Itsekkyys, some ja pahoinvointi

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusi kirja on tullut vastaan siellä ja täällä, ja se näytti mielenkiintoiselta. Luin sen. Se on hyvä kirja. 

Keltikangas-Järvinen esittää kirjassa kolme rinnakkaista, mutta ristiriitaista muutosta: yhteiskunta on tullut paremmaksi, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja individualismi on kasvanut. Näin opettajan näkökulmasta aihe on erittäin mielenkiintoinen ja huolestuttava: nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mielenterveyden ongelmia, alkavat olla vähemmistö.

Ongelmien ratkaisut ovat periaatteessa helppoja, käytännössä vaikeita. Irti somesta ja kohti aitoa, reaalimaailman yhteisöllisyyttä. ”Mun jutuista” ja ”mun valinnoista” kohti ”meidän luokkaa”. Tähän on äärimmäisen helppo yhtyä, itse olisin lukio-opettajana valmis luopumaan esimerkiksi luokattomasta lukiosta ja sen mahdollistamasta äärimmäisestä valinnaisuudesta.

Keltikangas-Järvinen on taitava ja kokenut kirjoittaja, tekstiä lukee ilokseen ja sen rakenne on selkeä. Hän viittaa tutkijoihin pelkällä sukunimellä, mikä tuntuu hassulta. Freudin kohdalla sen ymmärtää, Heidtin kohdalla välttämättä ei.

Monenlaisia herkullisia huomioita kirjasta löytyy:

”Ujouden ajatellaan joskus olevan sosiaalisuuden vastapooli. Niin ei ole, vaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki eri asioita.”

”Opetushallituksen oppilaiden ohjaukseen suosittelema teos Ihmiseltä ihmiselle nimeää 93 sosiaalista taitoa. Merkille pantavan monet tässä kirjassa sosiaalisiksi taidoiksi katsotut ominaisuudet, paitsi etteivät mitenkään liity sosiaalisiin taitoihin, nimenomaan kääntävät katseen vuorovaikutuksen sijasta itseen. Sosiaalisina taitoina pidetään esimerkiksi huomion hakemista ja saamista, katseiden kohteena olemista ja omien oikeuksien puolustamista.”

”Ryhmätyön kaikinpuolista ja kaikkeen soveltuvaa tehokkuutta ei ole missään osoitettu. Se on uskomus. Se tiedetään, että ryhmätyö hukkaa aikaa. - - Ei ole sellaista seminaaria, jossa ei ihmisten tule edes 15 minuutiksi vetäytyä työskentelemään ryhmissä. Ei ole niin tärkeää, mitä he tekevät, kunhan istuvat ryhmissä ja yksi kirjaa asioita ylös.”

”Talvella 2025 oli Helsingin Sanomissa otsikko, miten yliopistolta jää vuosittain saamatta valtavia summia rahaa opiskelijoiden viivästyneiden opintojen takia. Opiskelijan tehtävä ei ole rahoittaa yliopistoa, hänen ei tarvitse tuottaa yliopistolle mitään.”

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

WSOY

Voiko keski-iässä elää uuden teini-iän?

Tässä maaliskuussa pääsen osallistumaan peräti neljän kirjan julkistustilaisuuteen. Yksi on oma kirjani (Mömön seikkailut -lastenkirja), muut ovat keskenään ilahduttavan erilaisia.

Aku-Tuomas Mattilan edellisvuotinen Bogart co -historiikki Ainoa. Yksinäinen. oli erinomainen. Tämä uusi kirja pyörii samalla aikakaudella ja samankaltaisessa musiikki-ilmastossa. Se kielii tekijän omakohtaisista mieltymyksistä, mikä on paras lähtökohta tietokirjan kirjoittamiselle.

Classix Nouveaux tai muukaan brittipop tai futu tai mitätämänytonkaan ei minuun 80-luvulla kolahtanut, kuuntelin punkbändejä tai suomirokkia tuolloin. Vähän jotain raskaampaakin. Otin tämän kirjan siis opintomatkana: tutustun bändiin, josta en mitään tiedä, ja kuuntelen samalla bändin musiikkia. Ehkä opin pitämään siitä.

Nyt jo voin paljastaa, että en opi. Teini-ikä on ihmisellä vain kerran, ja teini-iässä syntyvät syvimmät musiikkielämykset. Keski-ikäisenä voi kyllä löytää uusia elämyksiä, mutta ne eivät selvästikään voi olla sieltä oman teini-iän ajalta. Niiden pitää olla jotain aivan muuta, joko uudempaa tai vanhempaa tai kokonaan jonkun toisen lajin musiikkia, vaikka sitten klassiselta puolelta.

