Ramones ja Alban Berg

Pekka Seppäsen Nyman ilmestyi pari vuotta sitten.
Luin arvosteluja ja kiinnostuin kirjasta.
Unohdin koko homman.
Elisa Kirja antoi minulle synttärilahjaksi kirjan.
Se on Nyman.
Se on hyvä.

Kirjan idea on hauska. Kekkonen ei kuollutkaan, vaan muutti Nyman-nimisenä New Yorkiin, koska Suomessa ei sillä naamalla pysty tuntemattomana elämään. Minähenkilön nimi on Pekka Seppänen, ja hän törmää Kekkoseen sattumalta tämän hautajaisissa, jossa Seppänen on laulamassa YL:n riveissä. Erikoinen suhde jatkuu vuosikymmeniä. Kekkonen tarvitsee haamukirjoittajaa, Seppästä kiinnostaa tämä kummallinen mies, joka kerää tölkkejä puistoista ja riisuu jengiläisiä aseista.

Se, että kirjan idea on hauska, ei tarkoita että kirja olisi hauska. Nymanissa käydään läpi 1970-luvun politiikkaa ja Seppäsen nuoruusvuosia, ilmeisen omaelämäkerrallisin menoin. Tasoja on kolme: Kekkosen kirjeet, Seppäsen nuoruusmuistot ja nykypäivän kohtaamiset. Enimmäkseen ne eivät naurata, ankeaahan kaikki 70-luvulla oli, ja syynä oli joko Neuvostoliitto tai muistelijan epävarmat nuoruusvuodet. 60-luvulla syntyneelle niin kuin minä Nyman tarjoaa kuitenkin kiinnostavia juttuja ja ajankuvaa.

Seppänen on ollut Talouselämän päätoimittaja, ja harrastelijamuusikkona hän on toiminut sekä kevyen että klassisen musiikin parissa. Ja nämä hän on suoraan siirtänyt romaaninsa aineksiksi. Seppänen kirjoittaa musiikista poikkeuksellisen asiantuntevasti, ja selvää on, että jos sama ihminen haltioituu sekä Ramonesista että Alban Bergistä, hänen täytyy olla hyvä ihminen.

Ja sen verran liikuttava Nyman oli, että minä liikahdin Kekkosen haudalle, en ole siellä ennen käynyt.

Pekka Seppänen: Nyman
Otava

Miksi elämäntaito-oppaita luetaan

Kierrän yleensä kaikenlaiset elämäntaito-oppaat kaukaa. Luin Elizabeth Gilbertin Big Magicin, koska sitä minulle suositeltiin ja olen kiltti ihminen.

Big Magicin ydinsanoma on sanottu sen alaotsikossa: kirja pyrkii rohkaisemaan luovaan elämään. Se voi tarkoittaa taiteen tai viihteen luomista, mutta myös ylipäätään rohkeampia elämänvalintoja, uuden harrastuksen aloittamista tai sen sellaista.

En tunne nyt kirjan luettuani viisastuneeni yhtään, mutta muistan taas miksi näitä luetaan. Lukemiseen menee monta tuntia, eikä ole yhtään huono asia pysähtyä miettimään omaa elämäänsä muutamaksi tunniksi silloin tällöin. Lopputuloksena voi olla rohkeus käyttää aikansa jatkossa muuhun kuin elämäntaito-oppaiden lukemiseen, ja sekin kaiketi sopii Gilbertin ajatuksiin.

Elizabeth Gilbert: Big Magic. Uskalla elää luovasti
Suom. Kersti Juva
Gummerus

Kokeneen kirjoittajan kokemuksia

Olen lukenut muutamia Antti Tuurin kirjoja viime vuosina, ja erityisesti Ikitie teki lähtemättömän vaikutuksen.

Kuinka kirjoitan romaanin ei ole kirjoitusopas, vaan siinä Tuuri kertoilee omien teostensa ideoiden synnystä ja taustatöistä ja itse kirjoitusprosessistakin. Tuuri kierrättää tekstiään, samoja juttuja on ollut jo ainakin Ameriikan raitilla -kirjassa.

Mutta ei se mitään, Tuurin jutut ovat mielenkiintoisia. Hän on tehnyt pitkiä matkoja romaaniensa tapahtumapaikoille ja kahlannut paikallisia kirjastoja ympäri maailmaa. Pitkään kirjalliseen uraan mahtuu tapahtumia ja sattumuksia, niistä on kiva lukea. Tuuri kirjoittaa myös lapsuuden kokemuksistaan, siitä kuinka heräsi kirjallisuuteen. Tai siitä, mikä romaani hänen mielestään on. Ideat tulevat usein vastaan sattumalta, tai sitten vanhat ideat poikivat uusia, Tuurillahan monet kirjat liittyvät toisiinsa.

