maanantai 26. syyskuuta 2022

Huoh

Suomen kuvalehdessä kehuttiin Annie Ernauxin Isästä-romaania. Kirja löytyi BookBeatista, miksi en siis lukisi sitä. 


Isästä on pieni kirja, ja se kertoo nimensä mukaisesti kirjailijan isästä. Kahden sukupolven välissä on kuilu: isä on niin työväenluokkainen kuin olla voi, ja tytär-kirjailija pääsee opiskelemaan ja aivan toisenlaiseen elämään opiskelun myötä. Ja sitten isä kuolee. 

Jahas, siis melkein sama kirja kuin Édouard Louisin Kuka tappoi isäni, jonka luin muutama kuukausi sitten. Tosi lyhyt, isä, kuolema, sukupolvien eroavaisuus. Ranskalainen kirjoittaja. Huoh. Ranskassa on nyt näköjään tällainen sapluuna.

Kuten huokailuistani saattaa arvata, en innostunut kirjasta järin. Enkä lainkaan osaa asettua Suomen kuvalehden arvostelijan saappaisiin, mikä tässä on niin erityistä ja hyvää? Joo, ihan kiinnostava aihe, mutta kun ei kielessäkään ole mitään ihmeellistä eikä muodossa eikä missään, en ymmärrä. Kai se lukea kannattaa, mutta tuskinpa tästä kummoista muistijälkeä jää. 

Annie Ernaux: Isästä

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus


sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Kurkistus itänaapurin sieluun

Venäjä on otsikoissa. Se lienee yksi niistä syistä miksi sota alkoi, sotimalla pääsee otsikoihin ja siis historiaan. Sota ei kuitenkaan ollut syynä siihen että otin tämän kirjan luettavaksi. Syynä oli Nobel-maininta kirjan kannessa. 

Ilahduin kun aloitin lukemisen: tässä ei ole tavallista kieltä. Sellainen ilahduttaa aina. Mutta ilo oli lyhytaikainen, kun tajusin, että erikoinen ilmaisu johtui siitä, että teksti on puhetta, koko kirja perustuu haastatteluihin, jotka on litteroitu melko suoraan. 

Erilaiset neuvostoajan kokeneet ihmiset kertovat siitä, millaista oli elää Neuvostoliitossa, ja näistä kertomuksista selviää paljon sitä, miten itänaapurimme ajattelutapa ja kulttuuri poikkeaa meikäläisestä. Paljon se poikkeaa. Osa haastatelluista on akateemisia, osa maaseudun väkeä. Kirjailija on syntynyt Ukrainassa mutta asuu Valko-Venäjällä. 

Köyhyys on kaikkialla. Ja salaliitot. Kirjallisuus ja oman maan kulttuuriperintö on tärkeää. 

Rauhan aikanakin sotaan valmistautuminen on läsnä. ”Meidän mielenlaatumme oli sotainen. - - Muistan miten minua hymyilytti, kun joku opettaja kertoi koulussa, että Ruotsissa, niin kai se oli, sotalelut oli kielletty. Miten sitten kasvatettaisiin mies? Maanpuolustaja? - - Mistä syystä ikinä kokoonnuimmekin, viiden minuutin kuluttua muistimme sodan. Lauloimme sotilaslauluja. Onko jossain muualla samanlaisia ihmisiä kuin me?”

Julkiset puheenaiheet ovat rajattuja, joten puhuminen tapahtuu keittiöissä. ”Me elettiin keittiössä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu.”

”Siinä elämässä kaikki oli yksinkertaista: samat kengät kaikkina vuodenaikoina, sama pusakka, samat housut. Meitä kasvatettiin kuin nuoria sotureita muinaisessa Spartassa: jos isänmaa käski, istuimme siilin päälle. - - Meidän tarha vietiin pioneerisankari Marat Kaziejn muistomerkille. ’Tässä, lapset’, sanoi lastentarhanopettaja, ’on nuori sankari, joka räjäytti itsensä kranaatilla ja surmasi samalla useita fasisteja. Sitten kun te kasvatte, teistä on tultava samanlaisia.’ Siis olisi myös räjäytettävä itsensä kranaatilla?”

”Tunnen olevani unohdettu näyttelyesine museon varastossa. Pölyinen ruukunsirpale. Meillä oli suuri imperiumi: mereltä merelle, napaseudulta subtropiikkiin. Missä se on? Kukistettu ilman pommia… ilman Hiroshimaa… Sen voitti Hänen Majesteettinsa Makkara! Hyvä suuhunpantava voitti! Mercedes-Benz. Sen enempää ei ihminen kaipaa, älkää tarjotko hänelle yhtään enempää. Muuta ei tarvita. Vain leipää ja sirkushuveja!”

”Koulussa meidät opetettiin rakastamaan ihmistä jolla on ase… Synnyinmaan puolustajaa!”

”Minä olin ehdottoman neuvostolainen: on häpeällistä rakastaa rahaa, on rakastettava unelmaa.”

Afganistanissa sotinut mies kertoo: ”Ihmiset olivat vihaisia, koska ei ollut ruokaa eikä tavaroita. Kukaan ei ymmärtänyt mitään. Meidän rykmentissä lentokoneet eivät lentäneet - ei ollut polttoainetta. Miehistöt kököttivät maassa, läiskivät korttia ja kittasivat votkaa.”

”Lyhyesti sanoen muistelemme neuvostoaikaa. Ymmärrättekö? Ja ne keskustelut päättyvät aina näin: ’Tänä päivänä rehottaa mielivalta. Tarvitaan Stalinia.’ Vaikka meillä onkin, uskokaa pois, kaikki hyvin.”

Ja niin edelleen. Vaikka kirjan haastattelut on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä, teos on erittäin ajankohtainen valottaessaan venäläistä maailmankuvaa. 

Minulle kirja oli liiankin ajankohtainen, jätin sen kesken, tai ainakin harpoin reilusti. Kun ensin lukee uutiset, ei päälle enää jaksa tällaista. Mutta tämä kirja kestää hyvin kaikki harppomiset ja kesken jättämiset. Avartava teos. 

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.

Suom. Vappu Orlov

Tammi




lauantai 3. syyskuuta 2022

Kirkasta kieltä ja siemeniä

Eräs kaunokirjallinen viisaus sanoo, että kurjuutta ei saa kuvata ensimmäisessä persoonassa. Menee ruikuttamiseksi, eikä sellaista kukaan jaksa lukea. Pitää siis valita sivullinen, joka tekee havaintoja siitä jolla menee huonosti, niin kuin esimerkiksi Thomas Mann tekee Tohtori Faustuksessa tai Vladimir Nabokov Sebastian Knightin todellinen elämä -teoksessa. Jälkimmäistä en tosin ole lukenut, mutta Nabokovin nimi näyttää hyvältä tässä. 

Tommi Kinnunen antaa piut paut moisille viisauksille edellispäivänä ilmestyneessä Pimeät kuut -kirjassaan. Sillä vaikka viisaus olisi kuinka viisas, mikään lopullinen ja periksiantamaton totuus se ei ole, taiteella kun on sellainen joustavuus. Kirjan päähenkilö, kuusikymppinen opettaja Elna Suorajärvi, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa, ja vielä preesensissä. 

Ja homma toimii. 

Mikä ei tietenkään ole yllätys kenellekään meistä, jotka Kinnusen kirjoja olemme lukeneet. 

Niin kuin aikaisemmissakin kirjoissaan, Kinnunen aloittaa laatikoimalla itsensä ahtaaseen karsinaan, rajaamalla. Ollaan vuodessa 1947, aikajana on yhden kouluvuoden mittainen. Paikka on jossain Kuusamon takana, selkosilla, johon ei edes tietä mene. Elnan ainoat ihmiskontaktit ovat hänen oppilaansa ja satunnaiset kohtaamiset koulun johtokunnan miesten kanssa, yhtään aikuista puhekumppania ei ole. Mitään valtavan mullistavaa niin kuin murhia tai alienien hyökkäyksiä ei tapahdu. 

Tämä kaikki merkitsee, että kirjoittaminen on lähtökohtaisesti vaikeaa: ajankuvaa varten pitää tehdä tutkimuksia, tapahtumat ja havainnot on löydettävä vähästä, dialogeja ei juuri voi kirjoittaa. Ja juuri sellaisesta paras kirjallisuus sitten syntyy: pienistä, tarkoista havainnoista, yhtä lailla ympäristön kuin ihmismielen. Silloin juoneksi riittää se, kuinka Elna selviää yksinäisyydestään ja ympäristön kitkasta, sairauskin häntä piinaa. 

Pitkin matkaa Kinnunen kylvää pieniä siemeniä: miksi se noin sanoi, miksi se noin teki? Ja sitten kun nämä aluksi huomaamattomilta tuntuvat asiat alkavat lukijalle selvitä, pitää käännellä sivuja ja katsoa, että mitenkä se tuo tuossa sanoikaan ja mikä vuosiluku tuossa olikaan. Siksi en voisi kuvitella tätä(kään) ahmivani äänikirjana. Ja niin Elnasta kasvaa kokonainen ihminen, elämän mittainen. Pieni nostetaan tärkeäksi.

Köyhää on, ja kylmää, ja kurjaa. Mutta jotenkin kaikesta selvitään, kun on pakko selvitä. ”Tämä maa ei kukkasilla koreile”, Kinnunen kirjoittaa sivulla 256, ja se on olennaista. Espanjalainen kirjailija ei voisi kirjoittaa tätä. 

Kaiken kruununa on tietenkin kieli, joka on upeaa. Alusta asti siinä tuntuu joku erityinen kirkkaus. Olisiko tämän vaikutelman syynä kenties aiempaa lyhyemmät lauseet? Vai johtuuko se vain sinisesta kannesta ja siitä, että takakannen ensimmäinen sana on ”jäänkirkasta”? Kaikki on mahdollista. Oli miten oli, kieli lumoaa. 

Vaikka näin: ”Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ. Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus.” 

Ja onhan siellä kritiikkiä tämän päivän koulua kohtaan, mutta se on toissijainen asia edellä mainitun rinnalla. 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY


maanantai 29. elokuuta 2022

Hauskin koskaan lukemani kirja

Joskus muinoin opiskelin musiikkitiedettä ja aloittelin varmaan juuri graduntekoa. Tein gradun (ja myöhemmin myös lisensiaatintyön) musiikillisesta huumorista, nimenomaan taidemusiikissa. Jossain seminaarissa tulin maininneeksi, että kaikki huumori oli miesten tekemää, ja sain seminaarin vetäjältä hirmuisen feministisen läksytyksen. Kyse oli yksinkertaisesti siitä etten ollut löytänyt ensimmäistäkään teosta, joka olisi jollain tapaa humoristinen ja naisen tekemä. Kukaan naissäveltäjä ei vain ollut ryhtynyt huumoriin. 

Vähän tämän jälkeen koko musiikkitieteen laitos kaapattiin naistutkimuksen linnakkeeksi. Onneksi ehdin alta pois. 

Kirjoissakin tuo muinainen ongelma hiukan vainoaa minua. Ymmärrän naisten naisille suunnatun kirjallisuuden huumoria, mutta ei se minua kovin paljon naurata. Niinpä on vähintäänkin yllättävää, tai itse asiassa aivan hirmuisen yllättävää, millainen E. L. Karhun Veljelleni-kirja on. 

Se on nimittäin aivan järjettömän hauska, sanoisin jopa että se on hauskin koskaan lukemani kirja. Karhun huumori iskee juuri siihen missä minun huumorisuoneni kulkee. Tyrskähtelin sitä lukiessani todella usein, ja vielä useammin nauroin sisäänpäin ja makustelin sen huikeaa kieltä ja kertojanääntä. 

On erikoista, että esimerkiksi Hesarin arviossa tästä kirjasta puhutaan eniten ”osattomuudesta” ja ”yhteiskunnan reunamilla elämisestä”, mutta kirjan keskeisin ansio, sen mieletön hauskuus, sivuutetaan lähes kokonaan. Huumorintajuni ei taida edustaa valtavirtaa. Onneksi on tällaisia tekijöitä kuin E. L. Karhu. 

Tässä kirjassa ei ole oikeastaan juonta ollenkaan. On vain kertoja, joka on ruma ja lihava nainen, ja hänen tapansa katsella maailmaa. Joka on melkoisen ulkopuolinen ja vino, koska häneen suhtaudutaan niin kuin häntä ei olisikaan, tai ainakin suhtautuminen on aina jotenkin ongelmallista. Niinpä tapahtuu hyvin yllättäviä asioita. Ja kertojalla on veli, joka on alfauros. Veli tuo kertojan ja veljen yhteiseen kotiin naisia, joita kertoja nimittää mahkuilijoiksi. 

Kirjan maailma on äärimmäisen rajattu ja suljettu, niin kuin parhaissa taideteoksissa aina on. Sisarusten taustasta ei kerrota mitään, eikä juuri kenelläkään hahmoista ole edes nimiä. Se selviää, että kertoja on töissä postissa (vaikka sitäkään ei kerrota, vaan näytetään), josta hän tosin saa potkut. Omalakinen maailma ja omalakinen kerronta, sekä tietenkin tieto siitä että jossain kaiken ulkopuolella ja takana on oikea maailma, niiden ristiriidasta kaiketi tämä huumori kumpuaa. 

Voin laittaa tähän jonkin sitaatin, niin voit saada aavistuksen siitä, mistä kertojan äänessä on kyse ja mikä minua siinä niin valtavasti huvittaa:

”Kun käymme veljeni ja makaronilaatikkomahkuilijan kanssa pelaamassa yhdessä squashia, me pölähdämme sisään urheiluhalliin kolmen hengen meluavana seurueena, ja kun me tulemme ovesta sisään, ihmiset katsovat meitä ja hymyilevät tahtomattaan, siinäpä on porukka lähtenyt pelaamaan squashia, heilläpä on paljon sanottavaa toisilleen, täälläpä he vain ovat urheiluhallissa ihan muina poppoina harjoittamassa tervehenkistä urheiluharrastustaan.”

Etkö ymmärtänyt mikä tuossa oli hauskaa? Et tietenkään, ei kirjaa voi ymmärtää sitaatin perusteella. Se pitää lukea ihan kokonaan. 

E. L. Karhu: Veljelleni

Teos


perjantai 26. elokuuta 2022

Tilkkuterapiaa ja Hellä leijona

Taina luki tovi sitten taas yhden kirjan. Koska se oli pastellikantinen, saatoin arvata sen olevan chick litiä tai jotain muuta sellaista, jonka kohderyhmään en kuulu. Hän kehui sen olevan erityisen hyvä lajissaan. Siispä minun piti selvittää mitä sellainen hyvyys on.

Marianna Kurton Hellä leijona kertoo nuoresta naisesta, joka etsii itseään ja miestä, urbaanissa ympäristössä. Eli juuri siitä, mistä minun vajavaisen käsitykseni mukaan tämän lajin kirjat yleensä kertovat. Kieltämättä teos on hyvin kirjoitettu, ja käänteet ovat hauskoja ja viihdyttäviä. Kielellisiä hauskuuksia on myös paljon, ja etenkin dialogia. 

Juonessa ei ole mitään suurta kaarta - ellei sellaiseksi lasketa miehen löytymistä, mutta päähenkilön aiempien edesottamuksien valossa miehen löytyminen ei ole tae miehen pysymisestä, joten prosessi kaiketi jatkuu hamaan ikuisuuteen. Jaksoin lukea kirjan, ihan hyvin se otteessaan piti, mutta jotenkin ulkopuolisen tunteen lukukokemus kuitenkin jätti. 

Lisäksi lukiessa tuli déjà vu -ilmiö. (Olen ilmeisesti lukenut kovin vähän tällaisia kirjoja.) Taannoin nimittäin sain kunnian olla oikolukijana ja esikriitikkona Minna Haapasalon niin ikään tuoreelle Tilkkuterapiaa-romaanille, joka tuli heti mieleen Kurton romaanista. 

