Riehakas ja moniulotteinen tarina

Vaihdoin omasta käsikirjoituksestani erään hahmon sukupuolen, ja olin epävarma ratkaisun toimivuudesta. Kyselin apua kirjoittajatoverilta, ja sain vinkin tästä kirjasta. Olipa onni, että sain, tämä on kertakaikkisen riemukas opus!

Karila on vaihtanut kahdenkin hahmon sukupuolen miehestä naiseksi, ja kun tämän tietää, voi huomata, että ratkaisu on ollut erittäin onnistunut ja raikas.

Elina ajaa autolla Itä-Lappiin, isänsä autioituneeseen lapsuudenkotiin. Hänen tehtävänään on pyydystää hauki suolammesta, niin kuin joka vuosi. Elinan perässä on poliisi, joka epäilee häntä henkirikoksesta. Alussa lukijaa pidetään aika pimennossa, on vain Lapin maisemat, erikoiset ihmiset ja kaikesta huokuva viisto tunnelma.

Kaikki kyllä saa selityksensä, mutta melkoisen fantasian kautta. Jossain nimitettiin tätä kirjaa kielellisesti virtuoottiseksi, alkuun virtuositeetti näkyi tosin vain mielikuvituksen lennossa. Tarina on kuin satukirjasta, mitä tahansa saattaa tapahtua.

Ja tuleehan sitä kielellistäkin virtuositeettia, jahka lapinäijät pääsevät ääneen.

”Ja vasta ne meni onnesta soikiaksi ko se katto ossuuskaupan kulumalla pyörivistä juopoista yhen ittelleen ja se yks sattu olemaan Ylijaakon Kauko. Net meni naimisiin ja ensi töikseen tämä nuoriemäntä kairas suolle reiän helevettiin ja ralli alako.”

Lopputulos on kerrassaan huikea, moniulotteinen ja riehakas tarina. Tämä kirja on jo seitsenvuotias, ehkä olet lukenut sen jo. Jos et ole, lue nyt!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Siltala

 

Olemassaolon vakavuutta

Norjalainen Vigdis Hjorth oli minulle täysin tuntematon nimi. Olipa siis kiva, että Storytel ystävällisesti vinkkasi minulle hänen kirjansa nimeltään Toisto.

Kirjan alussa kuusikymppinen nainen on mökillä koiransa kanssa. Hän siirtyy muistelemaan kuusitoistavuotiasta itseään. Nuorta, joka aikuisuuden kynnyksellä haluaa palavasti tutustua alkoholiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Äiti vahtii tyttöä tiukasti, poissaoleva isä on jossain taustalla.

Sitten tapahtuu, ja kaikki kulminoituu yhteen marraskuiseen yöhön vuonna 1975.

Teksti kulkee erinomaisen komeana, myös Katriina Huttusen suomennos. Niin kuin kirjan nimi lupaa, toistoa on paljon, kaikilla tasoilla, ja sehän se toimii loistavasti. Kirjan avainlause ”toisto on olemassaolon vakavuutta” on hienosti monitulkintainen.

Hyvä taideteos on sellainen, jossa on tarkka fokus. Tässä jos missä sellainen on. Koko tarina kiertyy yhden illan ja yhden tapahtuman ympärille, ihan kaikki liittyy siihen ja vain siihen.

Vasta lopussa huomasin, että tämähän on varmaan autofiktiota, totta siis. Ja traumakirjallisuutta. Joista kummastakaan en pidä. Mutta näköjään on olemassa oikein hyvääkin trauma-autofiktiota. Tällaista. 

Kirjan alussa suomalainen lukija on hiukan hämillään. Miten niin orkesterikonsertissa valitaan itse paikka? Miksi päällysvaatteet otetaan saliin? Nämä ovat niitä kulttuurisia eroja. 

