Kirjoitin pari vuotta sitten tänne blogiin esikoiskirjani Naarasperhon syntytarinan, ja Lentotähdestä olen kirjoittanut parikin blogitekstiä: yhden sen synnystä ja toisen sen viittauksista.
Kolmas romaanini Kultalyhty täydentää Toivo-trilogian. Kaikissa kolmessa teoksessa on Toivo-niminen hahmo, ja jokaisessa kirjassa toivon ideaa käsitellään eri tavoin. Naarasperhossa ja Lentotähdessä Toivo on oikea historiallinen hahmo (Naarasperhossa Toivo Kärki, Lentotähdessä Toivo Kuula), Kultalyhdyssä fiktiivinen. Naarasperhossa Toivo tuo toivon, Lentotähdessä Toivo kuolee, Kultalyhdyn Toivo on toisenlainen.
Kultalyhty kertoo miehestä, joka viettää kesää yksinään mökillä saaristossa. Hän löytää mökin rakennuttaneen naisen päiväkirjan ja kuvittelee naisen vierelleen. Minun mielessäni mökki on meidän oma kesämökkimme, mutta jokainen lukija tietysti sijoittaa miljöön omaan todellisuuteensa. Kultalyhty on paljon omakohtaisempi kuin edelliset kirjani, mutta ei sekään mitään autofiktiota ole, ei ollenkaan.
Kaksi syntymäkohtaa
Kultalyhdyllä on kaksi syntymäkohtaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että tutustuin vaimooni viitisentoista vuotta sitten. Vaimon mukana tutustuin hänen ystäviinsä, ja kerran olimme yhden tällaisen ystävän tupaantuliaisissa Turussa. Kesken juhlien tajusin, että tällä ystävällä oli sama sukunimi kuin mökkimme rakennuttaneella perheellä - vanhempani olivat tuon nimen minulle joskus kertoneet. Niinpä kysyin ystävältä, josko hän olisi kenties samaa sukua mökin rakennuttaneiden kanssa. Kyllä vain, hän kertoi isänsä ja isoisänsä olleen mökkiä rakentamassa. Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä sattui olemaan paikalla noissa tupaantulijaisissa. Menin juttelemaan tämän miehen kanssa, ja vaihdoimme monta tarinaa mökin menneisyydestä ja nykyisyydestä.
Myöhemmin sain kuulla tältä ystävältä, että hänen sukunsa mökkeily ei ollut aivan niin auvoista kuin mökkeilyn soisi olevan. Oli tapahtunut monenmoista outoa ja suorastaan järkyttävää, ja siksi he luopuivat mökistä melko pian sen valmistumisen jälkeen. Pyysin ystävää haastattelemaan sukulaisiaan ja tarkentamaan tarinoita, ja näin tapahtui. Noista kertomuksista rakentelin sitten juonen Kultalyhtyyn. Mikään tarina kirjassa ei sinänsä ole totta, mutta vahvana pohjana kulkevat nuo tositarinat. Niiden kaikuja olivat vanhempanikin saaneet maistaa, sillä naapurimökin väki ei (joka oli samaa sukua kuin mökin rakennusaikana 1960-luvulla) ollut aina kovin sopuisaa tai yhteistyöhaluista. Draamaa ei tarvinnut siis kovin kaukaa etsiä.
Toinen syntymäkohta on mökkitonttimme. Sen männyt alkoivat muutama vuosi sitten pudottaa neulasiaan, ja osa puista on aivan pystyyn kuolleita. Syynä on etelänsversosurma-niminen monen tekijän yhdessä aiheuttama tauti, joka on ilmastonmuutoksen konkreettisimpia todisteita täällä Suomessa. Muutos saapuu etelästä, joten Turun saaristo on ensimmäisenä etuvartiona ottamassa iskuja vastaan. Tästä kirja sai vielä yhden kerroksen dramatiikkaa. Ilmastonmuutosteemaan sopii myös se fakta, että mökkisaaressa on ekokylä. Halusin kuitenkin pitää ilmastonmuutosteeman pienenä, mitään pamfletin tapaistakaan en halunnut kirjoittaa. Muutenkin halusin rajata kaiken mahdollisimman pieneksi, yhteen paikkaan ja yhteen ihmiseen. Pieni on kaunista, ja rajatussa kerronnassa yhtenäisyys toteutuu maksimaalisena. Kaikki liittyy kaikkeen, kaikessa on kyse yhteydestä: ihmisen yhteydestä toiseen ihmiseen, ihmisen yhteydestä ympäristöönsä, lähiluontoon.
