Ei Pihkatapin tai Risaisen elämän veroinen

Antti Heikkinen on mainio kirjoittaja. Ensikosketukseni oli huikea Juice-elämäkerta Risainen elämä, ja esikoisromaani Pihkatappi oli varsinkin kieleltään oiva. Niinpä odotukset eivät olleet aivan matalalla kun löysin Mummo-romaanin BookBeatista. 

Se lähtee liikkeelle juuri niin kuin saatoin toivoa, kerrassaan lupsakalla jalalla ”Nytpä on minun mukava ropotella syntiä urakkatöinä, kerran on takuumies hoitanu seuraamukset edeltäkäsin. Tässä voipi nyt hyvin mielin ryypätä, hiplustella huorissa ja muksia setämiestä kirveellä ja hihkua, että laitetaanpa nämä sinne Jeesuksen vastakirjalle.” 

Vuorovedoin seurataan äitiä ja mummoa, ja koska luin kirjaa pätkissä, menin sekaisin. Ja siinä tullaan kirjan heikompaan puoleen: hahmoja on kovin paljon, liikaa pätkälukemiselle ainakin. Kirja kattaa pitkän aikavälin, enkä alussa edes tiennyt, ovatko mummo ja äiti eri vai sama henkilö. Tuo toki selvenee, mutta muuten kaksi aikatasoa tuntuvat olevan liian lähellä toisiaan, eikä iso hahmovalikoima mitenkään helpota tämän lukijan tilannetta. Kielikin tuntuu hiukan kuivuvan kokoon, panoksia ei riitä loppuun asti. 

Eletään jossain syrjäseudulla, mutta tapahtumat ovat usein varsin isoja, ja lopussa juonikuviot menevät mielestäni turhan mutkikkaiksi. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Risaisesta elämästä tai Pihkatapista, mutta kyllä tämä lukea silti kannattaa.

Antti Heikkinen: Mummo

WSOY

Mielensäpahoittaja rakastuu

Turun kirjamessujen bloggaritilaisuuden päätteeksi jokainen osallistuja sai ottaa mukaansa kassin, jossa oli kaksi satunnaista kirjauutuutta. Minulla kävi tuuri, sain uuden Mielensäpahoittajan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen messuja. 

Rakkaustarina ei ole sitä mitä Mielensäpahoittajalta osaisi odottaa. Kirjan aluksi vaikuttaakin siltä, että tässä kerrotaan päähenkilön ja Emännän tarina. Mutta ei, kyllä kyse on aivan uudesta henkilöstä, naisesta, joka astuu jäärän elämään. 

Aivan siirappiseksi Kyrö ei sentään hahmoaan taivuta, vaikka sinne päin kallelleen kuitenkin. Saimi on taiteilija, suunnilleen yhtä äkkiväärä kuin Mielensäpahoittaja, joten mainioita kohtauksia syntyy. Syntyy toki myös hiukan huonompia vitsejä, kuten S-kortin ja Eskortin väärinymmärtämisen toistelu.

Mutta ihan tuttua ja turvallista Mielensäpahoittajaa tämäkin kirja on, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

WSOY

Voiko vuonna 1962 kirjoitettu tarina olla ajankohtainen vuonna 2022?

Yksi lensi yli käenpesän on klassikko, etenkin elokuvana. Kumpikaan meistä ei ole nähnyt sitä. Niinpä ensimmäinen ajatus matkalla teatteri Akseliin oli, olisiko pitänyt katsoa. Pitäisikö juoni tuntea etukäteen? Vai meneekö ilta pilalle, jos tietää mitä tulee tapahtumaan?  

Oopperaan ei koskaan, siis ikinä, kannata mennä kylmiltään. Mitä paremmin tarinan tuntee, ja varsinkin mitä tutumpaa musiikki on, sitä enemmän oopperasta saa irti. Niinpä päädyin siihen, että kyllä juoni pitää teatterissakin tuntea, ja hätäpäissäni tankkasin Wikipediasta Käenpesän juonenkäänteet ennen näytelmän alkua. Koska vain silloin kykenee huomioihin siitä, mitä ohjaaja on milläkin asialla tarkoittanut, ja miksi tuo yksi tyyppi on juuri tuollainen alkukohtauksessa. 

Tyhjänpäiväisessä viihteessä ennalta tunteminen ei ole välttämätöntä, usein ei edes suotavaa. Ehkäpä raja menee siinä, että silloin kun erikseen lähtee kotoa johonkin, on syytä olla valmistautunut. Tästä saa olla eri mieltä, mutta asiaa kannattaa pohtia itse kunkin tykönään. 

