sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kauneus kasvaa surusta

Pajtim Statovcista on kasvanut suomalaisen kirjallisuuden suurin vientihahmo, etenkin pääsy englanninkielisille markkinoille ja Yhdysvaltoihin on jotain ennen kokematonta. Kaiken kruunasi tietenkin Bollan saama Finlandia-palkinto pari kuukautta sitten.


Suosion ja arvostuksen syitä ei tarvitse pohtia, kun kirjaa lukee. Mielenkiintoinen tarina, erinomaisen elävä ja kaunis kieli, tiukka kompositio, niistä parhaat kirjat on tehty. Tai voihan niitä muunlaisiakin hyviä kirjoja olla, mutta Bollan ansiot ovat noilla suunnilla.

Statovci kirjoittaa tavallaan samaa kirjaa yhä uudelleen ja uudelleen. Moni asia on Bollassa samoin kuin Kissani Jugoslaviassa ja Tiranan sydämessä: tapahtumat sijoittuvat Statovcin synnyinmaan entisen Jugoslavian alueelle, sikäläiset kansantarinat antavat oman lisänsä ja mausteensa kerrontaan, päähenkilöt edustavat seksuaalivähemmistöjä, ja kaiken takana on sota, joka tuhosi sekä ihmiset että ympäristön.

Bollan päähenkilö on Arsim, jolla on vaimo ja lapsiakin. Arsim haaveilee kirjailijuudesta, joten kirjoittamisen problematiikkaakin päästään Bollassa pohtimaan. Tarinan vaatima konflikti syntyy, kun Arsim tapaa Milošin, joka opiskelee lääketiedettä Pristinan yliopistossa. Arsim ja Miloš aloittavat tulisen suhteen, joka on tuomittu epäonnistumaan, koska mikään tai kukaan ympäristössä ei hyväksy saati tue sitä. Sitten alkaa sota, ja Arsim, albaani, joutuu pakenemaan Pristinasta. Hän päätyy perheineen Belgradiin, mutta tavallinen elämä ei häntä tyydytä, sillä häntä kiusaa ajatus menetetystä rakkaudesta. Juoni viedään maaliin saakka, ja tunnelma on kaiken aikaa kovin surullinen. Mutta niinhän se on että kauneudella on tapana kasvaa surusta ja vain siitä.

"Maatessamme jälkeenpäin lähekkäin, kuunnellessani hänen raskasta hengitystään ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana."

Edeltäjistään Bolla poikkeaa muutamassa suhteessa. Se on hiukan lyhyempi eli tiiviimpi, ja kansantarinoiden siivittämää fantasiakerrontaa on aiempaa vähemmän. Pidän molempia muutoksia positiivisina, tällainen realismin ystävä kun olen.

Pajtim Statovci: Bolla
Otava

torstai 9. tammikuuta 2020

Kotoisa Valtaoja

Luulin lukeneeni Esko Valtaojan kaikki kirjat, mutta näinpä ei asia ollutkaan. Kirjastossa hortoillessani törmäsin nimittäin Kosmoksen siruja -teokseen. Ilman blogin olemassaoloa ja sen hakutoimintoa olisin todennäköisesti vain kuitannut unohtaneeni tuon lukukokemuksen, nyt saatoin varmistaa että tätä en todellakaan ollut ennen lukenut. Ellen sitten ennen blogia.


Vaikka samapa tuo. Valtaojan kaikissa kirjoissa on aika lailla samoja asioita: avaruudellista mittakaavaa ihmisen elämään ja arkeen ja juhlaankin, optimistisia näkemyksiä nykypäivästä ja tulevaisuudesta, esimerkillisen luistavaa tieteen popularisointia, mausteena hiukan uskontokritiikkiä. Siksi Valtaoja on se tieteentekijä, jonka kaikki tietävät.

Ja on hyvä, että hän on kirjoittanut niin monta kirjaa. Niiden pariin on kiva istahtaa, niissä on jotenkin kotoisa tuntu. Kosmoksen siruja on kokoelma artikkeleita ja muita lyhyitä kirjoituksia, mutta se ei vähennä kirjan arvoa muuten kuin muutamien päällekkäisyyksien verran.

Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Ursa

torstai 2. tammikuuta 2020

Mieli pimenee, kieli kohoaa sfääreihin

Minkä tahansa tarinan voi kertoa muutamalla lauseella. Mutta hyvä kertoja osaa venyttää ja maustaa ja makustella, pysähdellä yksityiskohtien päälle: romaani on tällaisen kerronnan kuningaslaji.


