sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pieni kirja, iso sielu

Joel Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Adèlen kysymys on hänen yhdestoista kirjansa. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Haahtelan tuotantoon.


Adèlen kysymys on pienoisromaani. Se kertoo miehestä, joka opettaa Helsingin yliopistossa klassillisia kieliä ja tekee sapattivapaansa aikana tutkimusta vanhoista ihmeistä. Erityisesti häntä kiinnostaa Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessi, ja siksi hän matkustaa Ranskaan, luostariin, jonka viereiseltä jyrkänteeltä Adèle putosi ja säilyi vahingoittumattomana lähes tuhat vuotta sitten. Mies viettää luostarissa kolme joulukuista viikkoa vanhoja kirjoituksia tutkien. Syy tutkimuksiin on kertojan traumoissa: hän pohtii oman elämänsä kipupisteitä, suhteita poikaansa, vanhempiinsa ja vaimoonsa.

Lukijalle ei jää epäselväksi onko teos kaunokirjallisuutta. Teksti on äärimmäisen kaunista, yksityiskohtia myöten, esimerkiksi vaimon nimi on Vuokko, ei vaikkapa Pirkko. Kaikesta kauneudesta huolimatta Haahtela onnistuu kirjoittamaan niin yksinkertaisesti, että lukijalta ei vaadita lyyrikon erityisherkkyyttä. Tunnelma on vahva ja yhtenäinen, kaikki palat auton lommoa myöten ovat tiukka ja erottamaton osa tarinaa ja tunnelmaa. Mitään erityistä konfliktia ei ole, juonivetoista kirjaa etsivälle Adèlen kysymys väärä valinta.

Niin kuin hyvissä kirjoissa pitää, lukijalle tarjoillaan viljalti viisaita ajatuksia. Mies miettii vaimoaan näin: "Minä tein hänestä yhdenlaisen, mutta jonkun toisen kanssa hän olisi joku aivan muu." Näinhän se on, me teemme toisemme. Päähenkilön tapaama ranskalainen kirjailijatar sanoo, että "on kirjoittanut elämässään paljon, mutta elänyt lopulta mitättömän vähän, niin hänestä tuntuu. Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä." Vaikka romaani on pieni, ajatuksia siihen mahtuu monta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava

tiistai 6. elokuuta 2019

Loppuu kuin Sibeliuksen laulut

Taina toi minulle kirjastosta kirjan, ja kun vilkaisin sitä, ihmettelin että missä välissä Antti Holma muka on tehnyt uuden kirjan. Hänhän asuu newyorkilaisessa vaatekomerossa ja puhuu nauhurille.


Tarkempi vilkaisu paljasti erheeni. Antti olikin Halme, seitsemän nuortenromaania julkaissut espoolainen mainostoimistomies. Minulle aiemmin tuntematon kirjailija.

Saattaen vaihdettava kertoo kolmen ihmisen tarinaa, vuorovedoin. Yksi on mainostoimittaja, tuskin Halmeen omakuva kuitenkaan. Tämä Mika, maisterismies, pelkää yt-neuvotteluja ja kipuilee elämänsä kanssa niin kuin me kaikki toisinaan teemme. Hän päättää sitten ryhtyä saattohoitajaksi, vapaaehtoistyöhön viihdyttämään saattokodin asukkaita.

Toinen henkilö on Tomi, äijämäinen veturinkuljettaja. Hän saa syöpädiagnoosin ja pian Mikan ja Tomin tiet risteävät saattohoidossa. Tomi laittaa huonoryhtisen Mikan lujille äijäjutuillaan, ja niin kuin hyvissä tarinoissa käy, molemmat oppivat toisiltaan. Juoni pitää hienosti otteessaan, tekstin rytmi on kohdallaan.

Kolmas päähenkilö on Minna, jonka todellisuuskäsitys on melkoisen hämärtynyt. Hänen poikansa on kuollut jokin aika sitten, eikä Minna pääse millään asiasta yli. Nuorempi lapsi jää heitteille, miestäkään hän ei jaksa huomioida. Minnan pimeneminen on erityisen hyvin kirjoitettu, pelkästään näytetty eikä ollenkaan kerrottu. Lukija saa siis itse päätellä hänen tilansa. Mutta pitkään lukija saa ihmetellä, miksi Minna on tässä tarinassa mukana. Aivan lopussa syy tietenkin selviää. Ja kirja loppuu kuin Sibeliuksen laulut, tasan silloin kun asiakin loppuu. Tai oikeastaan jo hiukan aikaisemmin. Ja niin on hyvä.

Ei kai saisi yleistää, mutta tämän kirjan tunnistaisi miehen kirjoittamaksi vaikkei tietäisi kirjailijan sukupuolta. Ronskeja juttuja heitellään siinä määrin. Kieli on onneksi värikkäämpää kuin vaikkapa Reijo Mäen äijäkieli, mutta jutut samankaltaisia - mikä johtuu tietysti hahmoista. Kaikilla kolmella on oma äänensä, taas asia, joka esimerkiksi Mäen kirjoista puuttuu.

Musiikinopettajalukijaa häiritsi, että soitinten nimiä on kirjoitettu väärin: zembalo ja diggeridou saattavat olla tahallisia virheitä, samoin Pampalona (po. Pamplona) mutta syy ei varsinaisesti selviä, koska kaikki muu on oikein. Ja koska edellä mainituista kaksi on Mikan, kolmas Tomin suusta, ei kyse voi olla sivistymättömyyden kuvauksestakaan. Muuten kirja on kyllä erinomaisesti kirjoitettu ja kustannustoimitettu.

Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena

torstai 1. elokuuta 2019

Kaunokirjallisuuden ydin on, että muutkin mokaa

Jarkko Tontti on kirjoittanut runoja, esseitä ja useammankin romaanin. Minulle Perintö on ensimmäinen kosketus tähän lakimies-runoilija-kirjailijaan.


Henrik ja Anna-Leena ovat sisarukset, joiden isä kuoli jo 80-luvulla, ja nyt kuolee äitikin. Perinnöksi ei jää mitään erikoista, mutta Henrik löytää vahingossa sinikantisia vihkoja, joihin äiti on pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjamerkinnöistä alkaa vähitellen avautua uusia puolia äidistä. Nahistelevat sisarukset joutuvat uuden tilanteen eteen, ja myös ottamaan kontaktia toisiinsa.

Juonessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä - kirjan suurimman mysteerinkin moni lukija arvaa jo reilusti ennen puolta väliä. Varsinaiset paljastukset koskevatkin tämän nelikon, Henrikin, Anna-Leenan ja heidän vanhempansa, paljastumista kokonaisiksi ihmisiksi.

Ihmisiksi hyvine ja huonoine puolineen, etenkin jälkimmäiset ovat niitä jotka synnyttävät sen varsinaisen ihmisyyden. Huonot puolet kun pyritään salaamaan, siksi ihmisyydestä jää useimmin puolikas piiloon. Oli sitten kyse Facebookista tai sukujuhlista, aina se toinen puoli pyritään vaientamaan. Siksi niin valtavan moni kirja rakentuu näiden huonojen puolien kaiveluun: sellaiseen on helppo samastua ja löytää itsensä - sekä lohdullinen tieto siitä, että muutkin mokaa, niin kuin Pauli Hanhiniemi asian sattuvasti on laulussa laittanut.

Tässä ollaan kaiketi aika lailla kaunokirjallisuuden ytimessä. Ja koska Tontti osaa kirjoittaa tämän paljastumisen hyvin, tämä kirja on hyvä. Sen kielessä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, mutta tarina on tosi ja ikiaikainen ja hyvin kerrottu.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Sivistyksen palasia

Pekka Vartianen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen pääteoksensa on Länsimaisen kirjallisuuden historia (Avain 2013), massiivinen yleisesitys otsikkonsa aiheesta. Sitä en ole (vielä) lukenut, mutta kirjastosta tarttui mukaan Kirjallisuusfragmentteja.


Kirjallisuusfragmentteja perustuu Vartiaisen Kirjankera-nimiseen blogiin, jonka kirjoittamisen tekijä lopetti tämän kirjan julkaisemiseen. Olen tuota blogia silloin tällöin lueskellut, mutta tässä siihen tuli tehtyä oikea syväsukellus. Tekstejä on tietenkin hiukan muokattu, mutta blogista ne kaikki ovat. Niissä on sekä ajankohtaisia aiheita blogin vuosilta 2010-2018 että yleisiä pohdintoja.

Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Aiheet vaihtelevat tietenkin laidasta laitaan, lukija ei taatusti pääse pitkästymään. Vartiaisen kynä kulkee sujuvasti, ja tekstien lyhyt mitta keventää monin paikoin painavia aiheita. Painopisteinä hahmottuvat digitalisoitumisen uhat ja mahdollisuudet, fanifiktio kuten Fifty Shades of Grey -kirjat, klassikoiden asema, kirjallisuuskritiikki ja palkinnot. Moniin asioihin on tullut ennenkin törmättyä tavalla tai toisella, uusia tuttavuuksia kirjan sivuilla tulee sitäkin enemmän vastaan.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, kuinka pitkä aika itsellä on taas päässyt vierähtämään siitä kun on lukenut näin älykästä ja sivistynyttä tekstiä. Vartiaisella kun on tutkijana ja kirjallisuuden rakastajana valtavasti paukkuja sellaiseen, hänen käsissään asiat hahmottuvat isoissa ja syvissä raameissa. Paitsi kirjallisuuden historian hän tuntee myös 2000-luvun kirjallisuuskeskustelun kuin taskunsa: Euroopan ja Pohjois-Amerikan tärkeimpien sanomalehtien sivuille viittaillaan usein.

Postmodernismin asema jää minulle hämäräksi. Musiikintutkimuksessa tai muuallakaan en ole siihen juurikaan 2000-luvulla enää törmännyt, joten olen mieltänyt sen jääneen 1980- ja 90-lukujen tutkimusaiheeksi. Tässä kirjassa postmoderniin viitataan huomattavan usein, jonka osittain selittänee Vartiaisen tutkimustyö, Postmoderni kirjallisuus -teos (Avain 2013), osittain omat virheelliset käsitykseni.