Teatteri Akseli on usein tehnyt hyvää jälkeä, eikä nytkään totisesti tarvinnut pettyä. Kauno Takaraution ohjaus toimii. Se on hienosti rytmitettyä: vakavat ja kevyet kohtaukset vuorottelevat, nopeaa seuraa hidas ja päin vastoin. Ohjaajalle tyypillisesti mukana on muutama rohkea loikka, esimerkiksi liioittelevan toiston käyttö dialogissa, ja erityisesti ennen väliaikaa kuultu tilannekatsaus mielisairaanhoidon nykytilasta. Se meni reilusti ulkopuolelle näytelmän, mutta viimeinen, äärityly lause sekä pelasti patetialta että sitoi katsauksen näytelmän maailmaan. Hyvä. 

Erityismaininnan tässä näytelmässä ansaitsee roolitus. Näytelmässä on hyvin vahvoja karaktereita, ja Takarautio on onnistunut löytämään jokaiseen rooliin juuri sopivan tyypin. Jos Milos Formanilla oli suuria vaikeuksia löytää isokokoinen intiaani elokuvaan (intiaanit kun ovat useimmiten aika pienikokoisia, näin Wikipedia minua valisti), ei Turussakaan tuollaisia hahmoja tungokseksi asti liene. Henrik Heinonen on täysin uskottava Päällikön roolissa, samoin pääpukarit McMurphy (Jussi Virtanen) ja ylihoitaja Ratched (Liisa Saviluoto), ja Akseli Heikkilän Billy Bibbit on riipaisevan ahdistava. 

Tarina kertoo vain kahdesta asiasta: se kertoo mielisairaanhoidon julmuudesta 1960-luvulla, ja vielä enemmän se kertoo yksilön mielivallasta, siitä, kuinka yksittäinen pahantahtoinen henkilö, tässä tapauksessa ylihoitaja, voi valta-asemassa ollessaan saada aikaan valtavaa pahaa. 

Analogia tämän päivän suurimpaan kriisiin on ilmiselvä, eikä sitä peitellä. Putin mainitaan ääneen, selvin sanoin. Tällaista on ajaton taide: vuonna 1962 kirjoitettu tarina kertoo myös tästä päivästä. 

Yksi lensi yli käenpesän

Teatteri Akseli,

Ohjaus Kauno Takarautio

Kansan tajua laajentaen

BookBeatin suosituksista löytyi aivan tuore, vasta viikko sitten ilmestynyt kirja, joka näköjään kertoo jotain pitkästä iästä. Lieneekö hömppää vai mitä, se selviää vain yhdellä tavalla.

Ei ole hömppää tämä, ei ollenkaan. Kirjoittaja on molekyylibiologi, ja kun lukiessa tuli epäuskoinen hetki (voiko tuo muka olla totta!), pikainen googletus vahvisti, että kyllä, ihan oikeasta tieteestä on kyse.

Kirja ei siis tarjoa mitään ihmelääkkeitä pitkään elämään, ei edes listoja siitä, mitä pitäisi tehdä pysyäkseen hengissä pitempään. Tai toki siellä mainitaan tupakoinnin ja alkoholin välttäminen, liikunta ja sen sellaiset, mutta enimmäkseen käydään läpi sitä, millaista tieteellinen tutkimus tästä aiheesta on juuri tällä hetkellä. 

Ja sehän on erittäin mielenkiintoista. Brendborg kirjoittaa oikein hyvin, kansantajuisesti mutta tuota kansan tajua laajentaen. Jänniä faktoja on tarjolla yllin kyllin. 

Hummerit eivät heikkene vanhetessaan, eikä niiden hedelmällisyys laske iän myötä. Ne vain jatkavat kasvamistaan, ilman vanhuuden alamäkeä. Kirjan otsikon meduusa, Turritopsis dohrnii, voi muuttaa itsensä lapseksi jälleen. Eikö olisi hienoa, jos sinäkin voisit työpaikalla stressiä kohdatessasi muuntaa itsesi lapseksi ja alkaa uudestaan alusta? No joo, ehkä ei sittenkään.

