Pieni muuttuu suureksi

Lauseiden pitää olla yksinkertaisia ja tosia. Ja kirjoitettu repliikki ei saa näyttää kirjoitetulta, mutta ei se myöskään saa olla sanotun repliikin kopio. Se on jotain siltä väliltä, ja sillä täytyy aina olla jokin tarinaa eteenpäin vievä merkitys. Tällaisten maksiimien mukaan Antti Tuuri sanoo kirjoittavansa teoksessaan Kuinka kirjoitan romaanin.

Tuurin uusin teos Lintujen kesyttäjä näyttää, miten edellä mainitut asiat käytännössä toteutetaan. Teksti soljuu, ja sitä on nautinto lukea. Siitä huolimatta, että Tuuri on asettanut itselleen erittäin tiukat rajat: eletään yksi viikko kesäistä arkea Etelä-Pohjanmaan pienessä kylässä. Mökötetään, toraillaan, lepytään. Syödään, uidaan, puhellaan harvakseen. Odotetaan tulevaa. Kertojana on kuusitoistavuotias nuorukainen, jonka on määrä aloittaa syksyllä lukio-opinnot Pietarsaaressa. Eletään noin vuotta 1960. Koska Tuuri itse oli tuona vuonna kuusitoistavuotias, tässä saattaa olla omaelämäkerrallisia aineksia. Hyvää on se, ettei kirjaa markkinoida sellaisesta lähtökohdasta. Se pilaisi koko homman. 

Arkeen mahtuu outojakin asioita. Pihaan nimittäin tupsahtaa vieras mies, joka sanoo kesyttävänsä lintuja. Kertojan isä lupaa suutuspäissään Kesyttäjälle kortteerin ja ruuat viikoksi, jos pihan linnut vaikka siinä ajassa kesyyntyisivät. Kukaan ei tietenkään usko pääskysten kesyyntyvän, mutta huvittuneina väki seuraa Kesyttäjän toimia. Sana kiirii kylillekin. 

Tämä arki ja tämä outo kulkevat teoksessa luonnikkaasti rinnakkain, ja se on hienoa. Vielä hienompaa on se, kuinka pienenä Tuuri kaiken pitää. Asioihin viitataan sivumennen, tunnelmat ja ihmisten välit tulevat ilmi pienissä repliikeissä, ja myös ajankuva on niukkaa mutta tarkkaa. 

Sillä tavalla pieni muuttuu suureksi. Minut tämä kirja kaappasi mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta, Tuuri on kyllä taitava kirjoittaja. 

Antti Tuuri: Lintujen kesyttäjä

Otava

Tarpeettomia ihmisiä ja muistin sirpaleita

Saimme kutsun Teatteri Akselin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmän ennakkonäytökseen. Sepä mukavaa, ajattelin. Olinhan lukenut tuon Reko Lundánin romaanin joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Mukava nähdä muistanko siitä jotain. 

No enpä muistanut, mitään. Ensinnäkin en ole lukenut Tarpeettomia ihmisiä -nimistä romaania, koska sellaista ei ole olemassakaan. Tarpeettomia ihmisiä on näytelmä, ja sellaiseksi alun perin kirjoitettu. Olen kyllä lukenut jonkun tai joitakin Reko Lundánin romaaneja, ja todennäköisesti nähnyt tämän näytelmän jossain, varmaan KOM-teatterissa. Että se siitä muistamisesta. 

Tästä syystä tämä blogi on olemassa. Jotta muistaisin. Voi olla että joku muukin saa tästä jotain, mutta minulle tämä on ulkoistettu muistinjatke. 

Teatteri Akselin tulkinta Tarpeettomista ihmisistä on kerrassaan mainio. Kaikki neljä näyttelijää (Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto) tekevät väkevät suoritukset. Yksikään rooleista ei ole helppo, koska tunteet ovat suuria ja niitä on paljon. Huonosti menee, on työttömyyttä ja köyhyyttä ja ihmissuhdeongelmia ja elämäntuskaa, ja huonoista asioista syntyy riitoja. Mutta on myös paljon hyvää, siksihän ihmiset toistensa seurassa ovat. Näyttelijöiltä onnistuu sekä suuri että pieni ilmaisu.

Ohjaaja Laura Hurme on rytmittänyt tapahtumat oivasti, ja näyttämöratkaisut toimivat muutenkin kaikin puolin. Näytelmän lokalisointi Turkuun on myös mainio ratkaisu. Musiikista vastaa tuttuun tapaan Jouni Lehtonen: haitarilla soitetuista hitaista riitasoinnuista koostuva äänimaailma toimii komeasti, se antaa puheelle tilaa. Sillä puhenäytelmä tämä ennen muuta on, puhetta on paljon. 

Loppua kohti tempo kiihtyy, draama saa pontta. On armeliasta, että ihmisen muisti on näin huono kuin se ainakin minulla on, koska huono muisti takaa sen, että tälläkin kertaa Romeo ja Julia -loppuhuipennus yllätti. Varmaan samalla tavalla kuin silloin kaksikymmentä vuotta sitten. 

