Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.
Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.
Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.
Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.
Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".
Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.
Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga
