Koherenttia kohellusta

Tämän vuoden ensimmäinen Teatteri Akseli -kokemuksemme oli näytelmä nimeltä Vaimoni on toista maata. 

Se on ranskalaisen Gilles Dyrekin kirjoittama ja Reita Lounatvuoren suomentama komedia. Käsiohjelmassa sitä kuvataan näin: ”Pieni viaton vedätys saa ystävien kesken järjestettyjen illallisten aikana valtaisat mittasuhteet ja esiin purskahtelevat niin ennakkoluulot kuin parisuhdeongelmatkin. Tämä hykerryttävän vauhdikas komedia on täynnä intohimoa ja hulvatonta tilannekomiikkaa ja se iskee terävästi arkipäivän naamioihin ja roolipeleihin.”

Kuten kuvasta näkyy, käsiohjelman ulkoasu on erittäin onnistunut. Samoin onnistunutta on roolitus, neljän näyttelijän ensemble toimii hienosti. Kaikki (Tomi Aho, Elina Karjalainen, Laura Koskinen ja Jukka Tamminen) ovat uskottavia rooleissaan ja kokonaisuus on koherentti. Koherenttius syntyy siitä, että kohellusta on koko ajan melkoinen määrä. Ohjaaja Laura Hurme on laittanut kaiken tapahtumaan liiallisuuden ja övereiden kautta, joka hetkittäin häiritsee mutta on kuitenkin lopulta ymmärrettävä ja toimiva ratkaisu. 

Komedian onnistumisen nimittäin ratkaisee yleisön huvittuneisuuden ja naurun määrä. Sitä tapahtui paljon, ja näytelmässä on muutaman aivan killerirepliikki, joiden rytmitys oli kerrassaan mainio. Koko tarina perustuu oikeastaan vain yhteen väärinkäsitykseen, jota paisutetaan ja josta otetaan kaikki mahdollinen irti, siksikin teos on yhtenäinen. Kuten käsiohjelma sanoo, arkinen tilanne ulottuu paljon itseään kauemmas, parisuhteiden dynamiikkaan ja ihmisten ennakkoluuloihin. 

Suurin osa näytöksistä on kuulemma myyty loppuun, mutta vielä on joitakin paikkoja huhtikuulle. Jos komedia kiinnostaa, sitä saa nyt Teatteri Akselista. 

Vaimoni on toista maata

Teatteri Akseli

Ohjaus Laura Hurme

Millaista on olla kissa

Taina bongasi jostain mielenkiintoisen kirjan: Millaista on olla kissa? Kyseinen opus löytyi tietenkin BookBeatista, joten ei muuta kuin luvun alle.  

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistieteen tohtori, ja tässä kirjassa hän kertoo tuoreimmasta tutkimustiedosta. Läpi käydään monenlaisia kissuuden elementtejä: kasvua, elekieltä, ilmeitä, ruokintaa ja sen sellaista. Kirjan lukeminen kuuluu ehdottomasti jokaisen kissanomistajan velvollisuuksiin. Meillä se sai aikaan konkreettisesti sen, että kissoja on leikitetty nyt enemmän kuin ennen. 

Mielenkiintoisia juttuja on kirjassa paljon. Tiedätkö esimerkiksi, että kaikki kotikissat periytyvät afrikanvillikissasta? Tai tiedätkö, miksi koira on laumaeläin ja kissa enempi yksineläjä? Syy on hyvin yksinkertainen, kyse on vain saaliseläinten koosta: koira eli susi saalistaa itseään isompia eläimiä, ja se onnistuu vain porukassa. Kissa syö itseään pienempiä eläimiä, joten toiset kissat ovat vain haittana.

