torstai 17. toukokuuta 2018

Miksi luen mieluiten kaunoa

Luen kovin vähän elämäkertoja, ja omaelämäkerroista en edes muista koska olisin viimeksi lukenut. Siksikin oli hauskaa saada lahjaksi Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinsonin tuore teos.


Iron Maiden on ollut keskeinen osa kasvuprosessiani ihmisenkaltaiseksi. The Number of the Beast viittoi minulle teini-iän musiikillista suuntaa, ja lukioaikoina 80-luvulla muistan ottaneeni päiväunia niin, että Maiden soi stereoissa. Lujaa. Korvat soivat edelleen.

Mielenkiintoa Dickinsoniin lisäsi kymmenisen vuotta ostamani Blu-ray-elokuva Flight 666, jolla keikkataltiointien lomassa seurataan bändin lentelyä jumbojetillä, jota laulaja kipparoi.

Lisäksi Dickinson tunnetaan mm. kansainvälisen tason miekkailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Ei ihan huono esikuva siis, mielestäni elämän mielekkyys piilee juuri moisessa useaan suuntaan sohimisessa.

Kirja kertoo kaikesta tästä: Dickinsonin lapsuudesta, opiskelusta yliopistossa, bändikuvioista Samsonista Maideniin ja soolouralle ja takaisin, lentämisestä ja sen sellaisesta. Dickinsonin kynä luistaa, ja opus on nopeasti luettu. Suomentajia on kolme (!?), ja suomennos toimii komeasti. Et tarvitse Maiden-päiväunilla maustettua menneisyyttä voidaksesi nauttia tästä kirjasta.

Itsetehostusta ei tekstissä ole, menestyksellä ei mahtailla, ja hyvä niin. Vaatimaton perusvire toimii erinomaisesti, ja monessa kohtaa herää mietelmiä siitä, kuinka Britanniassa kuviot ovat aina isommat kuin täällä pienessä Suomessa. Breikkaaminen sateisella saarella tuntuu kirjan perusteella merkitsevän lähes automaattisesti kiinnostusta muuallakin maailmassa. Toisin on Suomessa, täkäläiset starat lähtevät kaukaa takamatkalta kansainvälisiin ympyröihin, 80-luvulla lähtö tapahtui vielä sitäkin kauempaa. Tosin tuo ajatus saattaa olla aivan väärä, onhan yrittäjiäkin toisaalta monin verroin enemmän. Kaikille ei käy näin hyvin.

Dickinsonin tarina on kulkemista menestyksestä toiseen, mutta vastoinkäymisiäkin on, suurimpana niistä joulukuussa 2014 diagnosoitu syöpä. Siitäkin Dickinson selviää. Dickinsonin suurin etu on se, että hän on selvästi erittäin fiksu ja skarppi tyyppi, toisin kuin monet muusikot. Esimerkiksi Netflixistä löytyvä Whitney Houston -dokumentti Can I Be Me? on sietämätöntä katsottavaa, koska kaikki asianosaiset edustavat penaalin tylsempää päätä.

On myös valtavasti asioita, josta Dickinsonin kirja ei kerro, esimerkiksi perhe-elämästä ei ole minkäänlaista mainintaa. Ehdinkin jo luulla, ettei perhettä ole mahtunut monitoimimiehen kiireiseen elämään ollenkaan. Dickinson selittää jälkisanoissa rajauksiaan näin: "Jos olisin päättänyt ottaa mukaan ilmalaivat, vaimot, avioerot, lapset ja yrityshankkeet, tämän kirjan pituus lähestyisi 800 sivua. Se olisi kirja, jollaisilla ihmiset tekevät murhia tai käyttävät apuna vaihtaessaan renkaita Lontoon busseihin. Yksi asia on varma - se olisi erittäin lukematta jäävä joululahja." Tällä rajauksella on päästy neljänsadan sivun mittaan.

