maanantai 18. helmikuuta 2019

Puoli kirjaa Kalliosta

Ultra Bra oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa musiikissa, ja Hartwall Arenan kolme keikkaa joulukuussa 2017 todistivat, ettei bändiä ole totisesti unohdettu.


Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja ylsi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, eikä ihme. Sekin on hyvä. Ei yhtä ainutlaatuinen kuin kuvaamansa bändi, mutta erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sen tietää esimerkiksi siitä, että kirja on äkkiä luettu.

Kirja ei ole yhtä maksimalistinen kuin Ultra Bran musiikki, ja se on hyvä. Tekstiä on saman verran kuin asiaakin, löysää ei ole. Ulkoasuun on panostettu: värikuvat ja hiukan parempi paperilaatu kertovat intohimosta kvaliteettiin, niin kuin laulaja Terhi Kokkosen sukulaismies, säveltäjä Joonas Kokkonen asian ilmaisisi.

Tarina alkaa Hartwall Arenan keikoilta ja palaa sitten kaiken alkuun. Soittajien nuoruusvaiheita käydään läpi niin seikkaperäisesti, että siihen kuluu puoli kirjaa. Ja niin on hyvä, koska ydinporukka, sen musiikilliset preferenssit ja maailmankuva ovat kaikki peräisin noilta vuosilta, Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Tarina etenee kronologisesti, joten sitä on helppo seurata. Vaikka yleisiäkin asioita tietysti setvitään, Similä ja Vuorela antavat ihmiselle paljon tilaa: jokainen bändin jäsen pääsee ääneen, ja anekdootteja on paljon. Mielenkiintoisia juttuja riittää, niin kuin esimerkiksi se, että Sinä lähdit pois on syntynyt Ismo Alangon ideoimassa Neuroviisut-tapahtumassa, vain muutaman tunnin aikana. Anni Sinnemäen ja Kerkko Koskisen tehtäväksi oli annettu tehdä biisi, joka kertoo erosta ja jossa on lause "yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi".

Vaikuttaa siltä, että sama pakottomuus ja helppous on leimannut melkein koko Ultra Bran tuotantoa, ja niinhän se taitaa hyvässä popmusiikissa olla, että hyvä syntyy helposti sitten kun olosuhteet ja kemiat ovat oikeat. Enemmän, paljon enemmän aikaa on käytetty sovituksiin ja levyjen tuotantoon, ja tässä lieneekin kaikki, mitä hyvän popkappaleen reseptistä voidaan yleisesti sanoa.

Kirjasta käy hienosti ja perusteellisesti myös ilmi se, miksi Ultra Bra ei enää voi tehdä uutta musiikkia. Kaikki on jo tehty. Onneksi suuri osa soittajista jatkaa yhä musiikin parissa.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra bra. Sokeana hetkenä
WSOY

perjantai 1. helmikuuta 2019

Maailma ei vastaa hyvään

Löysimme Teatteri Akselin muutama vuosi sitten, ja siellä on sittemmin tullut käytyä ahkerasti: Ihmisellinen mies näkyy olevan jo yhdestoista käyntimme Akselin lämpimänintiimeissä tiloissa.


Erityismielenkiintoa tässä näytelmässä herättää tekstintekijä, Sirkku Peltola näyttää taitavan tällaisen mittakaavan draaman paremmin kuin kukaan. Aiemmat Peltolat Akselissa, Pieni raha ja Tyttö ja varis, olivat komeita onnistumisia.

Ihmisellinen mies ei ehkä ole aivan Pienen rahan kaltainen täysosuma, mutta hieno näytelmä joka tapauksessa. Se kertoo Raine Kukkiasta (Hannu Rinne), hyväsydämisestä hissukasta, joka tahtoo kaikille hyvää siitä huolimatta että maailma ei aina vastaa hyvään hyvällä. Raine on eronnut pitkästä liitosta ja muuttaa poikansa ja tämän perheen paikkakunnalle ollakseen enemmän läsnä näiden elämässä. Mies on täynnä hyvää tahtoa, mutta kommunikointi ei aina ole aivan helppoa. Roolitus on kohdallaan, Rinne täyttää isot saappaansa uskottavasti.

Raine saa työpaikan ja menestyy työssään, mutta omaa haavettaan matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan hän ei saa toteutetuksi, koska muiden auttaminen syö hänen matkakassansa. Kaivattu yhteys lapsenlapseen kuitenkin syntyy, ja siinä on tarinan ydin: perhesuhteita tärkeämpiä asioita maailmassa ei ole.


