perjantai 12. marraskuuta 2021

Teatteri Akselin Mielensäpahoittaja naurattaa ja liikuttaa

Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittaja-kirjat, ja teatterissakin olen sen nähnyt kaiketi pari kertaa. Parhaiten homma toimii mielestäni kirjoissa: voi keskittyä tuon hahmon henkiseen puoleen, eikä fyysisellä olemuksella ole niin väliä.

Teatteri Akselissa ei ole pandemian takia tullut käytyä vuoteen, joten oli ilo päästä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän ennakkonäytökseen katsomaan, kuinka tästä henkisyyden ja fyysisyyden hetteiköstä on siellä selvitty. 

Koska kirjat ovat lähes monologeja, jokainen Mielensäpahoittajan näyttämöversio seisoo tai kaatuu pääosan esittäjän mukana. Sanottakoon heti suoraan, että Teatteri Akselissa tämä onnistuu erinomaisesti. Kari Päiviö on kerrassaan mainio Mielensäpahoittaja, todella luonteva ja omannäköisensä hahmo, hän ei millään lailla yritä kopioida aiempia Mielensäpahoittajatulkintoja. Juuri niin kuin ohjaaja Kauno Takarautio käsiohjelmassa sanoo: ”Ei se mikään vanha äreä ukko ole! Ei ole, vaan vaan lausuu teräviä ja tarkkoja mielipiteitä tästä ajasta.” Lempeä ja ymmärtäväinen, elämää nähnyt tyyppi tämä on, ja Päiviö tekee roolin mitään alleviivaamatta ja korostamatta, pienin elein. Pitkään elänyt ihminen on viisas eikä pelkää mitään eikä ketään, korkeintaan säpsähtää omia ennakkoluulojaan. 

Lotta Peltola on Mielensäpahoittajan emäntä. Hän on nuori, juuri se emäntä, jonka Mielensäpahoittaja haluaa muistaa nyt, kun vanha emäntä on dementoituneena hoitokodissa. Juha Nordman on Mielensäpahoittajan poika. Kumpikin näyttelee sopivan pienesti, samalla aaltopituudella päähenkilön kanssa. 

Muut roolit ovatkin sitten aivan överiksi vedettyjä, mikä on sekin toimiva ratkaisu, sillä Mielensäpahoittajan vähäeleisyys korostuu hienosti näitä karikatyyrejä vasten. 

Kirsikkana kakun päällä on Mielensäpahoittajan alter ego, jonka äänenä kuullaan Vilja Aavikkoa. En tiedä onko tämä dramaturgi Snoopi Sirenin vai ohjaaja Kauno Takaraution idea (veikkaan jälkimmäistä), mutta aluksi kummalliselta tuntunut idea nuoresta naisäänestä välillä kertomassa Mielensäpahoittajan mietteistä osoittautui todella toimivaksi. Alter ego nimittäin oli se, joka loppumetreillä nosti näytelmän komediasta puhuttelevaksi ja koskettavaksi, jopa liikuttavaksi teatterikokemukseksi. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus Kauno Takarautio

perjantai 5. marraskuuta 2021

Maailma intressien läpi

Antti Halmeen Saattaen vaihdettava tuli puolivahingossa eteeni pari vuotta sitten, ja se oli oiva opus. Tuore Rokkikukkopilli on saanut paljon mainostilaa, joten miksi en sitäkin lukisi. Kertoohan se musiikista, joka on minun heiniäni.

Kirjan nimi on pöljä, oivalluksen taso on kauniisti sanottuna alhainen eli matala. Varsinkin kun pilli ei liity tarinaan mitenkään. 

Eikä homma lähde muutenkaan kovin lupaavasti käyntiin. Welcome To The Jungle ilmestyi 1987, joten tapahtumavuonna 1986 se ei soinut kenenkään suomalaisen koululaisen päässä. Seuraavassa luvussa musiikinopettaja on krapulassa käytyään karaokebaarissa. Tiedoksi kirjailijalle: emme me musiikinopettajat kyllä käy karaokebaareissa, ainakaan laulamassa. Viettävätkö matemaatikot iltojaan toisen asteen polynomifunktioiden parissa? Klassisen sinfonian esimerkkeinä käytetään Händeliä, Bachia ja Tsaikovskia, joista vain viimeksimainittu kirjoitti sinfonioita siinä mielessä kuin ne nyt mielletään - ja klassinen sinfonia tietenkin viittaa luontevimmin klassismin aikaan, jota kukaan noista ei edusta. Dempe-rumpu on oikeasti djembe, diggeridou yleensä didgeridoo, asteikko ei voi olla polyfoninen, pianon korkein sävel ei ole subkontraoktaavin A. 

Pieniä asioita, jotka hoituisivat sillä että joku asiaa tunteva lukisi käsikirjoituksen. Ei voi olla kovin vaikeaa järjestää. Varsinkin kun on juuri lukenut Katja Ketun Ismo Alanko -fiaskon, ei näitä jaksaisi.

Sittemmin kyllä paranee. Tarina on nimittäin oikein hyvä. On kaksi luokkakaverusta, jotka soittivat aikanaan samassa bändissä, mutta jotka elämä vei eri suuntiin. On Leevi, josta tuli musiikinopettaja alakouluun. Leevin vaimo on hiljattain kuollut, arki on tasaista ja arkista. On Jesse, josta tuli maailmantähti, love metalin Ville Valoakin suurempi kansainvälinen stara. 

Molemmilla on vaikeaa omassa elämässään, kovin eri tavoin tosin. Jesse tulee Suomeen, ja näitä vaikeuksia aletaan peilata toisiaan vasten. Tarinassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä Juha Itkosen rokkitähtiromaaneihin Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset. Halme tosin kertoo paljon tiiviimmin ja sähäkämmin, ja kumpikin tapa toimii. Tietenkin. 

Lisäksi on Leevin tytär Alina ja Leevin naisystävä Kati, ja joukko pienempiä hahmoja. Kaikki tarpeellisia. Samoin kuin edellisessä Saattaen vaihdettava -romaanissa tässäkin eri kertojanäänet ovat hienosti keskenään erilaisia, hahmot näkevät maailman omien intressiensä läpi. Toimii. 

Konflikteja on sopivasti, tunneskaala on laveasti käytössä, mutta ennen kaikkea tämä on hyvän mielen romaani. Ja loppuratkaisua joutuu jännittämään tai ainakin odottamaan, Halme ei sorru ilmeisiin valintoihin. 

Antti Halme: Rokkikukkopilli

Atena


torstai 4. marraskuuta 2021

Helsingin kirjamessut 2021

Kyllä on remuttu kulttuuritapahtumissa tänä syksynä kuin varsat nuorina. Konserteissa ja teattereissa, Turun kirjamessuilla, ja kuukauden sisään on tullut kymmenen museokäyntiä. Helsingin kirjamessuilla olimme me ja 52 000 muuta, aika hienoa!

Näiltä portailta se aina alkaa. Sukellus muurahaispesään. Kivaa on seikkailla sinne tänne yleisömeressä ja istahtaa suunnittelematta kuuntelemaan mitä sattuu. 

Niin kuin esimerkiksi Piia Leinon ja Tiina Raevaaran keskustelua tappavasta teknologiasta.

Messuilla saattoi myös nähdä Camilla Läckbergin menevän kaappiin.

Tai sitten haahuilla päämäärättä sinne tänne.

Tämänkertaisten messujen parasta antia oli kuitenkin Teos-kustantamon pienessä tilassa järjestämä bloggaritilaisuus, jossa viisi kustantamon kirjailijaa kertoi uusista teoksistaan. Juha Hurme, Matias Riikonen, E. L. Karhu, Marjo Niemi ja Alexandra Salmela olivat kaikki todella kiinnostavia hahmoja, kukin omalla tavallaan. Taiteilijoita, isolla T:llä. Kotiinviemisiksi tuosta tilaisuudesta saimme Matias Riikosen Mataran ja Juha Hurmeen kääntämän Seitsemän veljestä. 

Helsingin kirjamessut 2021 

perjantai 29. lokakuuta 2021

Katastrofi ja fiasko samassa paketissa

Katja Ketun kirja Ismo Alangosta sai kansikuvajutun Hesarin Kuukausiliitteeseen. Ja sen päälle hirvittävät haukut samaisen lehden kulttuurisivuilla. Ja kohta myös Suomen Kuvalehdessä. Pitäähän sellainen lukea.

Arviot pitävät paikkaansa.

Ehkä Katja Ketulla on ollut hirvittävä kiire, tai sitten hänellä on lukihäiriö.

Johnny Knigalla ei ole kustannustoimittajia, ei ainakaan tälle kirjalle.

Yksikään ihminen ei ole lukenut tätä kirjaa ennen kuin se on julkaistu.

Tai sitten joku on julkaisuvaiheessa sabotoinut kirjan.

Mikään muu ei voi selittää sitä kirjoitus-, asia- ja typografiavirheiden määrää, joka tässä kirjassa on. Puhumattakaan siitä, kuinka samat asiat sanotaan yhä uudestaan ja uudestaan. Paljon olen lukenut, mutten koskaan näin huonosti rakennettua. 

Kaikesta huolimatta tämän jaksaa lukea, ihan helpostikin. 

Koska Ismo Alanko on niin ainutlaatuinen ja kiinnostava hahmo, niin älyttömän monipuolinen ja aina uudistuva. Näitä adjektiiveja kirja kyllä selittää, ja hyvä niin. Vaikka ne ovat kiinnostavia ja pakollisia adjektiiveja Ismo Alangon kohdalla, se tärkein jää käsittelemättä, tai ainakin kovin vähälle huomiolle.

Nimittäin se, että Ismo Alanko on saanut koulutusta musiikkiin. Se on hyvin erikoista poptähtien keskuudessa. Käytännössä kaiken popmusiikin tekevät alaa opiskelemattomat ihmiset, fiiliksellä sointuja ja säveliä toistensa perään paiskoen. Eikä siinä mitään, jos kerran hyvää ja vetävää musiikkia syntyy. Mutta juuri tässä kirjassa olisi ollut hyvä pohtia, kuinka juuri Ismo Alanko kykenee tekemään hyvää popmusiikkia siitä huolimatta, että hän on koulutettu. Kokemukseni mukaan nimittäin koulutettua musiikki-ihmistä alkavat kiinnostaa muunlaiset asiat, eikä poppikappaleita tule tehtyä, kun tietää että se ja se sointukulku ja melodia on jo siinä ja siinä biisissä eikä niitä siksi enää voi käyttää. Tämä näkyy juuri Alangon tuotannossa äkkiväärinä käänteinä sekä Alangon uralla että biiseissä, mutta siitä ei järin puhuta.

Ja niitä parjattuja juoppojuttuja kirjassa on paljon, koska popmaailma 80- ja 90-luvuilla oli sellainen.

Katja Kettu: Ismo Alanko

Johnny Kniga


tiistai 26. lokakuuta 2021

Parasta ja pahinta

Mikko Hyppösen tuore Internet-niminen kirja osui sattumalta silmään Suomalainen Plus -palvelun valikoimassa. Mikäs siinä, vaihtelu virkistää. 

Hyppönen jos joku osaa tehdä tällaisen kirjan. Hän on Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja palkituin tietoturva-asiantuntija, kysytty luennoitsija ja mm. yksi neljästä suomalaisesta TED-puheen pitäjistä. Ja lisäksi hän on erinomainen kirjoittaja.

Kirja on myös toimitettu huolella, en löytänyt ensimmäistäkään kirjoitusvirhettä tai muuta lapsusta, toisin kuin melkein jokaisesta viime aikoina lukemastani kirjasta. Joku saattaa pitää tätä toisarvoisena seikkana, minä en. 

”Internet on parasta ja pahinta, mitä meille on tapahtunut, mutta onko netti tuonut meille enemmän hyvää vai pahaa? Varmaankin hyvää.” Vaikka netin myötä pöljempikin kansanosa saa äänensä kuuluville, lienee syytä uskoa Hyppösen tavoin. Optimistin tekstiä on muutenkin kivampi lukea kuin tuomiopäivän profeetan, ja tällä tietoisella optimismillaan Hyppönen seuraa Esko Valtaojan jalanjälkiä. 

Hyppösen aiheet ovat moninaiset, sellainenhan nettikin on. Hän kirjoittaa netin ja haittaohjelmien historiasta, yritysten tietoturvasta, autoista, Googlesta, salaustekniikoista, kryptovaluutoista, Venäjän ja Kiinan menosta, tekoälystä ja vaikka mistä. Luin kirjan päivässä, mikä kertoo kirjan imusta kaiken tarpeellisen. 

Hyppösen pitkä puhujakokemus näkyy erinomaisissa esimerkeissä, joilla hän tekstejään elävöittää. Miten kävi kun Tesla Model X ajoi kilpaa Alfo Romeota vastaan? Mikä on SCADA, ja miten se lausutaan? Mitä tietoturva-asiantuntija teki, kun hän oli salaa etsimässä tietoturva-aukkoja yrityksen käytävillä ja jäi kiinni? Miten Hyppösen kollega sai selville poliisin kotiosoitteen, vaikka tällä oli aktiivinen turvakielto? Miksi F-Secure aikoi kaapata lapsia? Miksi lunnastroijalaisia käyttävien rikollisten pitää olla rehellisiä? Kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhun saat vastauksen kun luet tämän kirjan. 

Mikko Hyppönen: Internet

WSOY


maanantai 25. lokakuuta 2021

Etsii muttei löydä

WSOY:n sivuilla kerrotaan Joni Pyysalon tuoreesta Putoamispaikka-romaanista näin: "Isoäidin katoamisesta käynnistyvä arvoituksellinen, monikerroksinen romaani vie tyhjään merenrantataloon, muuttuvien säiden, luonnon ja puutarhan sekä aikalaiskeskustelun ja sukupolvikokemusten ääreen. Talosta löytyvät vanhat esineet muuttuvat vihjeiksi, jotka käynnistävät seuraavan etsinnän." 

Näinhän se on. Kaiken keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti Nona kipuilee kun tytär on kasvanut aikuiseksi ja mies vieraaksi, hän etsii ja löytää luonnosta uutta tarkoitusta elämälle. Isä Aranin äiti on kadonnut, ja hän tulkitsee kaikkea kuin salapoliisi. Kaikki ovat merkkejä, joiden salattuja viestejä pitää etsiä: villapaita, lamppu, kadonnut vene. Tytär Arla on aktivisti ja mm. tulee syytetyksi kulttuurisesta omimisesta kun pitää isoäitinsä korua. 

Pyysalon kieli on tuttua, hänen runoilijuutensa siilaamaa. Erittäin tarkkaa ja kaunista, tämän kirjan luontokuvauksissa mennään lähes sillanpääläiseen detaljointiin. ”Rantatien reunan kalliorinteen korkeiden kuusten latvuksissa kiiltävät pitkät vihreät kävyt kätkeytyvät paremmin tuuheampiin neulasiin. Pihlajanmarjojen tuoreet raakileet, puolukan lukemattomat kukinnot, joiden kauneuden nähdäkseen pitää kumartua.” 

Kerronta on selkeää, lukuja on helppo lukea. Mutta se on myös pettävää. Kansitekstin mukaan ”Pyysalon kerronta leikittelee perinteisen romaanin keinoilla ja kuvastolla, mutta onko mikään lopulta, miltä näyttää?” 

Tarinaa kantaa etsimisen teema, mutta kaikessa on jotain kummallista. Aran rakentaa lampunjalasta soittorasian, jonka hän toivoo antavan vihjeitä. Aran matkustaa Berliinin kautta Irlantiin selvittämään villapaidan kätkemiä salaisuuksia. Kaikki on vähän kuin salapoliisitarinassa, mutta merkillisessä valossa: motiivit teoille tulevat aivan tyhjästä, ja etsiminen on haahuilua sinne tänne. Varsinkin soittorasian rakentaminen on aivan käsittämätön juttu: jos soittorasian lieriön ympärille rakentaa soivia kieliä, lopputulos riippuu täysin siitä, minkä kielen rakentaja mihinkin kohtaan kiinnittää. Joten on alusta asti selvää, että etsiminen ei johda mihinkään. 

Ymmärrän kirjan niin, että tällaista elämä on: haahuilua, joka saattaa näyttää aivan järkevältä varsinkin etsijän itsensä näkökulmasta, mutta ei sitä lopulta ole. Ja toisaalta pieniin yksityiskohtiin kiinnittymällä voi saada isoja elämyksiä, etenkin luonnossa. 

Ilmastoaktivismi ja kulttuurinen omiminen ovat nyt pinnalla ja muodikkaita aiheita, nekin laittavat ajattelemaan. Ovatko nämä teemat tässä kirjassa siksi että kustantajan mielestä ne myyvät? Ovatko ne opportunismia vai onko kaiken tarkoituksena kenties pilkata medioiden sopulimaista yksisilmäisyyttä? Simulaatiotavaratalo on kyllä oiva keksintö. 

Samoin kuin edellisessä Alaska-romaanissa, alun staattisuus muuttuu loppupuolella, ja väkeviä tapahtumia alkaa tulla. Ne ovat sellaisinaan koherentteja, mutta kun esimerkiksi isä Aran on Irlannissa, hän on välillä taas Suomessa katsomassa tytärtään, mistä on kyse? 

Komeita ja kauniita lauseita kirjassa on todella paljon. Monista lauseista on jätetty jotain pois, niitä on tiivistetty siten, että lause pitää pitää lukea vielä toiste. Helppoa luettavaa sellaiset eivät ole, mutta palkitsevia kyllä. Luonnon ja ympäristön kuvaukset ovat todella hienoja, ja itselläni niistä rakentui lisäkerros lukemiseen, kun luulin tunnistavani paikkoja oman mökkimatkan liepeillä. 

Joni Pyysalo: Putoamispaikka

WSOY