Naispäähenkilö, joka on hukassa oman elämänsä suhteen, ja joka enemmän tai vähemmän etsii rakkautta. Sekoilee, juo liikaa ja tekee virheitä. Jep jep, sellainen on myös Haapasalon romaanissa. Paljon on yhteistä; sitä kai kutsutaan genreksi tai lajityypiksi tai joksikin vastaavaksi.

Mutta jos näitä kahta vertaa toisiinsa (ja vähäisellä kokemuksellani tästä lajista väkisinkin vertaan), mielestäni Haapasalo vetää paljon pitemmän korren. Kielellisesti romaanit ovat varsin tasavahvat, kumpikin on taitavasti ja luonnikkaasti kirjoitettu. Mutta rakenteeltaan Tilkkuterapiaa on kaikkea muuta kuin tilkkutäkki. Kokonaisuus on jaettu kuuteen tasapainoiseen osioon, jotka kuvastavat sekä tilkkutyön että elämän kehittymistä. Niistä syntyy jykevä runko, joka Kurton teoksesta puuttuu. 

Lisäksi Haapasalon kirjassa on selkeämpi kokonaispaketti, yksi kaari, joka kulkee konfliktitilanteesta sen ratkaisuun, olematta kuitenkaan liian alleviivaava tai opettavainen tai mitään muutakaan ilmiselvää. Kummassakin hahmojen määrä on rajattu, mutta riittävä. 

Niin, silloin kun sain käsikirjoitusversion Tilkkuterapiasta ensimmäisen kerran käsiini, kirjoitin: ”Niin kuin näkyy, osaan vain kehua. Se on vähän tylsää, koska parannusehdotuksiahan tässä pitäisi antaa. Mutta mitäs menit kirjoittamaan noin hyvin, en vain keksi mitään isompaa parannettavaa.” Jonkun kirjoitusvirheen sentään taisin löytää. 

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

Karisto

Marianna Kurtto: Hellä leijona

Otava


lauantai 6. elokuuta 2022

Maisemia ja sarjamurhia islantilaisittain

Neljä vuotta sitten luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni, jossa hän kertoo kokemuksistaan Islantiin muuttaneena suomalaisena. Se oli mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja. Rämön esikoisromaani Hildur on ollut paljon esillä, joten miksi en lukisi sitäkin.

Ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Jos blogin ja tietokirjan kieli oli ollut sujuvaa, romaanikirjallisuuden mittapuulla se ei sitä ole. Lauseet ovat usein töksähtävän lyhyitä ja keskenään samankaltaisia, ja pieniä häiriötekijöitä kuten sanatoistoja on silloin tällöin. Asia tulee toki selväksi, mutta erityisen kaunoa tämä kirjallisuus ei ole.

Mutta Hildur ei ole tarkoitettukaan kohosteisen kielen monumentiksi, vaan pääosissa ovat Islannin eksotiikka ja oiva dekkarijuoni. Ne molemmat toimivat erinomaisesti. 

Hildur on poliisi Islannin luoteisrannikon pienessä kylässä. Hänen avukseen tulee suomalainen Jakob, joka haluaa rauhalliseen paikkaan tekemään poliisikoulun harjoitteluperiodia. Molemmilla on menneisyydessään omat tragediansa: Hildurin siskot katosivat 25 vuotta sitten, ja Jakob on avioeron jälkeen menettämässä yhteyden viisivuotiaaseen lapseensa. Niin kuin asiaan kuuluu, ihmisiä kuolee, ja pian kaksikko huomaa selvittelevänsä sarjamurhaa. 

Rämö kuvaa Islannin maisemia paljon, ja niissä riittääkin sekä ihastelemista että kauhistelemista. Kaikki tapahtuu marraskuussa, jolloin luonto on ankara ja vaihteleva. Ihmiskuvaus on myös hienoa, jokaisessa hahmossa on kiehtovia säröjä. Ja juoni, sen langat kietoutuvat komeasti yhteen, islantilaisin ominaispiirtein. Paitsi että ihan kaikki ei kietoudu, kirja tulee saamaan jatkoa. 

Satu Rämö: Hildur

WSOY