Dialogi on tuttua Peltolaa: ohipuhumista, pois putoilevia sanoja ja lauseita, asioiden sotkemista, sanomatta jättämisiä. Tragediaahan siitä syntyy. Näytelmän kokonaisuudessa isoon rooliin nousee kuitenkin komiikan kirvoittama kontrastisuus. Mainio Marko Pollari heittäytyy hauskan Kalevi Kärpäsen rooliin kuin humalainen järveen juhannuksena. Ensi-iltayleisö sai höröttää lähes kaikelle mitä Pollari suustaan päästi, ja hänen gestiikkansa sopi rooliin täydellisesti.

Ohjaaja Kauno Takarautio on oivaltanut olennaisen: tätä kontrastia pitää ruokkia. Siksi hän ajaakin molempiin suuntiin täysillä: haikeutta lisätään laulujen sävelin, ja komiikka viedään absurdiin tappiinsa saakka. Hauskimmankin hetken takana lymyää kuitenkin surumielinen perusvire.

Lavastusratkaisu on erikoinen, lähes koko ajan näyttämöllä tapahtuu kahdessa paikassa yhtä aikaa. Rainen tarina edessä, ja takana elämänhallintansa menettänyt Annu puuhastelee omia pieniä toimiaan, kunnes tarkennetaan Annun sähköttömään kotiin.

Sivuroolitkin on miehitetty ja naisitettu onnistuneesti, kaikki ovat uskottavia sekä ulkoisesti että ilmaisullisesti. Rainen pojan perhe toistelee olevansa onnellinen, vaikka puhe menee huudoksi tämän tästä. Minerva Kallioniemi (näin arvelen, käsiohjelma kun ei valitettavasti tarkenna kuka on kuka) tekee komean roolin teiniangstisena lapsenlapsena Raisana, ja Aatos Mickelsson ja Elina Lehtonen Petterinä ja Iiriksenä nahistelevat ja rakastavat ja kärsivät niin kuin keski-ikäiset vanhemmat tekevät. Muutamat näyttämörytmin yksityiskohdat kaipaavat vielä hiomista, pieniä ajatuskatkoja tulee ja sen sellaisia, mutta asia korjaantunee kunhan näytelmä saa lisää esityksiä. Niitä on luvassa maaliskuulle asti.

Ihmisellinen mies
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Historiallinen romaani on kaunompi

Tommi Kinnusen Pintti sai Hesarissa ihan pätevän arvion, mutta Noora Vaarala tarttuu kummallisesti yhteen sanaan: hänen mukaansa "supsuttaa on juuri sellainen alentuva ja söpöstelevä naisverbi, jonka näkeminen sattuu silmiin."


Oletteko nähneet Hesarin musiikkikriitikon kirjoittaneen arviota, jossa olisi moitittu sinfoniaa siitä, että yksi sävel on sopimaton tai väärä? Ja vielä perustelee sitä sukupuolellaan? Ette ole, sellainen olisi naurettavaa eikä koskaan pääsisi lehteen.

Mutta tässä tapauksessa Vaaralan takertuminen on täydellisen ymmärrettävää. Pintti on niin hyvä että siitä on vaikea keksiä oikeita moitteen sanoja. Kieli on erittäin hiottua ja kaunista niin kuin Kinnusen edellisissäkin teoksissa, värikästä ja silti luontevaa. Jos yhtä sanaa pitäisi kritisoida, kritisoisin mielummin haaltua-verbiä, joka esiintyy kirjassa kai kolme kertaa. Noin erikoinen sana ei oikein kestä sitä.

Se, missä Pintti on kenties vielä parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, on tarinan rajaaminen. Kolme päivää, kolme sisarusta, yksi tehdas. Fokus on ja pysyy tiukkana, ja se kantaa komeasti läpi koko teoksen.

Tarinan alku ei aseta suuntaa tai muutakaan odotusta lukijan mieleen, sellaista ei tarvita. Lukija pidetään kirjassa kiinni vain sillä, että hän haluaa tietää lisää näiden pienten ihmisten elämästä ja lasinpuhaltamisen oudosta maailmasta. Lasitehtaan toiminnasta kertovaa tietoainesta on todella paljon, mutta kaikki on integroitu sopivina palasina muun kerronnan lomaan. Pääpaino on pienen ihmisen ymmärtämisessä ja empatiassa.