Kieli ja aihe
Kultalyhty eroaa Naarasperhosta ja Lentotähdestä eniten siinä, että sen kieli ei ole ”vanhaa”, vaan nykykieltä. Kaunokirjallisuuden pitää kuitenkin saada jokin erityinen kierre kieleen, ja sitä etsin kauan. Jonain heräämisen tai nukahtamisen hetkenä idea saapui luokseni: kirja pitää kirjoittaa minä-muodossa (sekin on iso ero edellisiin), ja sopiva kaunokirjallinen kierre syntyi siitä, että päähenkilö katselee ympäristöään koko ajan kaksin silmin, omin ja 60-luvun mökkiläisen.
Menneeseen katselu on silloin tietenkin pelkkää arvailua, ja siitä lopulta muovautui kirjan aihe: Kultalyhty kertoo siitä, kuinka me arvelemme ja oletamme toisistamme kaikenlaista - meidän on pakko tehdä niin - ja minkälaisia ongelmia näistä oletuksista seuraa. Etenkin somessa kaikenlainen eripura perustuu näihin oletuksiin, usein vääriin. Tällä tavalla yksinäisen miehen tarina nousee saaristosta yleiseen sfääriin ja saa yhteiskunnallisen merkityksen. Tätä ei kirjassa kerrota, mutta lukija huomaa sen kyllä.
Kansi
Kannen suhteen minulla oli aluksi idea punaisesta mökistä ja ikkunassa näkyvästä ihmishahmosta. Mietin ja pähkäilin sitä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Sitten keksin käydä katsomassa kuvataiteilija Vilma Sinivaaran Instagram-fiidiä, pidän hänen teoksistaan, tyylistään ja kynänjäljestään erittäin paljon. Fiidistä erottui yksi piirros, joka oli hahmotelma puolikkaasta ihmiskasvosta. Sen epämääräisyys näytti heti sopivan kirjan ajatukseen siitä, kuinka hahmotamme toisemme pelkkien oletusten perusteella.
Kysyin lupaa saada käyttää kuvaa kannessa, ja Vilma suostui heti. Punainen väri oli minun ideani. Kustantaja vaihtoi punaisen vielä intensiivisempään ja liukuvärjäsi ylä- ja alaosan mustaksi, ja lopputulos on mielestäni upea. Kansi onkin saanut paljon kiitosta, vaikka joku on kokenut sen myös ”ärhäkäksi” - sitähän se kyllä onkin.
Äänikirja ja keikkoja
Naarasperhosta tehtiin äänikirja, sen luki mainio Janus Hanski. Lentotähdestä en halunnut äänikirjaa, koska kirja ei mielestäni sovi siihen formaattiin. Kultalyhdystä äänikirja taas tehtiin, Janus Hanski jälleen lukijana.
Olen tehnyt parin vuoden aikana monenlaista keikkaa kirjojeni kanssa. Päätin, että tänä vuonna keskityn lähinnä lukupiirivierailuihin, koska niissä kohtaamisen laatu on vertaansa vailla. Joka ikisessä lukupiirivierailussa tulee sama tunne: onpa mahtavaa, kun näin moni fiksu ihminen on uhrannut tunteja ainutkertaisesta elämästään minun kirjoittamilleni teksteille. Keskustelut polveilevat sinne tänne, ja lukupiiriläisten hienoja ja joskus yllättäviä huomioita on ihana kuulla. Ja mikä tärkeintä, lukupiireistä löytyy juuri niitä ihmisiä, joille kirjoitan: paljon lukevia, kirjallisuutta laajasti tuntevia, syvällisesti pohdiskelevia. Kymmenisen lukupiirikeikkaa on jo tälle vuodelle sovittu.
Palaute
Vaikka Kultalyhty ilmeistyi vasta muutama viikko sitten, olen saanut siitä valtavan paljon palautetta. On ollut niitä, jotka eivät ole pitäneet kertojaratkaisusta tai hitaasta temposta tai jostain muusta, ja se on tietysti luonnollista. Mikään kirja ei sovi kaikille. Mutta paljon enemmän on ollut niitä, jotka ovat kiitelleet kauniista kielestä tai filosofisista pohdinnoista tai kiireettömästä tunnelmasta tai lempeydestä.
Naarasperhossa ja Lentotähdessä on sitaatteja ja alluusioita, koska niitä on hauska tekstiin viljellä, jokainen kirjoittaja tiennee tämän. Kultalyhtyyn kirjoitin yhden melko piilotetun viittauksen, kun kännikohtaus tuntui saavan sillä tavoin hyvää ilmaa siipiensä alle. Olin varautunut siihen, ettei kukaan sitä voi löytää, mutta ainakin yksi lukija tunnisti kohtauksen heti. (Se on Aleksis Kiveltä lainattu, en kerro mistä. Etsi itse.)
Kun eräs lukija mainitsi loppupuolen huumorista, ihmettelin hetken. En kai minä mitään huumoria ole sinne kirjoittanut? Luin lopun läpi, ja sepä olikin totta. Mielenkiintoista, miten erilaisia asioita eri ihmiset kirjoista löytävät.
Sehän on juuri tarkoitus.
Tomi Norha