Vigdis Hjorth: Toisto

Suom. Katriina Huttunen

S&S

 

Ennätyskirja

Olen ennenkin ihmetellyt, miksi Annie Ernaux on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Jostain kumman syystä tartuin silti Nuori mies -kirjaan.

Tämä kirja lyö lyhyydessään kaikki ennätykset. E-kirjana siinä on yhdeksän (9) sivua, ja sen lukee vartissa. Piti oikein tarkistaa, että myydänkö tätä oikeasti kirjana. Kyllä vaan myydään, fyysisessä kirjassa nuo sivut on saatu jotenkin venymään neljäänkymmeneen. Tämä voisi olla lehtijuttu, sellaisena tämä olisi oikein hyvä. 

Ja kuten ennenkin, en löydä tästä mitään kirjallisia ansioita. Ei erityistä kieltä tai muotoa tai rytmiä tai tunnelmaa tai tenhoa. Aihekaan ei ole mitenkään ainutlaatuinen: 55-vuotias naisminäkertoja on suhteessa 25-vuotiaan miehen kanssa, ja pohtii, millaista se on.

Ihan mielenkiintoisia pohdintoja toki löytyy.

”Monessa asiassa - kirjallisuudessa, teatterissa, sovinnaistavoissa - olin hänen opastajansa, mutta hänen kanssaan opin uutta itsekin. Minulle tärkein syy jatkaa suhdetta oli se, että olin oikeastaan elänyt saman jo aikaisemmin ja olin nyt suhteessa fiktiivisenä henkilöhahmona.”

”Toisinaan puhuimme ajasta, jolloin hän olisi naimisissa ja pienen lapsen isä. Tulevaisuus, josta puhuimme sylikkäin, toisiamme silmiin katsoen, itkua nieleskellen, ei ollut mitenkään surullinen. Se teki nykyhetkestä vieläkin väkevämmän ja koskettavamman, koska koimme sen ikään kuin jo valmiiksi menneisyytenä.”

Johtopäätös on tyly vanhenevalle ihmiselle. Tyly, mutta tosi.

”Koin yhä selvemmin, että voisin koota kuvia, kokemuksia ja vuosia tuntematta enää mitään muuta kuin toistuvuuden.”

Hops, tulin sitten siteeranneeksi melko suuren osan tästä kirjasta.

Annie Ernaux: Nuori mies

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus

 

Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.

Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava

 

Lukevalle nuorelle

Kollega vinkkasi minulle tämän kirjan, en tiennyt siitä ennalta mitään. Ja kannen perusteella en sitä kyllä koskaan olisi avannutkaan.

Tai tarkemmin: kirjan nimi tökkii, tämänkaltaiset opukset jätän suosiolla muiden luettavaksi. Hyvän elämän ohjekirjoja julkaistaan paljon, joten niille on ottajansa.

Takakansi sanoo: ”Psykologian suurnimen Alfred Adlerin teorioihin pohjautuva hittikirja koostuu filosofin ja nuoren miehen välisistä keskusteluista.” Erikoista on, että eurooppalainen filosofia ja psykologia kierrätetään Japanin kautta.

Mutta mikäs siinä, tämän lukeminen oli ihan raikas kokemus. Dialogimuotoon en ole toviin törmännyt, ja luin sen kokonaan. (Aika monta kirjaa olen tänäkin vuonna jo jättänyt kesken.)

Adlerin ajattelun lähtökohtia on kolme:

1. Kaikki ongelmat ovat sosiaalisten suhteiden ongelmia.

2. Ihmiset voivat muuttua ja tulla onnellisiksi tästä hetkestä lähtien.

3. Ongelma ei ole kykyjen, vaan uskalluksen puute.

Ehkä tämän kirjan otollisin kohdeyleisö on kuitenkin lukeva nuoriso, jos sellaista jostain löytyy.

Ichiro Kishimi ja Fumitake Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta. Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi.

Suom. Saana Rusi

Gummerus

 

Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena