Vanhenemisesta ja luopumisesta

Kirjailijatoveri suositteli minulle Sirpa Kähkösen uusinta kirjaa. Kilttinä tietenkin tottelin ja luin Mariuksen.

Eipä ihme, että suositteli: Marius muistuttaa monessa omaa Kultalyhtyäni. On yksinäinen hahmo mökillä, on toinen, joka ei ole läsnä, ja on klassista musiikkia. Juonta ei kovin paljon ole. Aiheena on ajan kuluminen, ja kirjat ovat vieläpä täsmälleen saman pituiset, e-kirjoina ainakin. 

Minusta tämä on parempi kuin Finlandia-palkittu 36 uurnaa. Marius on yhtenäisempi, keskitetympi. Tämä kirja on vanhenemisen, luopumisen ja hyvästijätön kuvaus, kaunis ja kiitollinen.

”- - isoäiti oli sanonut: ’Nyt minulla on vielä yks tehtävä. Muuttua semmosesta, joka on, semmoseks, jota ei ennee oo.’” Jotain samanlaista Lili on nyt tekemässä. Lili viettää helteistä kesää siirtolapuutarhamökillä Helsingin keskustan liepeillä ja muistelee elämäänsä. Hän miettii naiseutta ja miehiä elämässään. Välillä tulee lyyrisiä purkauksia, välillä ollaan kiinni arjessa. Parasta on, että juuri mitään ei tapahdu, kaikki on pientä - ja silloin pienikin on suurta.

Välillä sukelletaan Lilin muistoihin, nuoruuden Grand Touriin Ranskassa. Siellä Lili tapaa Peter Quincen, joka on oikeassa maailmassa englantilainen näyttelijä tai hahmo Shakespearen Kesäyön unelmassa.

Marius on hyvin lähellä Joel Haahtelan viimeisimpiä kirjoja, sekä ilmaisultaan että tunnelmaltaan. Kieli on rikasta ja lyyristä, viittauksia elokuviin ja kirjallisuuteen on epäilemättä enemmän kuin kykenen tunnistamaan.

Sirpa Kähkönen: Marius

Siltala

 

Lämpöä, suomalaisia esineitä ja kolme kuolemaa

Laura Arikan Kuolema Farlaxissa -sarja starttasi maaliskuussa Synkeällä juhannuksella, ja jo nyt on julki sarjan toinen osa, Petollinen joulu. 

Hahmokavalkadi on siis jo edellisestä osasta tutuksi tullut, ja amatöörietsivä Sofie on tässäkin tarinan keskushenkilö ja moottori. Sarjan parasta antia on sen tunnelma, jota tämän kirjan takakannessa luonnehditaan ”glöginlämpimäksi”. Hahmoja on paljon, mutta lukija pysyy hyvin mukana, koska niitä ehditään pitkässä tarinassa syventää mukavasti. 

Kirja alkaa hienolla prologipanoroinnilla, jossa maassa makaava mies havainnoi ympäristöään. Mies osoittautuu kuolleeksi, ja siitä käynnistyy kolmea murhaa selvittelevä tarina. 

Petollisessa joulussa ollaan pienellä Långskärin majakkasaarella, ja asetelma on perinteinen suljetun tilan dekkari, kunniakkaasti Agatha Christien jalanjäljillä. Arikan kerronta on jouhevaa ja hyvin rytmitettyä. Vihjeitä tulee juuri sopivaan tahtiin, jotta lukija pysyy hyvin kärryillä ja kiirehtii sivuja kääntämään. Aivan lopussa tulee vielä cliffhanger seuraavaan osaan. 

Minä kaipaisin hahmoihin ja kerrontaan enemmän rouheutta, lämpö ja lempeys ovat liiankin pinnassa. ”Herkkä”- ja ”hassu”-adjektiiveja käytetään luvattoman paljon (heti ensimmäisen luvun ensimmäisessä kappaleessa on ”herkkiä kuvioita” ja ”herkät paperilyhdyt”). Lisäksi suomalaisten designtuotteiden alinomainen luetteleminen häiritsee, kun niillä ei ole tarinassa erityistä funktiota - kirjallisena keinona tämä tuo minulle mieleen Bret Easton Ellisin Amerikan Psykon, jossa esineiden listaus rakentaa kuvaa psykopaattisesta päähenkilöstä. (Toisaalta näinä aikoina kotimaisten tuotteiden puolesta puhuminen taitaa olla monin tavoin tärkeä teko.) 

Mutta en minä kuulukaan tämän kirjan varsinaiseen kohderyhmään. Näkemieni kirjasomen arvioiden perusteella lämpö, lempeys ja tunnistettavat esineet ovat juuri sitä, mitä tältä kirjasarjalta halutaan. Ja silloinhan homma on ilman muuta onnistunut.

Laura Arikka: Petollinen joulu

Otava

Maiskutella vanhenevan naisen seksuaalisuutta

Teimme Turun kirjamessuilla Eija Tammiston kanssa vaihtarit uusista kirjoistamme. Viime aikoina olen lukenut liian vähän runoja, joten vaihtokauppa toi piristystä lukujonoon.

