Suurmies pienenä

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli komea kirja Albert Edelfeltistä pienenä ihmisenä. Tämä Suruttomat kuulemma kertoo Tyko Sallisesta samalla reseptillä, pitäähän sellainen lukea. 

Tyko Sallisen nimen kun lyö Google-hakuun niin saa tietää että hän oli kotityranni ja muutenkin ihan kamala ihminen. Ja lisäksi hän maalasi tauluja, joista ei kukaan tykännyt koska ne halvensivat Suomen kansaa. 

Herkullinen asetelma siis romaanintekijälle. Päähenkilöksi ei kuitenkaan voi laittaa Tyko Sallista, koska tyranniudesta ei sillä tavalla pysty kertomaan. Joten Hiidensalo laittaa kolme Sallisen läheistä puhumaan: vaimo Helmi ja lapset Taju ja Eva kertovat kukin vuorollaan taiteilijan elämästä. Siitä ei draamaa puutu. Ollaan köyhiä, mies pettää ja katoaa, ja kun vaimo tulee raskaaksi, lapset otetaan häneltä pois. Ei ihme että vaimo päätyy mielisairaaksi ja ennenaikaiseen kuolemaan. 

Nuo kaikki ovat faktoja, ja niiden varaan Hiidensalo rakentaa teoksensa. Jälkisanojen mukaan kaikki voisi olla totta, vaikka joitain yksityiskohtia tai vuosilukuja on hiukan muuteltukin. Tottahan tarina ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Elämä on tylsää, tarinaksi jalostettu elämä on sen sijaan erittäin kiinnostavaa. 

Varsinkin kun sen tekee näin hienosti kuin Hiidensalo. Perhesuhteiden kokonaisuus avautuu vähitellen, samoin tyrannius - eihän kukaan pariutuessaan tyranni ole. Kauniilla kielellä Hiidensalo kuvaa rumia asioita, joiden keskiössä on äärimmäinen epäoikeudenmukaisuus ja naisen surkea asema sekä perheessä että taiteilijana sata vuotta sitten. Ajankuvaa on mukana, mutta sopivan pienesti, kaiken ensyklopedisuuden Hiidensalo välttää täysin. 

Näkökulmia vaihtamalla asioihin saadaan kaksoisvalaistusta, ja sehän toimii. Ainoa minäkertoja on Helmi. Taju ja Eva kerrotaan kolmannessa persoonassa, toisinkin voisi varmaan olla. Ja on näköjään ollutkin, koska viimeiseen lukuun on jäänyt yksi lause väärään persoonamuotoon. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava

Ihminen mediassa

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli hieno lukukokemus puolitoista vuotta sitten. Puolivahingossa huomasin viikko sitten että meillähän on Hiidensalon esikoinen Mediahuora tuossa hyllyssä. Ihan lukemattomana.

Hyllyssä se on yhä, mutta ei enää lukemattomana. Mediahuora on ihan erilainen kuin Sinun tähtesi, mutta hieno kirja tämäkin on. Hiidensalo on kansitekstin mukaan vapaa toimittaja, ja Mediahuora näyttäisi olevan niin kuin esikoiset useimmiten, omakohtainen tilitys media-alan kääntöpuolesta.

Onhan se sitäkin, mutta se tavallinen tarina tämä ei ole. Kertomus on hienosti sommiteltu ja se välttää karikot ja kliseiset asetelmat, ja edetessään se paranee koko ajan. Hiukan lukiessa tuntui siltä että pituutta olisi ehkä voinut karsia, mutta lopulta kaikki asettuu kuitenkin paikoilleen.