Se, kenen kanssa kissa tulee toimeen, riippuu pentuajan altistuksesta. Kahden viikon iässä kissanpennuilla alkaa sosiaalistumisen herkkyyskausi, ja sen aikana pennun kehittyviin aivoihin vakiintuu loppuiäksi mielikuva siitä, mikä tai mitkä eläinlajit ovat sellaisia otuksia, joiden kanssa voi ystävystyä. Kissa, samoin kuin muutkaan eläimet, ei saa geeneissään tietoa siitä, mihin eläinlajiin se itse kuuluu. Emon ja sisarusten läsnäolo kertoo kissalle tämän tiedon. Jos tässä herkkyyskaudessa on mukana ihmisiä, ihminen pääsee kissan maailmassa sen omiin porukoihin. Kissa sosiaalistuu silloin ihmiseen. Viimeistään kymmenen viikon kohdalla tuo sosiaalistumisen herkkyyskausi päättyy, ja aikaikkuna sulkeutuu loppuiäksi. 

”Syy siihen, että evoluutio on jättänyt sosiaalistumisen herkkyyskauden aikaikkunan näin lyhyeksi, löytynee afrikanvillikissan luontaisesta elinympäristöstä. Luonnossa emo ja poikaset ovat ainoat eläimet, joiden kanssa pentu on säännöllisessä lähikontaktissa näin pienenä. Tällöin sosiaalistuminen kohdistuu kätevästi omaan eläinlajiin eikä muihin, mikä luonnossa on tarkoituksenmukaista. Jos sosiaalistumisen herkkyyskausi jatkuisi pidempään, se olisi vielä täydessä käynnissä siinä vaiheessa, kun emo jo tuo pennuille eläviä saaliseläimiä, joilla ne harjoittelevat saaliin kiinniottoa. Seurauksena olisi se, että pennut olisivat vaarassa sosiaalistua myös hiiriin, myyriin, pikkulintuihin, sisiliskoihin ja niin edelleen. Se puolestaan voisi ajan mittaan johtaa pentujen nälkäkuolemaan, koska eläin ei metsästä sellaisten eläinlajien edustajia, joihin se on sosiaalistunut.”

Helena Telkänranta: Millaista on olla kissa?

SKS kirjat

Ihmiskohtaloita eksoottisessa Norjassa

Olin taannoin kirjoituskurssilla. Samaisella kurssilla oli myös Riikka Sandberg, jonka käsikirjoitusta ruodittiin pienryhmässä. Yhtäkkiä tuo käsikirjoitus on valmis ja julkaistu, ja siitäpä tulikin hieno kirja!

Olen siis ainakin hiukan jäävi kirjoittamaan tästä, mutta koska tämä blogi ei ole arvostelupalvelu vaan lukupäiväkirja, saatan hyvin kirjoittaa Ørjasta. 

Lopullisessa muodossaan tämä kirja on hyvin erilainen kuin kurssilla: hajanaisesta, ajallisesti siellä täällä seikkailleesta ja moneen suuntaan kurkottaneesta tarinasta on tullut rakenteeltaan jämäkkä, erittäin sujuvasti etenevä ja komeasti lukijan otteessaan pitävä romaani. Melkein kaikki palaset olivat kyllä olemassa jo kurssilla, mutta Sandberg on miettinyt kaiken uudestaan ja rakentanut koko homman alusta asti. Siinä on ollut iso työ, mutta se on totisesti kannattanut. 

Romaanissa on kaksi aikatasoa. 1970-luvun puolivälissä norjalainen Tine tulee pienelle Ørjan saarelle miehensä kanssa näyttämään elokuvaa. Ørjan äärimmäisessä laidassa on autiotalo, jossa on jotain outoa. Tine löytää venevajasta lankamagnetofonin, jonka 1950-luvulla äänitetyillä nauhoitteilla puhuu Isa, nuori tyttö. Molempien naisten elämänkulku aukeaa vähitellen, ja tietenkin yhteyksiä löytyy, niin kuin hyvässä tarinassa pitää löytyä. 

Jos tykkäät dekkareista, tämä kirja ei välttämättä ole sinua varten. Tarinan alussa ei ole erityistä suuntaa, jota kohti oltaisiin menossa. On vain Norjan eksoottinen ja ihmeellinen, karu luonto, ja erilaisia ihmiskohtaloita sen keskellä. Mutta kyllä se suuntakin sieltä löytyy, kun lukija malttaa odottaa. Lopussa odotuksia on jo valtavasti, ja ne lunastetaan. Muutenkin tämä romaani on ihastuttavan epämuodikas, koska se ei ole itsetilitystä tai terapointia. Hiukan pelästyin, kun natsit mainittiin - taasko yksi natsien pahuudella ratsastava tarina… 

Mutta ei sittenkään, se on vain sivuraide. Ørja luottaa siihen mikä kaunokirjallisuudessa on tärkeää, eli hyvin rakennettuun tarinaan ja kieleen. Kieli on kaunista ja konstailematonta, vaikka minun silmääni jotkut sanat kuten ”hiljakseen” hiukan tökkäävätkin.