Tämä on Tammiston neljäs runokokoelma. Aiemmista kolmesta olen lukenut ensimmäisen, jonka nimi on Naisen todistuksen mukaan ketään ei saa tuomita. 

Alushame on ihana raato jatkaa samoja teemoja. Naisnäkökulma, minimalistinen aukkoisuus, rujouden ja kauneuden törmäyttäminen (heti kokoelman nimessä), luonnonkuvaukset, näistä on Tammiston runous tehty. 

Tätä kirjaa voi lukea ainakin kolmella tavalla. Ensimmäinen on kokonaisuus. Silloin pääosaan nousee vanhenevan naisen seksuaalisuus. On nainen, on täti, on mies, on isoisä. Isoisän rooli näyttää minun silmiini opettajalta, ja täti voisi olla runon minän alter ego. Mies, tädin mies, on ehkä kuollut. Näissä raameissa katsotaan välähdyksiä naisen eri ikäkausilta ja erilaisista tilanteista, useimmiten luontokuvaston läpi. 

Seksuaalisuus muuttuu, muttei katoa. Kokoelman alkupuolella ”Suljen silmät / tunnen miten sisälläni / jossain syvällä navan kohdalla / kohisee meri / meressä kihertävät kalat”, ja loppupuolella palataan samoin ilmaisuin ”Kihertävät kalat lähestyvät, loittonevat / eivät ole entisellään // katoavat kuin täti / levottomuus loivilla lanteillaan”.

Toinen tapa on lukea vain yksittäinen runo, yksittäinen sivu. Silloin tulkintavaihtoehtoja tulee enemmän runojen aukkoisuuden ansiosta. Lukija voi keskittyä miettimään, mitä kielikuvat saattaisivat merkitä. Koskaan ne eivät tyhjene eivätkä osoittaudu banaaleiksi.

”Äänekäs parvi osuu pelkoon / Korpit munivat nuppineuloja”

Kolmas tapa on maiskutella yksittäisiä ilmaisuja, pysähtyä kokonaan niiden äärelle ja ihastua niihin: ”- - kuin napapyörre / tai pysyvä myrsky”.

Eija Tammisto: Alushame on ihana raato

Enostone

 

Tamara on kerrontatekninen mestarinäyte

Välillä on hyvä tarttua klassikkoon. Eeva Kilven Tamara on sellainen, ja sen päällimmäiseksi ansioksi kerrotaan ylenpalttinen eroottisuus.

Eroottisuus on totta, sitä on kirjassa paljon. Mutta ei se kirjasta klassikkoa tee. Klassikko syntyy ihan muista aineksista, hyvästä kerronnasta nimittäin. Tamarassa parasta on sen kertoja, joka on tarkkaan harkittu ja mestarillisesti rakennettu. Jos kerrotaan erityisestä yksilöstä, niin kuin Tamara on, sitä ei pidä tehdä tämän omalla suulla, vaan vierestä. Ja seksuaalisesti aktiivisen naisen kuvaajana täydellinen kertoja on juuri tällainen: impotentti, halvaantunut mies.

Kirja alkaa kutkuttavasti, kun lukijaa pidetään pimennossa. Kuka oikein puhuu? Vähin erin asetelma sitten paljastuu. Juonta ei erityisesti ole, Tamara on erittäin hahmovetoinen kirja. Kertojan tai Tamaran menneisyydestä ei kerrota juuri mitään, ollaan vain kiihkeästi nykyhetkessä. Ja pohditaan paljon, syntyjä syviä. Ollaan siis päiden sisällä, juuri siellä, missä kirjallisuus on parhaimmillaan. Lopussa kertojan ajatukset kasautuvat melkoiseksi vyörytykseksi.

Kirja on julkaistu vuonna 1972, mutta se ei ole vanhentunut lainkaan. Lukuun ottamatta poliittisia pohdintoja, jotka ovat muutenkin melko irrallisia. Niistä siis kannattaisi nykykirjoittajienkin pysyä erossa. Hauska yksityiskohta on, että Kokoomuksen ”työväenpuolue” -kampanja vuodelta 2006 on näköjään pöllitty tästä kirjasta. Heh.

Minulle parhaita kirjoja ovat ne, jotka herättävät kirjoittamisen halun. Miksi se herää, sitä en osaa eritellä, mutta tämän kanssa kävi niin. Oma kirjoittaminen lähti kulkemaan. Ihan eri latuja toki kuin Tamaran, mutta se onkin toinen tarina. 

Eeva Kilpi: Tamara

WSOY

 

En tiedä, mistä tässä kirjassa on kyse

En yhtään muista, mistä tämä kirja on tullut kirjahyllyyni. Lukiossamme on edelleen kymmenen minuutin lukutuokio joka päivä, ja ajattelin lukea tämän niiden aikana.

Luinkin. 