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Hyvin kirjoitettu, tärkeä sanoma

Iida Turpeisen Elolliset sai sellaista suitsutusta osakseen Hesarin arvostelussa, että pakkohan se oli lukea. Samanlaista kehukavalkadia en muista lehden sivuilla nähneeni sitten Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen. 

En tiedä onko Elolliset aivan niin hyvä kuin Hesarin arviossa hehkutettiin, mutta tosi hyvä se kyllä on. Siinä kerrotaan luonnontieteellisiä asioita kolmelta vuosisadalta, ja pohjavire on koko ajan siis tieteenhistoriallinen. Aikatasoja ja paikkoja yhdistää stellerinmerilehmä, 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut valtava olento, joka on tiettävästi ensimmäinen ihmisen toiminnan takia sukupuuttoon kuollut eläin. Erityistä meille suomalaisille on, että yksi kolmesta säilyneestä luurangosta koko maailmassa on Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa.

Yhden tapauksen kautta Turpeinen kertoo kaikista muista tapauksista: siitä, miten meidän tulisi tuntea vastuumme planeettamme ja sen elollisten suojelusta. Sillä tavalla hyvä kirjallisuus juuri toimii. Tarkennetaan lähelle, jotta nähdään enemmän. Ja se, mitä historiasta ei tiedetä, kuvitellaan. Tietoon nojaten, kauniisti kirjoittaen. Sillä tavalla hyvä kaunokirjallisuus toimii. Ja sitä tämä on, niin kuin jo tuli sanotuksi. 

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi ollaan 1700-luvun Alaskassa, jossa Steller joukkoineen tulee löytäneeksi tuon merilehmän. Joka sitten hyvin pian häviää olemattomiin. Toisessa osassa ollaan 1800-luvulla. Johan Hampus Furuhjelm on nimitetty Alaskan kuvernööriksi, ja Alaskan ennen niin rikas eläimistö on kuihtunut pois, ihmisen ahneuden tähden. Kolmas osa vie lukijat 1950-luvun Helsinkiin, jossa John Grönvall konservoi linnunmunia. Hän saa tehtäväkseen konservoida tuon merilehmän luurangon, ja aivan lopuksi hypätään tähän hetkeen. 

Varsinkin ensimmäinen osa muistuttaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -kirjaa. Ihmiset tulevat eläviksi, kerronta on tarkkaa ja konkreettista. Mutta siinä missä Leine kirjoittaa sata sivua, Turpeinen kirjoittaa kaksi. Tiiviys ei silti tarkoita että mitään jäisi kirjoittamatta, tykkään Turpeisen kielestä.

Sitä helposti luulisi, että ihminen olisi ottanut opikseen, että luontoa osattaisiin jo suojella. Kiitoksissa kirjailija luettelee lajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjan kirjoittamisen aikana. Niitä on nelisensataa. Niiden sukupuutot eivät johdu yhtä suoraan ihmisen toimista kuin stellerinmerilehmän, mutta konkreettisen lähelle Turpeinen tällä ratkaisullaan huolensa luonnosta näin tuo. 

Hieno kirja. 

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S

Riemullinen teos

Olin kokonaan unohtanut tarkistaa, oliko Petri Tammiselta ilmestynyt kirjaa. Onneksi BookBeatia selaillessani algoritmi tai jokin osasi näyttää minulle että kyllä oli, vajaa kuukausi sitten.

Urheilijaelämäkerta on kerrassaan riemullinen teos. Se on Tammisen omaelämäkerta, urheiluhetkiin teemoitettu. Ultralyhyet luvut on pakattu täyteen elämää, arkisia ja siksi suuria hetkiä. Harva kykenee tällaisiin tiivistyksiin, elämän merkityksellisyyden etsintä on Tammisella saavuttanut huikeat mittasuhteet. Tiukan rajauksensa vuoksi kirja on mielestäni Tammisen parhaita ellei paras. 

Monet jutut ovat hauskoja, mutta mukana on myös surua, pienempää ja isompaa. Isän kuolema, turnauksen häviäminen, häpeää, sen voittamista, ihmissuhteita. Elämää siis. 

Ilman lainausta tästä kirjasta on vaikea kertoa, lainaan siis tarinan nimeltä Korkeampi voima:

”Viimeisinä vuosinaan isoäiti seurasi jääkiekkoa tarkasti. Suoria lähetyksiä hän ei katsonut eikä kuunnellut radion selostuksia, niitä hän jännitti liikaa, mutta tekstitelevision sivu 221 oli peli-iltoina aina auki. Isoäidillä oli elettyä elämää vajaan vuosisadan verran, sen suuria suruja ja varmasti ilojakin, mutta lopussa sitä kaikkea osasi täsmällisimmin käsitellä Turun Palloseura.”

