Viime vuonna luin kaikki Pentinkulman päivien esikoiskirjat, olinhan itse yksi seminaarilaisista. Siinä sai erinomaisen käsityksen kotimaisen kirjallisuuden tilasta. Tämänvuotisista en varmaan ehdi lukea kaikkia, mutta ainakin yhden luin.
Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni sanoo takakannessa näin: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Yritys uhkaa kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun kirjoittamisesta käynnistynyt itsetutkiskelun kierre on peittää alleen kaiken muun.”
Joel Haahtela kirjoitti taannoin Parnassossa ansiokkaasti, kuinka nykykirjallisuus pyörii kirjoittajien traumojen ympärillä. Tässä kirjassa trauma mainitaan jo alussa, ja silloin huokaisen. Taasko tätä? Onneksi Lahtinen kirjoittaa, että ”en itsekään tiedä mikä minun traumani on”.
”Kaikki on irrallista ja ilman jatkuvuuden tai yhteyden tunnetta. Siksi kai mun tekstitkin on sellaisia.” Kyllä, tämä on fragmentaarinen romaani, mutta sitä ei kannata pelästyä. On kokoelma novelleja, ja sitten on novelleja kommentoivia päiväkirjamerkintöjä. Niiden seuraaminen on aivan helppoa, ja kirjaa lukee ilokseen. Se vetää hyvin.
”Dinosaureeni on kaikkiruokainen peto.”
Esikoisromaani kertoo esikoisromaanin kirjoittamisesta, teksti kommentoi itseään. Ja esikoisromaani kertoo tietenkin siitä, miten minusta tuli minä. Lähtökohta on siis äärimmäisen kulunut, mutta Lahtinen taikoo tekstinsä siitä huolimatta elämään.
Päähenkilö on Jussi, jonka isäsuhde on keskiössä. Isä on säätäjä ja rikollinen, luuseri kaikin tavoin. Jussin elämässä isä on läsnä enemmän ajatuksissa kuin reaalimaailmassa.
Kirjan onnistuminen paikantuu kahtaalle. Ensinnäkin fokus on kohdallaan: isän ja pojan suhde pysyy keskiössä koko ajan. Ja toinen onnistuminen on se, että rytmi toimii. Hienoja lauseita ja viisaita ajatuksia on paljon, niiden välissä arkista ja löysempää. Niin kuin pitää.
Vähän väliä päähenkilö Jussi puhuu ahdistuksestaan ja maailmantuskastaan, siitä en aivan saa kiinni. Ahdistus ei nimittäin näy juuri missään, traumasta puhuminenkin tuntuu vain siltä että on muotia sanoa niin.
Tämä on traumamaininnoistaan huolimatta hyvä kirja.
Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni
Aula & co