Hormeesi oli minulle tuntematon termi (ja kyllä, tarkistin Wikipediasta ettei Brendborg vedätä minua). Se on kirjan ehkä keskeisin asia. Hormeesi on ilmiö, jossa kohtuullinen rasitus tai stressi on hyväksi. Esimerkiksi puu tarvitsee tuulta kasvaakseen vahvaksi, ja samalla lailla me ihmiset tarvitsemme koettelemuksia: liikuntaa, kasviksia (jotka yrittävät taistella meitä vastaan kemiallisesti), kylmäaltistusta ja sen sellaista. Ja hormeesi vieläpä saa aikaan laajan vastustuskyvyn, ei pelkästään sille stressitekijälle, jolle milloinkin altistumme. Henkinen hormeesi on vähintään yhtä tärkeää kuin ruumiillinen. 

Erilaisten kemiallisten aineiden vaikutuksia ikääntymiseen pohditaan paljon. Eräs anti-aging aine on spermiidi, jota saa muualtakin kuin siitä ennalta-arvattavimmasta lähteestä.

Verenluovuttajat elävät pitempään, sanoo Brendborg. Sehän sopii, kävin juuri muutama viikko sitten ensimmäistä kertaa luovuttamassa. Odotan jo seuraavaa kertaa.

Vähäinen kalorimäärä on monissa tutkimuksissa yhdistetty pitkään ikään, ja nimenomaan paaston muodossa. Niinpä ei ole yllätys, että oikeastaan kaikissa uskonnoissa paasto on osa harjoitusta.

Tämä kirja kannattaa lukea, jos on kiinnostunut ihmisestä, eli itsestään. Sellaisiahan kaikki hyvät kirjat ovat: ne kertovat minusta. 

Ja sinusta.

Nicklas Brendborg: Iätön meduusa ja ikuisen nuoruuden ihme. Mitä tiede kertoo meille pitkästä iästä.

Gummerus

Yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea

Huomasin kyllä Hotakaisen uuden kirjan ilmestyneen, mutta unohdin sen. Onneksi törmäsin siihen, missäpä muualla kuin BookBeatin suosituksissa. 

Tämä kirja ei ole hauska juuri millään lailla, tässä on vain Hotakaisen tylyä puolta. Päähenkilö on Maria, joka on kasvanut sijaisperheessä. Biologiset vanhemmat kuuluivat huono-osaisiin, sijaisperhe sen sijaan on erittäinkin hyväosainen sähköautoineen ja kulttuuriharrastuksineen. Maria kokee luokkaeron aiheuttamaa ulkopuolisuutta, ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Ensin hän kostaa häntä teininä kuvanneelle maanviljelijälle, sitten sijaisvanhemmilleen. Sen jälkeen alkaa varsinainen odysseia, jossa Maria kaappaa kolme ihmistä hylätylle huoltoasemalle, laittaa heidät tunnustamaan syntinsä ja lukee heille tuomionsa. 

Eli perusteiltaan aika lailla sama tarina kuin Annie Ernaux’n Isästä-kirjassa, jonka juuri luin. Ja josta en pitänyt juurikaan. Hotakainen tekee saman asian todella paljon paremmin: näytä, älä kerro. Siinä tärkein kirjailijan ohjeista. Nämä kaksi kirjaa ovat erinomainen esimerkkipari kuvaamaan tuota ohjetta ja sen aikaansaamia eroja kirjallisuudessa. Hotakainen näyttää, Ernaux kertoo. 

Vaikka Opetuslapsi on kaappaustarina ja muistuttaa jännitystarinaa, se ei ole sellainen. Vaikka lukija haluaa tietää, kuinka kaappaus päättyy, Hotakainen pitää huolen siitä, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Tämä on lukuohje: älä lue tätä jännitystarinana, vaan nautiskele siitä kielestä ja niistä ajatuksista, joita Hotakainen matkan varrella sinulle tarjoilee. Perussävy on raamatullinen, onhan Maria astunut omalla tavallaan Jumalan saappaisiin.

Parempiosaisuutta määritellään pitkin matkaa herkullisesti: ”He ovat omilla ansioillaan ja kohtuullisella ahkeruudella saavuttaneet aseman, jossa he ovat voineet istua tanskalaisille tuoleille pohtimaan, että vihreät vai valkoiset verhot, kaksi vai kolme lasta, kenties sijaislapsi, sen jälkeen koira, punainen vai valkoinen auto, kenties mattamusta - - tofu vai seitan, Malediivit vai Thaimaa, klassisen musiikin kausikortti vai pergolan uudet tuolit, hybridi vai täyssähkö - -”

Purjehdus on eräs parempiosaisuuden huipentumista: ”Meren suuruus siirtyy ihmiseen, ja ihminen alkaa puhua valaiden kielellä. Samoin käy vuorikiipeilijöille.”