Mutta tämä tosiasia ei vähennä tämän kirjan arvoa yhtään. Luin kirjan vuorokaudessa, koska Mattilan kertomus vei mukanaan. Vaikka tämä käsittelee vain Classix Nouveauxin vaiheita Suomessa, kirjassa tulee melkolailla käydyksi läpi bändin koko historia. Ja monia 80-luvun muitakin ilmiöitä siinä ohessa. Jolloin tietenkin herää monenlaisia omakohtaisia muistoja, vanhoja valokuviakin piti kaivaa esille.

Mattila on paitsi kirjoittanut hyvin, myös löytänyt valtavasti arkistomateriaalia ja hyviä haastateltavia, jopa bändin laulajan Sal Solon, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa ja työskentelee kirkon nuorisotyössä, eläköityneenä toki.

80-luvun alussa hinku Suomesta maailmalle oli valtava, ja suuren maailman kansainväliset markkinat näyttivät paitsi puoleensavetäviltä myös lähes mahdottomilta saavuttaa. Jimi Sumén teki sen, mistä iso osa suomalaisista soittajista haaveili, pääsi soittamaan maailmaa kiertävään, isohkoon bändiin. Tämä pioneerityö kyllä ansaitsee kirjansa, tämän kirjan. 

Jos olit nuori 80-luvulla, sinun pitää lukea tämä kirja. Saatat tykästyä musiikkiinkin, mutta liian suuria odotuksia ei kannata siihen suuntaan kuitenkaan viritellä.

Aku-Tuomas Mattila: Classix Nouveaux. Matkalla jossain päin Suomea 1981-1983.

Plastbok

Rantakaupungin raukeus

Pari viikkoa sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Terttu Autereen kirjalliseen tuotantoon, ja otin saman tien lukuun toisenkin hänen dekkareistaan.

Kuolema Eedenissä sijoittuu 1930-luvulle, niin kuin edellinen Kaunis mutta kuollut -romaanikin. Tällä kertaa ollaan kovasti Hankoa muistuttavassa, mutta nimeämättömässä rantakaupungissa. Täysihoitola Eedeniin on kokoontunut joukko lomanviettäjiä, ja helteinen heinäkuu kulkee leppoisissa merkeissä. Kunnes yksi hoitolan asukeista, kirjailija Armas Laeste, löytyy murhattuna huoneestaan. 

Tässäkin kirjassa on mainio tunnelma, kesä ja rantakaupungin raukeus vievät lukijan mukanaan. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja päivittäisissä askareissa, murhatutkimus etenee hyvin verkkaisesti. Iso osa tekstistä on dialogia. Autere sirottelee tekstiinsä ajankuvaa tyylikkään hillitysti, mikä on erinomainen ansio. 

Hassua on, että Autereen kirjojen kannet ovat hämäävän samankaltaisia kuin juuri lukemani Pekka Vartiaisen kirjassa - sisällöllisesti kirjat eivät oikeastaan enempää voisi toisistaan poiketa. 

Mikä sen mukavampaa, lukea erilaisia kirjoja. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto

Kokemusta, näkemystä ja perspektiiviä

Vähän ennen viime syksyn kirjamessuja minulta kysyttiin, josko olisin halukas haastattelemaan Suna Vuorta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Kirja kertoo Esa-Pekka Salosesta. Tottakai olisin! No, haastattelijaksi ehti joku toinen, mutta pitihän tuo kirja lukea. Se on aika kookas. 

Kirjan piti tulla lukuaikapalveluihin jo jouluna, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Viime viikolla huomasin sen saapuneen Storyteliin, joten ei muuta kuin kimppuun. 

Salonen jos joku on mielenkiintoinen henkilö, supertähti klassisen musiikin taivaalla. Maailmankuulu kapellimestari ja säveltäjä, isojen asioiden ihminen. Eikä kirja petä, se on tosi mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tällaiselle 90-luvulla musiikkitiedettä opiskelleelle.

Kirjaa on moitittu toisteisuudesta, ja se pitää paikkansa. Jo parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee toistoa. Mutta kyllä lukija sen kestää. Kirja perustuu Vuoren ja Salosen jutusteluhetkille, minkä lisäksi Vuori on kolunnut ison määrän erilaista lähdeaineistoa. Salosen elämänvaiheiden ja tähtihetkien lisäksi käsitellään monenlaisia musiikinhistorian detaljeja. Jutustelujen aiheet loikkivat villisti, tuoksuista tekoälyyn ja maailman nykytilaan. Sehän sopii. 

