Koronakevään opiskelu sujui Hararin hengessä

Puolitoista vuotta sitten luin Yuval Noah Hararin Sapiens-kirjan sillä ajatuksella, että muutakin hänen tuotantoaan olisi hyvä lueskella. Kesälomalukemistoksi valikoitui nyt 21 oppituntia maailman tilasta.

Kirja starttaa teknologian näkymistä. Harari pohdiskelee bio- ja informaatioteknologioiden näkymiä ja uhkia: niiden yhteen sulautuminen "tuo eteemme suurimmat haasteet, joita ihmiskunta on koskaan kohdannut". Mielenkiintoisia juttuja riittää, kuten vaikka se, kuinka Googlen AlphaZero-ohjelma voitti vuoden 2016 shakin maailmanmestarin, Stockfish 8 -ohjelman. AlphaZeron tekoäly oppi shakin vain neljässä tunnissa, aivan alusta korkeimmalle huipulle. Shakissa luovuus on nykyisin tietokoneiden, ei ihmisten tavaramerkki. Mutta koska tietoisuus ja älykkyys ovat eri asioita, koneiden ylivoimaisuus ei ole niin pelottavaa kuin monet ovat hahmotelleet.

Nimensä mukaisesti kirja etenee sitten askel askeleelta eteenpäin, ja rakenne toimii. 

Paitsi ettei ihan toimi. Puolenvälin jälkeen päätin lopettaa lukemisen mutta jatkoin kuitenkin. Lopetin taas, ja jatkoin taas. Onneksi olin sinnikäs, sillä vaikka välillä teksti menettää kiinnostavuutensa, parhaat paukut on säästetty loppuun. Siellä päästään pitkälle, aina elämän tarkoitukseen asti. Jos etsit lopullista vastausta tuohon kysymykseen, et sitä tästä löydä, mutta hyvää pohdintaa kyllä.

Hararin mukaan tieteisfiktio on 2000-luvun tärkein taiteenlaji. Sen suurin pahe on kuitenkin se, että se sekoittaa liian usein toisiinsa älyn ja tietoisuuden, joten elokuvissa ja kirjoissa ollaan turhan huolissaan mahdollisesta robottien ja ihmisten välisestä sodasta, kun meidän tulisi pelätä konfliktia algoritmien pönkittämän pienen yli-inhimillisen eliitin ja suuren valtansa menettäneen Homo sapiens -alaluokan välillä.

Tästä kirjasta löytyy myös Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestys -kirjan ydinajatus: kouluissa pitäisi jättää faktojen ja teknisten taitojen opiskelu vähemmälle ja opettaa sen sijaan kykyjä käsitellä muutoksia, oppia uusia asioita ja säilyttää henkinen tasapaino uusissa tilanteissa. Se on hyvä ajatus, tosin idean konkretisoimisessa on vielä viilaamisen varaa. Tai oikeastaan jos tarkemmin ajattelee, tämän koronakevään opiskeluhan on ollut juuri tätä, kaikilla kouluasteilla. Siitä on selvitty kuka mitenkin, mutta onpahan ainakin tullut opiskeltua näiden tulevaisuusajattelijoiden luonnostelemien ajatusten mukaan.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta
Suom. Jaana Iso-Markku
Bazar

Työ ja rakkaus

Robert Seethaler on takakansitekstissä ”saksankielisen kirjallisuuden kestotähti”, ja Kokonainen elämä oli kuulemma ilmestyessään Saksan myydyin kirja. Minulle kirjailija on uusi tuttavuus.

Kokonainen elämä on pienoisromaani, mutta siihen mahtuu se, mitä nimi lupaa. Andreas Egger saapuu syrjäiseen laaksoon noin nelivuotiaana ja kuolee samaisessa laaksossa mökissään 79-vuotiaana. Noiden tapahtumien väliin mahtuu melkein koko 1900-luku. Maatalousyhteiskunnasta siirrytään sodan kautta nykyaikaan, mutta Eggerin elämässä kaikki on pientä ja yksinäistä.

Egger asustaa köyhissä oloissa mökissään, tyytyy vähään. Hän ei rietastele tai juopottele. Hän on suurikokoinen ja taitava käsistään, ja työ täyttää hänen päivänsä. Mutta elämän lopulla työ näyttää siltä kuin sitä olisi tehty vain yksi kausi, yksi vuodenkierto. Niin samanlaisia ovat vuodet olleet. Yksinkertaisia ovat myös Seethalerin lauseet, koruttomia ja nopeasti eteneviä, silti levollinen tunnelma on päällimmäisenä.