Pekka Vartiainen: Kirjallisuusfragmentteja
Avain

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Suomalaisten rikosten historiaa

Olen jo monena vuonna tavannut ostaa kirjamessuilta lapsilleni lahjaksi kirjoja. Viime syksynä lahjasäkkiin meni Helvetinkone, joka näytti mielenkiintoiselta ja kevyesti luettavalta.


Nyt kun sain sen pojalta lainaksi, aavistukseni osoittautuivat oikeiksi. Kirja on helppolukuinen, jokaista rikosta käsitellään muutaman sivun verran. Ja mielenkiintoinen se on myös.

Tekijöiden mukaan Helvetinkone on "samaan aikaan tarinallinen tietokirja ja rikosnovellikokoelma". Tärkeimpinä lähteinä ovat olleet aikalaisuutiset ja erilaiset viranomaisten pöytäkirjat. Kirja starttaa 1920-luvulta ja päättyy 1980-luvulle, aikaan jolloin kirjoittajat syntyivät. Suomen itsenäisyyden ajan rikoshistoria tulee hienosti kerrottua, ja kun jokaisesta vuosikymmenestä on myös lyhyt kulttuurihistoriallinen taustoitus, kirja ulottuu myös rikosmaailman ulkopuolelle.

Toinen maailmansota muutti rikostilastoja radikaalisti, kun nuoret miehet olivat rintamalla eivätkä kotona kännissä toinen toistaan puukottelemassa. Koko vuosisadan jatkuneet muuttoliikkeet ja kaupungistuminen näkyvät tietenkin rikostilastoissa, yllättäen keskioluen vapauttaminen ei niinkään näy. Suurin osa suomalaisesta väkivallasta on juopporemmien keskinäistä välienselvittelyä, mutta kirjassa esitellyistä rikoksista varsin suuri osa on ihmismielen yhtäkkisiä pimenemisiä.

Melkein kaikkiin kirjan rikoksiin liittyy kuolema, mutta muitakin on, esimerkiksi ryöstöjä tai Jukka Ojarannan myrkkytynnyrijuttu. Lapsuudessani muistan pelänneeni huppumiestä niin kuin kai kaikki 70-luvulla lapsuuttaan lusineet. Mutta sitä en muistanut, mitä huppumiesjutussa oikein tapahtui: yksinhuoltajaäiti oli surmannut lapsensa ja väittänyt mystisen huppumiehen olevan syypää.

Jutut on kerrottu vetävästi, joten kirjaa voi suositella vaikka kaikille dekkareiden ystäville. Samasta lähteestä tässä ammennetaan, ja voi tätä suositella vaikka dekkarin kirjoittamisesta haaveilevillekin, materiaalia kirjoittamisen sytykkeeksi luulisi löytyvän. Mutta miksi kronologisesti vuosikymmenittäin etenevässä kirjassa ei noudateta kronologiaa vuosikymmenien sisällä?

Miika Viljakainen ja Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta
Gummerus

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tarinan verkko

Taina on hehkuttanut Stefan Ahnhemin esikoisteosta Pimeään jäänyt jo kauan, ja nyt sain sen vihdoin luettua.


Päähenkilö on Fabian Risk, Tukholmasta kotikaupunkiinsa Helsingborgiin muuttava poliisi. Heti muuttopäivänä löytyy tietenkin ruumis, joka on Fabianin entinen luokkatoveri. Uhri on ollut koulussa kiusaaja, ja mahdollinen syyllinen löytyy pian. Eikä hyvässä dekkarissa niin voi olla että heti kaikki selviää, kuvion pitää kääntyä. Kirja on paksu, joten on selvää että ruumiitakin tulee lisää.

Ahnhem on toiminut elokuva- ja tv-käsikirjoittajana yli 20 vuotta, ja sen kyllä huomaa. Hän kirjoittaa sujuvasti ja parasta kirjassa on tarinan verkko, se on erittäin taiten punottu. Kaikki säikeet tuntuvat perustelluilta ja tästä luokka-asetelmasta otetaan todella kaikki irti. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, pohjimmainen säie hiukan ontuu - yksikään koulukuvaaja ei kai voi mokata niin että kuvattava jää toisen taakse.

Mutta muuten lukija voi vain heittäytyä nautiskelemaan tarinan kulusta ja ihastella sen käänteitä. Rakenne noudattaa tuttua ja turvallista Hollywood-kaavaa, ja jokainen detalji liittyy tarinaan. Toinen ääripää on esimerkiksi Silta-sarja, jossa on valtavasti ylimääräistä sälää. Tällainen lahopää kuin minä on vaikeuksissa sellaisen kanssa ainakin jos ei ehdi putkeen katsoa.

Näitä Fabian Risk -kirjoja on näköjään ilmestynyt jo neljä, ja tv-sarja on kuulemma valmisteilla. On ollut jo vuonna 2015, jolloin tämä kirja ilmestyi - aika rauhallinen tuotantovauhti vissiin. Katson kyllä kun saavat valmiiksi.

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Suom. Laura Beck
WSOY