Ilkeää, vimmaista, viihdyttävää, hauskaa ja puuduttavaa

Jyrki Lehtolan sanotaan olevan Suomen ilkein kolumnisti. Tesla metsässä on Lehtolan esseekokoelma vuodelta 2019, siinä hän antaa palaa täydeltä laidalta. 

Teksti on samanlaista kuin Lehtolan kolumneissa, ja sellaisia osa teksteistä on alun perin ollutkin, usein Image-lehdessä julkaistuina. 

Kirjassa on maantieteellinen painotus. Osansa Lehtolan ilkeäilystä saavat niin Helsinki, Tampere, Espoo, Mänttä-Vilppula, Lappi, Hanko kuin Oodi-kirjastokin. Paikat eivät tietenkään merkitse sinällään mitään, vaan se, mitä ihmiset niissä tekevät. Lisäksi Lehtola pohtii esimerkiksi muukalaisiin suhtautumista, suomalaista eliittiä ja Flow-festivaalia. Kotikaupunkini Turku mainitaan vain lyhyesti positiivisessa yhteydessä. 

Teksti on vimmaista, viihdyttävää ja paikoin hauskaa, oikein hyvää iltalukemistoa siis. Ja Lehtola on erinomaisen monialaisesti sivistynyt mies, minkä osoittaa esimerkiksi se, että hän tuntee George Crumbin verrattoman Black Angels -sävellyksen.

Mutta pitkään tätä kirjaa ei voi kerralla lukea, silloin se alkaa puuduttaa. Vaikka se pitää kielellisesti imussaan, on ilkeilyn asia sen verran yksitotista. Kirjan päättävä ”Jumalan viimeinen saarna” on esseistä selvästi paras, se ruotii nykymaailman menoa tolkun ihmisen näkökulmasta. 

Lauseet on hiottu tarkasti, esimerkkejä Lehtolan tyylistä voisi napsia mistä kohtaa tahansa. Ja niinpä teenkin.

”Lappilainen kulttuuri on antanut paljon koko Suomelle ja antaa jatkuvasti edelleenkin. Ville Valon vasempaan käsivarteen on tatuoitu Timo K. Mukka, ja Paperi T:n käsi vapisee parhaillaan Itäkeskuksessa hänen ojentaessaan tatuointiliikkeen työntekijälle valokuvaa Erno Paasilinnasta.”

”Taideyliopistojen siirtäminen Lappiin voisi virkistää myös lappilaista taiteilijakuvaa ja siihen liittyvää mytologiaa, kun taide pystyttäisiin näkemään Lapissakin muuna kuin alkoholismin sivutuotteena, jossa on peräaukko, hirttoköysi ja kansallispuku.”

”Ettekä te edes pystyneet noudattamaan omia uskomuksianne. Toiseksi ja toisten kulttuuriksi teille kelpasi vain se, joka oli riittävän kaukana ja jonka pystyi uneksimaan eksoottiseksi, toiseksi kuin se oli. Läheltä tuleva toiseus sai teidät vapisemaan raivosta, koska se tuli liian läheltä ja te näitte siinä itsenne.”

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä

Siltala

2000-luvun paras kirja?

Hesarissa oli arvio kirjasta, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Silloin Hesarin appi vaihtuu iPadissa BookBeatin appiin, ja katso: hän lukee kirjaa. 

Ja herranjestas, millainen kirja sieltä löytyikään! Tämä saattaa hyvinkin olla paras tällä vuosituhannella lukemani kirja. Vaikka muistini on hatara, väittäisin todellakin näin. Ja väitänkin. 

”Air Francen maaliskuinen lento Pariisista New Yorkiin joutuu kesken matkan pahaan turbulenssiin, jolloin tapahtuu jotain outoa. Kun viimein laskeudutaan New Yorkiin, käy ilmi että on kesäkuu ja heidän koneensa laskeutuu toista kertaa: aika ja avaruus ovat vääristyneet ja sekä kone että sen matkustajat ovat monistuneet kahdeksi.” Näin kertoo esittelyteksti. 

Kirja ei kuitenkaan ala tuolla tavalla. Ensimmäinen kolmannes on kuin novellikokoelma, siinä esitellään erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa: ammattitappaja, kirjailija, ja nippu tavallisempia ihmisiä. Heitä tietenkin yhdistää se, että he ovat olleet tuolla lennolla. 

Sitten esitellään yksi tai oikeastaan kaksi henkilöä, jotka ovat olleet 9/11-iskujen jälkeen laatimassa protokollaa lentoliikenteen uhkatilanteisiin - kas kun noiden iskujen jälkiselvittelyissä ilmeni, että kaikki viestintä meni aivan päin prinkkalaa. Kun kaikki mahdolliset ja mahdottomat tilanteet on kartoitettu, heiltä kysytään että mitä jos tulee jotain joka ei sovi näihin uhkiin. Silloin he tekevät vitsillä protokolla 42:n. 

Esikoisromaaneja syytetään usein siitä, että ne  pyrkivät haukkaamaan liian ison palan, ja usein ne pyrkivätkin löytämään vähintään elämän tarkoituksen. Tämä ei ole esikoisromaani (kylläkin ensimmäinen le Tellieriltä suomennettu teos), joten tässä mennään tietenkin vielä paljon pidemmälle. Tosi paljon pidemmälle. Tämä tarina on massiivisen kokoinen. 

Kun amerikkalaisille viranomaisille selviää tuo lentokonetilanne, alkaa salailu ja selvittely. Kolme johtavaa teoriaa ovat avaruuden madonreikä, monistuminen, ja sitten se kaikkein vahvin, se että elämme simulaatiossa. Kaikkien uskontojen johtajat kutsutaan koolle, presidentti on koko ajan mukana - nämä kaikki saavat le Tellieriltä melkoisen kylmää kyytiä. 

Mutta tämä ei ole tieteistarina. Tai on tämä sitäkin, ja tosi vetävä onkin. Mutta tämä on paljon muutakin. Kahdennuksen aiheuttajaa ei jäädäkään vatvomaan, vaan kohdistetaan katse siihen, miten nämä yksittäiset ihmiset selviävät kaksoisolentojensa kanssa. Yksi riitelee, yksi tappaa, toiset ovat sovussa. Yksi kaksonen on kuollut, toinen kuolemassa. Nämä tarinat ovat painavia, le Tellier laittaa ihmisyyden puntariin. Osansa saa myös nykyajan öyhötyskulttuuri, se, että netissä kaikki muuttuu pahaksi ja kasvaa, vähän niin kuin Don’t look up -elokuvassa.

Ja sitten on vielä se yksi, kaiketi ranskalaisessa kirjassa pakollinen taso. Viisaita ajatuksia ja metatasoja, filosofien ajatuksia, kaikenlaista älyllistä tavaraa sinkoilee pitkin kirjaa, ja nostaa sen taas korkeammalle. Ja silti tuntuu kuin lukisi trilleriä, niin vetävä juoni ja rakenne on. Päätökseen saakka. 

Lotta Toivasen suomennostyö ei ole ollut helppo, mutta se on komeaa työtä.

Aivan huikeaa, kerrassaan mahtavaa!

Hervé le Tellier: Poikkeama

Suom. Lotta Toivanen

WSOY

Tulevaisuuden töistä, autoista ja seksiroboteista

Luin taannoin Maija-Riitta Ollilan kirjan Tulevaisuuden paranneltu ihminen. Se oli hyvä. Niinpä luin myös hänen aikaisemman kirjansa samasta aihepiiristä. Sen nimi on Tekoälyn etiikkaa. 

Tämäkin kirja on hyvä, ja aihe on vielä ajankohtaisempi kuin kirjan julkaisuvuonna 2019. Ollila kirjoittaa esimerkiksi autonomisista ajoneuvoista ja aseista, hoivaroboteista ja seksiroboteista, ja pohtii niihin liittyviä eettisiä ongelmia. Niin kuin filosofian kirjoissa kuuluu, mitään tiivistettyjä vastauslistoja ei saada, enemmän esitetään kysymyksiä. Jotka laittavat lukijan ajattelemaan. 

Lopussa Ollila kyllä tekee hiukan listaakin. Hän hahmottelee sitä, mihin ihmistä enää tarvitaan sitten kun tekoäly kykenee hoitamaan ison osan nykyisistä ja tulevista työtehtävistä. Ihminen on konetta parempi esimerkiksi sellaisessa, mikä tapahtuu vain kerran maailmankaikkeudessa. Empatia ja karisma ovat jotain, mihin kone ei tule kykenemään, ja samoin henkisyys ja hengellisyys jäävät tekoälyn ulottumattomiin.

Maija-Riitta Ollila: Tekoälyn etiikkaa

Otava

Kirjailijan hommaa monesta näkökulmasta

Miten kirjani ovat syntyneet -sarja on pitkä projekti, sen osat ovat ilmestyneet noin kymmenen vuoden välein.

Sarjan uusin on Ville Hännisen käsialaa. Muistaakseni aikaisemmissa osissa kirjailijat ovat itse kirjoittaneet omat ajatelmansa, tämän kirjan tekstit ovat haastatteluja. Yhtä mielenkiintoisia jutut silti ovat. Mukaan valitut kirjailijat ovat enimmäkseen viisikymppisiä, koska vanhemmista on jo kerrottu edellisissä osissa, eivätkä nuoremmat ole välttämättä ehtineet vielä julkaista niin paljon että kokonaisuutta voisi kutsua tuotannoksi. Moni on päässyt mukaan, paljon suurempi joukko jäänyt rannalle. 

Kirjaa voi lukea valikoiden, koska eihän kukaan noita kaikkia ole ehtinyt lukea. Mutta se ei kannata, koska sillä ei ole mitään väliä, tunteeko lukija kyseisen kirjailijan tuotantoa vai ei. Ja kirjailijuutta lähestytään niin monista kulmista, ettei päällekkäisyyksiä synny. Mielenkiintoisia kulmia ja ajatuksia riittää alusta loppuun asti, tämä on hyvä opus.

Ville Hänninen: Miten kirjani ovat syntyneet 6

WSOY

Kysymyksiä teatterissa

Katsoimme Netflixistä viime viikolla Ricky Gervaisin kirjoittaman After Life -sarjan. Viikonlopun Turun Sanomissa oli arvio Teatteri Maneerin Ricky-näytelmästä, ja siinä kerrottiin, että Ricky perustuu After Lifeen. Ja sinne meillä oli jo kutsuvierasliput varattuna. Jopas sattui, harvoin tulee näin lähekkäin nähtyä kahta versiota samasta aiheesta. 

Ensimmäinen kysymys näytelmän jälkeen oli, miten on mahdollista että ohjaaja Alina Kilpinen mainitaan näytelmän käsikirjoittajaksi. Ricky ei nimittäin ole eri, vaan sama teos kuin After Life. Ricky on näyttämösovitus After Lifesta. Sama idea, sama juoni, samat hahmot, monet repliikitkin samat. Emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. 

Toinen kysymys oli, kuinka näyttämösovitus onnistui. Siihen vastaus on helppo: tosi hyvin. Sarjan monet lokaatiot oli tuotu intiimille näyttämölle erinomaisen luontevasti. Päähenkilön isä oli vaihtunut naapuriksi, sikabilettäjät ripoteltu työkavereihin, tietokoneella puhuva vaimo muistikuvaelmiksi kotiin. Paikasta toiseen siirryttiin ovia liikuttamalla, ja se toimii. 

Parasta oli se, että 18-osaista sarjaa vaivaava draaman kaaren löysyys oli Kilpisen käsissä saanut paljon jäntevyyttä. Aluksi oli status quo, joka rikottiin saman tien, ja kaari huipentui masentuneen päähenkilön supervoima-ajatukseen, joka sarjassa tulee jo alkumetreillä. Erittäin toimivia ratkaisuja oli muitakin, kuten toistuvien päivien luuppi. 

Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Pasi Varjuksen Ricky on todella luonteva ja uskottava, ja kaikki muutkin voisi erikseen tässä mainita, mutta koska listat ovat tylsiä, tyydyn mainitsemaan Maarit Juvosen hulvattoman Satavuotiaan ja Voitto Lehden mainion Häirikön. Jos pitäisin jääviyssäännöistä kiinni, jättäisin mainitsematta Anna-Maija Miettisen herttaisen (tämä oli Tainan adjektiivi) Emilyn, mutta eihän blogeissa sellaisia sääntöjä ole. 

Ricky

Teatteri Maneeri

Ohjaus Alina Kilpinen

Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Taina löysi kiinnostavan radiopätkän Yle Areenasta. Siellä filosofi Maija-Riitta Ollila jutteli toimittajan kanssa ihmisen parantelemisesta. Tunnin jakso hurahti nopeasti, joten aiheeseen piti perehtyä enemmän.

Kirja alkaa kovin heikosti. Kannessa kirjailijan nimi on oikein, mutta alkulehdillä ei. Yhdessä paikassa hän on Marja-Riitta Ollila, ja toisessa peräti Marja-Riita Ollila. Otavalla joku ei nyt ole ihan tilanteen tasalla. Tai kai se on nykymaailmassa ihan hyvin että edes yksi kolmesta yrityksestä menee oikein. 

Muuten kirja on mainio, hyvin kirjoitettu ja kustannustoimitettu. Kirja ei ole varsinaisesti mitään jokamiehen lukemistoa, ihan kevyttä sen lukeminen ei ole. Mutta lukeminen kannattaa, aihe on todella mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin. 

Ollila ottaa vauhtia kaukaa historiasta, ja kirjan sivuilla käydään läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia parannella ihmistä, mitä on ollut ja mitä kenties voisi olla. Ja millaisia ongelmia nuo parantelut tuovat mukanaan. Niin kuin filosofeilla usein, Ollilan erittäin laaja sivistyneisyys ja lukeneisuus näkyy koko ajan. Ja sellaista on ilo lukea. 

Maija-Riitta Ollila: Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Otava