Kaikkea yksinkertaisuutta vasten piirtyy suurimpana rakkaus. Marie saapuu kylään majatalon apulaiseksi ja Egger ihastuu häneen. Egger ei oikein tiedä kuinka kosiohommat hoituvat, mutta lopulta työkavereiden avulla kosinnasta muodostuu leimahtavan upea, ihokarvoja nostattava kokemus. Elämä aukeaa kukoistukseen Marien kanssa, mutta jo pian lumivyöry vie Marien.

Egger hyväksyy yksinäisen osansa eikä pelkää kuolemaa. Seethaler näyttää, että elämä koostuu pienistä asioista ja kun ne hyväksyy, voi elää ja kuolla onnellisena. Ja jos vielä kohtaa rakkauden, elämä on niin hyvää kuin se olla voi.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä
Suom. Raimo Salminen
Aula & co

Loirin tarinassa on särmää

Loiri. on Jari Tervon suurelämäkerta Suomen tunnetuimmasta viihdetaiteilijasta Vesa-Matti Loirista. Äskeinen lausekin on tarpeeton, koska kaikki tietävät jo kaiken. Sitäkään on turha sanoa, että Jari Tervon kynä kulkee komeasti.

Kirja on tosi muhkea, koska siihen on mahdutettu kaikki lapsuudesta lähtien, ja kauempaakin. Myös lukuisat kollegat ja ystävät saavat seikkaperäiset esittelynsä, mikä on ihan okei. Minä hypin ne yli, ja sama oikeus on jokaisella lukijalla. Siksi niistä on turha motkottaa.

Mutta vaikka kaikki ei ole aina kiinnostavaa, todella moni asia on. Loirilla juttuja riittää, onhan hän elänyt niin pitkään ja etenkin niin lujaa ja niin monilla erilaisilla urilla. Turhapurojen ja Leino-tulkintojen lisäksi pitää muistaa biljardi, jalkapallo, joululaulut ja vaikka mitkä.

Ja naiset ja viina, niistä syntyy aina mielenkiintoisia juttuja, enkä yritä olla ironinen. Kokeile lukea rinnakkain Antti Tuurin mitä tahansa omaelämäkerrallista kirjaa ja tätä, niin huomaat mitä tarkoitan. Loiri on tehnyt paljon myös aivan pöljiä asioita, ja vaikka ne eivät olisi ihan tottakaan, niistä syntyy hyvää tarinaa. Niin kuin vaikka se, jossa Loiri tulee Tulholmasta vähillä unilla ja puolikuntoisena muutenkin suoraan isoon nyrkkeilymatsiin Helsinkiin. Ei katsojaksi vaan ottelemaan.

Jari Tervo: Loiri.
Otava

Ohjeita ja ahdistusta

Silloin tällöin onnellinen on kahden kirjailijan, isän ja pojan, kirjeenvaihtoa kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä peloista ja ahdistuksista.

Kirjeenvaihto on mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kahdesta syystä. Poika, Antti Rönkä, on kirjoittamassa esikoisromaaniaan koulukiusaamisesta, ja saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen. Sen myötä pelot ja ahdistukset lievenevät niin, että hän voi sanoa olevansa silloin tällöin onnellinen. Toinen syy ovat isän, Petri Tammisen, oivat ohjeet kirjoittaville. Hänellä on niistä aika hyvä näkemys, onhan hän vetänyt lukuisia kirjoituskursseja.

En listaa noita ohjeita tähän, ne kannattaa lukea itse.

Jossain puolenvälin jälkeen alkaa tuntua siltä, että ahdistuksien suohon upotaan liikaa. Kirjoittajat huomaavat sen itsekin: ”Minusta tuntuu, että näissä kirjeissä pelätään ja valitetaan aika paljon. Pitäisikö välillä puhua jostain muusta?” Varsinkin kun kummallakaan ei ole mitään oikeata syytä ahdistukseen, meillä jokaisella on pelkomme eikä niitä tarvitse tällä lailla julkisesti huutaa, tässä mitassa ainakaan. Onneksi sitä jotain muuta on kirjassa myös paljon.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen
Gummerus

Mikä elämässä on olennaista?

Miten eläisit, jos tietäisit kuolinpäiväsi? Näin Piia Leinon Yliajan takakansi kysyy, ja sehän on mielenkiintoinen kysymys. Lukemiseen pakottava suorastaan.

Vuonna 2030 Suomeen on tullut lakipykälä, jonka mukaan kansalaisuus päättyy henkilön täyttäessä 75 vuotta. 75 vuotta täyttäneen omaisuus takavarikoidaan valtiolle ja luovutetaan hänen perillisilleen kuoleman jälkeen. Jos henkilö täyttää 76 vuotta, omaisuus siirtyy pysyvästi valtiolle. Niinpä kunnon kansalainen tekee kunniallisen exituksen 75-vuotiaana, jotta järjestys säilyy.

Leinon dystopia iskee suurimpien yhteiskunnallisten ongelmiemme, huoltosuhteen ja ilmastonmuutoksen, ytimeen. Siksi se on erinomaisen mielenkiintoista luettavaa. Jos rahaa ei ole tarpeeksi kaikille, onhan viisaampaa priorisoida tasapuolisesti ja hallitusti kuin antaa satunnaisuuksien päättää kuka saa hoitoa ja kenen asiat ovat hyvin. Mutta suuri kysymys kuuluukin, voiko rahalle antaa näin suurta painoarvoa. Kuinka suuren painoarvon raha voi saada?

Yhteiskunnallisia kysymyksiä kiinnostavampia ovat kuitenkin yksilöiden kysymykset, ja siksi Leino fokusoi kirjan tapahtumat yhteen henkilöön. Annastiina Kankaanrinta on ollut ministerinä laatimassa Lex 75:ttä ja nyt, vuonna 2052 hän valmistelee omaa exitustaan. Kun lähdön hetki on käsillä, hän jänistää ja pakenee metsään, vailla kansalaisoikeuksia. Kun lain suunnittelija itse ei lakia noudata, nousee kansan viha ja katkeruus.

Leino käy luomansa tulevaisuuskuvan läpi seikkaperäisesti, hän tiristää kysymyksistä kaiken irti taitavasti. Juoni noudattelee klassisia kerrontakaavioita, joissa ongelmat kasaantuvat yhä suuremmiksi, mutta ennalta-arvattava se ei missään kohdin ole. Se on vain hyvin rakennettu.

Juonikuviossa on pieni epäuskottavuuden siemen: miksi kukaan suostuisi exitukseen vain perinnön säilymisen vuoksi? Sitä, miten kaikin eri tavoin lakia voitaisiin kiertää (esimerkiksi lahjoittamalla omaisuus pois jo etukäteen), ei romaanissa kovin paljon käsitellä. Mutkien suoristaminen on kuitenkin viisas valinta, suoraviivaista juonta ilman liikoja selittelyjä on paljon miellyttävämpi lukea kuin spekulaatioita, joita väistämättä muuten seuraisi.

Tärkeintä on kuitenkin löytää se, mikä elämässä on olennaisinta. Vastauksiakin tulee: pienet asiat, lapset, luonto, ystävät, arki. Työ ei niinkään. Vastaukset eivät ehkä yllätä, mutta terveellistä niitä on joka tapauksessa pysähtyä pohtimaan aina silloin tällöin, vetävän juonen äärellä erityisesti.

Piia Leino: Yliaika
S&S

Ramones ja Alban Berg

Pekka Seppäsen Nyman ilmestyi pari vuotta sitten.
Luin arvosteluja ja kiinnostuin kirjasta.
Unohdin koko homman.
Elisa Kirja antoi minulle synttärilahjaksi kirjan.
Se on Nyman.
Se on hyvä.

Kirjan idea on hauska. Kekkonen ei kuollutkaan, vaan muutti Nyman-nimisenä New Yorkiin, koska Suomessa ei sillä naamalla pysty tuntemattomana elämään. Minähenkilön nimi on Pekka Seppänen, ja hän törmää Kekkoseen sattumalta tämän hautajaisissa, jossa Seppänen on laulamassa YL:n riveissä. Erikoinen suhde jatkuu vuosikymmeniä. Kekkonen tarvitsee haamukirjoittajaa, Seppästä kiinnostaa tämä kummallinen mies, joka kerää tölkkejä puistoista ja riisuu jengiläisiä aseista.

Se, että kirjan idea on hauska, ei tarkoita että kirja olisi hauska. Nymanissa käydään läpi 1970-luvun politiikkaa ja Seppäsen nuoruusvuosia, ilmeisen omaelämäkerrallisin menoin. Tasoja on kolme: Kekkosen kirjeet, Seppäsen nuoruusmuistot ja nykypäivän kohtaamiset. Enimmäkseen ne eivät naurata, ankeaahan kaikki 70-luvulla oli, ja syynä oli joko Neuvostoliitto tai muistelijan epävarmat nuoruusvuodet. 60-luvulla syntyneelle niin kuin minä Nyman tarjoaa kuitenkin kiinnostavia juttuja ja ajankuvaa.

Seppänen on ollut Talouselämän päätoimittaja, ja harrastelijamuusikkona hän on toiminut sekä kevyen että klassisen musiikin parissa. Ja nämä hän on suoraan siirtänyt romaaninsa aineksiksi. Seppänen kirjoittaa musiikista poikkeuksellisen asiantuntevasti, ja selvää on, että jos sama ihminen haltioituu sekä Ramonesista että Alban Bergistä, hänen täytyy olla hyvä ihminen.

Ja sen verran liikuttava Nyman oli, että minä liikahdin Kekkosen haudalle, en ole siellä ennen käynyt.

Pekka Seppänen: Nyman
Otava