Mikko Rimminen on romaaneissaan vienyt edellä mainittua kertomisen tapaa yhä pidemmälle. Rimmisen uusin romaani Jos se näyttää siltä ylsi syksyn 2019 Finlandia-ehdokkaaksi, ja se oli sille aivan oikein. Tässä kirjassa venyttäminen ja makustelu viedään äärimmilleen, yksittäisiin sanoihin pysähdellään ja niiden ulottuvuuksia tutkitaan ja kasvatetaan mielikuvituksellisiin ja suorastaan piinaaviin mittoihin.

Tarinaa kirjan 235 sivuun mahtuu varsin vähän: Lyysälä-niminen vanheneva herrasmies asuu Helsingin Pohjoisrannassa yksin ja välttelee ihmiskontakteja. Samassa taloyhtiössä asuva poika saa Lyysälään kuitenkin kontaktin. Yhtiössä järjestetään auringonpimennysjuhlat. Poika katoaa.

Varsinainen tarina syntyy kuitenkin siitä, että Lyysälän menneisyydessä majailevat haamut ottavat miehestä vähitellen otteen ja pimentävät tämän mielen. Todellisuus muuttuu painostavaksi sarjaksi hämmentäviä tapahtumia, joista päähenkilö ei saa mitään otetta, ja kaikki luisuu sysimustaksi komediaksi.

Jos tykkäät kirjoista, joissa juonen langat kiedotaan nätiksi, selkeäksi vyyhdiksi, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joiden lukeminen ei ahdista, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa juoni etenee kuin juna, tämä kirja ei ole sinua varten. Jos tykkäät kirjoista, joissa on nokkelaa dialogia, tämä kirja ei ole sinua varten.

Mutta jos tykkäät kirjoista, joissa suomen kieli kohotetaan aivan ennennäkemättömään loistoon ja sellaisiin sfääreihin joista et ole osannut edes uneksia, tämä kirja on juuri sinua varten. Jos se näyttää siltä on äärimmäisen koherentti, sitä voisi käyttää kouluesimerkkinä siitä kuinka fokusoitu taideteos voi parhaimmillaan olla. Ilmaisu ja sisältö ovat yksi ja sama asia. Yksikön toisessa persoonassa tarinoiva kertojanääni voi aluksi tökkiä, mutta siihen tottuu nopeasti.

Tekstinäytteen voi ottaa miltä tahansa sivulta, joten teen niin. Satunnaisesti avatulla aukeamalla lukee esimerkiksi näin: "Rouvan käkellys jää siihen ympärillesi oviaukkoon rämisemään irtonaisena ja käsittämättömänä ja sinä tunnet kuinka ylenmääräisen vaatetuksen alla alkaa jälleen tulla kuuma eikä rohtunut tajuntasi mitenkään kykene käsittelemään tällaista mähmellystä, vaan taitaa pikemminkin saada talonmiehenrouvan ruosteisesta ilmaisukiikkulaudasta jonkinlaisen tartunnan ja jänkeytyy sijoilleen jauhamaan tuota nollatason muhennosta, sipiä, mitä sipiä, sitä sipiä, häntä, häntäsipiä, rantasipiä, rantasipiäkö, rantaperkeleenhäntäsipiä, ko, kö, ja ainoa tulos, johon tuo kärttyinen runksutus lopulta johtaa, on se että seuraavaksi kaksi ajatuksensa toivottoman pätkittäiseen muotoon syystä tai toisesta hukannutta ihmistä tuijottaa toisiaan aivan liian pitkään hiljaisessa porraskäytävässä kykenemättöminä sanomaan sanaakaan."

En ole vielä menettänyt neitsyyttäni äänikirjojen suhteen: haluan itse kontrolloida sitä nopeutta, jolla teksti tajuntaani syötetään. Tämän kirjan kohdalla äänikirjuus kaiketi tekisi tekstille suoranaista väkivaltaa, niin usein huomasin loikkivani tekstissä edestakaisin maistelemassa sen mehuja.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
Teos

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ikävä kyllä ei

Pauli Hanhiniemi on suomirockin sanoittajien kermaa, siitä ei ole kahta kysymystä. Nyt häneltä on ilmestynyt esikoisromaani. Yltääkö hän samanlaiseen kukoistukseen myös kaunokirjallisuuden saralla?


Kaukopuhelun perusteella vastaus on ikävä kyllä ei.

