Kirja sinusta, minusta ja Porschesta

Saara Turusen Rakkaudenhirviö oli oiva opus, ja sen jälkeen Turunen on ollut useinkin otsikoissa, kun teos sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Tuore Sivuhenkilö kertoo kuulemma siitä, miltä esikoisteoksen kritiikki kirjailijasta tuntui. Mielenkiintoista.

On asioita, joista ei pitäisi kirjoittaa, kuten kirjoittamisesta. Eikä saisi olla liian yksiviivainen. Eikä ole kohteliasta valittaa. Mutta Saara Turunen ei välitä näistä ohjeista yhtään, kirjoittaa vain, siitä kuinka ahdistuneeksi itsensä tuntee kritiikkien ja kirjoittamisen ja yksinäisyyden keskellä. Elämä on toisaalla, eikä iloa löydy oikein mistään.

Katariina Sourin Saranasta kirjoitin taannoin, että se edustaa ärsyttävää vinkuiitakirjallisuutta, jossa kirjoittaja diagnosoi itsensä mieleltään vialliseksi ja valittaa sitten sitä, kunnes löytää ratkaisun. Aihe kirvoitti keskustelua puoleen ja toiseen, tässä blogissa ja muualla.

Vaikka Sivuhenkilössäkin minäkertoja valittaa koko ajan ahdistustaan ja sivullisuuttaan, siinä ei ole ollenkaan vinkuiitameininkiä. Kahdesta syystä. Ensinnäkin Turusen kertoja ei pyri valittamisellaan mihinkään, ainakaan korottamaan itseään erikoiseksi tai erityiseksi. Tämä ero on pieni, mutta oleellinen.

Toinen syy on se, että Sourin teoksen kirjalliset ansiot eivät ole kummoiset. Turunen kirjoittaa hyvin, luonnikaasti ja sujuvasti. Sivuhenkilö ei ole sillä tavalla kaunokirjallinen, että siinä olisi erityisen kauniita tai viisaita lauseita, joita voisi siteerata esimerkiksi tässä. Mutta se herättää itseään suurempia ajatuksia, ja sellaista on tapana kutsua taiteeksi. Lisäksi se on yhtenäinen, siinä on taidokkaasti sijoiteltuja symboleja ja esineitä. Ja tietenkin siinä on rehellinen tirkistelyn maku, joka ei lisää sen taiteellista arvoa mutta houkuttelee lukijoita luokseen.

Parasta on kuitenkin se, että päähenkilön tunnemaailmaan on kenen tahansa helppo eläytyä. Jokaisella on samanlaisia sivullisuuden tunteita, ja someaikana tuollaiset tunteet ovat koko ajan lisääntymään päin. Tämä teos kertoo minusta, ja sinusta. Siksi Sivuhenkilö on komea ja tärkeä teos, lohdullinenkin.

Teoksen feminismi kiteytyy tahattomasti yhteen sanaan. Minäkertoja pohtii naiskirjalilijoiden puuttumista kirjallisuuden kaanonista ja sukupuoliroolien ahtautta ylipäätään. Miesten maailma tulee sitten lähelle minäkertojaa hänen siskonsa lasten mukana, kun pojat leikkivät autoleikkejään. Koko teoksen ainoa painovirhe on Porsche-sanassa, joka on väärin kirjoitettu. Ei ole automiehet päässeet tätä kirjaa oikolukemaan.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi

Paha syntyy idealismista ja uskosta

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu oli vakuuttava, ja se rohmusi useita palkintoja. Siksi Synninkantajatkin piti lukea.

Synninkantajat kertoo samasta aiheesta kuin Taivaslaulu, uskon vääntymisestä hyvästä pahaan, siitä, kuinka kieroon voi ihminen mennä tavoitellessaan taivaita. Jos uutisia haluaa lukea sillä silmällä, maailma on juuri tämän sortin pahuutta väärällään, ollut aina. Uskonnot sytyttävät sotia, papeista ja vaikka uskovaisista opettajista on perverssejä löytynyt kautta aikojen, Rauhalan aihe koskettaa ketä tahansa. "Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko."

Päähenkilöitä on neljä, ja lukijaystävällisesti heidät asemoidaan heti alussa, sivulla 16. Koska lukemiseni venyi useamman viikon mittaan, jouduin palaamaan tuolle sivulle usein. Taisto on pappa, Aliisa on mummi, Auroora on täti ja Aaron on poika. Taisto saarnaa ja tuomitsee, ja näihin pöyristyttäviin tuomioihin ja nöyryytyksiin ja poissulkemisiin mennään konkreettisesti Rauhanyhdistyksen pöytäkirjojen kautta. Miehet ovat vallanhimoissaan pahoja ja kovia, naiset pehmeämpiä ja parempia - tätä ikiaikaista asetelmaa nykypolvi pyrkii rikkomaan.

Mutta ei pöytäkirjoilla hyvää kaunokirjallisuutta synnytetä, vaan upealla kielellä. Kuten Taivaslaulussa jo kävi ilmi, Rauhala on huikean hyvä kirjoittaja. Synninkantajien kieli on äärimmäisen kaunista ja elävää, ja hyvin usein se kiinnittyy luontoon, kasveihin ja lintuihin.

Rakenne ei ole yhtä kevyt kuin Taivaslaulussa, jonka parin sivun mittaiset luvut kulkivat vitkaan, mutta eipä ole vikaa tässäkään formaatissa, hiukan pidemmissä luvuissa. Muodinmukaisuuksia on kaksi: realismista hypätään hetkittäin ulos (niin kuin vaikka Kissani Jugoslaviassa), ja kaikki dialogi on naamioitu leipätekstiksi ikään kuin dialogissa olisi jotain pahaa.

Viisaita ja kauniita lauseita löytyy paljon. "Omien juurien ja henkisen perinteen tunteminen auttoi ymmärtämään ihmisiä ja tapoja kaikkialla." Tarkkoja huomioita niin ikään: "Hyvät sakset erotti kuuntelemalla. Ääni ei nirskunut ikävästi terien juuressa vaan kahahti ihanasti koko pituudelta terien kärkeen asti." Taisto-papan maailmassa luonto on tärkein, "vaimo on apu ja lapset lainaa, valta ja viisauskin vaipuvat unholaan, niin on Jumala hyväksi nähnyt, jotta kaipuu iankaikkiseen hyvään ei katoa." Taisto luki nuorempana muutaman romaanin mutta lopetti sitten, ja "se on ollut elämäni paras päätös."

Kritiikinkin Rauhala on kirjoittanut teokseen valmiiksi: kirjailijan alter ego tai kommentaattori kirjoittaa "Matkakertomusta", jossa pohdiskellaan tekstin mahdollisia heikkouksia kirjoittajakurssin näkökulmasta. "Henkilöhahmot ovat ohuita, heidät nähdään vain aiheen kautta. Lapsi puhuu aikuisten ajatuksia eikä ole läsnä hetkessä." Ensimmäinen ei pidä paikkaansa, jälkimmäinen on totta, mutta se ei haittaa.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus

Miksi luen mieluiten kaunoa

Luen kovin vähän elämäkertoja, ja omaelämäkerroista en edes muista koska olisin viimeksi lukenut. Siksikin oli hauskaa saada lahjaksi Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin tuore teos.

Iron Maiden on ollut keskeinen osa kasvuprosessiani ihmisenkaltaiseksi. The Number of the Beast viittoi minulle teini-iän musiikillista suuntaa, ja lukioaikoina 80-luvulla muistan ottaneeni päiväunia niin, että Maiden soi stereoissa. Lujaa. Korvat soivat edelleen.

Mielenkiintoa Dickinsoniin lisäsi kymmenisen vuotta ostamani Blu-ray-elokuva Flight 666, jolla keikkataltiointien lomassa seurataan bändin lentelyä jumbojetillä, jota laulaja kipparoi.

Lisäksi Dickinson tunnetaan mm. kansainvälisen tason miekkailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Ei ihan huono esikuva siis, mielestäni elämän mielekkyys piilee juuri moisessa useaan suuntaan sohimisessa.

Kirja kertoo kaikesta tästä: Dickinsonin lapsuudesta, opiskelusta yliopistossa, bändikuvioista Samsonista Maideniin ja soolouralle ja takaisin, lentämisestä ja sen sellaisesta. Dickinsonin kynä luistaa, ja opus on nopeasti luettu. Suomentajia on kolme (!?), ja suomennos toimii komeasti. Et tarvitse Maiden-päiväunilla maustettua menneisyyttä voidaksesi nauttia tästä kirjasta.

Itsetehostusta ei tekstissä ole, menestyksellä ei mahtailla, ja hyvä niin. Vaatimaton perusvire toimii erinomaisesti, ja monessa kohtaa herää mietelmiä siitä, kuinka Britanniassa kuviot ovat aina isommat kuin täällä pienessä Suomessa. Breikkaaminen sateisella saarella tuntuu kirjan perusteella merkitsevän lähes automaattisesti kiinnostusta muuallakin maailmassa. Toisin on Suomessa, täkäläiset starat lähtevät kaukaa takamatkalta kansainvälisiin ympyröihin, 80-luvulla lähtö tapahtui vielä sitäkin kauempaa. Tosin tuo ajatus saattaa olla aivan väärä, onhan yrittäjiäkin toisaalta monin verroin enemmän. Kaikille ei käy näin hyvin.

Dickinsonin tarina on kulkemista menestyksestä toiseen, mutta vastoinkäymisiäkin on, suurimpana niistä joulukuussa 2014 diagnosoitu syöpä. Siitäkin Dickinson selviää. Dickinsonin suurin etu on se, että hän on selvästi erittäin fiksu ja skarppi tyyppi, toisin kuin monet muusikot. Esimerkiksi Netflixistä löytyvä Whitney Houston -dokumentti Can I Be Me? on sietämätöntä katsottavaa, koska kaikki asianosaiset edustavat penaalin tylsempää päätä.

On myös valtavasti asioita, josta Dickinsonin kirja ei kerro, esimerkiksi perhe-elämästä ei ole minkäänlaista mainintaa. Ehdinkin jo luulla, ettei perhettä ole mahtunut monitoimimiehen kiireiseen elämään ollenkaan. Dickinson selittää jälkisanoissa rajauksiaan näin: "Jos olisin päättänyt ottaa mukaan ilmalaivat, vaimot, avioerot, lapset ja yrityshankkeet, tämän kirjan pituus lähestyisi 800 sivua. Se olisi kirja, jollaisilla ihmiset tekevät murhia tai käyttävät apuna vaihtaessaan renkaita Lontoon busseihin. Yksi asia on varma - se olisi erittäin lukematta jäävä joululahja." Tällä rajauksella on päästy neljänsadan sivun mittaan.

Kirjan luettuani minulle myös selvisi, miksi kahlaan mielummin kaunokirjallisuutta kuin elämäkertoja. Kaikki kiertyy "näytä, älä kerro" -maksiimiin: omaelämäkerturi kertoo tapahtumista ja sattumuksista, kun taas kaunokirjallisuus tarkentaa, näyttää asiat ja tapahtumat yksityiskohtaisesti ja istuttaa lukijan niiden keskelle. Parhaimmillaan kauno vie fyysiselle ja emotionaaliselle matkalle toisen ihmisen kohtaloon. Kumpaakin tarvitaan, mutta minulle kaunokirjallisuus pysyy ykkösenä.

Näin sitä viisastuu kun lukee hyviä kirjoja.

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta
Suom. Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist
HarperCollins Nordic

Tuskin havaittava lätsähdys

Turo Kuningas oli minulle vielä pari viikkoa sitten aivan tuntematon kirjailija. Kirjaston uutuuskarusellista pyörähti käteen Kuninkaan tuore teos Välityö, joka on hänen esikoisromaaninsa. Tällaisten sattumien kautta maailma avartuu parhaiten, olen oppinut. Tämäkään ei ole poikkeus, vaikken Välityöstä erityisesti innostunutkaan.

