä ei ollut rahtuakaan.”

Niin kuin moni kirjoittaja Melender kasvoi runojen maailmassa. Se on hieno maailma, mutta musiikin parissa kasvaneelle se näyttäytyy kovin yksinäisenä. Tosin on kai niin, että 80-luvun sosiaalinen bändisoittotouhu on musiikissakin vaihtunut yksinään koneen ääressä istumiseen. 

Olisi hölmöä kirjoittaa kirjallisuusesseitä kaikkien tuntemista teoksista ja kirjailijoista niin kuin presidenttiehdokkaat ovat Hesarin juttusarjassa tehneet. Siksi oikean esseistin tunnistaa siitä että hän tuo esiin outoja tai unohtuneita tekijöitä. Tässä kirjassa niitä ovat esimerkiksi Seppo Heikinheimo ja Karl Kraus. 

”Me suomalaiset olemme ahkeria lukijoita, mutta kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifeerinen.” Tästä olen vahvasti eri mieltä. Tai ehkä en vahvasti, kyllä tuo tietyllä tavalla on totta nykyäänkin, mutta suomalainen kaunokirjallisuus on mielestäni erinomaisessa kuosissa. Kaikenlaista tekijää ja teosta löytyy, enkä edelleenkään ole törmännyt yhteenkään ei-suomalaiseen kirjaan, joka vetäisi kielellisesti vertoja vaikkapa Rimmisen tai Ketun teksteille. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kirjallisuutta. 

Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa

WSOY

Lue jos uskallat (ja olet kärsivällinen)

Koska edellinen lukemani kirja oli hyvänmielen kirjallisuutta, on vastapainoksi luettava pahanmielen kirja. Sellainen on Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin. 

Vaikka kirja ei ole suuren suuri, se ei ole millään lailla kevyttä luettavaa. Sen lähtökohta on huoli siitä, etteivät ihmiset lue. Ja sitten se, etteivät sivistyneet ihmiset lue tai ymmärrä lukemaansa. Ja etenkin se, että yhteiskunnan yläluokka ei edes halua nykyään erottua alemmistaan lukeneisuudellaan. Tästä lähtee melkoinen tykitys. 

”Tiesin myös, millä puolella tulisin olemaan. Yläpuolella.”

Kansa haluaa kehittää itseään ja tekee sen kuntosalilla. Soutulaitteessa se soutaa ja Alenius vertaa sitä kaleeriorjan touhuun. Hieno lähtökohta, mutta tästä saa kirjoitettua ehkä esseen, ei kokonaista romaania. 

”Näillä kusipäillä taas ei ole mitään, ei mitään muuta kuin talouskasvu, ei mitään muuta.”

Niinpä Alenius piiskaa itsensä kierroksille ja laittaa lukijan koville. Hakkaan sut, lyön tuopin sun naamaan. Uhon jatkoksi Alenius kirjoittaa aivan kirjaimellisesti hulluksi repeävän kirjan, jossa kielikin hajoaa. Ja lukija myös. 

Kirjassa on valtavasti toistoa ja paljon metatekstiä, jossa Arsi Alenius -niminen hahmo puhuu lukijalle. Kappalejakoa ei ole, eikä lukuja. On pitkiä virkkeitä.

Tajunnanvirtaa on aina raskas lukea, eikä tämä kirja tee poikkeusta. Paikoin teksti on kuin virtuoosimuusikon tiluttelua, vähän lapsellisen tuntuista kirjallista onanointia, ja sitten suunta muuttuu taas. Tavallista vältellään, eli lukija on tiukilla. Loppuratkaisua pohditaan ensin metatasolla, sitten lukijan eteen läväytetään aivan hämmentävä lopetus. 

Onko tämä kirja hyvä taideteos? Senhän saa selville vastaamalla kahteen kysymykseen.

1) Onko teos jotain uutta? Kyllä on, tällaista ei ole ennen ollut olemassa.

2) Onko teos yhtenäinen? Kyllä on, vaikkakin muodoltaan melkoista höttöä. 

Koska vastaus molempiin kysymyksiin on myönteinen, tämä kirja on hyvä taideteos. Tätä kirjaa ei ole kiva ole lukea, ja monin paikoin tulee hypittyä. Mutta taideteoksena tämä kirja on silti hyvä. Toki se olisi vielä parempi, jos Alenius olisi tyytynyt tekemään kirjan alkupuolesta raivoisan, normaalimittaisen esseen. Mutta se olisi ollut vain essee, se ei olisi ollut tämä kirja. 

Lue jos uskallat. 

Arsi Alenius: Katsotaanhan puhelimiakin

Kosmos

Mukaansatempaavaa materialismia

Luin Minna Haapasalon Tilkkuterapiaa-kirjan puolitoista vuotta sitten, nyt Riinan tarina jatkuu Kierrätyshäät-kirjassa. 

Tilkkuterapian tapahtumista on kulunut pari vuotta. Riina on menossa naimisiin ja häitä valmistellaan kovasti. Kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan aivan kohdallaan. Oiva metafora teoksen asetelmasta syntyy heti alussa, kun Riina on vieraana kaverinsa häissä vankilassa. Sellaiseksikin avioliitto voi muodostua, Riina kai pelkää. 

Tyyliltään kirja on hyvin samanlainen kuin edeltäjänsä: kevyttä, naislukijoille suunnattua hassuttelua ja ihmissuhdepohdintaa. En edelleenkään kuulu kohderyhmään, mutta ei se mitään haittaa. Viihdyin kyllä kirjan parissa. Kierrätyshäiden rakenneidea on myös samanlainen kuin Tilkkuterapiassa, kirja on jaettu osastoihin. Tilkkuterapian rakenne oli kuitenkin jäntevämpi, se eteni suoraviivaisemmin. Mutta tämäkään ei ole ongelma, Haapasalo osaa sen mikä rakenteessa on tärkeintä: annostella painavampia ja kevyempiä sekä iloisia ja surullisia hetkiä niin, että kokonaisuus pysyy balanssissa. 

Haapasalon kieli on tutun luistavaa, se toimii ja imee mukanaan, eikä mikään töki. Hahmot ovat moniulotteisia, ja juoni vie toisinaan yllätyksellisiin suuntiin. 

Taide- ja viihderomaanin erottaa toisistaan ainakin Suomessa dialogin määrästä. Kunnianhimoisimmissa teoksissa dialogia ei ole juuri lainkaan, kevyemmissä enemmän. Tämä ei ole arvoarvostelma, vaan havainto. Eikä havainto päde kansainvälisesti, ainoastaan Suomessa. Hassua. 

Kuten Tilkkuterapiassa, tässäkin tehdään lempeää pilaa naisten höpsötyksistä, kaiken maailman erikoisia terapia- ja itsehoitomuotoja maailmassa riittää niin kauan kuin on naisia jotka sellaisiin haluavat osallistua. 

Mutta sitä en osaa sanoa, että ironisoidaanko tässä myös sitä kuinka materialistista naishahmojen elämä on. Kaiken maailman rihkama ja tilpehööri on tärkeässä osassa. Sama koskee pukeutumista. Kun taannoin olin ainoana miehenä tanssikoulussa, olin myös ainoa, joka ei ollut innoissaan näytöksiin pukeutumisesta. En voi mitenkään ymmärtää sitä suurta intoa, jolla asuja ideoitiin. 

Sujuva ja mukaansatempaava kirja tämä on, suosittelen!

Minna Haapasalo: Kierrätyshäät

Karisto