Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena

Epätäydellisiä ihmisiä ilman traumapuhetta

Jos Wilhelmiina Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tuntui haastavalta, tämä toinen kirja on aivan toista maata.

Suolavedet etenee täysin kronologisesti, takaumin toki, eikä kerronnassa ole juurikaan aukkoja. Lauseet ovat lyhyitä. Kieli on raikasta ja täsmällistä: ei sanota, että on aamu, vaan että ”on vielä pimeää”. Se on komeaa. Tapahtuma-aika kerrotaan Tsernobylin kautta. Vertaukset ovat tyylikkäitä: ”Poika vilkuili minua värittömien kulmiensa alta tyytymättömänä, niin kuin katsotaan taivasta ennen kuin alkaa sataa.” Dialogi voi olla esimerkiksi tällainen: ”Sitä samaa, sitä samaa, minä huikkaan.”

Erityisesti tykkään rajauksesta, pieneen keskittymisestä. Jo Igor Stravinski sanoi aikoinaan, että taiteen tekemisessä tärkeintä on tiukka rajaaminen.

Kikki muuttaa ulkosaariston saarelle päiväkodin johtajaksi. Hän tapaa yhteysaluksella miehen. Saaren ankarat olot koettelevat, mutta Kikki kestää. Imu syntyy helposti. Miksi Kikki menee saareen, pakeneeko hän jotain? Mitä Kikkille saaressa tapahtuu?

Kehyksenä on vuoden kulku ulkosaaristossa, juonena riuhtoilevat ja säntäilevät ihmiset ja ihmissuhteet.

On monenlaisia epätäydellisiä ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Ja mikä ilahduttavinta, epätäydellisyys on vain elämää, eikä traumoista tai terapioista puhuta sanaakaan - niin kuin nykyään kirjallisuudessa liian usein tapahtuu. 

Ei traumoja, ei oman navan ympärillä pyörimistä. Ei toista maailmansotaa, ei dekkaria. Toisinaan sitä niin ilahtuu kaikesta negatiivisesta.

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

Gummerus

Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Opettajat saavat suunvuoron

Turun Sanomat nosti isosti, koko sivun jutullaan, mielenkiintoisen oloisen opuksen silmiini.

Opettajilta armovitonen peruskoululle pureutuu peruskoulun 2000-luvulla kohtaamiin muutoksiin, ja se lähtee liikkeelle Tommi Kinnusen kolumnista: kun peruskoulua muutetaan, koskaan ei kysytä opettajilta. Tai jos kysytään, meitä ei kuitenkaan kuunnella. 

Nytpä kuunnellaan. Mitä mieltä opettajat ovat muutoksista?

Vastaus tulee jo kirjan kansikuvassa. Kaikki muutokset saavat erittäin alhaiset arvosanat. Digitalisaatio on muutoksista parhain, mutta senkin arvosana on vaivainen seiska puoli. Muuten menee sitten heikosti, siellä vitosen hujakoilla. 

2000-luvun alussa oltiin Pisa-huipulla, ja kouluissa ramppasi väkeä ympäri maailmaa ottamassa oppia suomalaisesta kouluihmeestä. Sitten on menty alas. Ei niin kovaa kuin joskus uutisoidaan, mutta suunta on laskeva joka tapauksessa. Yhdeksäsluokkalaisten keskimääräiset koulunkäyntivalmiudet ovat romahtaneet.

Kirjan rakenne ja idea on selkeä. Kannessa mainitut muutokset käydään läpi yksi kerrallaan, ja opettajat pääsevät ääneen sekä kyselyssä että haastatteluissa. Lopuksi tehdään yhteenveto ja esitellään mm. peruskoulun ahdingon syyt kuutena teesinä. 

Opettajien työmotivaatioon vaikuttaa negatiivisesti neljä tekijää: hallinnollinen kuormitus ja ylimääräiset tehtävät, liiallinen työmäärä ja resurssien puute, oppilaisiin ja vanhempiin liittyvät haasteet sekä johtamisen ja rakenteiden ongelmat. Työmotivaatiota kasvattaa sen sijaan oikeastaan vain yksi tekijä, pedagoginen merkityksellisyys.

Hyviä huomioita tulee paljon.

”- - ’hankehumppa’ - - voidaan nähdä opetushallituksen epätoivoisena yrityksenä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla se voisi edes uskotella vaikuttavansa kouluihin ja kuntiin.”

Yllättävä sen sijaan on tämä johtopäätös: ”on vakavasti harkittava luopumista ylemmän tason opiskelupaikkojen rajoituksista erilaisin pääsyvaatimuksin”. Tekijät kannattavat siis keskieurooppalaista mallia, jossa kaikki pääsevät sinne, minne haluavat. Tälle ei taida ymmärtääkseni kovin laajaa kannatusta olla Suomessa.

Muutama muukin erikoinen juttu kirjassa on. Kirjan tekijät ovat kyselleet opettajilta yleisistä muutostrendeistä, jotka eivät ole jokaisen opettajan työssä välttämättä näkyneet ollenkaan. Esimerkiksi meillä Luostarivuoressa ei ole avoimia tiloja, joten meiltä tuskin kukaan vastaisi tilojen menneen huonompaan suuntaan. Tutkimusasetelma vaikuttaa siksi hiukan kummalliselta.

Ja missä on Pasi Sahlberg ja kirjansa Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia? No on tuo kirja sentään lähdeluettelossa, mutta olisi sen voinut leipätekstissäkin ihan mainita, niin merkittävä kirja on kyseessä.