Hesarin arvio päättyy mietteeseen historiallisten romaanien ylitarjonnasta. Sekin on helppo ymmärtää miksi Kinnunen ja niin moni muu kirjoittaa menneistä ajoista: kaunokirjallisen kielen kauneuteen ei pääse nykyaikaan sijoittuvassa kirjassa ollenkaan samalla tavalla käsiksi kuin historiallisessa romaanissa. Netti- ja kännykkäajasta kirjoittava joutuu turvautumaan aivan toisenlaiseen kieleen.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY

tiistai 15. tammikuuta 2019

Kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy

Petri Tammis -maratonini eteni tänään kolmanteen kirjaan. Muistelmat ja Muita hyviä ominaisuuksia olivat omakohtaisen tuntuisia tarinoita elämästä sivullisen silmin. Miehen ikävä on eri maata: sen lyhytproosassa omakohtaisuus on yleistetty miehenä olemiseen, minäkerronta muuttunut passiiviin.


Aiheena ei varsinaisesti ole sivullisuus vaan ne miehen elämän ja puheen peruspilarit: viina, vaikeneminen ja vittu. Välillä tarinointi on räävitöntä, välillä jotain aivan muuta, mutta tunnistaminen ja samastuminen aina mahdollista. Ja kiusallista.

Sivullisuuteenhan se kuitenkin lopulta menee, mies on sivullinen.

Jo poikavuosina mies kohtaa vaikeuksia. "Tanssimaan pojat oppivat viisi vuotta tyttöjen jälkeen. He harjoittelevat taitoa salaa huoneessaan ja ponkaisevat tasahypyn oviaukon kohdalla. Kamanan jymähdys päälakeen tuntuu Jumalan rangaistukselta."

Auton merkitys huomataan etenkin nuorten miesten yhdistäjänä. "Autonuoret toimittavat kaikki asiansa autosta. Kun heidät kutsutaan juhliin, he ajavat hippapaikan edustalle istuskelemaan. Heille vilkutetaan ovelta ja tuodaan syötävää autoon. He kommunikoivat torvella ja valoilla. - - Festivaaleilla autonuoret pysäköivät leirintäalueen laitaan kiiltävämmät pölykapselit kentälle päin, nostavat kaiuttimet auton katolle ja huudattavat Kaija Koota: 'Niin kaunis on hiljaisuus.' Illalla he pyörivät kuin paarmat autonsa ympärillä ja nostavat stereoitten volyymia: Tänne päin, kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy."

"Avioliitossa pojat vaihtavat nimensä - 'sua ei saa enää sanoa Ödeksi, sun oikea nimi on Pertti', vaimo määrää. Se tulee pojille yllätyksenä. Toisensa tavatessaan he myhäilevät niin kuin jotakin olisi vireillä tai jokin yhteinen muisto lämmittäisi mieltä. He päättävät vanhana miettiä, mitä se jokin oli."

Isänä oleminen ei ole helppoa sekään. "Isän kanssa puhutaan asiaa. Kun isä lähtee poikansa kanssa mökille, hän keskustelee kolme päivää koivuhaloista. Lauantai-iltana saunakalja kädessään hän kehaisee maisemaa. 'Juteltiin kerrankin kunnolla', hän ylpeilee kotona vaimolle."

Lämpimiä, tosia lauseita.

Petri Tamminen: Miehen ikävä
Otava

maanantai 14. tammikuuta 2019

Petri Tammista tapaamassa, osa 2

Eilen kirjoitin siitä, kuinka tulee menetellä, jos aikoo kohdata Petri Tammisen. Tänään on vuorossa toinen osa samasta aiheesta.


Muistelmat on juuri sitä mitä nimi lupaa: lyhyitä muistumia elämän varrelta. Ja kun Petri Tammisen tekstistä käyttää adjektiivia lyhyt, se merkitsee todella lyhyttä. Aivan aforistis-minimalistista lyhyyttä, samanlaista kuin Anton Webernin Bagatelleissa. Ellei vielä lyhyempää. Tamminen itse ja moni muukin on verrannut ilmaisutapaansa Kaurismäkeen. Päihteet vain puuttuvat.

Muistelmien lukijat ovat tottuneet siihen, että niihin pyritään kertomaan kaikki elämästä. Mutta eihän se niin ole, kaikkea ei voi muistaa eikä ainakaan kertoa. Muisteleminen on valitsemista.

Vuonna 1980 Tammisen ainoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi katsoma hetki oli tällainen: "Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista."

