Hulvattoman hauskaa ja lämminhenkistä teatteria

Teatteri Akselin näytelmä Pieni raha oli kymmenen vuotta sitten kerrassaan huikea teatterielämys, se on jäänyt mieleen yhtenä kaikkien aikojen parhaista teatterikokemuksista. Se on Sirkku Peltolan kirjoittama, joten kun Akselin ohjelmistoon nyt saapui taas Peltolan teksti, oli ensi-iltaan päästävä.

Peltolan näytelmäsarja Suomen hevonen (2004-2023) koostuu viidestä näytelmästä, ja Yksiöön en äitee ota on tuon sarjan toinen teos. Sen ensi-ilta oli Tampereen Työväen Teatterissa vuonna 2008. 

Eikä suurissa odotuksissa tarvinnut pettyä. Peltolan teksti on aivan huikeaa, ja sitä tekstiä on todella paljon, siis aivan huikean paljon. Teksti on hauskaa, se on traagista, se pohdiskelee, se naurattaa. Se on erittäin suomalaista, ja näytelmän arvomaailma on lämmin, pienen ihmisen ja perheen puolella. 

Ensi-illassa teksti näytti kaikki hyvät puolensa, mutta myös haasteensa: paikoin näyttelijöillä oli vielä hiukan pureksimista tekstin kanssa, ja on selvää, että kokonaisuus tulee paranemaan, kun esityksiä tulee lisää. 

Pienen teatterin lavalle yksiö sopii tietysti kuin nenä päähän. Lavastuksen keskipisteenä on ahdas sohva, jossa sekä ahtaus että läheisyys saavat fyysisen olomuotonsa. Värimaailma on beige, ilottomuuden haalea manifesti. 

Aleksi Kauppisen ohjaus toimii hienosti, rytmitys on kohdallaan. Myös roolitus on onnistunut, ja etenkin Juha Nordman pääsee loistamaan Kain hahmossa. Monta kertaa hänet on Akselin näyttämöllä nähty, ja uskaltaisin väittää tämän olevan hänen paras roolityönsä. Ainakin, jos nauruhytkeen määrää mitataan. Ja sehän se on hyvä mittari jos jokin. Erityisesti juonen ja dialogin absurdit loikat sekä sivumennen syleksityt hauskuudet naurattivat allekirjoittanutta.

Näytöksiä on vielä 17, menehän katsomaan.

Yksiöön en äitee ota

Teatteri Akseli

Ohjaus Aleksi Kauppinen

Pimeyksiä sukupolvien seitissä

Instagramin ihmemaassa törmäsin tähän kirjaan, ja onnekseni se löytyi Storytelin valikoimista. Yhtään en osannut aavistaa, mitä hienon kannen alle kätkeytyy.

Kirjan minäkertoja on Eva, keski-ikäinen vaimo ja kahden lapsen äiti. Hän saa pienen vihjeen ja alkaa selvittää isoisänsä mysteeriä, oliko itsemurhaksi väitetty kuolema kenties sittenkin jotain muuta?

Ihmissuhteissa on dramatiikkaa, mutta tavallista. Sellaista, johon kuka tahansa meistä saattaa samaistua. Ja vaikka kaikki on tavallista, jokaisessa on myös paljon epätavallista. Niin kuin meissä kaikissa on.

Teksti rullaa mainiosti, hienoja lauseita on siellä täällä:

”Ilo on loistava valeasu.”

”Ehkä lasten kanssa onkin kyse juuri siitä. Vahingossa onnistumisista, kunnes he ovat kasvaneet niin isoiksi, että osaavat itse tehdä omat virheensä.”

Menneisyyteen sijoittuvissa jaksoissa minäkertoja vaihtuu. Näytä, älä kerro! Kertojien vaihtuminen tekee erinomaisen hyvää kokonaisuudelle. Koska Eva on kuitenkin eniten äänessä, ei moniäänisyys sekoita lukijaa lainkaan. Hämähäkkimotiivi kulkee oivasti mukana koko ajan. Lauseenvastikkeita olisin karsinut. 