Mutta enemmän on hienoja ilmaisuja, kuten ”Larsin parta oli niin tuhti, että lämpimän viinan hönkäys saapui kasvoilleni viiveellä”, tai ”Jouduin nielaisemaan veden kieleltäni.” Pieniä, tarkkoja ja omaperäisiä kielikuvia. Ja tietenkin upeaa luonto- ja ihmiskuvausta. Hieno kirja! 

Riikka Sandberg: Ørja

Otava

Elämäniloa ja hyvää mieltä

Olen kai lukenut suunnilleen kaikki Jari Tervon kirjat, osan jopa kahteen kertaan. Paitsi ne historiallis-poliittiset, niitäkin yritin mutta ei napannut. Pojan synnyttyä Tervo kirjoitti pojasta, joten loogista on, että kun Tervoille tuli koira, siitäkin kirjoitetaan. 

Ukko on julkinen päiväkirja, jossa Jari ja Kati Tervo kirjoittavat vuorotellen arkisesta elämästään uuden, karvaisen perheenjäsenen kanssa. Kirja sijoittuu korona-aikaan, joten poikkeusolot ovat mukana. Kun Kati sairastuu vakavasti kesken kirjoittamisen, muuttuu elämä ja siten tämä kirjakin. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan mahtuu sekin kirjaan. 

Fokus on Ukossa, borderterrierissä. Sen elämänilo on kirjan keskeisintä ja parasta antia, eikä kirjaa lukevan tarvitse olla koiraihminen. Meille kissaihmisille eläimen ymmärtäminen ja sen rakkaus on ihan yhtä tuttua. Koulutus ja kakkaaminen saavat paljon tilaa, ovathan nekin tärkeitä asioita. 

Koira muuttaa ihmistä, ja koska pariskunnasta Jari on alun perin kauempana lopputuloksesta, hän muuttuu enemmän. Lopussa hän jopa lopettaa lihansyönnin. 

Ukko on hyvän mielen kirja, ja sellaistahan lukee mielellään. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko

Otava

Koukuttava kokonaisuus

Pariin kuukauteen ei ole tullut luettua oikeaa kaunokirjallisuutta, joten sellaista piti löytää. Suomalaista tietenkin. Sattumien kautta päädyin Minttu Hapulin Emil-romaaniin. 

Alussa oli muutama sana tai lause, jotka hiukan epäilyttivät: ”Unen repi riimustaan kauhistuttava ääni.” Haetaanko tässä nyt värikästä kieltä jostain tarpeettomasta suunnasta? Teksti imi kuitenkin hyvin mukaansa, ja kielikin osoittautui oikeasti nautinnolliseksi. 

On ruumis, joka ajautuu rantaan. On viisi elävää ihmistä, joista jokainen pääsee ääneen vuorollaan. Kirjan ensimmäisessä osassa jokaisen suulla käydään läpi hukkumisen aikaa, ja tilanne avautuu vähitellen. Toisessa osassa ollaan ajassa ennen tragediaa, jolloin hahmot saavat kunnolla syvyyttä. Kolmannessa osassa aikaa on kulunut joitakin vuosia hukkumisen jälkeen, ja palaset loksahtelevat paikoilleen. Rakenne on erittäin jämäkkä ja toimiva.

Hapuli osaa rakentaa koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää sekä otteessaan että vettä: hahmojen toiminta ja motiivit ovat psykologisesti uskottavia, ja yllättäviä käänteitä riittää. Tempo on hyvä koko ajan, ja rytmitys toimii. Kerronta vaihtelee kolmannen ja ensimmäisen persoonan välillä, mutta se ei haittaa. Pienet yksityiskohdat merkitsevät, lauseilla on väliä. 

