Pitääkö aina olla uutta?

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Kakolan kalpea-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen sankan viljelyn.

Niillä se jyrkempi Mäki Tolvanassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Tolvanaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida? Jopa jälkisanat ovat samaa tavaraa.

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Kun Vares herää krapulassa, lukija kyllä ymmärtää mitä tässä sanotaan: "Nousin tolpilleni, mutta tein sen hiukan liian äkkinäisesti, koska lattia allani keinahti. Naurahdin. Hassu ajatus hiipi päähän. Kurkistin, oliko ikkuna pyöreä, mutta siinä oli tutut neljä kulmaa." Mutta ei, lukijaan ei luoteta, Mäki kirjoittaa seuraavassa lauseessa tuonkin auki.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Gangstereiden jahtaamisen ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii. Mitään suurta yhtenäisyyttä ei synny, mutta hyvä dekkarijuoni kumminkin.
Yllä oleva teksti on melkein sama kuin Kakolan kalpea -kirjasta tekemäni blogipostaus, mutta eipä Mäkikään mitään varsinaisesti uutta ole luonut.

Reijo Mäki: Tolvana
Otava

Millä asialla hän kansan edessä käy

Mielensäpahoittajia on mukava lukea. Mutta kovin kummoista jälkeä niistä ei taida mieleen jäädä.

Mielensäpahoittaja. Nyt. -teoksen nimittäin luin jo pari viikkoa sitten, mutta kesälomamatkailujen takia blogikirjoittaminen on saanut odottaa. Ja kun nyt yritän muistella, mitä sanoisin kirjasta, en keksi juuri mitään.

Politiikasta on kyse. Mieltä pahoitetaan vaalikoneista, Trumpista, työstä, taloudesta ja sen sellaisesta. Ei ihan kauhean yllättävästi tai edes omaperäisesti, mutta yllättävyys ei olekaan Mielensäpahoittajan hyve, päin vastoin.

Tuomas Kyrön kieli kyllä toimii entiseen tapaan. "Kyllä ei kansa tiedä. Eikä herrat. Kansa äänesti Ameriikan isopyllyisen miehen presidentiksi, koska hän väitti olevansa kansan asialla. Kerron millä asialla hän kansan edessä käy. Silmään pissii."

Ja matkaillessa huomasin myös, että tämän kirjoituksen ensimmäinen lause ei oikeasti ole totta. Sain nimittäin monta kertaa itseni kiinni siitä, että aloitin lauseen "kyllä ei". Eikä sellainen ole ihan vähäinen ansio kirjallisuudelta, ei.

Ja jos katsoo, mitä olen aiemmin Mielensäpahoittajista blogiin kirjoittanut, voi huomata että näistä kirjoista löytyy kuin löytyykin monenlaista syvyyttä. Sitä ei vain aina heti huomaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Nyt.
WSOY

Missä ihminen sijaitsee

Seitsemän romaania ehti Markku Rönkkö kirjoittaa ennen kuin päätyi lukupinooni (Tainan pakottamana). Ilmalinna on hänen uusin kirjansa, ja se on tosi hyvä kirja.

Ilmalinnassa on peräti neljä tasavertaista päähenkilöä. Aluksi äänessä ovat parikymppinen yksinhuoltaja Sanni ja Fogeli, samanikäinen postinkantaja. He kohtaavat kapakassa ja päätyvät yhteen. Viisikymppinen Sonja on graafikko ja entinen taiteilija, ja hän saa yt-neuvotteluissa potkut. Neljäs henkilö on Haarla, kuusikymppinen sikarikas mies, joka saattaa olla kuolemansairas.

Kaikilla menee huonosti, mutta kenenkään blues ei ole yksioikoisen synkkää, valoakin on. Kirjan taika on sen tunnelmassa, lämpöä riittää kuin vanhassa villatakissa. Ihmiset tulevat lähelle ja heidän kohtalonsa puhuttelevat lukijaa, samastuminen ja myötäeläminen on helppoa. Eikä neljä päähenkilöä ole yhtään liikaa, koska kaikki liittyvät toisiinsa eikä lukijaa harhautella vaan kaikki etenee jouhevasti.

Muutenkin Rönkön kieli kulkee helpon tuntuisesti. Se ei kuitenkaan ole niin simppeliä kuin esimerkiksi Antti Tuurilla, vaan kaunista, jopa lyyristä paikoin: "Ensimmäistä kertaa Martin koki, miltä tuntuu maata tyhjän hiekkarannan rinteessä ja katsoa kun tuuli kuluttaa dyyniä. Antaa ajan kulua, meriharakan huutaa ja pilvien sinisillan leijua taivaanvahvuuteen."

Kaiken tämän oheen Rönkkö sijoittelee totuuksia maailmasta ja ajastamme, mutta onnistuu välttämään saarnaamisen. "Naisen ja miehen mentaalinen tapa hahmottaa maailma on perustavanlaatuisesti erilainen. Lauantaisin, jolloin ihmisten kuuluu aamiaisen jälkeen lepäillä ja paritella, nainen menee siivouskaapille, ottaa esiin pölyhuiskan, palaa keittiöön ja ikään kuin unohtaa huiskan pöydälle jonka ääressä mies jatkaa tärkeiden uutisten lukemista. Viestiä ei voi tulkita väärin."

Tai: "Hovioikeus alentaa tuomiota syytetyn saaman kielteisen julkisuuden tähden. Mistä tämä kertoo? Siitä että julkisuus on merkittävämpi asia kuin raiskaus. Viihdelehtien valokuvaajat, toimittajat ja omistajat ovat häivyttäneet ihmisten yksityisyyden rajan, televisio tehnyt kyyneleistä kauppatavaraa."

Paikoin ollaan trivialiteetin rajalla: "Kun vain hetki sitten aikuinen nainen pohti tohtisiko vilauttaa nilkkaa, nyt seitsemänvuotias ottaa seksikkäitä selfieitä. Nuorten suosikkiammatteja eivät enää ole kampaaja ja lääkäri vaan tubettaja ja yrittäjä."

Mutta sellaistahan elämä on. Lämmin ja syvällinen kuvaus syntyy sieltä missä ihminen sijaitsee, toisinaan korkeuksissa, toisinaan trivialiteeteissä.

Markku Rönkkö: Ilmalinna
Like

Operaatio Zuckerberg keikahtaa kevyestä painavaksi

Hesarin arvion mukaan Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg -kirja vaikutti kovin mielenkiintoiselta, joten kun Taina kiikutti opuksen kirjastosta kotiin, tartuin siihen heti.

Operaatio Zuckerberg vaikuttaa kevyeltä paitsi fyysisen painonsa myös luettavuutensa puolesta. Teksti kulkee jouhevasti, luvut ovat napakan lyhyitä, koko ajan tapahtuu paljon. Suunta on alusta asti selvä, ja kirkastuu mitä pitemmälle lukee. Vuorokaudessa minä tämän hotkaisin, ja se on yksinomaan kehu: tekstin imu on huisi.

Päähenkilö on vantaalainen Jenni, 37 vuotta. Kun miesystävä Tapsalle paljastuu, että Jenni on jo pitkään jättänyt ehkäisypillerit syömättä, Tapsa häipyy. Jenni haluaa lapsen, ja muuttuneessa tilanteessa Jenni alkaa päämäärätietoisesti hahmotella miten homma olisi syytä hoitaa. Kauneushoitolassa työskennellessään Jenni huomaa elävänsä maailmassa, jossa menestyjät ottavat kaiken, ja kun Jenni alkaa tutkia menestyksen salaisuutta, hän oivaltaa, että älykkyys on tärkein ominaisuus menestyksen takana.

Koska Facebookin perustaja Mark Zuckerberg sattuu juuri olemaan tulossa visiitille Suomeen, Jenni päättää tähdätä korkeimpaan mahdolliseen maaliin. Lapsen geeneihin pitää saada maksimaalinen älykkyys, ja niin alkaa operaatio Zuckerberg.

Tarinassa seurataan Jennin ja Tapsan lisäksi itse Zuckerbergia, ja kustannusosakeyhtiö Tähdistön viestintäpäällikkö Iiris sekä tekoäly Mary saavat omat kertojanäänensä. Kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, ei kirjaa enää kykene laskemaan käsistään, niin tiukasti kaikki kiertyy kaikkeen. Jenni, Tapsa, Iiris ja Zuckerberg Maryineen ovat kaikki matkalla hotelli Kämpiin ja lukijan on pakko saada selville kuinka tässä odysseijassa oikein lopulta käy.

Lopussa tapahtuu keikaus, ja sepä on niin oiva keikaus, että kaikki tekstin keveys muuttuukin yhtäkkiä painavaksi. Keikausta ei voi tässä tietenkään paljastaa, mutta tekoälyyn, inhimilliseen heikkouteen ja tähän aikaan jota elämme se kovasti liittyy. Tämä kirja kertoo minusta ja sinusta, niin kuin parhaat kirjat tekevät.

Jussi Lehmusvesi: Operaatio Zuckerberg
Aula & Co

Tutun ja tuntemattoman välissä

Jyrki Vainosen novellikokoelma Yön ja päivän tarinoita kertoo ihmisistä, jotka "elämä sysää tutun ja tuntemattoman väliin", näin takakansitekstissä kerrotaan.

Tuttu ja tuntematon ovat Vainolan teksteissä oikeastaan elämä ja kuolema: kaikissa tarinoissa ollaan jollain lailla kuoleman lähettyvillä, ja kaikissa on jotain kummallista. Jopa kummitusmaista. Mutta ei pelottavassa, vaan melankolisessa mielessä.

Yhdessä tarinassa kapellimestari tulee käynnistäneeksi villityksen, jossa kaikki haluavat pukeutua värjättyihin, ontoksi koverrettuihin sianpäihin. Toisessa Milenkan työhuone vaihtaa paikkaa toimistotalossa, eikä Milenka löydä sitä - kafkamaista kuin mikä. Kolmannessa Anton täyttää eläimiä ja unia näkemätön Löydökki ihmetyttää kaikkia. Martta kulkee puutarhassa ja tulee vierailleeksi kuoleman odotustilassa tai jossain sen tapaisessa.

Viimeinen novelli Silmukka on paras: Elias liittää jatkojohtoja toisiinsa ja aikoo lopuksi, perille päästyään, sytyttää pienen pöytälampun. Hänellä ei ole mitään agendaa tai ideologiaa johtojen liittämisen ympärillä, mutta pian käy niin kuin maailmassa käy: Elias saa seuraajia, jotka tulkitsevat hänen työtään, rahastavat sillä - ja alkavat lopulta riidellä. Novelli laittaa ajattelemaan, se avautuu moneen suuntaan, ei vähiten sen takia että tulkintamahdollisuuksia spekuloidaan itse novellissa paljon.

Elämän ja kuoleman rajan tematiikan lisäksi novelleja yhdistävät hahmot, yhden tarinan sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö. Vainosen kieli on tarkkaa ja sujuvaa, ei erityisen kohosteista mutta ei arkistakaan. Mukava lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai käänteentekevä, mutta mukava.

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co

Ikuinen rock-klassikko?

Brittikronikoitsija Mick Wall on saattanut kansien väliin monenlaista rock-tarinaa. Pääpaino on ollut klassisen rockin tekijöissä kuten Iron Maiden, Led Zeppelin tai Black Sabbath.

Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.

Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.

Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.

Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.

Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".

Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.

Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga