Talojen tuhlaamisesta

Sattuma tuo eteen kaikenlaista. Olen hiljattain lukenut kaksi arkkitehtuuriin liittyvää kirjaa, ja nyt luin kolmannen.

Mitä ilmeisimmin arkkitehtuurikoulutuksessa painotetaan nyt kovasti kierrätystä ja kestävää kehitystä, ainakin kirjoja ja opinnäytteitä tuolta suunnalta näyttää olevan paljon. Sehän on hieno asia.

Iida Kalakosken ja Riina Sirenin Pelastakaa talot! on osa tätä ilmiötä. Kirjassa ollaan huolissaan nykyisestä purkuvimmasta, kerrotaan sen historiasta ja pyritään ohjaamaan lukijaa toimintaan. 

Suomen suurimmat purkuaallot ovat olleen 1900-luvun alussa, 1960-luvulla ja nyt. Joka kerta vaarassa ovat keski-ikäiset rakennukset. Korkea ikä suojaa taloa, mutta iso osa rakennuksista on noin 50 vuoden iässä vaarassa.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että Puolassa on erityisen paljon rakennettu takaisin sodassa tuhoutuneita vanhoja taloja. Suomessa rekonstruktio ei ole ollut suosittua. 

Yhdysvaltojen St. Louisissa rakennettiin Pruitt-niminen alue mustien ja Igoe-niminen alue valkoisten asuttavaksi. Vuosina 1954-1956 Pruitt-Igoeen rakennettiin 33 yksitoistakerroksista taloa, yhteensä 2870 asuntoa. Ankaran modernistisen arkkitehtuurin uskottiin leviävän kaupunkikehittämisen esikuvaksi. Talotekniikan ja jätehuollon ongelmat, rikollisuus ja vandalismi heikensivät aluetta jo parissa vuodessa. Lopulta alueelle jäivät vain ne, jotka eivät sieltä pois päässeet. Koko massiivinen alue räjäytettiin pois vuosina 1972-1976. Melkoista tuhlausta. 

Järkyttävää on, että kun kirjaa lukiessa avasin aamun lehden, siellä oli joka päivä iso uutinen purkamisesta. Turussa halutaan purkaa Varissuon koulu, Tampereella Amuri. Joka on jo kerran purettu, 1960-luvulla puutalot saivat väistyä nykyisten kerrostalojen tieltä. Nyt sinne halutaan tornitaloja.

Iida Kalakoski ja Riina Siren: Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa

SKS kirjat

Opaskirja tarkkoihin havaintoihin

Toisinaan on piristävää ottaa lukuaikapalvelusta vain joku satunnainen kirja luettavaksi. Kani nimeltä Paisti oli sellainen.

Ville Similä on Helsingin Sanomien toimittaja. Sen tiesin jostain. Olen myös lukenut hänen Ultra Bra -kirjansa joskus, mutta sitä en olisi muistanut ilman blogiani. Ja sitä, kuinka mehevää proosaa hän kirjoittaa, en tiennyt. Tämä kirja nappasi mukaansa heti. 

Kirja loikkii ajassa sinne ja tänne sadan vuoden matkalla, 1800-luvun lopulta vuoteen 1990. Vasta puolivälissä kirjaa tajusin, että tämä on omaelämäkerrallinen. Similä kertoo omasta suvustaan, johon kuuluvat tunnetut muusikot Aapo ja Martti. 1900-luvusta syntyy tiivis, oivallinen ja riemukas kuvaus.

Kani nimeltä Paisti muistuttaa hiukan Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -kirjaa tarkkoine havaintoineen ja lapsen näkökulmineen. Kaikki löysä on puristettu lauseista pois, Similän kynä kulkee kerkeästi. Jos olet aloitteleva kirjoittaja etkä vielä tiedä, mitä tarkka havainto tarkoittaa, tämä kirja kannattaa lukea. 

Hyviä lause-esimerkkejä voisi poimia paljon, tässä muutama satunnainen esimerkki.