Musiikki on mukana, Emil kun on rumpali ja rokkitähti. Hiukan pitää epäillä sitä, kun ”Emilin bändi oli saanut lämmittelypaikan pikkufestareille”, tietääkseni tuollaisia paikkoja ei ole ollut olemassa. 

Mutta muuten ovat sekä faktat että etenkin fiktio kohdallaan. Toistoa on juuri sopivasti, kun asioita katsellaan eri hahmojen näkökulmista. Riidat ja rakkaudet saavat syvyyttä, lopetus on komea. Hieno kirja!

Minttu Hapuli: Emil

Sitruuna

Sota jokaista vastaan

BookBeatin suosituksista löytyi taas mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja Gilesistä oli juttuja taannoin lehdissä, pitäähän tuo siis lukea. Vaikka Venäjä pursuaa korvista ja silmistä nykyään.

Kirjan nimi kertoo olennaisen. Ukrainassa soditaan, mutta kukaan ei voi tuudittautua olevansa rauhassa, sillä niin kuin Venäjä on avoimesti kertonut, se on sodassa koko länttä vastaan. Tämä lukukokemus on parhaiten ilmaistavissa sitaateilla.

”Yksi vaarallisimmista Venäjää koskevista väärinkäsityksistä on se, että viime kädessä sen ja lännen intressit olisivat yhteisiä ja että osapuolet toivoisivat pohjimmiltaan samaa lopputulosta.” Kun on ”oletettu, että lännen ja Venäjän välillä täytyy olla yhteisymmärrystä, suhteissa on ajauduttu tuhoon tuomittujen lähestymisyritysten kierteeseen, pettymykseen ja kriiseihin.”

”James Sherr huomauttaa, että ’venäläiset ovat pahimpia mahdollisia naapureita. Jos teet kirjallisen sopimuksen siitä, etteivät he pysäköisi henkilöautoaan nurmikollesi, älä ylläty, jos he pysäköivät sinne sen sijaan kuorma-autonsa.’”

”Franklin Miller muistelee, miten ’aikoinaan kun olin meriupseeri, neuvostoliittolaiset koukkasivat jatkuvasti Yhdysvaltain sota-aluksien edestä tietäen, että amerikkalaiskapteeni kääntyisi poispäin ja osoittaisi näin, että olimme heikkoja.’”

”Kun Moskova jää kiinni rysän päältä, sen tapaa vastata on verrattu laajasti tunnistettuun surun viiteen vaiheeseen: kieltämiseen, vihaan, kaupankäyntiin, masennukseen ja hyväksymiseen.”

”On selvä tosiasia, että länsi merkitsee Venäjälle erittäin paljon enemmän kuin Venäjä lännelle.” (Tämähän konkretisoitui vähän aikaa sitten Lavrovin kello-jutussa.) ”Tämä voidaan osoittaa yksinkertaisella testillä: jos Venäjän aiheuttamia kriisejä ei olisi, mitä syytä lännellä olisi olla tekemisissä sen kanssa?”

Niinpä Venäjä tarvitsee jatkuvan kriisin, ja sellaisen naapurissa ei ole hyvä olla.

”Moskovan kyvyttömyys ryhtyä normaaleihin yhteistyösuhteisiin on ollut hätkähdyttävän johdonmukaista ei vain vuosikymmeniä vaan vuosisatoja. Siksi näyttääkin täysin järkeenkäyvältä, että tuo kyvyttömyys jatkuu tulevaisuudessakin.”

Pätevää tekstiä siis, vaikka kylmäävää. Ja hienosti suomennettua.

Se, mitä en ole oikein missään nähty sanottavan, en tässäkään kirjassa: pohjimmainen syy imperiumiuhoon on se, että historiankirjoihin pääsee sotimalla ja tekemällä pahaa. Pahantekijät muistetaan. Jos historian lehdille päästäkseen pitäisikin osata jotain hyvää, tilanne olisi toinen. Aijuu, sitähän kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Mutta sehän ei olekaan yhtä arvokasta…

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan - ja mitä se sinulle merkitsee

Suom. Kyösti Karvonen

Docendo