Luin Tom Phillipsin kirjan ihmisten tekemistä mokista. Se oli hyvä. Siksi luin Phillipsin seuraavankin kirjan.
Tämä kirja kertoo valehtelemisesta tai totuuden välttelystä ihmiskunnan eri vaiheissa.
Se ei ole erityisen hyvä kirja. Varmaankin kustantaja on ensimmäisen teoksen hyvän vastaanoton jälkeen mennyt tyytymään tylsempiin juttuihin. Eipä siitä sen kummempaa, luin sen loppuun.
Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia
Tammi
Tiedätkö mitä on polyvesi? Entä mitä ovat N-säteet? Kuka on Thomas Midgley Junior?
Näihin kysymyksiin saat vastauksen luettuasi brittiläisen Tom Phillipsin kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken. Niiden lisäksi saat kuulla ison määrän erittäin mielenkiintoisia juttuja, joista et ole todennäköisesti kuullutkaan.
Mokaaminen on inhimillistä, me kaikki teemme niin. Toiset mokat ovat isompia kuin toiset. Phillips käyttää paljon tilaa hallitsijoihin ja sotiin, ja niin tietenkin tällaisen otsikon alla pitääkin. Paljon pahempaa munaamista ei ole kuin sodan aloittaminen. Ongelma josta Phillips ei kuitenkaan puhu on se, että juuri tuon mokan tekemällä pääsee historiankirjoihin. Ja se on epäilyksettä yksi niistä syistä, miksi Putin toimii niin kuin toimii. Kaikki tuntevat hänet nyt, ja sotimalla hän jää historiaan jykevämmin kuin sotimatta.
Mitä jos historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin kirjattaisiinkin vain ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat jotain, ja tekevät hyvää?
Tuo on tietysti jo olemassa, sitä kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Se on liian monille jotain vähempiarvoista kuin ”oikea” historia. Parempaa odotellessa lueskelemme uutisia, joissa Putin on taas päähenkilö.
No, on yksi vielä sotaakin pahempi munaamisen muoto. Se, kuinka huonosti olemme kohdelleet ainoaa kotiplaneettaamme. Siihen Phillips kirjan päättää, ja hyvä niin. Kuinka onnistumme pelastustöissä, sen aika näyttää.
Mutta sodat, hallitsijat ja ekokatastrofi ovat jokseenkin tylsää luettavaa. Siksi Phillipsin kirjan parasta antia ovat kertomukset vähän pienemmän tason mokista ja mokailijoista. Alussa mainittu Thomas Midgley Junior on sellainen.
Midgley ei ollut kemisti. Se ei estänyt häntä 1910-1920-luvuilla tutkimasta auton moottoreita vaivannutta nakutusta. Hän kokeili kaikenlaisia lisäaineita bensiinin sekaan lisättäväksi. Jodi oli ensimmäinen joka toimi, mutta se oli liian kallista. Sitten löytyi kaksi muuta nakutuksen estävää ainetta: lyijy ja etanoli. Etanolilla oli paljon etuja, muun muassa sen tekemisen helppous ja halpuus. Mutta etanolilla oli yksi haitta: sitä ei voinut patentoida. Lyijyn sen sijaan saattoi patentoida, ja silloin siitä sai rahaa, kolme senttiä per gallona. Niinpä koko maailma ajeli lyijybensiinillä, kunnes 70-luvulla havahduttiin ongelmiin. Jotka tietenkin olivat tiedossa koko ajan, mutta 70-luvulla niiden peittely ei enää onnistunut.
Lyijybensan keksimisen jälkeen Midgley tutki kylmälaitteita, jotka olivat tuolloin erittäin vaarallisia tai hankalia. Hän keksi freonin.
Näiden kahden keksinnön yhteisvaikutuksena pitkistä ajoreissuista tuli ilmastointilaitteilla varustetuilla suorituskykyisillä autoilla realistinen ja viihtyisä vaihtoehto. Ilmastointi levisi myös elokuvateattereihin ja kasvatti filmien suosiota ajanvietteenä 30-luvun lamakaudella. Voi sanoa, että Thomas Midgley keksi Los Angelesin, kaupungin joka pyörii autoilla ja ilmastoinnilla ja on elokuvabisneksen tyyssija.
Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken
Tammi
En tiennytkään että BookBeat osaa kertoa minulle kun sieltä etsimäni vielä ilmestymätön kirja ilmestyy. Nytpä tiedän, kätevää.
Huvitus on omenalajike. Se on kehitetty Huvituksen kartanossa Yläneellä. Huvituksen kartanon tytöt ei kerro omenoista, vaan tyttökodista, joka toimi tuossa samaisessa kartanossa 1943-1994. Kirjoittaja Jaana Skyttä ei tyttökodissa ole ollut, mutta hänen sisarensa Outi on. Siskonsa lisäksi Jaana Skyttä löysi haastateltaviksi kuusi tyttökodin kasvattia, ja aineistoa on löytynyt tutkimuksista ja arkistoista.
Tarinat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ne keskittyvät 60- ja 70-luvuille. Vielä silloin ajat olivat sellaiset, että esimerkiksi fyysiset rangaistukset eivät olleet tuomittavia, mutta homoseksuaalisuus sen sijaan oli. Niinpä tyttökodin toimintatavat olivat jokseenkin sadistiset nykypäivän näkökulmasta katsottuna.
Uusi tulija laitettiin pesemään portaita, ja ”työterapia” ei ollut terapiaa, vaan pelkästään työtä, jota kaikkien oli pakko tehdä, kuusi päivää viikossa. Toki tiukkaan aikatauluun pakottaminen varmaan teki hyvää syrjäytyneille nuorille, mutta aika lohdutonta meno tuolla oli. Käytössä oli pistejärjestelmä, jossa hyvistä teoista hiukan palkittiin, ja pahoista teoista vastaavasti menetettiin pisteitä. Nykynäkökulmasta pisteitä sai se, joka ei näkynyt. Aina jos osoitti elämän merkkejä, siitä rangaistiin. Kohtuuttoman suuresti ja useimmiten muiden nähden.
Skyttä kertoo paljon tyttöjen taustoista, ja niin pitääkin. Enimmäkseen tytöt ovat rikkinäisistä kodeista, usein alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsia. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta aika paljon niitä huonoja.
Kirjalle olisi suonut vielä pari editointikierrosta, se on hiukan sekava. Ja se eksyy usein aiheisiinsa, esimerkiksi kun puheeksi tulee tippuri, aletaan selostaa wikipediatyylisesti perusasioita tuosta taudista. Nämä jutut olisi voinut jättää pois ja antaa tyttöjen puheelle vielä enemmän tilaa.
Kirjan suurin ansio on se, että siitä näkee, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut parempaan päin. Skyttä ei sitä suoraan sano, mutta tämä johtopäätös on helppo tehdä. Jokainen opettaja tietää, että jos raivostuu luokassa, peli on menetetty, kokonaan. Huvituksessa raivostuminen oli jokapäiväinen toimintatapa.
Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt
Like
Colson Whiteheadista oli hetki sitten haastatteluja joka puolella, ja kovasti kehuivat. Kun kirja on vain parin klikkauksen päässä, se piti tietenkin lukea saman tien.
Huonekalukauppiaalla on kuitenkin myös varjopuoli. Serkkunsa Freddien takia hän joutuu mukaan alamaailman asioihin, hän välittää varastettua tavaraa eteenpäin. Pienesti, mutta kuitenkin. Sitten tulee isompia rötöksiä eteen, ja ongelmia niiden mukana. Arki on koko ajan kuitenkin läsnä Whiteheadin tarinoinnissa, ja se on hienoa. Ajankuvaa on, erittäin tarkkaakin, mutta sopivan pienesti annosteltuna.
Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee se, että kävelin noilla kulmilla kolme vuotta sitten. Niinhän aina on, läheisyys kiinnostaa. Siksi luen enimmäkseen suomalaista kaunokirjallisuutta.
Ja samaan hengenvetoon onkin ihmeteltävä, kuinka hienoa suomalainen kaunokirjallisuus on nimenomaan kaunokirjallisuutena. Englannin kielessä sama asia on vain fiction tai literature, kauneutta ei mainita ensinkään. Whiteheadin kielessä ei ole mitään erityistä siinä mielessä kuin vaikka Sillanpäällä tai Rimmisellä, ei sinne päinkään. Se on hyvää kieltä ja rakentaa maailmansa hienosti, mutta vielä täydemmän kaunokirjallisen nautinnon saan kotimaisen kirjallisuuden helmistä.
Jos olen väärässä, saa oikaista.
Colson Whitehead: Harlem Shuffle
Otava
Pari viikkoa sitten luin Esko Valtaojan viimeisimmäksi luulemani kirjan Avaruudesta, vuodelta 2020. Vähänpä tiesin, Valtaoja on tänä vuonnakin jo ehtinyt julkaista kirjan.
Kirjan nimi on Tiedonjano, ja siinä on selkeä idea ja rakenne. Valtaoja lukee pandemia-aikana kerran viikossa ilmestyvää Science-lehteä ja ihmettelee sitten tiedeartikkelien outoa maailmaa, ne kun valtaosin käsittelevät asioita joista Valtaoja tietää vähän.
Kuulostaa erikoiselta, mutta toimii erinomaisesti. Koska Valtaoja kirjoittaa hyvin, ja koska hän tapansa mukaan rönsyilee. Ja sitä paitsi Science-lehden lukeminen olisi hankalaa. Ja halvemmaksikin tämä tulee tällä tavalla meille satunnaisille lukijoille.
Kirjaa aloittaessa ärsyynnyin tietenkin siitä hybriksestä, joka luonnontieteilijöitä tuppaa vaivaamaan: luonnontieteet ovat vain yksi osa tiedettä, ei koko tiede. Toisin kuin useimmiten, Valtaoja kuitenkin tulee maininneeksi asian myöhemmin kirjassa. Kyllä me humanistitkin tiedettä teemme kun sille päälle satumme. Sama ilmenee taiteen puolella, liian usein taide typistetään merkitsemään vain kuvataidetta.
Mutta muuten kirja on oikein nautinnollinen piipahdus luonnontieteiden moninaiseen maailmaan. Aiheina ovat esimerkiksi päänsärky, merien tila, puiden kuvaaminen laserkeilauksella, kasvonilmeiden universaalit piirteet, myonit ja tuatara-lisko. Eli aivan mitä sattuu, ja sehän se on avartavaa se.
Esko Valtaoja: Tiedonjano. Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa
Ursa
Édouard Louisin Kuka tappoi isäni on lyhimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Se on vain 33 sivun mittainen, ja ensimmäinen miete onkin, miten sellaista voi fyysisenä esineenä kaupata.
Sähköisessä muodossa edellä mainittua ongelmaa ei ole, ja sähkökirjojen paras puoli onkin juuri se, että palvelun tarjoajan suositukset voivat yllättää. Ne tekevät niin aika usein.
Lyhyt teksti on painava. Ilmeisen omaelämäkerrallisesti (muuten tämä olisi outo) Louis pitää monologia isälleen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, ja monologissaan poika koittaa selvittää, mitä ja miksi on tapahtunut, muutamien muistojen kautta.
Keskeinen, toistuva muisto on sellainen, jossa poika tanssii ja laulaa isälleen tämän ystävien läsnäollessa. Hän hakee isänsä huomiota, mutta ei saa sitä. Syynä on, että poika esittää tyttöä, eikä isä voi sellaista sulattaa. Pojan tragedia on hänen homoseksuaalisuutensa. Tosin poika on löytänyt isästään nuoruusajan valokuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin.
Isän tragedia on äijyys. Hän on koko elämänsä toiminut niin kuin on ajatellut tosimiehen tekevän. Olematon koulutus vie hänet tehtaaseen ja köyhyyteen, ja viisikymppisenä hän on sekä fyysisesti että psyykkisesti ihmisraunio. Isän elämää voi kuvata kieltolausein: ei opiskelua, ei matkustelua, ei unelmien toteuttamista. Louis listaa kaikki poliitikot, joiden syytä isän surkeus on.
Joitakin hyviä muistoja on, ja lopussa toivo pilkahtaa. Isän ja pojan välillä on yhteys.
Hieno kirja, mutta myös huolestuttava. Sillä tämä teos on osa tämän ajan trendiä, jossa kaunokirjallisuus luopuu fiktiivisyysperustastaan: nykyään ihmeellisen suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta ”perustuu tositapahtumiin”, toisin sanoen kirjoittajan pitää itse olla osallinen kerrotusta tragediasta.
Siitä en tykkää.
Édouard Louis: Kuka tappoi isäni
Tammi
