Tehokkainta historiaa

Muistan joskus aloittaneeni jonkun Sirpa Kähkösen kirjan. Ei napannut, syystä jota en muista, jätin kirjan kesken. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja korjasin tilanteen.  

36 uurnaa on romaani, vaikka se väittää että ei ole. Kirja kertoo Kähkösen viime vuonna kuolleesta äidistä, oikeilla nimillä ja oikeilla muistoilla. Ja se laajenee kauemmas: äidin vanhemmat ja isovanhemmatkin ovat mukana. Kas kun Kähkönen löytää vaikeasta äitisuhteestaan ikiaikaisia traumoja, sellaisia jotka ovat periytyneet kaukaa. 

Kähkösen äiti oli alkoholisti. Huonoja muistoja on paljon, mutta myös hyviä. On rakkautta ja ymmärrystä, tosin suurin osa ymmärryksestä syntyy vasta kuoleman äärellä. Vaikka Kähkösellä on muistonsa ja äidin päiväkirjat lähdeaineistona, 36 uurnaa ei ole millään lailla elämäkerrallinen. Se loikkii ja poukkoilee sinne tänne, ei noudata kronologiaa tai mitään muutakaan elämäkerrallista hyvettä. Se on kaunokirjallisuutta hyvässä ja pahassa. 

Hyvässä ennen muuta omintakeisen ja hienon kielensä kautta. Lyyrisyys ja jalostettu tajunnanvirta lyövät kättä, äitisuhteen ristiriitaisuus saa konkreettisen muodon. ”Uhkasit lähteä. Jättää kaiken. Sanat olivat tuskasi ilmausta, mutta en sitä lapsena voinut käsittää. Opin vain pelästymään uhkauksiasi, pelästyn vieläkin, kun uhkaillaan, järjestelmäni menee oikosulkuun, synapseissa myrskyää, lamaannun, kaadun, putoan. Olemassaoloni heittyy vaakalaudalle, minä kaikkoan häviämisen ja paljaalle kalliolle kuolemisen kauhuun.” 

Pahassa siksi, että tämän kirjan lukeminen ei ole kevyttä millään tavalla. Aihe on raskas, ja kieli on välillä raskasta. Erityisesti lopun tajunnanvirta koettelee lukijaa, mutta palkitsee se sitten kuitenkin. 

Ja niin kuin hyvässä kaunokirjallisuudessa aina, yksityinen kohoaa yleiseen. ”Vain näytelmän ydin pysyi samana. Sen nimi olisi voinut olla ’1900-luku’. Tarkoituksetonta alistamista, tahdon nitistämistä siltä, jolla ei ollut mitään ja joka ei tahtonut tyytyä kysymättä. Heikkouden pelkoa, väkivallan ihannointia. Tunteiden pilkkaamista. Virheiden ivaamista, nolaamalla opettamista. Hellyyden herättämää eksistentiaalista kauhua, voiman kulttia. Paikan osoittamista. Alistamista. Kyseenalaistamattomia sääntöjä. Kyykytystä, mielivaltaa, raivoa, syyttelyä, vaientamista, armottomuutta.” 

Historiasta pitää kirjoittaa, jotta oppisimme. Tehokkainta historiaa on mikrohistoria, yksityisten ihmisten tarkastelu. 

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia

Siltala

Pitkä kamala leikki

Paula Nivukosken Kerran valo katoaa on kirja, jota ei kannata missään nimessä antaa aloittelevalle lukijalle. Kokeneen lukijan käteen se kyllä sopii. 

Eletään jatkosodan aikaa, 1941-1944. Päähenkilö Kerttu asuu Pohjanmaalla, kaksi veljeä on mennyt sotaan. Maalaiselämä on omavaraista, mitä nyt kaupasta haetaan vähän sokeria ja uutisia. Kerttu saa kirjeen rintamalta, naapurikylän Johannes on saanut Kertun veljeltä luvan ottaa yhteyttä Kerttuun. Nuori rakkaus syttyy kirjeissä, pikku hiljaa. Kaikki tapahtuu hitaasti, eikä asioita ole tapana sanoa ääneen. Häpeän kulttuuri on voimakas. Koska miehet ovat rintamalla, useimmat kirjan hahmoista ovat naisia. 

Mikään edellä mainituista ei varsinaisesti oikeuta tätä kirjaa, koska sodasta on kirjoitettu niin paljon. Tämän kirjan oma juttu on hitaus: Nivukoski haluaa näyttää, kuinka pitkiä ja kamalia olivat jatkosodan vuodet kotioloista katsottuina. Kuinka sota tuntuu jatkuvan ikuisesti. Ja tuo kamaluus kyllä välittyy lukijalle asti, erinomaisesti. Osa kamaluudesta on puhdasta rypemistä surun ja tuskan tunteissa. Toinen osa on lukijan harmitusta siitä, että miksi tuohon ja tuohonkin piti käyttää taas noin monta sivua, eikö asiassa voitaisi jo edetä, ja silloin lukemisessa on hiukan suorittamisen maku. Tämä on raskas kirja, tämä ei sovi aloittelevalle lukijalle. 