Kirjallisuuden katoamisesta kirjailija on tietenkin huolissaan: ”Tätä on nykyaikainen kulttuuriantropologia, liikkuvan kuvan ja äänen magiaa, kirjoitettuun sanaan ei kukaan enää usko, ja vaikka uskoisikin, yli kahta sivua ei kukaan jaksa lukea.”

Onhan siellä huumoriakin, koko ajan, mutta useimmiten enemmän piilossa kuin tässä: ”Hän on kuin yksi niistä tuhansista kantrilaulajista, jotka saavat jokaisen ryyppyreissun kuulostamaan heitä syvästi kasvattaneelta irtiotolta.”

Viisauksia tulee pitkin matkaa, lopulta ollaan perimmäisyyksien äärellä, vaikka ironian kautta: ”Tärkeintä juuri nyt on yhteys, itse asiassa yhteys on aina tärkein asia. Jos ihmiset eivät koe yhteyttä mihinkään eivätkä kehenkään, olemme merkittävissä vaikeuksissa. - - Omat ajatukset voivat olla kamalia, kun kukaan ei ole niitä jakamassa. Omia ajatuksia on syytä ulkoiluttaa, testata niitä muiden ihmisten kanssa.”

Kari Hotakainen: Opetuslapsi

Siltala

Tekniikan maailmasta kylmään ammeeseen

Yön pimeinä tunteina selailin Tekniikan maaailman ilmaisartikkeleita. Yhdessä puhuttiin siitä kuinka ihmiset ovat sairaampia kuin koskaan, ja että apu voisi löytyä meistä itsestämme. Hiukan huuhaalta haiskahtaa, mutta jatkoin lukemista. Kirjoittaja oli lukenut Scott Carneyn kirjan Kaikki mikä ei tapa, joka kertoo Wim Hofista, hollantilaisesta jäämiehestä. Seuraavaksi piti katsoa, löytyisikö kirja BookBeatista. Löytyihän se. 

Wim Hof on guru, josta kai kaikki ovat jossain yhteydessä kuulleet. Hän on sukeltanut pitkiä matkoja jään alla, viettänyt jäihin upotettuna puolitoista tuntia, kiivennyt pakkasviimaisille vuorille pelkissä shortseissa. Hän pystyy tekemään näin, koska hän sanoo kykenevänsä kontrolloimaan verenkiertoaan: hän pystyy pysäyttämään ääreisverenkierron ja siis keskittämään veret ja lämmön ydinelinten käyttöön. Ja kaiken lisäksi häneen istutetut bakteeritkaan eivät sairastuta häntä. 

Melkoinen supermies. 

Hof haluaa levittää ideoitaan, ja hänen metodiaan voi kuka tahansa opiskella. Siihen kuuluu kolme kohtaa: hyperventiloiva hengittäminen, kylmäaltistukset ja sitoutuminen. Mikään ei vaikuta äkkiseltään hirveän vaikealta, mutta uskoako niihin? 

Carney on journalisti, ja hänen alkuperäinen ideansa oli todistaa Hofin touhu huuhaaksi. Mutta niin ei käynyt, vaan hänestä tuli Hofin opetuslapsi, ja Carney osallistuu erilaisiin äärikilpailuihin ja kiipeää lopulta Hofin kanssa ennätysajassa Kilimanjarolle, enimmäkseen ilman paitaa. Syntyy kirjan verran huikeita tarinoita, viihdyttävää luettavaa tämä on kannesta kanteen. Mutta tavalliselle tallaajalle tässä mennään kyllä aika paljonkin liiaksi ekstremismin puolelle. Uskoo ken haluaa. 

Koska olen avannossa käynyt aika monta kertaa, kylmäaltistus ei ole aivan vierasta. Minulle kirjan parasta antia olikin se, että tajusin, että meillä on kotona kylpyamme. Sen helpompaa kylmäaltistuspaikkaa ei ole, joten laskin ammeen täyteen niin kylmää vettä kuin hanasta tuli. Kylpyhuoneessa hengitys on aika paljon helpompi tasata kuin pimeässä meressä, joten ensimmäistä kertaa saatoin viettää kylmässä vedessä niin paljon aikaa että pystyi olemaan siellä aivan rauhassa, ilman hengen haukkomista. 

Aion jatkaa. Näinä aikoina kun lämpimän veden käyttöä pitäisi vähentää, kylmäaltistukselle on monta hyvää syytä. 

Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa

Suom. Teija Hartikainen

Aula & co