Turo Kuningas on mysteeri: hänellä ei ole Wikipedia-artikkelia, eikä mitään muutakaan tietoa verkosta löydy, ainakaan pikaisella googlauksella. Kuva sentään löytyy. Ehkä kyseessä on pseudonyymi, ehkä ei. Veikkaan ensimmäistä.

Veikkaan myös, että Kuningas on helsinkiläinen. Kuvan perusteella hän on nuori. Ja hän kirjoittaa niin kuin helsinkiläisen nuoren miehen pitää: Taidetta isolla teellä. Sotkee tekstilajeja, hämää lukijaa, asettaa lukijalle valtavasti vaatimuksia, törkyilee, ruotii tämän hetken rikkonaista menoa ja suomalaisuutta. Ja kirjoittaa pirun hienoa kieltä. Esimerkiksi Tuomas Vimma tulee etsimättä mieleen - vaikka Vimma ei enää aikoihin ole ollut ollenkaan hankala lukijaa kohtaan. Miki Liukkosen O on varmaan myös samaa kastia, vielä en ole sitä tosin käsiini saanut.

Ja koska kyseessä on esikoisromaani, Välityö sisältää paljon asiaa. Suunnilleen kaiken.

Sattumien johdosta luin kirjaa pieninä palasina, ja se ei tälle teokselle sovi, ei sitten yhtään. Olin lukiessani koko ajan pihalla siitä, mitä kokonaisuudessa tapahtuu. Ja jos hetkeksi kuvittelin päässeeni kärryille, tipahdin taas seuraavassa hetkessä pois. Emme me lukijat näin fiksuja ole, arvon kirjailija. Vuosiluvut vilisevät, otsikot ovat päivämääriä tai kellonaikoja tai kuukausia tai kiloja, enkä jaksa yrittää pysyä niiden perässä kovinkaan kauaa. Me lukijat olemme laiskaa porukkaa. Meitä pitää kuljettaa kädestä pitäen. Saa meitä haastaa, vaikka älyllisestikin, mutta ei epäolennaisissa asioissa, ei kärryillä pysymisen hinnalla.

Tai sitten odotin liikaa, ymmärtäväni. Ehkä ei pitäisikään yrittää ymmärtää ja olla kärryillä. Siinä tapauksessa kirja on kyllä vielä huonompi. Ei, tämän on pakko olla väärä ajatus. Kyllä tässä on tolkku. Mutta liian kätkettynä, en jaksa vaivautua.

Juonessa on parisuhteita, mediakritiikkiä, politiikkaa. Ylipitkiä pohdintoja etenkin tenniksen pelaamisesta, ja myös jonkun verran toimintaa. Ne varmaan nivoutuvat hienosti yhteen, mutta kirjan lukeminen ei tätä yhteyttä minulle valitettavasti avannut. Enkä suostu tyytymään siihen, että kyseessä olisi nerokas moniäänisen maailman kuvaus. En halua romaanilta sellaista.

Kaiken tuon marisemisen päätteeksi on palattava aiemmin mainitsemaani hienoon kieleen. Se on nimittäin syy, jonka vuoksi vaivauduin lukemaan Välityön loppuun asti. Esimerkkejä voisi ottaa melkein mistä kohtaa tahansa. Otan siitä, missä päänsä kolauttanut muusikko Cringo pohtii blogissaan pitkäaikaistyöttömiä visuaalisesta reggae-näkökulmasta: "Katselin dokumenttia Jamaikalta. Miehet siellä istuvat kaiket päivät kannabispensaassa silmät punaisina kuin sumuisten vuorten gorillat. Nainen kokkaa, pyykkää, tiskaa, kasvattaa lapset, antaa persettä. Iltaisin raijataan ämyrit torille ja notkutellaan. Tämä on pitkäaikaistyöttömän unelma, niin miehen kuin naisen. Mieheltä ei liikoja vaadita, lähinnä vahvoja keuhkoja. Kelpaisi tuo minullekin. Samastuin. Tupruttelisi vain menemään, vaimo hoitaa talouden, tyttöystävät pesänjaon."

Ja kirjallisuutta Kuningas puolustaa samaisen Cringon suulla komean ironisesti (sanomattakin lienee selvää, että ironia on keskeinen keinovara Välityössä, nuori helsinkiläismies ei olisi nuori helsinkiläismies ilman sitä): "Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. - - Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys." Jne, jne.