Ville Pernaa, Risto Rinne, Hannu Simola ja Erika Carlson: Opettajilta armovitonen peruskoululle

Siltala

Viisaita sanoja lastenkirjan kirjoittamisesta - ja kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut ilmestyi tovi sitten, joten kuulun taatusti Ville Hytösen uuden Kuinka kirjoitan lastenkirjan -teoksen kohderyhmään. 

Tämä on erinomainen opus, kattava, selkeä ja syvällinen. Koska Hytönen on kirjoittanut valtavasti lastenkirjoja, hänellä on paljon painavaa sanottavaa aiheesta. 

Aluksi käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, niin kuin tietysti pitää. Historiaa seuraa ”Lastenkirjan purku- ja rakennusopas”, jossa puhutaan ideoista, nimistä, aloituksista, hahmoista, maailmoista, juonista, dialogista, kielestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Kolmas osa keskittyy ulkokirjallisiin kysymyksiin, eli kustantajan löytämiseen, yhteistyöhön kuvittajan kanssa, myymiseen, kritiikkiin ja sen sellaiseen. 

Tässä muutama näyte Hytösen viisaista ajatuksista:

”- - tärkeintä on muistuttaa tulevia aikuisia siitä, mikä on lukemisen tehtävä: ymmärtää myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat uusia ja vieraita.”

”Jos lapsi oppii lukemaan, hän oppii kuvittelemaan ja näkemään mahdollisuuksia. Ei samanlaista taloa, samanlaista asuntoa, samaa tehdasta tai pyykkitupaa, vaan loputtomasti asioita, joita voisi olla.”

”Lastenkirja ei ole kevytversio aikuisten kirjasta vaan oma lajinsa, joka vaatii oman ammattitaitonsa.”

Tekstissä on paikoin toistoa, samankaltaisia lauseita peräkkäisissä kappaleissa tai sama asia kahdessa eri luvussa. Mutta nämä ovat pikku juttuja, niin kuin vaarini sanoisi. Paljon enemmän kirjan arvosta kertoo se, että heti kun aloin tätä lukea, minussa heräsi halu kirjoittaa. Ja niinpä kirjoitin, vuorovedoin tämän lukemisen kanssa. Kirjoitin omille lapsilleni parikymmentä vuotta sitten keksimäni sadut ylös, ja nyt minulla on satukirjan ensimmäinen käsikirjoitusversio valmiina. 

Parhaat kirjat tunnistaa tästä: niiden lukeminen innostaa kirjoittamaan.

Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Vastapaino

ihmisellä on kyky olla huono

Satunnaisselailu toi käteeni Tuomas Palosen kirjan Etymologian etymologia ja muita etymologioita. Se vaikutti mielenkiintoiselta, kieli kiinnostaa aina.

Jo kirjan toisessa kappaleessa on kirjoitusvirhe: ”alkuperäinen merkitykseksi”. Eipä lupaa  kovin hyvää tämä. No, tuon jälkeen en tainnut sitten enää bongata ensimmäistäkään virhettä, ja saatoin keskittyä tekstiin.

Kirjan tarkoitus jää aluksi epäselväksi, mutta tarkentuu pian: tässä käydään pohdintoja joidenkin sanojen alkuperästä. Miksi juuri näiden, ei selviä. Tämä on esseististä haahuilua etymologian sisällä ja ympärillä, ja sellaisenaan oikein nautinnollista.

Niin kuin esseissä kuuluu, kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia. Esimerkiksi se, että etymologialla on ”kiinteä suhde virheisiin, väärinymmärrykseen ja vanhentuneisiin käsityksiin. Niissäkin on kauneutta, joskus myös rumuutta. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin erehtyminen. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin kieli.”

Ja myöhemmin Palonen vielä tarkentaa tuota: ”eläin tekee kaiken aina samalla tavalla, ihminen voi tehdä myös huonommin. Ihminen on erityinen siksi, että ihmisellä on kyky olla huono. Vain ihminen alisuorittaa, myöhästyy, reputtaa kokeissa, hankkii moraalikrapulan, ajattelee laiskasti tai sortuu kliseisiin.”

Muita hienoja oivalluksia:

”Lainasanojen erilaisia tyyppejä ja lieveilmiöitä on monia. Toisinaan lainassana imitoi mahdollisimman tarkasti toista kieltä, kirjoitettua kieltä. Jotkut kutsuvat tätä silmälainaksi. Tai se imitoi äännettyä kieltä, jolloin se puolestaan on korvalaina.” Indierock on silmälaina, kantri ja hevi korvalainoja.

”Aikaa on kahdenlaista: numeerista ja verbaalista. Ensimmäistä voi laskea. Se tottelee matematiikkaa. Jälkimmäinen ei. Se nimeää, kuvailee, tarinoi. Etymologit mielellään välttävät ensimmäistä ja suosivat jälkimmäistä.”

”Valloittajat, roistot ja murhaajat kirjoittavat historiankirjat.” Tästä olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti: millaista elämä olisi, jos historiankirjoissa kerrottaisiin niistä, jotka ovat erityisen hyviä säveltämään, kirjoittamaan tai tanssimaan? Sen sijaan että kerrottaisiin suurimmista epäonnistumisista eli sodista.

”Suomen kieli on pysynyt hengissä muuttumalla, mukautumalla. Sattuma ja maantiede ovat olleet sille suopeat. Se on oppinut muilta. Se on kääriytynyt lainavaatteisiin.”

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

SKS