Mutta siinäpä vain oli: se hetki on tässä, kirjassa ja lukijassa. Lukijalla on tilaa, joka kyllä täyttyy, kunhan osaa ja muistaa ja ehtii pysähtyä. Näiden muistelmien ympärille hahmottuu aina muuta maailmaa, niin että heti huomaa, että ne ovat tätä yhtä ja samaa elämää. Tuo äskeinen virke oli Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -teoksesta, ja sieltä löytyy Tammisen credo ja avain myös tähän teokseen: tällaisia pieniä "näkyjä todellisuus on täynnä, mutta jokaisen on koettava ne hiljaa tykönään. Niistä ei keskustella työpaikan viikkopalavereissa eikä kahvitunnilla, näitä epätodellisuuden tunteita ei oteta puheeksi eduskunnan kyselytunnilla eikä illan uutislähetyksessä. Jokainen aikakauslehdessä hymyilevä naama antaa ymmärtää, että todellisuus on rikkumaton ja kaikkien sellaisenaan koettavissa, vaikka sisikunnassaan jokainen tietää, että kaikki huojuu ja häälyy."

Nämä muistelmat ovat yhtä lailla Tammisen kuin minun. Ja sinun.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Jos aiot kohdata Petri Tammisen

Olin taannoin tovin Petri Tammisen oppilaana. Noloilta tilanteilta välttyäkseni luin muutaman hänen kirjansa. Olin minä niitä jo aiemminkin lukenut, mutta huonomuistisen pitää kerrata ja varmistaa. En tarvinnut noita lukukokemuksiani mihinkään, mutta tunsinpa oloni itsevarmemmaksi.

Luin vääriä kirjoja.


Muita hyviä ominaisuuksia on johdatus Petri Tammisen mielenmaisemaan, hänen häpeän, pelon ja sivullisuuden tunteiden täyttämään kirjailijuuteensa ja miehenä olemiseensa. Tamminen kertoo ujoudestaan, joka määrittelee hänen tekemisiään ja etenkin tekemättä jättämisiään pitkin matkaa. Jos joku asia hetken tuntuukin onnistuvan, taotaan viimeistään kotimatkalla auton rattia ja huudetaan suoraa huutoa.

Olennainen osa Tammisen mielenmaisemaa ovat hänen kirjalliset esikuvansa, Veijo Meri, Antti Tuuri ja Antti Hyry. Yksinkertainen ilmaisu ja ilmiasu, joka jättää lukijalle tilaa asettaa oma elämänsä ja omat kokemuksensa aukkopaikkoihin. Tammisen kirjoja käännetään muille kielille, hän käy puhumassa niistä ulkomailla, mutta kosmopoliitista hän on niin kaukana kuin olla voi. Tammisen aforistinen kieli syntyy vähäpuheisten, "humalassa kukan lailla avautuvien" suomalaisten miesten suista. "Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa."

Muita hyviä ominaisuuksia on huikean hauska teos. Tammisen ominaislaatu on usein tiivistetty sanapariin "lakoninen huumori", ja tässä teoksessa teksti on enemmän kallellaan parin jälkimmäiseen sanaan kuin missään muualla. Tyrskähtelin tämän tästä, kannesta kanteen.

Suomalaisessa kirjallisuudessa huumori kuuluu miesten kirjoihin, eikä sillä useinkaan ole asiaa esimerkiksi palkinnoille. Tamminen kertoo näin: "Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa. Mutta punnitaanpa - kumman ottaisin mieluummin iltojani ilostuttamaan, kaikkien Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotannon vai Veikko Huovisen ja Aapelin? Selvä peli: nobelistit ulos, humoristit sisään ja tähänkin torppaan palaa elämänilo. Huovismainen kontrastintaju puhuttelee erityisesti miehiä, sillä miehen elämä on nimenomaan erillään pitämistä, karkeuden salaamista, oman olemuksen piilottamista ja siinä epäonnistumista."

Kirjallisuus on keski-ikäisen naisen hallussa, koska kirjojen lukijat ovat keski-ikäisiä naisia, silloinkin kun he ovat miehiä. Tamminen oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006 Enon opetukset -romaanillaan, mutta ei palkintoa saanut. Sika pitää kuohita ennen kuin sen palkitsemisesta voidaan edes puhua. Sain eilen päätökseen Mikko Rimmisen Nenäpäivän, joka on erinomainen esimerkki tästä. Nenäpäivä  erityislaatuinen teos, koska se on humoristinen ja Finlandia-palkittu, aivan epäuskottavan yhtälön tulos. Kun kirjailija laittaa Nenäpäivän hassusti sekoilevaksi ja torttöileväksi päähenkilöksi keski-ikäisen naisen, jättää kaikki kirosanat kirjoittamatta ja lopettaa teoksen kauniiseen joulukuvaelmaan, saa humoristikin palkintonsa.

Jos aiot kohdata Petri Tammisen, lue ensin Muita hyviä ominaisuuksia. Lue sitten kaikki muut hänen kirjansa, niissä kohtaat hänet parhaiten.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava