Postmodernismi oli ja meni

Luin pari viikkoa sitten Paul Austerin New York -trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Niiden jälkeen piti hiukan ottaa happea ennen kuin tartuin kolmanteen osaan.

Kaksi ensimmäistä osaa herättivät lähinnä ärsytyksen ja riittämättömyyden tunteita, eikä kolmas tietenkään poikkea niistä. Muutenhan trilogian yhtenäisyys olisi mennyttä. 

Lukittu huone kulkee pitkään aivan normaalin tarinankerronnan reittejä ja tapoja. Päähenkilö on journalisti, joka saa haltuunsa kadonneen nuoruudenystävänsä jäämistön ja toiveen siitä, että hän kävisi läpi tämän ystävän jälkeensä jättämät käsikirjoitukset. Käsikirjoitukset osoittautuvat hyviksi, ja ne julkaistaan. Päähenkilö rakastuu kadonneen ystävän vaimoon, menee tämän kanssa naimisiin ja adoptoi pariskunnan pojan. Alkaa siis elää toisen henkilön elämää, samaa tematiikkaa on ollut trilogian aikaisemmissakin osissa. Tapahtuu vielä muutakin, joka edelleen kulkee aivan tavallisen tarinankerronnan reittejä. 

Mutta koska ollaan postmodernin kirjallisuuden ytimessä, jossa pitää rikkoa kerrontaa ja sen keinoja, Auster laittaa puolivälin jälkeen palapelin rikki. Ja niin kuin asiaan kuuluu, hajottamista kommentoidaan tekstissä. 

”Sillä minun nähdäkseni juuri mikä tahansa tekee tarinan kertomisen niin vaikeaksi. Kun mitä tahansa voi tapahtua - juuri silloin sanat alkavat pettää.”

”’Ei ole pakko uskoa. Enhän minä muuta tee kuin kerron tarinaa. Sinun sopii uskoa mitä haluat.’”

”Sanat olivat kaikki tuttuja mutta näyttivät silti olevan oudossa yhteydessä, ikään kuin niiden lopullinen tarkoitus olisi kumota toisensa. Enpä voi sitä muutenkaan kuvata.”

Niinpä niin. On hyvä, että trilogia tuli luettua, jonkun piti tällaisetkin tarinat kertoa. Mutta se, että tällaista postmodernia kirjallisuutta ei enää kukaan kirjoita tai ainakaan julkaise, kertoo varmaankin kaiken olennaisen. Ehjä ja suljettu tarina ei kuollut vaikka niin joskus epäiltiin, ei edes taidekirjallisuudessa. 

Paul Auster: Lukittu huone (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Tammi

Ei tarinaa, ei juonta, ei toimintaa

Paul Austerin New York -trilogian toinen osa on nimeltään Aaveita. Se on pienoisromaani, vain vajaat sata sivua. 

Aaveita on monin tavoin samanlainen kuin trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki. Hahmot sulautuvat toisiinsa, odotukset ja kausaalisuhteet eivät toimi niin kuin tarinoissa yleensä. Postmodernia dekonstruktiota tämä kai on. 

Blue-niminen yksityisetsivä saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White. Tehtävänä on varjostaa Black-nimistä henkilöä. Kaikki sivuhahmotkin ovat värien mukaan nimettyjä. Tarinassa ei tapahdu muuta kuin se, että Blue istuu huoneessaan ja katselee kuinka Black kirjoittaa. Ehkä se on kuvaus kirjailijan työstä, ehkä eksistentiaalinen mietelmä, ehkä jotain muuta. 

Ainakaan tätä kirjaa ei kannata antaa sille, joka ei lue paljon. Tulee nimittäin helposti varmistettua ettei lue jatkossakaan.

Kirjailijan työhön viittaillaan usein.

”Päivien vieriessä Blue tajuaa, että tarinoita voi keksiä loputtomiin. Sillä Black ei ole kuin jonkinlainen tyhjä tila, aukko tapahtumien kudoksessa, ja aukon voi täyttää mikä hyvänsä tarina.” Juuri tästä syystä Austerin trilogiaa on vaikea arvottaa, koska tuntuu, että näissä voisi olla mikä tahansa tarina, eikä kirja siitä muuksi muuttuisi. Auster on kirjoittanut analyysin ja kaiken mahdollisen kritiikin jo sisälle tarinaan.

”Blue luuli saavansa lukea tarinan tai ainakin tarinan tapaisen, mutta tämä on pelkkää tyhjänpäiväistä jaaritusta.”

”Tuntuu kuin hänet olisi tuomittu loppuiäksi istumaan huoneessa ja lukemaan kirjaa. Aika kummallista olla parhaimmillaankin vain puoliksi elossa, nähdä maailma vain sanojen kautta, elää vain muiden elämän kautta. Mutta jos kirja on mielenkiintoinen, ehkä se ei olekaan hassumpaa. Tarinahan voi niin sanotusti temmata hänet mukaansa, jolloin hän vähitellen unohtaa itsensä. Kirja ei kuitenkaan anna hänelle mitään. Siinä ei ole tarinaa, juonta eikä toimintaa; on vain mies, joka istuu yksin huoneessa ja kirjoittaa kirjaa.”

Paul Auster: Aaveita (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi

Riittämättömyyden tunne

En ole lukenut yhtään Paul Austerin kirjaa. Siksi sain Tainalta lahjaksi New York -trilogian kolme kirjaa sisältävän niteen. Ensimmäinen kirja on nimeltään Lasikaupunki. 

Tämä on hämmentävä kirja. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien on kertojan ääni omalaatuisen höpöttelevä, ja mainitaan joku ”joka hän ei ollut”. Yksityisetsivätarina lähtee käyntiin kuitenkin suunnilleen tavanomaiseen tapaan: päähenkilö Daniel Quinnin pitää löytää Peter Stillmanin isä, ennenkuin isä tulee tappamaan Peterin. Isä on pitänyt poikaansa vangittuna vuosikaudet, ja poika on siksi aika erikoinen.

Mutta tarina ei etene niin kuin pitäisi, kirja ei vastaa odotuksiin. Tarina kiertyy aivan absurdiksi, ja odotusten lisäksi merkitykset ja kausaalisuhteet ja identiteetit menevät solmuun. Kirjallisia viitteitä tulee vastaan jatkuvasti, mikä saa lukijan olettamaan, että jos tuntisi Austerin aikaisemman tuotannon ja sen lisäksi ainakin Don Quijoten tosi tarkasti, tästä voisi saada paljon enemmän irti. 

En aio ottaa noista selvää, sillä on erittäin suuri mahdollisuus, että nämäkin ovat samanlaisia koukkuja, joista lukija alkaa etsiä merkityksiä - turhaan. Niin vahva on tuo absurdiuden ja odotusten rikkomisen meininki tässä kirjassa. 

Kieli on upeaa, mikä on mainitsemisen arvoista, koska useissa amerikkalaisissa kirjoissa kerronta tuppaa olemaan ihan konstailematonta ja tavallista. Jukka Jääskeläisen suomennostyö ei ole ollut ihan helppo, mutta se on aivan onnistunut. Ja tämä kirja kyllä laittaa miettimään monenlaista, eli se on taideteoksena onnistunut. Mutta absurdia on vaikea arvottaa, pitäisi tuntea paremmin se maasto josta tämä teos on kasvanut. Minä en tunne tarpeeksi, eikä riittämättömyyden tunne ole mukava tunne kirjan päätyttyä. Minkään päätyttyä. 

Paul Auster: Lasikaupunki (New York -trilogia)

Suom. Jukka Jääskeläinen

Tammi