”Kun lentokone oli lentänyt viikon, se laskeutui Tokioon. Tokiossa heidät pantiin katsomaan, kuinka lihavat miehet juoksivat toisiaan vasten. Sellaista ei olisi nähnyt nakkikioskilla, joten reissu ei ollut turha.”

”He elivät vuosia kameralla, jonka Jukka vei puolivälissä kuuta panttilainaamoon ja haki kuunvaihteessa takaisin.”

”Joki viihtyi itsekin niin huonosti, että pyrki uomastaan pois heti kun lumet sulivat.”

1980-luku kerrotaan Rambon kautta: ”Kylmä sota päättyi, koska puolalaiset halusivat olla niin kuin normaalit ihmiset ja katsella, kun lihaskimppu ampui singolla kommunisteja kappaleiksi.”

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

Otava

Lukija saa päättää överiyden asteen

Eilen sain päätökseen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Se oli niin mainio lukukokemus, että otin perään toisen Christien. 

Tämäkin on suomennettu 2000-luvulla, Jaakko Kankaanpää on tehnyt mainiota työtä. Puhujien erilaisuudet tulevat esiin pienin vivahtein, hillitysti. Niin kuin pitää. 

Eikä yksikään pelastunut yllätti minut ripeällä tempollaan. No, on selvää, että jos pitää ensin esitellä kymmenen hahmoa ja sitten tappaa heidät yksi kerrallaan, on tempon oltava kova jos haluaa pitäytyä kohtuullisessa mitassa.

Idän pikajunan arvoitus on paljon hitaampi tempoltaan, onhan murhia selvitettävänä vain yksi ainoa. Hercule Poirot lienee kaikille tuttu, enemmän varmaan televisiosta kuin kirjoista, veikkaan. Minullekin tilanne on ollut tämä. Poirot on ruudulla melkoisen överi tapaus (John Malkovichin tulkitsemana toki vähemmän överi), ja oli ilo huomata, että kirjassa hän ei ole ollenkaan sellainen, ainakaan minulle. Lukija kun saa itse päättää hahmon överiyden asteen. 

Rakenteeltaan tämäkin on äärimmäisen paljas, eikä Christie yritä mitenkään peitellä tai rikkoa sitä. Miksi peitellä, kun se kerran toimii. Suljetut tilat ovat kirjallisuudessa ihan parasta, missä tahansa muodossa. Taideteoksen vaatima yhtenäisyys kun tulee niihin aivan kuin itsestään. Loppuratkaisun nerokkuus on tietysti se lopullinen niitti, jolla kirja elää ja voi hyvin. 

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

Sittenkin maineensa arvoinen

Eksyin Yle Areenan tarjonnassa aivan yllättäen Agatha Christien pariin. Kolmiosaisessa dokumentissa käytiin kirjailijan elämää ja teoksia läpi niin vetävästi, että piti ottaa itse selvää asiasta.

Minulla on muistikuva, jonka mukaan olisin joskus vuosikymmeniä sitten lukenut Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, millainen kirja on. Kas kun en ole kirjoittanut siitä muistiinpanoja tänne blogiin. Blogi on minun kirjallinen muistini. 

Olen käynyt monenlaisia kirjoituskursseja, joten lähdin lukemaan tätä analyyttisessä mielessä: millaista kieltä ja millainen rakenne on maailman ehkä tunnetuimmassa kirjassa? No, ensivaikutelma ei ollut kovin mairea. Christie käyttää tuhlailevasti ajatusviivoja, kursiivia, huutomerkkejä ja kolmea pistettä. Eivät menisi tällaiset synnit läpi millään kirjoituskurssilla.

Mutta ei noissa silti mitään väärää ole. Ne luovat kirjaan omanlaisensa tunnelman, joka on yhtenäinen alusta loppuun, sehän on tärkeintä. Jokseenkin yllättävää oli myös se, että kirjan tempo on ripeä. Christie ei juuri pysähtele tai laita lukijaa odottamaan. Koko ajan tapahtuu. Kenties juuri tästä syystä en kokenut kirjaa kovin jännittäväksi. Jännittävintä kun on odottaminen, se, kun tietää jotain kohta tapahtuvaksi.

No, sitähän tämä kyllä toisaalta on koko ajan, lukija tietää, mitä tulee tapahtumaan. Mutta miten, se kysymys saa sivut kääntymään. Ja Christie kirjoittaa konkretiaa, ilmeistä, eleistä, tuoksuista. Vähäeleisesti ja yksinkertaisesti, taitavan ja kokeneen kirjoittajan lailla.

Paperikirjana tämä pitäisi lukea, koska lukijan tekee vähän väliä mieli tarkistaa, miten se loru menikään. Ja mitkä ne syytteet olivatkaan. Käy se e-kirjassakin, mutta paperissa kävisi helpommin. Äänikirjana en tätäkään suostuisi kuuntelemaan.

Ja on se loppuratkaisu nerokas, sitä ei käy kiistäminen.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

 

Takaisin kiertotalouteen

Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on komean kokoinen kirja, mahtuu syliin juuri ja juuri.

Myös sisältönsä puolesta kirja on komea. Lähtökohta on äärimmäisen kunnianhimoinen: kattaa kaikki. Eli koko historia viime jääkauden päättymisestä seuraavan jääkauden alkuun. Ja siinäkin teos onnistuu erinomaisesti. Mielenkiintoista tarinaa riittää kaikilta ajoilta, ja Savolaisen teksti on juuri sopivaa: asiallista, muttei kuivaa. Helppolukuista, mutta silti painavaa. Talven kuvat täydentävät kokonaisuuden upeaksi, ja kuvia on paljon. 

Savolainen katsoo kaikkea ymmärtäen, ei arvottaen, koska tietää, että arvostukset vaihtelevat ja heittelevät sinne tänne ajan ja arvioijien myötä. Kirjan pääpointti on kiertotalous. Arkkitehtuuri tuottaa noin 40 prosenttia Suomen jätteistä, ja siksi pitäisi siirtyä vaalimaan ja kunnostamaan sitä mikä on. Eli toisin sanoen palata siihen, mistä ennen fossiilisen energian aikaa lähdettiin. 

Siinä on suurta viisautta, ja Savolaista tarvitaan muistuttamaan asiasta. 

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun

Sammakko

 

Paradoksaalinen runoteos

En muista, olenko aikaisemmin lukenut Märta Tikkasta. Jos olen, se lienee tapahtunut yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden opinnoissa.

Vuosisadan rakkaustarina (1978) on runokirja. Toisin kuin SIGin samannimisessä biisissä kirjan nimessä on vahvasti ironinen sävy. Aiheena on kirjailijan suhde alkoholistimieheensä Henrik Tikkaseen, puolisot tunnetaan toisilleen nokittelevista teksteistä. 

Tämä kirja on eräänlainen autofiktion huipentuma: ilman tietoa kirjan taustoista se ei olisi oikein mitään. Tai siis ainakaan minun silmissäni se olisi pelkkä monotoninen valitusvirsi. 

Ja samalla se on kirjallisesti ansiokas. Melkoinen paradoksi siis.

Kirjassa on harvinaisen selkeä rakenne: alun suorasanaisuudesta ja yksinkertaisuudesta edetään abstraktimpaan suuntaan. Alussa teksti on vaikka tällaista:

”Jos tämä juomakausi ei ole / viimeinen / minä lähden // Jos ilkeydet kohdistuvat / lapsiin / minä lähden”. 

Lopussa esimerkiksi tällaista:

”Luulevat että minä / Rohkeudesta / valitsen taistelun // ei, pakkohan minun on / yrittää muuttaa // Luulevat että minä / ilokseni / valitsen haasteen”.

Kovin moniulotteinen tämä teos ei siis ole, mutta sitäkin yhtenäisempi. Ja yhtenäisyyshän on se, mikä taiteessa merkitsee.

Taitto- ja kirjoitusvirheitä e-kirjassa on hiukan. 

Hiukan on runokirjassa liikaa.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Suom. Eila Pennanen

Tammi