Syövän arvoituksen keskellä ovat kanat ja säteily

Helsingin Sanomissa oli juttu Risto Isomäen uudesta kirjasta. Niinpä pyyhkäisin Hesarin sovelluksen iPadin ruudulta syrjään ja vaihdoin Storyteliin, mistä tuo kirja kätevästi löytyi. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta. 

Tästä voi parempi salapoliisi päätellä, että kirja on mielenkiintoinen. Kannessa sanotaan, että ”suurin osa kaikista syövistä voidaan jatkossa ehkäistä ennalta”. Se on kyllä totta, mutta markkinointiosaston tuottamaa tekstiä. Sillä kirja itsessään ei ole ollenkaan noin optimistinen asian suhteen.

Näin kirja alkaa: ”Maailman vanhimpien kuolleisuustilastojen mukaan syöpä­sairauksien aiheuttama ikäkorjattu eli elinikään suhteutettu kuolleisuus Euroopassa on yli kymmenkertaistunut kahden­sadan viime vuoden aikana.” Ja tämä kehitys on tapahtunut siis samaan aikaan syöpähoitojen keksimisen ja kehittymisen kanssa. Miksi näin? 

Kirjassa on kaksi päälinjaa, tai tuoretta huomiota: kanojen virukset ja säteilyaltistus.

Viruksista Isomäki toteaa, että jos niiden mutatoitumista pitäisi jossain erikseen tutkia, broilerikasvattamot olisivat siihen erinomaisia paikkoja. Kananlihan syöminen lisää haimasyövän todennäköisyyttä 72 prosenttia jokaista 50 gramman tilastollista päiväannosta kohti. Tämä on erityisen merkittävää, koska nykynuoriso ramppaa salilla alvariinsa, ja saliväen ruokavalio koostuu pitkälti kanasta ja riisistä. 

Lihansyöntiin liittyy paljon muitakin ongelmia. Antibiooteista 80 prosenttia käytetään tuotantoeläinten sairauksien ennaltaehkäisemiseen tai niiden kasvun edistämiseen, eivätkä ihmisetkään aina kovin vastuullisia ole antibioottien käytössään. Jos antibiootit menettävät tehonsa, me menetämme antibioottien lisäksi myös syöpähoidot. Eli palaamme sinne kahdensadan vuoden taakse, nyt vain lisääntyvine syöpinemme.

Tupakassa on tuhansia myrkkyjä, niin kuin jokainen tietää. Isomäki väittää, että keuhkosyöpä ei kuitenkaan synny esimerkiksi hään tai tervan takia, vaan radioaktiivisuuden. Polonium-210 ja lyijy-210 ovat ne tappavat ainesosat. Ja jo 1960-luvulla on tutkittu, että ne voitaisiin poistaa ionisaattorin avulla savukkeista. Näin ei ole kuitenkaan tehty, koska ydinenergia ja ydinaseet ovat liian määräävä tekijä maailmanpolitiikassa. 

”Kylmän sodan aikana vallinneen ilmapiirin takia olisi helppo uskoa, että tupakkaperäisten syöpien ja radioaktiivisen säteilyn välinen yhteys haluttiin haudata, jotta se ei olisi aiheuttanut ongelmia ydinkokeita tehneille suurvalloille. Tämä olisi loogisin selitys, mutta asiasta ei ole olemassa kiistattomia todisteita.”

Isomäki ei lopeta kirjaa listaan, jossa opetetaan kuinka syöpiä voi vältellä. Sen sijaan hän avaa melko apokalyptisiä näkyjä. Isomäki ei ole lääkäri, ja hän muistuttaa lukijaa siitä, että suuri osa tekstistä on spekuloivaa, mutta hyvin kirja vaikuttaa olevan lähteistetty.

Suosittelen lukemaan.

Risto Isomäki: Syövän arvoitus

Into

 

Esseistinen pyörre trauman vierellä

Automatkojani on usein viihdyttänyt Erkka Mykkäsen Kirjoittamisesta-podcast. Fiksut ja mielenkiintoiset keskustelut saavat tylsän ajamisen tuntumaan mukavalta. Susanna Hast -jaksoa kuunnellessa ensimmäinen ajatus oli, että ei taas, ei taas tätä oman navan kaivelua ja omassa traumassa pyörimistä.

Keskustelu oli kuitenkin niin älykästä, että mielenkiinto Ruumis / huoneet -kirjaa kohtaan heräsi. Ajattelin, että käyn ainakin kurkkaamassa, millaista teksti on. Pian huomasin, että tämä täytyy lukea kokonaan. Jos nyt on pakko omakohtaisesta traumasta jotenkin kirjoittaa, se pitää tehdä juuri näin.

Olennaista on, että kirjoitetaan vierestä, sivustakatsojan näkökulmasta. Tässä trauma on kirjoittajan oma, mutta näkökulma silti sivustakatsojan. Itse tapahtumista, seksuaalisesta väkivallasta, ei kirjoiteta oikeastaan mitään, vaan teksti tekee esseistisen pyörteen niiden vierelle, ja sepä toimii.

Mitä se esseistisyys sitten tarkoittaa? No sitä, että on luettu paljon (Hast on tutkija), ja siteerataan paljon, ja muodostetaan näistä sitaateista yhtenäinen jatkumo. Koska lukeneisuus on mielenkiintoista, tämä kirja on mielenkiintoinen. Aihe voisi olla muukin, eikä tilanne muuttuisi.

”- - toistot ovat ainoa kertomuksen muoto, jonka tunnistan”, Hast kirjoittaa. Tämän kirjan muoto perustuu toistolle, koska muistot toistuvat ja piinaavat. Tylsää ei lukijalle kuitenkaan tule, koska uusia näkökulmia ja siteerattavia marssitetaan näyttämölle koko ajan.

Tavallisesta esseistiikasta tämän erottaa se, että viisauksien lähteiksi on kelpuutettu tv-sarjoja ja -ohjelmia. Se on outoa ja tavallaan raikasta.

Mistä sitten tietää, että tämä on hyvä kirja? No viimeistään siitä, että juoneton traumanpyöritys on hyvin vaikea lähtökohta romaanin kirjoittamiselle. Ja vaikean kirjoittaminen on arvokkaampaa kuin helpon. Näin yksinkertaista on kirjallisuuden arvottaminen.

”Rebecca Solnit kirjoittaa muistelmassaan, että raiskaus aiheuttaa neljä kertaa todennäköisemmin traumaperäistä stressiä kuin sota. Mutta me emme ole koskaan saaneet nauttia sankarimyytistä. Seksuaaliväkivalta on sotaa josta ei ole tehty suurta kertomusta historiankirjoihin. Sota naisia vastaan on järjestelmällistä väkivaltaa siinä missä muutkin sodat, eikä tämä ole mikään paljastus, mutta olen alkanut ajatella, miten merkittävää on se, että tämän sodan uhreilla ei ole yhteistä historiaa jonka he voisivat muistaa ja kertoa eteenpäin.”

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

S & S

Limittyvät tarinat

Sattuma laittoi minut lukemaan Joel Haahtelaa, tällä kertaa kuudentoista vuoden takaista.

Ensivaikutelma oli hämmentävä: onpa hajanaista Haahtelaksi. On kirjailijaminäkertoja, jonka kirjoittaminen ei suju. On ranskatar, joka etsii ex-miestään. On Raija Siekkisen tuotanto ja kohtalo. Mistä on kyse? Eikö Haahtela olekaan aina ollut kone, joka plumpsauttaa kerran vuodessa samankaltaisen, kauas historiaan sijoittuvan helmen? Tässä kirjassa on jopa seksikohtaus.

Sitten selviää, että kyllä tämäkin on oikeasti haahtelamaisen keskittynyt tarina, hyvällä tavalla pieni. Päähenkilö kulkee Raija Siekkisen ja tuntemattoman ranskalaisen jäljillä ja kuvittelee, mitä missäkin on tapahtunut. Kotkasta hypätään Pariisiin unenomaisissa tunnelmissa.

Ja tarinat ja kohtalot limittyvät hienolla tavalla. ”Oliko tämä minun tarinani vai olinko minä huomaamattani siirtynyt osaksi hänen tarinaansa?”

Joel Haahtela: Katoamispiste

Otava

 

Rakkaus kehystää kaiken

Vaikka Tommi Kinnusen Pitkä aukea ilmestyi vasta vajaat kaksi viikkoa sitten, siitä on kirjoitettu jo niin paljon, että on vaikea keksiä uutta sanottavaa.

Tämä kirja on kerännyt pelkkiä kehuja, eikä tietenkään turhaan. Kuulaankauniit lauseet, hallittu muoto ja erittäin koskettava tarina ovat johdattaneet monet pohtimaan, joko se Finlandia sieltä viimein tulisi. Mielelläni soisin näin käyvän. Kaikkihan riippuu lähinnä siitä, julkaiseeko Pajtim Statovci jotain vielä tänä vuonna, Finlandiadiktaattorit kun ovat jostain syystä laittaneet hänen teoksensa edelle aiempina vuosina.

Moni on myös maininnut Pitkän aukean Kinnusen parhaaksi teokseksi. Siitä en ole kuitenkaan aivan varma. Osittain siksi, että kaikki edelliset kirjat ovat yhtä lailla erinomaisia. Toisaalta aihepiirin, tai oikeammin rajauksen takia. Parhaat taideteokset kun syntyvät tiukasta rajauksesta. Olisiko ollut Igor Stravinsky, joka tämän viisauden ensin sanoi. Ainakin hän sen sanoi, ehkä ensimmäisenä, ehkä ei.

Tiukasti rajattu, suorastaan ahdas asetelma on vaikea kirjoittaa tarinaksi, siksi se on taiteellisesti arvokasta. Pimeissä kuissa yksinäinen opettaja ja korven tapahtumattomuus piirsivät tarinan rajat, Ei kertonut katuvansa -romaanissa taas kävelemisen monotonisuus. Pintissä rajaus oli ajallinen, kolme päivää. Kaarnan ansio oli käänteisessä ajankulussa, eli tarinan rakenteessa. Tässä sen sijaan kerrotaan yksittäisen ihmisen kokonainen elämäntarina, joka on huomattavan väljä lähtökohta, ja siksi helpompi kirjoitettava. 

Johannes Löytövaaran tarina on hienosti kirjoitettu, mutta tämän kirjan taiteellisesti suurimmat ansiot syntyvät sen alusta ja lopusta. Siitä, miten taitavasti Kinnunen kirjoittaa dementoituvan mielen irtautumisen elämästä ja todellisuudesta. 

Ja siitä, kuinka kauniisti rakkaus kuitenkin lopulta kehystää kaiken. 

Tommi Kinnunen: Pitkä aukea

WSOY

 

Vanhenemisesta ja maailman muuttumisesta

Satunnaisotanta toi käteeni Kristiina Sahan Kriitikko -nimisen kirjan. En tiennyt kirjasta tai kirjoittajasta etukäteen mitään, mutta koska oma kriitikonurani täytti juuri 31 vuotta, kiinnostuin.

Päähenkilö on kirjallisuuskriitikko, mutta kirjallisuudesta tai kritiikistä tämä kirja ei varsinaisesti kerro. Pääosassa on vanheneminen, tai tarkemmin sanoen vanhenemisen kieltäminen, ja maailman muuttuminen.

Päähenkilö on naispuolinen mielensäpahoittaja, joka paheksuu maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Hän kieltäytyy vanhenemasta, ja koominen asetelma syntyy kuin itsestään. Lukijalle jää tilaa havaita asioiden todellinen tila, kun jäärä näkee kaiken omasta, vinosta näkökulmastaan.

Tarina on kuitenkin aika kiltti, olisin itse odottanut vielä suurempaa sekoilemista ja törkeilyä. Mutta tällaisenaankin kirja on oikein viihdyttävä. Jos pidät esimerkiksi norjalaiskirjailija Nina Lykken teoksista, pidät tästäkin.

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava

Helsinkiläisyksiökirjallisuuden määrittelyä

Sain lainaksi pyytämättä ja yllättäen kirjan. Se on Osma Aarnoksen esikoisromaani nimeltään Valvomo 4/pp. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään. 

Aluksi on kysyttävä muutamia kysymyksiä. Onko kirja hyvin kirjoitettu? On, oikein hyvin. Sen kieli on elävää ja rikasta, modernin tai postmodernin hengessä kokeilevaakin. Onko tämä taidetta? On, ihan varmasti. Kaikessa moniulotteisuudessaan tämä on korkeaa kirjallisuutta. Varsinaista juonta ei ole, ja sellaista kirjallisuutta on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin juonivetoista. Vankila-teemaa käsitellään komeasti. En siis suosittele tätä viihteen nälkään.

Sitten on motkotettava. Tämä on helsinkiläisyksiökirjallisuutta, jota jostain kumman syystä julkaistaan aivan tolkuttoman paljon. Ehkä kustantamoissa on töissä ihmisiä, joihin tällainen vetoaa. Lajiin kuuluu, että on päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustan yksiössä ja jota ahdistaa. Kaikki, aivan kaikki, elämä on lähes mahdottoman vaikeaa kaikin tavoin. Kokonaisuuteen kuuluu homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus sekä jatkuva omaan napaan tuijottaminen. Lääkkeitä syödään ja itselle diagnosoidaan kaikenlaista, mikä stressaa ja rikkoo. Traumakirjallisuudesta Joel Haahtela kirjoitti taannoin ansiokkaan tekstin Parnassoon.

Ja sitten on se autofiktion synti, josta Haahtela kirjoitti näin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.” Valvomo 4/pp. -kirjaa ei markkinoida autofiktiona, mutta kirja kertoo homoseksuaalista, joka on vankilassa töissä, ja takalieve kertoo kirjailijan olevan sateenkaarinuorten valmentaja, joka on työskennellyt vanginvartijana. 

Eli ihan niinkin kauas on sitten taas tullut katsottua kuin omaan napaan saakka. 

Osma Aarnos: Valvomo 4/pp.

Tammi