Mutta Nivukosken kieli on hienoa. Lauseet ovat kauniita, pohjalaismurre komiaa ja sopivasti annosteltua. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että lukemisen aikana ei välttämättä koko ajan tunne nauttivansa, mutta kirjan päätyttyä huomaa, että teksti on jättänyt vahvan jäljen. Tämä kirja on sellainen. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava

Kosto ja kielen rikkaus

Kaksi vuotta sitten ilmestyi Katja Ketun kirja Ismo Alangosta. Se oli hirvittävä epäonnistuminen, eikä missään selitetty sen kummemmin moisen katastrofin syntyä. Ketun tuore kirja Erään kissan tutkimuksia selittää kaiken.  

Minä luin tämän kirjan nimenomaan selitysteoksena Alanko-farssille, ja sellaisena tämä kirja on kyllä erikoinen, aivan ainutlaatuinen. Kettu kertoo hieman peitellysti mutta kuitenkin käytännössä aivan suoraan, kuinka hänellä oli suhde kustantamonsa toimitusjohtajan kanssa. Kettu tuli raskaaksi, mitä Isopomo ei hyväksynyt lainkaan, ja kaikki päättyi keskenmenoon. Tai ei päättynyt, sillä toimitusjohtaja alkoi suhteen päättymisen jälkeen terrorisoida Kettua minkä pystyi, ja tuon terrorin tulokset näkyvät paitsi Alanko-kirjassa, myös siinä että Kettu vaihtoi WSOY:ltä Otavaan. 

Jossain on esitetty, että jos laitat kirjaan todellisen mieshahmon, kirjoita tälle pieni penis. Näin vältyt kunnianloukkaussyytteiltä, koska kukaan ei kehtaa myöntää olevansa hahmon esikuva. Tämänkin Kettu on ymmärtänyt, tosin hän on vaihtanut pienimunaisuuden surkeaksi suutelijaksi. Ja kyvyttömyydeksi antaa naiselle orgasmi. 

Melkoisen suoraa tykitystä, eikö vain? Kostoromaanihan tämä on. 

Kettu tietää sen, ja yrittää vetää maton tulkinnan alta: koston ajatus sanotaan ääneen romaanissa, ja se kielletään. Vaikka eihän se silti poistu. Kostoromaani mikä kostoromaani. Tässä tapauksessa kai ihan aiheellinen. 

Mutta Erään kissan tutkimuksia on kyllä muutakin. Paljon muuta. Kirja kertoo myös Kirjailija-nimisen päähenkilön isoisovanhemmista, jotka sata vuotta sitten kituuttivat pohjoisessa Saaressa. Elämässä oli hyviä hetkiä mutta isosti kurjuutta. Sotia, köyhyyttä, sortoa sieltä ja täältä. Syntymiä ja kuolemia. 

Teksti vetää erinomaisesti, monestakin syystä. Suurin on kuitenkin Ketun kieli, joka on niin värikästä ja elävää kuin vain suomalaisessa kaunokirjallisuudessa parhaimmillaan voi olla. Tällaiset kirjat ovat syy siihen, että tykkään lukea suomalaista kirjallisuutta. Missään käännöstekstissä ei voi olla samanlaista nautinnollista kielen rikkautta.

Ainoa kummallisuus on, kuinka kissakertojan ääni muuttuu eri aikoina. Miksi kissa puhuu välillä yleiskieltä ja välillä pohjoisen murretta? Toisinaan nuo kaksi tuntuvat menevän sekaisin, ikään kuin Kettu ei olisi muistanut kuka milloinkin puhuu. 

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Otava

Muoto, sisältö, havahtuminen

Pari vuotta sitten luin Petri Tammisen kirjan Se sano. Jo sitä lukiessani minulle tuli tunne, että nämä tekstit voisivat toimia lauluina. Niinpä otin yhteyttä Tammiseen ja kysyin lupaa saada säveltää joitakin noista teksteistä. Sain luvan, ja neljä laulua esitettiin vuosi sitten Naantalin kirjajuhlilla. Tamminen kertoi ensin tekstiensä synnystä, sitten minä (piano) ja Minka Peltonen (laulu) esitimme laulut. 

Tamminen kertoi, että joku muukin oli ottanut yhteyttä samassa asiassa, mutta ei käynyt selväksi, kuka. Nyt asia selvisi. Se joku oli oopperalaulaja Helena Juntunen, joka halusi laulaa Tammisen tekstejä. Hienoa, ajattelin. Olen seurannut Juntusen uraa melkein sen alusta asti, Turun sanomiinkin kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten jutun otsikolla ”Helena Juntusesta kuullaan vielä”. Silloin hän oli Bachin H-mollimessun solistina Turussa. Ja se ura on ollut komea. 