Minna, Jykä ja Jani ovat parikymppisiä eteläpohjalaisia ja heillä on baari. Elanto on niukkaa, elämä pyörii pienissä ympyröissä. He keksivät että kannabiksesta saa pientä lisätienestiä. Ja jos jostain saisi kokaiinia, sillä saisi vielä parempaa bisnestä. Jani ja Minna lähtevät sitä Espanjasta hakemaan, ja huonostihan siinä käy.

Sitten on toinen tarinalinja. Siinä Jani ja Jykä kuskaavat vanhaa Saabia paalattavaksi ja sitten takaisin Trollhättaniin jotta rauta saisi uuden elämän uutena autona. Monenmoista kommellusta on luvassa, ja tarinalinjat tietenkin kietoutuvat toisiinsa.

Ensimmäinen kritiikkini kohde on kirjan rakenne: miksi nuo tarinat kerrotaan kahteen kertaan? Ensin alussa lyhyesti ja sitten toisella kertaa pitemmin. En keksi muuta syytä kuin kirjan lihottaminen, ja siihen tuo on kyllä tosi huono keino.

Toiseksi marisen kirjan tekstistä ihan yleisesti. Se on ihan hyvää tekstiä, mutta taviksen kirjoittamana se ei kyllä menisi minkään kustantamon julkaisukynnyksen yli. Se on sellaista tekstiä jota ensimmäisen proosatekstin kirjoittaja ensiksi kirjoittaa. Sellaista jonka jälkeen voi alkaa opetella kirjoittamaan paremmin, ja sitten ehkä kymmenennen tekstin kohdalla ollaan jo nekstillä levelillä. Tuon paremmin sitä en osaa kuvata. Lyhyestä näytteestä ehkä selviää mitä tarkoitan:

"Jani tunsi itsensä melkoisen mitättömäksi. Elämällä leikittely ei enää tuntunut itsestäänselvältä. Jania pelotti. Hän tajusi ajattelevansa niin. Ajattelevansa pelkoaan."

Jos haluaa konkreettisesti nähdä eron hyvän ja ei-ainakaan-vielä-niin-hyvän kirjoittajan välillä, voi lukea Riikka Ala-Harjan tuoreen En Saab -kirjan ja Kaukopuhelun peräkkäin. Niissä molemmissa kuskataan Saabia ja ne ovat lyhyehköjä. Mutta teksteissä on aivan huisi ero.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu
Docendo

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Mainio genrehybridi

Posti toi minulle pari kuukautta sitten arvostelukappaleen Patricia G. Bertényin esikoisromaanista Salaisuuksien galleria. Se joutui odottelemaan vuoroaan tovin, mutta osoittautui kaikin puolin lukemisen arvoiseksi.


Kirja on melkoinen genrehybridi: dekkari, jännityskertomus, rakkaustarina, mausteena hiukan maagista realismia ja lopulta fantasiaakin. Ei siis erityisesti meikäläisen arkirealistiseen makuun sopiva, mutta oikein hyvä kirja joka tapauksessa, lupaava ja taidokkaasti kirjoitettu.

Muutaman kymmenen sivun jälkeen en kyennyt vielä hahmottamaan, kuka on päähenkilö - se selvisi oikeastaan vahingossa, kun tulin vilkaisseeksi takakanteen hiukan jälkijunassa. Siellähän se kerrotaan selvin sanoin: entinen FBI:n erikoisasiantuntija, taidehistorioitsija Jackie Saratoga on se, jonka ympärille tämä dekkarisarja kietoutuu. Jackiella on erikoinen kyky, hän kuulee taulut, ja muutenkin hänen aistimaailmaansa voi luonnehtia erityisherkäksi. Ihmiset ja heidän tunteensa tulevat tuoksuina Jackien nenään, eivätkä hänen fyysiset kykynsäkään ihan vähäiset ole. Pilvenpiirtäjään kiipeäminen sujuu tuosta vain.

Tarina sijoittuu San Fransiscoon. Sekään ei ole tällaiseen suomalaisista nurkista tykkäävälle ihan ykkösjuttu, mutta liekö kirjailijalla tähtäin maailmalla? En tunne tämän lajin markkinoita kovin hyvin, mutta mikä ettei tätä voisi Suomen rajojen ulkopuolellekin myydä. Ainakin miljöön kuvaus vaikuttaa luontevalta ja uskottavalta.

Bertényi on opiskellut taidehistoriaa, joten kuvataiteen faktat ovat hanskassa, ja ne ovatkin koko tarinan suola. Faktoja ei tuputeta liiaksi, vaan vähin erin, juuri sopivassa määrin. Muutenkin näkyy, että taustatyöt on tehty huolellisesti, oli sitten kyse autoista tai poliisitutkinnasta tai kuvataiteen historiasta.

Tarina ei ole mikään tuhansien lankojen virittely ja lopussa yhteen solmiminen, vaan se etenee suht suoraviivaisesti niin, että pitkin matkaa uusia hahmoja ja käänteitä tulee mukaan. Koska alusta alkaen on selvää että tästä kasvaa kokonainen dekkarisarja, tällainen juonenrakennustapa lienee järkevää. Materiaalia ja henkilöitä on paljon, mutta ei liikaa, lukija pysyy kyllä kärryillä.

Suoraviivaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kerrottaisiin heti, ei tietenkään. Lukijaa pidetään paljonkin pimennossa, ja juuri kun jotain on tapahtumaisillaan, leikataan toisaalle. Juoni vetää hyvin, rytmitys toimii. Dialogia on runsaasti, henkilökuvat rakentuvat keskusteluissa, ja lukijalle jätetään tilaa tulkita, hyvä. Puhuminen on melkein aina ohipuhumista, usein kysymykseen vastataan toisella kysymyksellä, sekin on merkki hyvästä kirjoittamisesta.

Kirja on huolellisesti tehty ja toimitettu, ainoastaan sivulla 170 on kummallinen kohta, jossa Jackie puhuu kuolleen isoisänsä kanssa varjoista, jotka seuraavat erästä miestä "kuin madot". Ja kohta Jackie "mietti hetken ja keksi paremman sanan olioille: - Madot."

Lopussa Bertényi jättää paljon ovia auki sarjan seuraaville osille, mutta vuosia sitten kuolleen Rodolfo-nimisen taiteilijan arvoitus kyllä paljastuu.

Patricia G. Bertényi: Salaisuuksien galleria
Tammi

tiistai 10. joulukuuta 2019

Tommi Läntisen tarinassa riittää käänteitä

Hotkaisin Susanna Ruuhilahden kirjoittaman elämäkerran Tommi Läntisestä yhdellä istumalla. Se kertoo olennaisen: kirjassa on imua.


Sain 80-90-lukujen vaihteessa kulkea Tommin porukoissa bändikaverina viiden vuoden ajan, joten minulla on sitä kautta erityinen intressi tähän kirjaan. Mutta yhtä hyvin se toimii sillekin, jolla moista intressiä ei ole.

Kirjan sivuilta piirtyy kuva moniulotteisesta ja paljon eläneestä ihmisestä, hyvine ja huonoine puolineen. Särmikäs ja lujatahtoinen, sitä Läntinen todella on, ja vaikka mukanakulkijoiden mielipidettä ei ehkä aina ole kyselty, on toisaalta äärimmäisen helppoa kun toinen tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo ja miten se saavutetaan - eikä koskaan mene sieltä missä aita on matalin. Minulla on pelkästään hyviä muistoja noista ajoista.

Tarina etenee jouhevasti, kerronta imee mukanaan. Enimmäkseen edetään kronologian mukaan, mutta toisinaan palaillaan taas taaksepäin, koska välillä edetäänkin teemoittain. Hiukan siitä syntyy toistoa, mutta se on ihan ookoo. Tarinassa riittää käänteitä, se kulkee varhaisesta tahtotilasta voittoihin ja myös pettymyksiin, sitten alkoholismin alhoon ja taas takaisin ylös.

Sen sijaan kustannustoimittamista kirja olisi kaivannut lisää. Muutamat hassut kirjoitusvirheet kuten bernoo (Pernod) tai Liikkuva lapsi (Liikkuvat lapset, turkulainen yhtye) vielä ymmärtää, mutta kanssakulkijoiden sitaattien persoonamuotojen vaihtelussa ei ole mitään tolkullista: "Ilmarin synnyttyä Mirja alkoi olla enemmän huolissaan Tommin voinnista. Sitä ennen minua [=Mirjaa] ohjasi ajatus, että jokainen vastaa itsestään - -"

Kirjan loppupuolen pohdinnat taiteilevat naistenlehtijutun kvasiaforismien rajalla, mikä sanotaan ääneenkin: "Nämä ehkä kliseisiltä kuulostavat sanat ovat nykyajan elämänviisauksia." Korkealentoisia ajatuksia olisi voinut maadoittaa enemmän konkretiaan, yksityiskohdissa kiinnostavuus piilee. Onneksi niitä on tähän teokseen kirjattu messevä määrä.

Susanna Ruuhilahti: Tommi Läntinen. Ääretön ikävä. Ura ja elämä
Minerva