Turo Kuningas: Välityö
WSOY

Vinkuiita ja pyhä kolminaisuus

Toivottavasti Katariina Sourin tarkoitus on ärsyttää. Koska siinä hänen tuore kirjansa Sarana onnistuu erinomaisen hyvin. Jos tarkoitus on joku muu, onnistuminen on vähäisempää.

Sarana ei ole romaani, vaan se edustaa vinkuiitakirjallisuutta, samanlaista kuin esimerkiksi Anja Snellmannin Antautuminen. Vinkuiitakirjallisuudessa kirjoittaja (joka on kai aina naispuolinen) diagnosoi itsensä mieleltään sairaaksi ja valittamisen kautta sanoo: olen niin kovin erityinen ja erikoinen, katsokaa minua. Vinkuiitakirjailija ei tiedä, että ihan jokaisella ihmisellä on ongelmia elämässään. Vinkuiita ei myöskään tiedä, että omista sairauksista puhuminen ei ole kiinnostava puheenaihe.

Tartuin kirjaan koska Souri on mielenkiintoinen hahmo, moniulotteinen ja -puolinen. Ihmisenä olemisessa parasta on, että voi tehdä niin monenlaisia juttuja, ja tästä syystä Souri kiinnostaa. Playboysta ja kirjoittamisesta ja Mensasta ja kuvataiteesta tässä kirjassa puhutaan kyllä, mutta henkinen sairastaminen on pääasia. En olisi varmaan lukenut tätä kirjaa jos olisin tiennyt millainen se on.

Souri voi mielestään mieleltään huonosti ja menee lääkärille. Lääkäri diagnosoi, diagnooseja tulee paljon. Sitten määrätään terapiaa ja lääkkeitä. Souria huolestuttaa, että loppuelämäksi määrätyt psyykenlääkkeet muuttaisivat hänet kokonaan toisenlaiseksi ihmiseksi. "On pöyristyttävää jos potilasta lääkitään vain siksi että hänen käyttäytymisensä poikkeaa yleisestä kulttuurillisesta ja yhteiskunnallisesta normista."

Öö...

Tässä tapauksessa potilasta lääkitään siksi, että hän ajattelee mielialanvaihteluidensa olevan niin erityisiä että pitää mennä lääkäriin. Ihan itse hän sinne lääkäriin meni. Ei siinä auta vinkua. Mutta niin vain Souri vinkuu reilut parisataa sivua, ja tämä lukija ärsyyntyy.

Taiteilijuudesta Sourilla on jostain romantiikan ajan historiasta kumpuava kuva: "Valtaosa taiteilijoista joutuu tasapainoilemaan sisäisen vakautensa kanssa. Luovaan prosessiin heittäytyessään ihminen löytää psyykkistä vahvuutta mutta paradoksaalisesti myös altistaa itsensä hajoamiselle." Höpö höpö.

Sitten, sivulla 240 Souri toteaa: "Olen kaiketi terve mutta en tunne voivani hyvin. Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt tähän ruikutukseen."

Meitä on kaksi.

Muutamaa sivua myöhemmin lääkkeetkin löytyvät: "Liikunta ja luonto. Siinä ne tehokkaimmat lääkkeet, ja niillä on ainoastaan positiivisia sivuvaikutuksia." Näin on. Souri ei ole koskaan ollut päivätöissä, joten hän ei tiedä, että kolmantena listalla pitäisi olla päivätyö. Tällä kolminaisuudella me kaikki muut vältymme kirjoittamasta tällaisia kirjoja.

Katariina Souri: Sarana
Teos

Tuderus oli aikansa Cheek

Finlandia-palkitut teokset pitää tietenkin lukea että tietää missä mennään. Yleensä hiukan viiveellä kun ei jaksa jonottaa. Juha Hurmeen Niemi pisti sekä ihmettelemään että ymmärtämään.

Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.

Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.

Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.

Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."

Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.

Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.

Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.

Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.

Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.

Juha Hurme: Niemi
Teos