Mutta kymmenen minuutin lukutuokio on kovin lyhyt, varsinkin, kun sen aikana joudun katselemaan kelloa ja muutamat muutkin asiat vievät huomion kirjasta. Siksi en osaa varmasti sanoa, millainen tämä kirja on. Ehkä huono kokemukseni johtuu lukemisen hajanaisuudesta, tai sitten kirja vain yksinkertaisesti on hajanainen.

En nimittäin saanut siitä oikein minkäänlaista otetta. On kaksi melkein saman nimistä päähenkilöä, Kiira ja Krista, jotka sekaantuvat jatkuvasti lukijan mielessä. Sellainen häiritsee todella paljon lukukokemusta. Ollaan Japanissa, Yhdysvalloissa, Suomessa. En voi välttyä ajatukselta, jonka mukaan kirjoittaja on itse ollut vaihto-opiskelijana Jenkeissä ja matkannut Japaniin ja kirjoittanut niistä sitten tällaisen kirjan - muuta selitystä noille lokaatioille en keksi. Tarina poukkoilee, enkä pääse perille poukkoilun syystä. Mistä tämä kirja kertoo, en tiedä.

Naisten polut tietenkin risteävät lopussa, ja risteäminen on melko dramaattinen, mutta kovin pieni asia kirjassa kuitenkin. 

Ehkä uudelleen lukemalla saisin kiinni tästä. Se jää nyt selvittämättä.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

WSOY

Syövän arvoituksen keskellä ovat kanat ja säteily

Helsingin Sanomissa oli juttu Risto Isomäen uudesta kirjasta. Niinpä pyyhkäisin Hesarin sovelluksen iPadin ruudulta syrjään ja vaihdoin Storyteliin, mistä tuo kirja kätevästi löytyi. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. 

Tästä voi parempi salapoliisi päätellä, että kirja on mielenkiintoinen. Kannessa sanotaan, että ”suurin osa kaikista syövistä voidaan jatkossa ehkäistä ennalta”. Se on kyllä totta, mutta markkinointiosaston tuottamaa tekstiä. Sillä kirja itsessään ei ole ollenkaan noin optimistinen asian suhteen.

Näin kirja alkaa: ”Maailman vanhimpien kuolleisuustilastojen mukaan syöpä­sairauksien aiheuttama ikäkorjattu eli elinikään suhteutettu kuolleisuus Euroopassa on yli kymmenkertaistunut kahden­sadan viime vuoden aikana.” Ja tämä kehitys on tapahtunut siis samaan aikaan syöpähoitojen keksimisen ja kehittymisen kanssa. Miksi näin? 

Kirjassa on kaksi päälinjaa, tai tuoretta huomiota: kanojen virukset ja säteilyaltistus.

Viruksista Isomäki toteaa, että jos niiden mutatoitumista pitäisi jossain erikseen tutkia, broilerikasvattamot olisivat siihen erinomaisia paikkoja. Kananlihan syöminen lisää haimasyövän todennäköisyyttä 72 prosenttia jokaista 50 gramman tilastollista päiväannosta kohti. Tämä on erityisen merkittävää, koska nykynuoriso ramppaa salilla alvariinsa, ja saliväen ruokavalio koostuu pitkälti kanasta ja riisistä. 

Lihansyöntiin liittyy paljon muitakin ongelmia. Antibiooteista 80 prosenttia käytetään tuotantoeläinten sairauksien ennaltaehkäisemiseen tai niiden kasvun edistämiseen, eivätkä ihmisetkään aina kovin vastuullisia ole antibioottien käytössään. Jos antibiootit menettävät tehonsa, me menetämme antibioottien lisäksi myös syöpähoidot. Eli palaamme sinne kahdensadan vuoden taakse, nyt vain lisääntyvine syöpinemme.

Tupakassa on tuhansia myrkkyjä, niin kuin jokainen tietää. Isomäki väittää, että keuhkosyöpä ei kuitenkaan synny esimerkiksi hään tai tervan takia, vaan radioaktiivisuuden. Polonium-210 ja lyijy-210 ovat ne tappavat ainesosat. Ja jo 1960-luvulla on tutkittu, että ne voitaisiin poistaa ionisaattorin avulla savukkeista. Näin ei ole kuitenkaan tehty, koska ydinenergia ja ydinaseet ovat liian määräävä tekijä maailmanpolitiikassa. 

”Kylmän sodan aikana vallinneen ilmapiirin takia olisi helppo uskoa, että tupakkaperäisten syöpien ja radioaktiivisen säteilyn välinen yhteys haluttiin haudata, jotta se ei olisi aiheuttanut ongelmia ydinkokeita tehneille suurvalloille. Tämä olisi loogisin selitys, mutta asiasta ei ole olemassa kiistattomia todisteita.”

Isomäki ei lopeta kirjaa listaan, jossa opetetaan kuinka syöpiä voi vältellä. Sen sijaan hän avaa melko apokalyptisiä näkyjä. Isomäki ei ole lääkäri, ja hän muistuttaa lukijaa siitä, että suuri osa tekstistä on spekuloivaa, mutta hyvin kirja vaikuttaa olevan lähteistetty.

Suosittelen lukemaan.

Risto Isomäki: Syövän arvoitus

Into