Poukkoilevaa filosofiaa

Ilkka Niiniluotoa olen muistaakseni lukenut useammankin kirjan verran joskus opiskeluaikoina. Hyvän elämän filosofiaa on ilmestynyt vuonna 2015, palataanpa siis Niiniluodon pariin pitkästä aikaa. 

Tämä ei ole yksi teksti vaan kokoelma Niiniluodon esitelmiä, puheita ja artikkeleita 90-luvun alusta vuoteen 2015. Niissä pohditaan monenlaisia filosofisia asioita kuten erilaisia ihmiskäsityksiä, etiikkaa, rahan merkitystä onnellisuudelle, ihmiselämän kaarta, liikuntaa ja vaikka edistyksen ideaa. Hyvän elämän ajatus kokoaa hajanaiset aiheet yhteen, vaan ei kovin kiinteästi. 

Hajanaiset aiheet ja pitkä aikajänne eivät ole eduksi tälle kokoelmalle. Aiheiden monipuolisuus ei sinänsä haittaa, mukavaahan se on että katsellaan ja ajatellaan sinne sekä tänne. Mutta se kyllä haittaa, että tekstit ovat haastavuustasoltaan huomattavan erilaisia keskenään. Jotkut aivan helppolukuisia, jotkut todella vaikeita. Lukukokemusta voisi kuvata esimerkiksi poukkoilevaksi. 

Piristävää tällaisen lukeminen kaikesta huolimatta on. 

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa

Suomalaisen kirjallisuuden seura

Parhaassa sarjassa

En ollut tajunnut että e-kirjapalvelussani saattaisi olla Teemu Keskisarjan teoksia. Viime viikolla Ilta-Sanomat uutisoi Keskisarjan uudesta kirjasta, ja niinpä tulin huomanneeksi että Keskisarjaa löytyy paljonkin Suomalainen Plussasta. Myös aivan uusi Kyllikki Saaren murhasta kertova opus. 

Miten sitä voikaan tulla kirjasta iloiseksi! Tai iloisuus on kai väärä sana kun murhasta on puhe. Mutta Keskisarja kirjoittaa niin hillittömän hyvin että kaikenlaista positiivista nousee väkisin pintaan lukiessa. Kirja sujahti kahdessa illassa, paljon kauemminkin olisin voinut tätä jatkaa. 

Keskisarjan kynä luistaa, mutta parasta on se, kuinka laveasti hän maailmaa katselee. Jos pitäisi nimetä tolkun ihmisen malli, se olisi Keskisarja. Hän ei hötkyile muotien tai virtojen tai poliittisen korrektiuden suuntaan sen kummemmin kuin mihinkään muuallekaan. Suomen kieltä hän vaalii sen koko kirjolla, joten tällaisessa tietokirjassakin saa kiroilla jos sen tekee taiten. 

Kirjan outo alaotsikko on hyvä, koska siitä juuri tässä on kyse: Keskisarja on KRP:n arkistoista ja muista lähteistä selvittänyt läheisimmin Kyllikki Saaren murhaan liittyvien henkilöiden vaiheet ennen ja jälkeen toukokuun 1953. Historia tulee lähelle ja eläväksi. Saattaa jopa olla että murhaaja löytyy, mutta sitähän ei kukaan voi tietää. 

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia

WSOY

Ai että muka kiltti ja fiksu menestyy?

Suomalainen plus -kirjavalikoimaa selatessani silmiin sattui Ari Turusen Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja. Se näytti mielenkiintoiselta, niinpä luin sen. 

Kirja on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle Ettekö te tiedä, kuka minä olen -opukselle. Koska maailma ei kymmenessä vuodessa ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan ylimielisten vallanpitäjien ja julkkisten suhteen, on kirjalle paikkansa. 

Vuonna 2010 ei Trumpia ollut sellaisena kuin nyt, eikä esimerkiksi Jair Bolsonarosta tiedetty mitään. Myös Tytti Yli-Viikari on päässyt mukaan. Todellisuus tarjoaa jatkuvasti uutta materiaalia tällaiseen kirjaan. 

Kirjassa ei sen kummemmin analysoida ylimielisyyttä tai narsismia, vaan siinä kerrotaan esimerkkitapauksia antiikista nykypäivään. Ja nehän ovat mielenkiintoista luettavaa, kaikessa karmeudessaan. Jotkut jutut ovat ennestään tuttuja, useimmat eivät. Esimerkiksi Picasso on sanonut: ”Kenelläkään ei ole todellista merkitystä minulle. Muut ihmiset ovat minulle kuin auringonvalossa kelluvia pölyhiukkasia. Vaatii vain luudanlakaisun ja he häipyvät.” FIFAn Sepp Blatter, joka kellui lahjusten ja kohtuuttomien työsuhde-etujen pilvilinnoissa, ei pyydellyt kiinni jäätyään anteeksi vaan sanoi: ”Olen pahoillani siitä, kuinka minua kohdellaan tässä maailmassa.”