Kirjan luettuani minulle myös selvisi, miksi kahlaan mielummin kaunokirjallisuutta kuin elämäkertoja. Kaikki kiertyy "näytä, älä kerro" -maksiimiin: omaelämäkerturi kertoo tapahtumista ja sattumuksista, kun taas kaunokirjallisuus tarkentaa, näyttää asiat ja tapahtumat yksityiskohtaisesti ja istuttaa lukijan niiden keskelle. Parhaimmillaan kauno vie fyysiselle ja emotionaaliselle matkalle toisen ihmisen kohtaloon. Kumpaakin tarvitaan, mutta minulle kaunokirjallisuus pysyy ykkösenä.

Näin sitä viisastuu kun lukee hyviä kirjoja.

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta
Suom. Meri Ala-Tauriala, Virpi Kuusela ja Anja Lindqvist
HarperCollins Nordic

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Tuskin havaittava lätsähdys

Turo Kuningas oli minulle vielä pari viikkoa sitten aivan tuntematon kirjailija. Kirjaston uutuuskarusellista pyörähti käteen Kuninkaan tuore teos Välityö, joka on hänen esikoisromaaninsa. Tällaisten sattumien kautta maailma avartuu parhaiten, olen oppinut. Tämäkään ei ole poikkeus, vaikken Välityöstä erityisesti innostunutkaan.


Turo Kuningas on mysteeri: hänellä ei ole Wikipedia-artikkelia, eikä mitään muutakaan tietoa verkosta löydy, ainakaan pikaisella googlauksella. Kuva sentään löytyy. Ehkä kyseessä on pseudonyymi, ehkä ei. Veikkaan ensimmäistä.

Veikkaan myös, että Kuningas on helsinkiläinen. Kuvan perusteella hän on nuori. Ja hän kirjoittaa niin kuin helsinkiläisen nuoren miehen pitää: Taidetta isolla teellä. Sotkee tekstilajeja, hämää lukijaa, asettaa lukijalle valtavasti vaatimuksia, törkyilee, ruotii tämän hetken rikkonaista menoa ja suomalaisuutta. Ja kirjoittaa pirun hienoa kieltä. Esimerkiksi Tuomas Vimma tulee etsimättä mieleen - vaikka Vimma ei enää aikoihin ole ollut ollenkaan hankala lukijaa kohtaan. Miki Liukkosen O on varmaan myös samaa kastia, vielä en ole sitä tosin käsiini saanut.

Ja koska kyseessä on esikoisromaani, Välityö sisältää paljon asiaa. Suunnilleen kaiken.

Sattumien johdosta luin kirjaa pieninä palasina, ja se ei tälle teokselle sovi, ei sitten yhtään. Olin lukiessani koko ajan pihalla siitä, mitä kokonaisuudessa tapahtuu. Ja jos hetkeksi kuvittelin päässeeni kärryille, tipahdin taas seuraavassa hetkessä pois. Emme me lukijat näin fiksuja ole, arvon kirjailija. Vuosiluvut vilisevät, otsikot ovat päivämääriä tai kellonaikoja tai kuukausia tai kiloja, enkä jaksa yrittää pysyä niiden perässä kovinkaan kauaa. Me lukijat olemme laiskaa porukkaa. Meitä pitää kuljettaa kädestä pitäen. Saa meitä haastaa, vaikka älyllisestikin, mutta ei epäolennaisissa asioissa, ei kärryillä pysymisen hinnalla.

Tai sitten odotin liikaa, ymmärtäväni. Ehkä ei pitäisikään yrittää ymmärtää ja olla kärryillä. Siinä tapauksessa kirja on kyllä vielä huonompi. Ei, tämän on pakko olla väärä ajatus. Kyllä tässä on tolkku. Mutta liian kätkettynä, en jaksa vaivautua.

Juonessa on parisuhteita, mediakritiikkiä, politiikkaa. Ylipitkiä pohdintoja etenkin tenniksen pelaamisesta, ja myös jonkun verran toimintaa. Ne varmaan nivoutuvat hienosti yhteen, mutta kirjan lukeminen ei tätä yhteyttä minulle valitettavasti avannut. Enkä suostu tyytymään siihen, että kyseessä olisi nerokas moniäänisen maailman kuvaus. En halua romaanilta sellaista.