Tarinassa on suvantoja ja huippuja, niin kuin hyvässä kerronnassa pitääkin olla. Uudet paljastukset avaavat mysteeriä vähä vähältä, ja yhä uusia pimeyksiä avautuu lukijan eteen, sukupolvien mittakaavassa. Ja millaisille kierroksille tarina sitten lopulta yltyy, komeaa! Aluksi jotkut palaset saattavat näyttää irrallisilta, mutta sellaisia ne eivät suinkaan ole. 

Kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on yhteys, kaikki ovat samaa seittiä.

Essi Ruohola: Hämä-hämähäkki

Momentum kirjat

Kohellusviihdettä pohjoisissa maisemissa

Koulun lukutuokioiden iloni viime syksynä oli Magne Hovdenin Saamelandia. Se löytyi omasta hyllystä, liekö tullut joskus mainoskappaleena.

Hovden on kirjallinen moniosaaja, joka asuu Norjan Kirkkoniemessä. Sinne tämä kirjakin sijoittuu, ja parasta siinä on Lapin eksotiikka.

Roy ja Leif ovat ystävykset, joilla ei mene kovin hyvin. He saavat idean Saamelandia-elämyspuistosta. Turistit tuovat helppoa rahaa, ja kodat ja muu rekvisiitta saadaan varastamalla ja ketkuilemalla. Muut hahmot ovat samankaltaisia luusereita, jotka yrittävät saada elämäänsä aisoihin. 

Juoni sopi erinomaisesti kymmenen minuutin mittaisiin lukutuokioihin. Kohellusta riittää siellä täällä, mitään sen suurempaa tai syvällisempää ei kirjassa tapahdu. Tai sitten lyhyet lukutuokiot hämärsivät minulta kokonaisuuden, mutta sitä en voi tietää. 

En varsinaisesti voi suositella Saamelandiaa kirjallisena elämyksenä, mutta viihteenä se ajaa asiansa, varsinkin jos pohjoinen ympäristö tuntuu kiinnostavalta.

Magne Hovden: Saamelandia

Suom. Outi Menna

Otava

Kirjan arvoinen elämä

Anna-Leena Härkösen kirjoja olen lukenut aika monta, joten hänen elämästään kertova Taskupainos vaikutti kiinnostavalta. 

Nykykäytännön mukaan kirjan sähköistä versiota piti odotella muutama kuukausi. Mikäs siinä, merkintä kalenteriin ja sitten lukemaan. Sähkökirja ilmestyi silloin kun oli luvattu, jouluaattona. Tässä kohtaa pitää hiukan ihmetellä sitä, miksi joidenkin sähköisten kirjojen julkaisupäivät venyvät ja vanuvat kuin purukumi, ja jotkut jäävät kokonaan ilmestymättä lupauksista huolimatta.

Kirjan alussa käydään Härkösen lapsuusmuistoja ja sukulaisia yllättävän pitkästi läpi, yli neljänneksen kirjan mitasta. Mikäpä siinä. Katja Kallio on taitava kirjoittaja, ja hän kirjoittaa Härkösen maailman hienosti esiin kaikkine iloineen ja suruineen.

Ja hetikohta tulee Jouko Turkka esiin, taas. Mitä tästä opimme? Parhaiten painuu mieleen se, joka on ilkeä. Historiankirjat kertovat ilkeiden ihmisten historiaa. Tämän voisi muuttaa, jos jonkun asian maailmasta muuttaa voisi. 

Härkönen on tehnyt kyllä erityislaatuisen uran, ehdottomasti kirjan arvoisen. Siksihän minäkin tämän luin. Hänen tuotantoaan käydään kirjassa läpi kiitettävästi, sekä kirjoja että näytelmiä ja elokuvajuttuja. Mielenkiintoisia asioita ja tarinoita ja ihmisiä riittää. 

Toistuva teema on huonosti käyttäytyvät miehet.

Kärsivä taiteilija -myyttiä kirjassa rakennetaan kovasti. Jälleen kerran tulee mieleen, että mitä jos valittamisen sijaan kokeilisit sitä päivätyö, perhe ja liikunta -kuviota, joka tunnetusti on parasta lääkettä tuohon tautiin.