Karmeinta tässä tietenkin on se, että ihmiskunta ei opi ikinä mitään: ylimielinen ja härski menestyy, pääsee valtaan ja julkisuuteen. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Opeta siinä sitten omille lapsille tai oppilaille että kiltteys ja fiksuus kannattaa.  

Ari Turunen: Ettekö te vieläkään tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden kultainen kirja

Atena

Lajinsa parhaimmistoa

Sanottakoon se heti: Smack-yhtyeen tarinan kertova Kuolemantuomitun laulu -kirja on lajinsa parhaimmistoa. 

Rock-yhtyeistä tai populaarimusiikista ylipäänsä kertovat kirjat kun tapaavat olla melko heikkoja esityksiä. Joskus ne ovat namedroppingia, joskus ne ovat puuduttavia listoja levytetyistä kappaleista tai tehdyistä keikoista. Heikoimmillaan niissä ei sanota juuri mitään, niin kuin vastikään lukemassani Rammstein-kirjassa. 

Musiikista niissä harvemmin puhutaan. 

No, viime mainittu pätee Kuolemantuomitun lauluunkin. Ei Jokelainen kerro Smackin sointukierroista tai analysoi Clauden laulamia melodioita, ei hän selvitä edes Manchurian tai Ranen kitaroiden sointivärejä tai riffien rakenteita. Koska Smackin biisit ovat musiikillisesti ihan tavallisia rokkibiisejä, ei niissä ole mitään analysoitavaa. Samat rakenteet säkeistöine ja kertosäkeineen kuin kaikissa muissakin poppibiiseissä, samat soittimet Beatlesista Metallicaan ja Måneskineen. 

Eikä asiantilassa ole mitään huonoa tai yllättävää. Populaarimusiikki on sellaista. Viehätys piilee ihan muualla. 

Parhaissa romaaneissa kerrotaan ihmiskohtaloista, ja sama pätee pohjimmiltaan myös rokkikirjoihin. Jokelainen fokusoi Smackin laulajaan Claudeen, jonka elämä oli dramaattista ilman dramatisointiakin. Claudella oli synnynnäinen sydänvika, ja 16-vuotiaana hän sai kuulla elävänsä korkeintaan 30-vuotiaaksi. Claude kuoli kaksi kuukautta 30-vuotispäivänsä jälkeen. Sitä ennen hän eli, lujaa. Hän oli arvaamaton ja vaarallinen, hiukan ulkopuolinen, ja loistava laulaja loistavalla soundilla. Eikä muu ryhmä jäänyt yhtään huonommaksi. 

Kirja täyttyy alkoholinhuuruisista seikkailuista, ensin Helsingin yössä, sitten Kalifornian auringon alla, ja lopuksi taas Helsingissä. Ja niitä seikkailuja riittää. Jokelainen on taitava kirjoittaja, mikä tarkoittaa että hän tietää mitä kirjassa saa ja mitä ei saa tehdä: tekstissä ei ole toistoa, sitä on helppo lukea ja seurata, siinä on ymmärrystä ja lämpöä, ja sitä dramatiikkaa - eli iloja ja suruja, odotuksia, pettymyksiä.

Olimme samoissa kuvioissa Boycottin kanssa kuukauden verran Kaliforniassa kesällä 1990 tekemässä levyä, joten kirja sujahti käsissäni hurjaa vauhtia. Kirjan sivulta otetussa kuvankaappauksessa näkyy, että soitimme Boycottin kanssa tiistaina näköjään Basementissa. 

Vähäisemmälläkin tarttumapinnalla kirjasta saa kuitenkin paljon irti. Se kertoo ajasta, jota ei enää ole. Rockbändit ja rock-elämäntapa eivät ole enää pitkään aikaan olleet sitä mitä ne tuolloin 80-90-luvun vaihteessa olivat. Siksikin tällainen taidokas taltiointi on kullanarvoinen. 

Eikä tuo edellä sanomani pidä paikkaansa: Smackin biisit eivät olleet ihan tavallisia. Erityisen niistä teki bändin ja varsinkin Clauden soundi, joka oli omaperäinen ja edellä aikaansa. Guns N’ Roses ja Nirvana ovat selkeästi ja ääneen sanoneet, kuinka tärkeä esikuva Smack niille oli. Smackin kohtaloksi vain tuli pysyä pienten piirien tuntemana esikuvana, piilossa suurelta julkisuudelta. Se on todella ikävää, mutta tuuristahan kaikki on lopulta kiinni. Yhden ison menestyksen takana on aina tuhansia, jotka eivät menestyneet isosti. Olkoon kuinka edelläkävijä tahansa. 

Jos haluaisi, tätä kirjaa voisi lukea myös etäämmältä (näinhän kukaan ei koskaan tee). Silloin siinä näkyisi ihmisiä, jotka eivät käyneet kouluja eivätkä menneet töihin, luistelivat siis laiskuuttaan yhteiskunnan rattaiden ulkopuolella. Joivat vain viinaa ja tekivät välillä biisejä ja soittivat sitten niitä. Mistäs sitä nuori kapinallinen voisi tietää, että arki ja päivätöissä käyminen ovat juuri ne joiden avulla ihminen pysyy kasassa ja hetkittäin jopa onnellisena. 

Itse heräsin kirjan myötä huomaamaan, kuinka valtavan iso vaikuttaja Smack minulle on ollut, vaikka en ole tähän asti sitä sellaisena osannut pitää. Se ei ole ihan huonosti, ei kirjalta eikä bändiltä. 

Jarkko Jokelainen: Smack. Kuolemaantuomitun laulu

Like

En kuulu kohderyhmään

Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat kertoo sodassa vaikeasti haavoittuneiden miesten huumehelvetistä. Kirja sijoittuu 1940-luvun Helsinkiin. 

Tarinalla on kolme kertojaa: kaverukset Asser ja Lenne, jotka taistelevat pakkiparina rintamalla ja haavoittuvat. Asser saa reiän päähän, Lenneltä lähtee jalka. Kivunlievitykseen ja myös yskänlääkkeenä käytetty heroiini jättää miehet koukkuunsa, ja sodan jälkeen elämä on pelkkää seuraavan piikin odottamista. 

Kolmas kertoja on Nelly, Lennen morsian. Sodan aikana kaikki on heidän välillään hyvin, mutta sodan jälkeen Lennen narkomania tuhoaa heidän suhteensa ja he eroavat. Lenne ja Asser ajautuvat asumaan kojuun Mankkaalle, ja tietenkin rikoksiin. Nelly elää tylsää elämää yksinään raitiovaunun rahastajana. Pelastusarmeijan ihana Suoma-neiti on sekä Lennen että Asserin haaveiden kohde. 

Kalpeat sotilaat sisältää valtavan määrän ajankuvaa ja monenlaista faktaa löytyy niin sodasta, huumeista kuin 40-luvun Helsingistä. Jaatinen on tehnyt ison taustatyön, ja siinä on tämän kirjan voima. Mutta valitettavasti muuten kirja ei ole kovin kaksinen. Useimmiten Jaatinen kertoo eikä näytä, ja infodumppausta on paljon: ajankuvasta ja yksityiskohdista tulee luennoimista tai tietokirjallisuutta, ei kaunokirjallisuutta. Lauseissa on parhaimmillaan lennokkuutta mutta useammin kömpelyyttä. Tarina on melkoisen ennalta-arvattava, ja lopun tuhkimokäänteet olisi pitänyt jättää pois. 

En yleensä lue sotakirjallisuutta, ja tämä teos vahvisti valintani oikeaksi. En taida kuulua kohderyhmään. 

Pekka Jaatinen: Kalpeat sotilaat

Johnny Kniga

Enemmän kuin nimellistä syvällisyyttä

Johanna Vuoksenmaa tunnetaan elokuvantekijänä. Pimeät tunnit on hänen esikoisromaaninsa, ja se on todella hyvä kirja. Siitä varmaan saisi elokuvankin jos haluaisi, mutta ennen kaikkea se on erinomaista proosaa. 

Kirja kertoo vuodesta 1977, ja päähenkilönä on 12-vuotias Pauliina. Kertojia on kaikkiaan kolme: Pauliina, hänen isänsä Esa, ja kolmantena on kaikkitietävä kertoja, joka on toisinaan lumihiutale, toisinaan harakka, toisinaan vain kaikkitietävä kertoja. Pimeät tunnit viittaa sähkökatkoihin, joita sähkölaitoksen lakko tuon vuoden keväällä Hämeenlinnassa aiheutti. Virtaa saatiin tunti, sitten oltiin pimeässä tunti, ja niin edelleen. 

Nimellä on tietenkin syvällisempikin merkitys: ihmisten elämissä tapahtuu ikäviä asioita, joskus pimeässä, joskun valossa. Tämä nimellinen syvällisyys ei kuitenkaan tee tästä eikä mistään muustakaan kirjasta hyvää. 

Hyvän tästä kirjasta tekee moni muu asia. Ensinnäkin minuun uppoaa parhaiten juuri tällainen, suomalaista arkea kuvaava proosa. Pienine yksityiskohtineen ja ajankuvineen, kuitenkin hienovaraisesti annosteltuna. Toiseksi kertojien kolmijako toimii komeasti, kun kerronta tapahtuu usein hiukan sivussa suurimmista tapahtumista. Tosin kukaan ei ole sivullinen, kaikkia kosketetaan tarinan käänteillä. Pauliina kasvaa aika paljon isommaksi tytöksi, ja Esa kasvaa sillä lailla kuin aikuiset kasvavat. Perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville tapahtuu myös, mutta henkilöitä ei ole yhtään liikaa. Konflikteja on, mutta yhtä lailla toivoa. 

Kolmantena ansiona voi mainita vaikka kielen. Se on simppeliä, ja kertojanäänissä on sopivasti vaihtelua, ja toisinaan se nousee kauniiseen lentoon. Neljänneksi nostan tähän muodon: kaikki liittyy kauniisti kaikkeen. Sähköttömyyden monet puolet tulevat hienosti katettua. Listaa voisi jatkaa, mutta riittäköön tämä nyt. 

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

Otava