Päähenkilö Maria on siis vapaa toimittaja. Ensimmäinen lause lyö tekstille suunnan: "Perttu on kadonnut." Mikään salapoliisitarina Marian pojan Pertun katoamisesta ei kuitenkaan kasva, sillä tähän kuvaan palataan vasta sivulla 326. Nuo kolmesataa sivua kirja kertoo Marian edesottamuksista mediamaailmassa ja sen ulkopuolella, epätäydellisestä ihmisestä täydellisten kuvien maailmassa. Äitiys ei onnistu, työelämä takkuaa, ihmissuhteissa on vaikeaa. Mieli ei pysy kasassa.

Kirja kertoo kenestä tahansa, siis. Hyvän kirjan merkki.

Liikuttavia ja surullisia hetkiä koetaan, huumoria viljellään. Marialta tilataan "lupsakka henkilökuva" Keijo Näädästä, poliitikosta: "Kuvaaja käy sitten kuvaamassa vaimon ja lapset. AD photoshoppaa Keijon niiden keskelle." Kirjoittamisajankohdan uutisia ilmestyy tekstiin, Facebook roikkuu otsikoissa koko ajan. Freelancereiden heikkoa asemaa sivutaan useasti, ja juuri näillä main tuli tuo edellä mainittu karsimisen ajatus paikoin mieleen.

Mutta loppupuolella päästään alkulauseessa kuvatun katoamisen kimppuun ja kerronta tiivistyy. Samalla siihen tulee myös rehevyyttä ja kukkeutta, jota voisi kutsua runollisuudeksikin. Moniaalle kurotteleva teksti kiertyy lopulta itseensä ja pysyy koossa.

Venla Hiidensalo: Mediahuora
Otava

Historiaa niin kuin se pitää kertoa

Venla Hiidensalon tuore Sinun tähtesi sattui silmiini Suomen Kuvalehden arviosta, ja hetikohta kirjaston jokeritiskiltä se kopsahti yöpöydälle. Se on komea teos.

Sinun tähtesi kertoo Albert Edelfeltistä niin kuin historiaa pitää kertoa. Yksityiskohdat ja miljööt ovat kohdallaan, mutta ne ovat lopulta alisteisia ihmisten kuvaamiselle. Ihminen Edelfelt on keskiössä, mutta ei suurmiestarinana. Kirjan päähenkilö ei ole kansallissankarikiiltokuva vaan moniulotteinen ihminen, joka kipuilee suurimman menestyksenkin kohdalla ihmissuhteissaan ja tavoitteissaan ja kokee ja suree ja iloitsee ja katuu ja kärsii ja toimii.

Tekstiä on paljon ja se kulkee luonnikkaasti ja imee mukaansa. Tarinan päähenkilöinä ovat Albertin lisäksi hänen siskonsa Berta, ja reunalla tavataan äpäräpoika Aarne. Viimeksi mainitun olemassaolosta ei ole mitään todisteita mutta kaikki on kovin mahdollista, niin hienosti Hiidensalo sanansa asettelee. Henkilöistä puhutaan aina etunimillä, mikä riisuu heitä suurmiestarinoiden kahleista, ja Edelfeltistä jokainen käyttää eri kutsumanimeä.

Siellä täällä historiallista yksityiskohtaa pukkaa aika paljon, ollaan niillä rajoilla että elävöittäminen meinaa lipsahtaa informaatioähkyn puolelle. Samaten vuosisadan vaihteen merkkihenkilöitä ujutetaan tekstiin turhan runsaasti, Ackte, Leino, Kivi, Aho, Soldan, Sibelius, Schjerfbeck ja muut olisivat kaikki läsnä vaikkei jokaista erikseen mainitsisikaan. Lopun kansalaissotakuvaus on hieno ja tarkka ja uskottava sekin mutta laittaa kokonaisuuden rönsyilemään hiukan päälleliimatun oloisesti.

Joka tapauksessa satavuotiaan Suomemme synnytystuskien aika 1870-luvulta vuoteen 1918 tulee Hiidensalon tekstissä kuvatuksi uskottavasti ja tarkkanäköisesti ja ennen muuta erittäin elävästi.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Otava