Olennaisin huomio löytyy Hannu Mäkelän antamasta palautteesta Tuurin ensimmäiseen käsikirjoitukseen: romaanissa tulee olla "lukemiseen pakottava näkemys, hahmo". Tätä Tuuri sitten alkoi jahdata, onnistuneesti. Ernest Hemingwaylta tulee vaatimus yksinkertaisista ja tosista lauseista, sellaisista hyvä kirjallisuus syntyy. Samaa ideaa ovat myös esimerkiksi Veijo Meri ja Petri Tamminen tähdentäneet.

Muita käyttökelpoisia ohjeita tulee myös, esimerkiksi repliikeistä. "Kirjoitettu repliikki ei saa näyttää kirjoitetulta, mutta ei se myöskään saa olla sanotun repliikin kopio. Se on jotain siltä väliltä, ja sillä täytyy aina olla jokin tarinaa eteenpäin vievä merkitys." Siihen kun vielä lisää Claes Anderssonin huomion, niin dialogin kirjoittamiseen on jo aika hyvät eväät: "Dialogin jännite syntyy ihmisten välisestä valtataistelusta. Suhde on alituisesti määritettävä uudestaan. Dialogissa joko kielletään toisen käsitys omasta asemastaan tai se vahvistetaan." (Claes Andersson: Luova mieli. Kirjapaja 2002)

Siitä sitten vaan kirjoittamaan.

Antti Tuuri: Kuinka kirjoitan romaanin
Art House

Yksityisestä yleiseen, pienestä suureen

Suomalainen Plus -sähkökirjasovellus lähetti tutustumistarjouksensa erinomaiseen kohtaan: Johanna Venhon Ensimmäinen nainen on kirjastoissa hillittömän pitkän jonon takana ja BookBeatissa vain äänikirjana. Tällaiseen tekstiin äänikirja sopii mielestäni erittäin huonosti, joten Suomalaisen sovellus pääsi heti käyttöön.




Ensimmäinen nainen oli viime syksyn Finlandia-ehdokkaana. "Tarina on kerrottu uskottavasti, herkästi ja kauniilla kielellä", perusteli valintalautakunta. Oikeata kaunokirjallisuutta siis, kunnianhimoista ja kiinnostavaa.

Kirja kertoo Sylvi Kekkosesta, naisesta ja kirjailijasta järkälemäisen presidentin rinnalla ja varjossa. Pinnalla ei tapahdu juuri mitään: Sylvi ajaa Minillään elokuussa 1966 Tamminiemestä kesämökille Katermaan, saunoo, ui, nukkuu, kävelee, aikoo polttaa päiväkirjansa. Palaa muutaman päivän jälkeen takaisin Tamminiemeen.

Pinnan alla Sylvi pohtii elämäänsä, tekemiään valintoja ja niiden merkitystä. Naiseutta, väheksymistä, vanhemmuutta, omaa kirjailijuuttaan, jaksamistaan. Yksinäisten ajatusten peilinä toimii paria kuukautta aiemmin menehtynyt ystävä, kirjailija Marja-Liisa Vartio. Ulkopuolelta Sylviä katsoo toinen ystävä, kuvanveistäjä Essi Renvall.

Venhon teoksessa on kaikki kohdallaan: kieli on huikean kaunista ja vivahteikasta, ja yksityisestä noustaan yleiseen. Sylvin pohdinnat koskettavat ketä tahansa lukijaa ja laittavat lukijan tekemään samaa kuin Sylvi: pohtimaan, millaisia valintoja ihmiselämään mahtuu, ja miltä vanheneminen voi tuntua. Tekstissä kaikki pysyy hienosti pienenä ja fokusoituna: vaikka asiat ovat suuria, ne esitetään pienen kautta, tiiviinä, harhailematta, rönsyt karsien. Ajankuva on huolellista ja sopivan niukasti annosteltua.

Tekstissä on myös yksi postmoderni silmänisku lukijalle: kun lukijalle esitetään ote Marja-Liisa Vartion kirjoittamasta arviosta Sylvi Kekkosen kirjasta, esitellään itse asiassa Ensimmäinen nainen:
"Tässä teoksessa ei ole kysymys mistään tavanomaisista elämäkerrallisista tapahtumista, niin sanottua juonta siinä ei ole. Sen sijaan siinä tapahtuu jotain paljon merkittävämpää ja arvokkaampaa: tapahtuu se mikä sanoille tapahtuu, kun ne muuttuvat runoudeksi."

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen
WSOY

Opettajantyön haasteet

Frank McCourt nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Seitsemännen portaan enkeli. Uskon lukeneeni sen parikymmentä vuotta sitten, mutta koska blogia en vielä silloin kirjoittanut, ei minulla ole mitään mahdollisuuksia kumota tai vahvistaa uskoani.

Seitsemännen portaan enkeli kertoi kirjailijan rutiköyhästä lapsuudesta. Amerikan ihmemaassa on suoraa jatkoa: tarina alkaa siitä, kun 19-vuotias Frank saapuu vuonna 1949 New Yorkiin, jossa hän on syntynyt mutta muuttanut Irlantiin lapsena.

Alku on toivoa täynnä, mutta tietenkin hankala. Elokuvateatterissa ei saa syödä, tyttöjä huonohampainen ja -silmäinen nuorukainen ei kiinnosta, ja tarjolla on vain toinen toistaan huonompia töitä. Frank päätyy kuitenkin naimisiin ja luovan kirjallisuuden opettajaksi Manhattanille Stuyvesant High Schooliin.

Kirja on erinomainen. Sen teksti vetää hienosti, ja rytmitys on kohdallaan, enimmäkseen tarinoita ja sattumuksia viedään eteenpäin nopeasti, mutta välillä pysähdytään ihan pienten asioiden ääreen. Juhani Lindholmin suomennos on mainio. Kuvaus opettajantyön haasteista väistelee taiten kliseet, joihin tuossa kohdin olisi ollut helppo sortua. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin miljöö, Manhattan on jokaiselle tuttu ainakin jollain lailla. Ja koska itse kävelin noita samoja katuja tasan vuosi sitten, kirja eteni käsissäni harvinaisen joutuisasti.

Kirja päättyy McCourtin vanhempien kuolemaan. Wikipedia kertoo, että McCourt ehti kirjoittaa kolmannenkin kirjan Liitupölyä. Ehkäpä sekin kannattaisi lukea.

Frank McCourt: Amerikan ihmemaassa
Suom. Juhani Lindholm
Suuri Suomalainen Kirjakerho

Romantiikkaa 2000-luvulla

Sömnön takakannessa lainataa Suomen Kuvalehden kritiikkiä, jossa Heikki Kännöä luonnehditaan "täysin omalaatuiseksi kertojaksi suomalaisessa nykykirjallisuudessa".

Se on ytimekkäästi sanottu. Suuri osa suomalaisesta nykykirjallisuudesta on realistista, se kertoo tavallisista ihmisistä, arkisista asioista, pienistä sattumuksista. Sellaisia minäkin enimmäkseen tykkään lukea, ja koska olemme tavallisia ihmisiä, ei ole mikään ihme että suuri osa kirjallisuudesta on sellaista kuin se on.

Mutta Kännö on ihan toista maata. Hänen kerrontansa on äärimmäisen vuolasta ja runsasta, kuin Mahlerin sinfonia. Ei lauseiden tasolla ollenkaan, mutta tarinoiden. Kun uusi luku alkaa, hypätään yleensä uuteen aikaan ja paikkaan, ja monesti myös uusiin ihmisiin. Ollaan Ruotsin saaristossa, Wienissä, Afrikassa ja ties missä. Natseja paetaan, istutaan kalliolla, pohditaan taiteen olemusta. Unenomaiset jaksot ovat tavallisia, mystiikka ja myytit tärkeä osa tarinaa.

Luin kirjaa pitkään, ja jossain kohtaa pelkäsin pudonneeni kyydistä: en muistanut enää, mitä kaikkea olikaan tapahtunut. Mutta sitten päätin, etten välitä moisesta, ja kas, sehän toimi ihan hyvin. Kyllä se päälinja sieltä silti hahmottuu. Kaiken keskellä on Werner H. Berger, tukholmalainen kuvataiteilija, jonka elämäkertaa kertoja Isak Severin kirjoittaa. Bergerin sukutaustaa selvitetään välillä niin kaukaa, että lukija on ihmeissään. Totesin, että parhaiten pysyn kyydissä kun en liikoja kysele, annan Sömnön vain viedä. Ja hienostihan se vei.

Kännö on minun silmissäni ensisijaisesti romantikko. Se näkyy konkreettisesti siinä, että romantiikan ajan kirjailijat ja säveltäjät ovat mukana tarinassa, sekä tekstilainoina että romaanihahmoina, Nietsche ja Wagner etunenässä. Romantiikan henki tulee myös mieleen siitä, että kaikki tavallinen ja arkinen loistaa poissaolollaan: kukaan ei käy töissä, taiteilemiseen riittää aikaa, eikä silti tule nälkä eikä vilu. Hahmot ovat etuoikeutettua väkeä, älykkäitä ja oikullisia. Eikä Suomeen ole mitään kytköksiä. Kaikki tämä on täydellisen epäajanmukaista ja siksi kovin kiehtovaa, siksi Kännö on helmi kirjailijoidemme joukossa.

Heikki Kännö: Sömnö
Sammakko