Tuo Juntusen hanke Tammisen tekstien laulamisesta ei valitettavasti toteutunut, koska säveltäjäksi aiottu Jaakko Kuusisto kuoli. Suuri harmi ja sääli, olisi todella ollut mielenkiintoista kuulla noita lauluja. 

Tämä on kerrottu Juntusen ja Tammisen eilen julkaistussa kirjassa Joskus liikaa, aina liian vähän. Se on erikoinen ja erityinen kirja. 

Lukijalle mielenkiintoisinta antia kirjassa on tietenkin Juntusen elämäntarina, sillä elämäkerrasta tässä on kyse. Mutta Tamminen ei ole tavallinen kirjoittaja. Ei ollenkaan, hän on vuosikymmenet hionut omanlaistaan tyyliä, eikä tämä kirja hyppää siitä ulos piiruakaan. 

Aika pitkään tuo häiritsi lukemistani. Kirjan muoto tunki sisällön edelle: äärimmilleen pelkistetyt lauseet imivät huomion itseensä, kirja tuntui olevan enemmän Tammista kuin Juntusta. Mutta kohta siihen tottui. Eihän ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa ihmisen elämästä, meidät on vain totutettu tietynlaiseen. Josta tämä kirja poikkeaa melkoisesti. 

Kun tuohon tottumiseen havahtui, myös Juntunen tuli esiin. Ja esiin tulivat myös huikean kirkkaat lauseet. Ja vaikka kirja ei kerro kaikesta, se silti kertoo yhtä paljon tai enemmänkin kuin tavalliset elämäkerrat. Aforistiset kuvailut tiivistävät pieniä ja isoja hetkiä Juntusen matkan varrelta, ja niissä näkyy avoin ja erityisen elämän elänyt ihminen. 

Tähän voisi siteerata kirjasta minkä kohdan tahansa. Otetaan alusta. Näin meitä lukijoita evästetään:

”Korkeakulttuuri, sellainen sana tosiaan on.

Sana kuin muuri, olo kuin sumua.

Siispä neuvoni jokaiselle

korkeakulttuurin korkeutta kammoksuvalle:

Katso lähemmäksi.

Kaukaa näkee vain kultaukset ja sametin, yläpilven.

Katso tarkasti, huomaa hikiläikät ja verisuonet,

repsottavat irtoripset.

Älä katsele vain Wienin filharmonikkoja,

katso niitä Wienin filharmonikkojen soittajia,

jotka riisuvat estonsa ja paljastavat orgasmi-ilmeensä.

Huomaa nautinto ja voima,

keskittyminen vailla poseerausta.”

Hieno kirja. 

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita

Otava

Vaikea käsittää

Luin hiljattain Antti Tuurin Lintujen kesyttäjän, joka oli mainio opus. Pieni, arkinen, kaikin puolin tiukasti rajattu teos. Jotta elo säilyisi tasapainossa, ajattelin lukea pitkästä aikaa Remestä. 

Tämä Pimeyden sydän on tuttua Remestä, jossa mikään ei totisesti ole pientä nähnytkään. Venäjä tekee kiusaa Nato-Suomelle, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita on ylitsepursuavan paljon. Ei ole kovin paljon väliä vaikkei edes aina muistaisi kuka paperinohuista hahmoista on kukakin, kun paikasta toiseen säntäillään kovin hengästyttävään tahtiin.

Onhan tällainen ihan viihdyttävää, ja varsinkin lopussa kirja piti otteessaan. Annostelijana ja rytmittäjänä Remes on kyllä melkoinen mestari. Mutta kaunokirjallisuudeksi en tätä laskisi, niin paljon tekstissä on huonoja asioita. Tökkii. 

Hyvä kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Remes käyttää, ihan koko ajan. Kirjoitusvirheitä on enemmän kuin tällaisessa kirjassa saisi olla. Samoin kuin Reijo Mäen kirjoissa, vaatteet ovat usein ”laadukkaita”, tässä kirjassa esimerkiksi päähenkilö näkee pikkulapsen ja kuvailee välittömästi tämän raitapaitaa laadukkaaksi. Ja sitten on vain kökköjä ilmaisuja kuten ”äänimerkin antama hälytysraja”, tai ”Saksassa oli paljon helpompaa kuin anglosaksisessa mediaympäristössä”. Sivuilla 425 ja 427 on täsmälleen sama virke. 

Kyse ei voi olla siitä etteikö WSOY:lta löytyisi asiansa osaavaa kustannustoimittajaa. Ainoa selitys lienee, että Remes haluaa kirjansa olevan tällainen, kieleltään tökkivä. Sitä on hyvin vaikea käsittää. 

Ilkka Remes: Pimeyden sydän

WSOY