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta

Otava

Tekoälystä ja etenkin sen vierestä

Petteri Järvisen kirjoja olen lukenut joskus aiemminkin, mutta en näköjään blogin olemassaolon aikana. Keväällä lukemani Maija-Riitta Ollilan kirjat tekoälystä olivat todella kiinnostavia, joten miksen lukisi Järvisen uutta kirjaa.

Järvinen käy kirjassaan läpi monenmoista tekoälyyn liittyvää asiaa. Hän lähtee liikkeelle digitalisaatiosta, etenee tekoälyn määrittelyyn ja ihmettelee sen kykyjä ja rajoja. Robottiautoista ja roboteista on tietenkin puhe, ja lopuksi Järvinen pohtii tekoälyn etiikkaa ja singulariteetin syntymisen mahdollisuuksia. 

Mitään erityisen uutta tai persoonallista Järvinen ei tekoälykeskusteluun tuo, mutta kirjan tarkoitus lieneekin olla katsaus tämänhetkiseen tilaan. Siihen käyttöön suosittelen kyllä mielummin lukemaan Ollilan teoksia, ne ovat parempia kuin tämä. Lisäksi Järvinen eksyy välillä kauas, todella kauas aiheestaan. Ikään kuin kirjan sivumäärää olisi pitänyt kasvattaa eikä varsinaisesta aiheesta oikein olisi tekstiä tullut. Suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, nerouden ikäkysymykset; aiheen ohi mennään että heilahtaa. 

Ohikirjoittamisen hyvä puoli on se, että aiheen vierestäkin löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Kuten seuraavat:

Jos A4-arkin paksuus on 0,1 millimetriä, ja se taitellaan 24 kertaa, kuinka paksu siitä tulee? 1678 metriä.

Montako reikäkorttia tarvittaisiin yhden kännykkäkuvan (noin 7 megaa) tallentamiseen? 120 000 kappaletta.

Modernia tiedettä eivät varsinaisesti synnyttäneet yliopistot vaan postilaitos, kun tutkijat saattoivat verkottua. 

Kun tuulen nopeus kaksinkertaistuu, tuulivoimasta saatavan sähkön teho kahdeksankertaistuu.

Einstein sanoi: ”Ihminen keksii todella uutta ainoastaan nuorena, myöhemmin hänestä tulee kokeneempi, kuuluisampi - ja tyhmempi.”

Eivät ehkä aivan asian ydintä, mutta hauskoja juttuja.

Petteri Järvinen: Tekoäly ja minä. Ihmisenä tekoälyn aikakaudella

Tammi

Käyrä nousuun ja laskuun

Kirjastosta tai kirjakaupasta en tätä kirjaa olisi mukaani ottanut, mutta kun BookBeat niin kauniisti suositteli, luin sen. 

Aloittaessani hyppäsin suoraan tekstiin, joten erehdyin luulemaan kirjaa Kikan siskon Katin kirjoittamaksi. Ajattelin että aika hyvin kirjoittaa, tai että hyvin on kustannustoimittaja ainakin työnsä tehnyt. Kun lopussa tuli luku nimeltä ”Kirjoittajan loppusanat”, totuus valkeni. Kai Kortelainenhan tämän kirjoittaja olikin, viime vuonna Kortelaiselta ilmestyi Jippu-kirja. Kortelainen kirjoittaa mainiosti, olennaiseen keskittyen ja liikoja jaarittelematta. Siirappisuus ja pateettisuus kaiketi kuuluvat tämänkaltaiseen kirjaan. 

Kirjoittajan identiteetti ei tietenkään muuta mitään. Kikan elämä ja kuolema kiinnostavat, varsinkin kun olen 90-luvun alussa ollut samalla keikalla Kikan kanssa, Köyliön Lallintalolla. Silloin Kikalla meni lujaa ja hän vaikutti oikein tolkulliselta ja iloiselta ihmiseltä. 

Mutta niin kuin valitettavan usein, suuri suosio kääntyi laskuun ja elämä meni raiteiltaan. Kikka sai lapsen ja olisi halunnut luoda uuden uran vakavasti otettavana laulajana, mutta se ei onnistunut. Kun ura perustuu tissinvilautukseen telkkarissa, se onkin vaikeaa. Muusikkona ja musiikinopettajana minun on vaikea ottaa vakavasti ihmistä, joka tekee työtään ilman koulutusta tai kummempaa osaamista alallaan. 

Kaikki tuntevat Kikan menestysvuodet ja hiipumisen, viimeisiä aikoja ei niinkään. Kirjan pihvinä on totuus kuolemasta: laulaja eli pitkään rajun päihteidenkäytön ja masennuksen kanssa, ja niihin hän sitten menehtyi. Tämän kertominen on tärkeää, koska moni nuori haluaa samankaltaista uraa ja julkisuutta kuin Kikka. 

Kai Kortelainen: Kikka. Traaginen elämä sisaren silmin

Minerva