Muutamat jaksot, kuten selostukset Kaija Saariahon oopperoista, kuuluisivat kyllä johonkin toiseen kirjaan. 

Salosella on todella paljon sanottavaa, ja perspektiiviä riittää. Hän sanoo esimerkiksi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”olla luova”, tai mistä luovuudessa ylipäätään on kyse. ”Olen enemmänkin objektimaakari. Ajattelen tekeväni vähän samanlaisia hommia kuin vaikkapa leipurit tai kokit.” Salosen CV:llä jos millä on varaa vaatimattomuuteen, ja se onkin yksi hänen menestyksensä salaisuus.

”Olin nuorempana hyvin fanaattinen siinä suhteessa, että en käsitellyt metaforia musiikin ulkopuolella. Olin ylpeä siitä, että harjoituksissani puhutaan vain fysikaalisesta todellisuudesta.”

”Naiset ovat jo murtautuneet läpi monesta kohdasta. Etnisen taustan vaikutus näyttää muuttuvan hitaammin. Salosen mukaan musta keskiluokka romahti jo Reaganin hallinnon myötä 1980-luvulla, ja sen jälkeen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. - - Liittovaltio on painostanut San Fransiscon konservatorion panemaan Emerging Black Composers -ohjelman toistaiseksi tauolle.”

Salosen ero San Fransiscon orkesteripestistä saa kirjassa paljon tilaa, ansaitusti. Aiheuttihan lähtö maailmanlaajuisen kohun. Pelkkää ajankuvaa kirja ei kuitenkaan ole, vaan universaaleja ajatuksia pohdiskellaan paljon.

”Mitä vähemmän asiat kuulostavat niin sanotulta tulkinnalta, sen parempi.”

”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”

”- - elämys syntyy kerrostuneiden kokemusten, muistin ja nykyhetken kohtaamisesta. Siksi avantgarde, eli sellainen, mitä ei ole kokenut ennen, aiheuttaa usein ensireaktiona hämmennyksen.”

”Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”

Salonen kokee olevansa enemmän säveltäjä kuin kapellimestari, mutta elävässä elämässä hän on kuitenkin enemmän kapellimestari, joten siitä puhutaan kirjassakin enemmän. 

Tätä kirjaa on myös moitittu fanikirjaksi, ja sellainenkin tämä on. En menisi tätä asiaa kuitenkaan moittimaan, ymmärtävää ja positiivista lähtökohtaa. Siitä syntyy hyvä ja kiinnostava kirja.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen. Teemat

Siltala

Kirjallinen matka Berliiniin ja kirjallisuushistoriaan

Pekka Vartiainen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Murhakertomuksen anatomia ilmestyi juuri.

Maaliskuussa 1923 Berliinissä käytiin oikeutta tapauksessa, jossa erästä naista syytettiin miehensä myrkyttämisestä. Syytettynä oli myös naisen ystävätär, jonka epäiltiin avustaneen murhassa. Naisten välillä oli homoseksuaalinen suhde, mikä herätti suurta mielenkiintoa aikalaisissa. 

Kirjailija Alfred Döblin kirjoitti tapauksesta pienoisromaanin nimeltä Die beiden Freundinnen und ihr Giftmord, joka ilmestyi jo oikeudenkäyntiä seuranneena vuonna.

Vartiaisen romaani rakentuu tämän kaiken päälle ja ympärille, se on ”kuvitelma siitä, miten Döblinin kertomus murhasta löysi muotonsa. Kuten alkuperäisteoksessa, mukana on jotakin vanhaa, jotakin muokattua, dokumenteista, aikakauden sanomalehdistä luettua ja tutkimuksista lainattua sekä mielikuvituksella varustettua”. Vartiainen on tehnyt väitöskirjansa samaisesta aihepiiristä. 

Tämä ei siis ole dekkari, vaikka jonkun silmiin saattaa sellaiselta näyttää. 

Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäinen osa kuvaa murhaa edeltäneitä tapahtumia, toisessa käsitellään oikeudenkäyntiä ja tuomioita, ja kolmas osa on yksi pitkä kuvitelma siitä, miten Döblin kirjaansa kenties kirjoitti. 

Murhatarinan tausta on tuikitavallinen: parisuhde muuttuu väkivaltaiseksi ja johtaa henkirikokseen. Näitä luemme lehdistä päivittäin, useimmiten toki nainen on se, joka päätyy henkirikoksen uhriksi. Ensimmäinen osa on lähes dekkarimainen, ja rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen. Se vie lukijan aikakauden tunnelmiin ja Berliinin maisemiin. 

Aihe on ikiaikainen, esimerkiksi Lahden teatterissa parhaillaan menevä Haapajärven Elvis -näytelmä kertoo samankaltaisen tarinan. Näytelmässä tappaja tosin välttyy tuomiolta, toisin kuin Döblinin ja Vartiaisen tarinassa. 

Sitten tarinaa mutkistellaan ja kerrostellaan ja laskostetaan monin tavoin. Kirjailija pettää vaimoaan, potilas pettää vaimoaan, kirjailijan omassa elämässä on kolmiodraamaa niin kuin murhajutussakin, ja mukaan tuodaan moninaista kirjallisuushistoriallista tavaraa, kuten Dostojevskin Idiootti. Freud ja psykoanalyysi ovat näkyvässä osassa. 

Mitä muuta kirjallisuushistorioitsijalta voisikaan odottaa? Teksti on paitsi älyllisesti säkenöivää, myös kielellisesti erinomaisen rikasta, erityisesti lauserakenteiden suhteen. Saksalaisvaikutteet näkyvät vahvasti, kielessä on klassikoiden henkeä, ja tyyli pysyy läpi tekstin. Ja koska Murhakertomuksen anatomia on metaromaani, kuullaan paitsi kirjallisuuspohdintoja myös ajan saksalaisen kirjallisuuden kritiikkiä, erityisesti loppupuolella Döblinin vaimon Ernan suulla. 

Tekstin rytmi toimii niin ikään erinomaisesti, painavampien pohdintojen seassa on kevyempiä, arkisempia jaksoja.

Kirjan nimi viittaa Robert Traverin kirjaan Anatomy of a Murder - onko teosten välillä muita yhtäläisyyksiä tai linkkejä, en tiedä, kun en ole Traverin kirjaa lukenut. Murhakertomuksen anatomia houkuttelee lukijan ottamaan selvää tästä ja muista yhteyksistä. 

”Näemme vain lopputuloksen, jota yritämme kuvailla sanoilla. Mutta sanat ovat niin vähäisiä, kalpeita versioita todellisuudesta. Mitä enemmän selitämme, sanoilla, sitä kauemmaksi elämä pakenee.”

”Siis: tapauksessa ei ole kyse vain kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä ja heidän kujanjuoksustaan ihmistä riepottelevien viettien armoilla vaan kokonaisesta joukosta ihmisiä, meistä kaikista, jotka säntäilemme sinne sun tänne tarkoitusta elämäämme hakien, siinä onnistuen tai pettyen ja poistuen kohta jonnekin näkymättömiin.”

Pekka Vartiainen: Murhakertomuksen anatomia

Avain

Tunnelmaa ja malttia

Terttu Autere oli minulle vielä tovi sitten aivan tuntematon kirjailijanimi. Työkaverin suosituksesta tartuin Kaunis mutta kuollut -kirjaan. Hyvä että tartuin.

Terttu Autere on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka ”tuotannon painopiste on viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvissa, viihdyttävissä ja aikakauden arkea ja juhlaa henkivissä pikkukaupunkilaisromaaneissa”. Kirjaa luonnehditaan takakannessa nostalgiseksi salapoliisiromaaniksi 1930-luvulta.

Cosy crimea siis, sellaista en ole vähään aikaan lukenut. Tai ylipäätään luen tällaista melko harvoin, lähinnä ovat olleet ehkä Jaana Lehtiön Porvooseen sijoittuvat rikosromaanit. 

Onerva Ojala on suomenkielenopettajan sijainen, ja hänen sulhasensa Juhani Kuikka on lääninetsivä. Nuori piirustuksenopettaja löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta, ja sitä aletaan selvitellä. Selvitystyö etenee hitaasti, ja pääpaino on aikakauden arjessa, mikä on oikein mukavaa. 

Niin kuin viihdekirjallisuudessa pitää, hahmot ovat melko yksiulotteisia ja ennalta-arvattavia, mutta tunnelma on mainio, ja kirjaa lukee tietenkin mielellään. Erityisesti pidin siitä, että Autere malttaa. Malttaa pidättäytyä infodumppaamisesta aikakauden tapojen ja ulkoisten asioiden suhteen, malttaa kehitellä ihmissuhteita hillitysti. Mikään ei töki, kerronta ja kieli sujuvat, loppuratkaisu tyydyttää.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

Karisto