Toisaalta, jos katsoo Hesarin viime aikojen kirjallisuusjuttuja, voi todeta, että kärsimyksestä kirjoitetaan enemmän kuin mistään muusta. Kai se sitten kiinnostaa kovasti. Minua ei. 

Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä

Otava

Vilpittömästi innostuen

Juha Hurme oli hiljattain vieraana TS Kirja -klubilla, ja hänen esiintymisensä oli rehevää ja mielenkiintoista, niin kuin aina. Hän kertoi tuoreesta Anni Polva -kirjastaan, joka piti tietysti lukea.

 

Hurme kirjoittaa vetävin lausein, ja dramaturgina hän osaa aloittaa dramaattisesti, Polvan nuijimisesta. Sitten käydään läpi Polvan lapsuus ja nuoruus, ja lopulta koko 104 kirjan mittainen tuotanto. Silloin teksti menee väkisinkin luettelomaiseksi, mutta en oikein keksi parempaakaan tapaa kertoa tuotteliaan kirjailijan teoksista.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon, esimerkiksi se, ettei Polvan kirjoja saanut kirjastoista vuosikymmeniin. Niiden katsottiin edustavan ”alatason viihdettä”, ja kirjasto olisi menettänyt valtionapunsa, jos Polvan kaltaisia kirjailijoita olisi päästetty valikoimiin. Huh huh, en ole tuollaisesta kuullutkaan. Vaikka moni asia on nykyään vinossa, tuollaisesta on sentään päästy.

”Kirjastolehden liite Arvosteleva kirjaluettelo oli merkittävä portinvartija. Siinä arvioitiin suurin osa Suomessa julkaistuista kirjoista. Napakan arvion yhteydessä oli maininta, jos kirja ei kelvannut kirjastoihin. Kirjoittajat olivat kovaa kaliiberia: professoreita, ylitarkastajia, neuvoksia, kirjastontarkastajia ja kirjastonjohtajia.”

Jotain muita juttuja kirjareferaattien väliin olisin vielä kaivannut, kai reseptiosta olisi jotain muutakin saanut tiristettyä? Ei kenties mitään uutta, mutta jotain kumminkin. Ja lopussa Hurmeen teksti menettää kaiken uskottavuutensa, kun kahteen kertaan kerrotaan kuolemasta ”88-vuoden” iässä. Tuo lienee kirjoitusvirheistä noloin. 

Mutta pilkunviilaus sikseen. Kirja on erinomainen, monestakin syystä. Ensinnäkin se on vetävästi kirjoitettu, ja se etenee sopivan rivakasti. Mielenkiintoisia asioita on paljon. Ja ennen kaikkea kirjan arvo on aiheen valinnassa: Hurme asettuu vilpittömästi innostuen nuijitun puolelle ja nostaa Polvan arvoiselleen paikalle. Se on kulttuuriteko jos mikä. 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset

Teos

Dekkareiden ystäville

Satunnaisotanta toi tällä kertaa käsiini oikeuslääketiedettä, vasta pari kuukautta sitten ilmestyneen teoksen.

Philippe Boxho on belgialainen oikeuslääkäri. Tässä kirjassa hän kertoo pitkän uransa varrella vastaan tulleista sattumuksista. Ja nehän ne ovat mielenkiintoisia, koska samoja juttuja me luemme dekkareista ja katsomme tv-sarjoista. 

Kirjan aluksi Boxho käy läpi muutamia asioita, jotka ovat usein fiktiossa väärin hänen näkökulmastaan. Sitten päästään tapauskertomuksiin, jotka hän tarinoi erinomaisen elävästi. Vaikka aiheet ovat makaabereita, Boxho kirjoittaa ne huumorin läpi. Teksti luistaa, tosin huutomerkkejä ja toistoa karsimalla kirjasta olisi voinut tulla vielä vähän parempi.

Suosittelen dekkareiden ystäville, sekä lukijoille että kirjoittajille.

Philippe Boxho: Mitä kuolleet kertovat. Oikeuslääkärin tositapauksia

Suom. Maija Heikinheimo

Gummerus