Kaiken tuon marisemisen päätteeksi on palattava aiemmin mainitsemaani hienoon kieleen. Se on nimittäin syy, jonka vuoksi vaivauduin lukemaan Välityön loppuun asti. Esimerkkejä voisi ottaa melkein mistä kohtaa tahansa. Otan siitä, missä päänsä kolauttanut muusikko Cringo pohtii blogissaan pitkäaikaistyöttömiä visuaalisesta reggae-näkökulmasta: "Katselin dokumenttia Jamaikalta. Miehet siellä istuvat kaiket päivät kannabispensaassa silmät punaisina kuin sumuisten vuorten gorillat. Nainen kokkaa, pyykkää, tiskaa, kasvattaa lapset, antaa persettä. Iltaisin raijataan ämyrit torille ja notkutellaan. Tämä on pitkäaikaistyöttömän unelma, niin miehen kuin naisen. Mieheltä ei liikoja vaadita, lähinnä vahvoja keuhkoja. Kelpaisi tuo minullekin. Samastuin. Tupruttelisi vain menemään, vaimo hoitaa talouden, tyttöystävät pesänjaon."

Ja kirjallisuutta Kuningas puolustaa samaisen Cringon suulla komean ironisesti (sanomattakin lienee selvää, että ironia on keskeinen keinovara Välityössä, nuori helsinkiläismies ei olisi nuori helsinkiläismies ilman sitä): "Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. - - Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys." Jne, jne.

Turo Kuningas: Välityö
WSOY

tiistai 1. toukokuuta 2018

Vinkuiita ja pyhä kolminaisuus

Toivottavasti Katariina Sourin tarkoitus on ärsyttää. Koska siinä hänen tuore kirjansa Sarana onnistuu erinomaisen hyvin. Jos tarkoitus on joku muu, onnistuminen on vähäisempää.


Sarana ei ole romaani, vaan se edustaa vinkuiitakirjallisuutta, samanlaista kuin esimerkiksi Anja Snellmannin Antautuminen. Vinkuiitakirjallisuudessa kirjoittaja (joka on kai aina naispuolinen) diagnosoi itsensä mieleltään sairaaksi ja valittamisen kautta sanoo: olen niin kovin erityinen ja erikoinen, katsokaa minua. Vinkuiitakirjailija ei tiedä, että ihan jokaisella ihmisellä on ongelmia elämässään. Vinkuiita ei myöskään tiedä, että omista sairauksista puhuminen ei ole kiinnostava puheenaihe.

Tartuin kirjaan koska Souri on mielenkiintoinen hahmo, moniulotteinen ja -puolinen. Ihmisenä olemisessa parasta on, että voi tehdä niin monenlaisia juttuja, ja tästä syystä Souri kiinnostaa. Playboysta ja kirjoittamisesta ja Mensasta ja kuvataiteesta tässä kirjassa puhutaan kyllä, mutta henkinen sairastaminen on pääasia. En olisi varmaan lukenut tätä kirjaa jos olisin tiennyt millainen se on.

Souri voi mielestään mieleltään huonosti ja menee lääkärille. Lääkäri diagnosoi, diagnooseja tulee paljon. Sitten määrätään terapiaa ja lääkkeitä. Souria huolestuttaa, että loppuelämäksi määrätyt psyykenlääkkeet muuttaisivat hänet kokonaan toisenlaiseksi ihmiseksi. "On pöyristyttävää jos potilasta lääkitään vain siksi että hänen käyttäytymisensä poikkeaa yleisestä kulttuurillisesta ja yhteiskunnallisesta normista."

Öö...

Tässä tapauksessa potilasta lääkitään siksi, että hän ajattelee mielialanvaihteluidensa olevan niin erityisiä että pitää mennä lääkäriin. Ihan itse hän sinne lääkäriin meni. Ei siinä auta vinkua. Mutta niin vain Souri vinkuu reilut parisataa sivua, ja tämä lukija ärsyyntyy.

Taiteilijuudesta Sourilla on jostain romantiikan ajan historiasta kumpuava kuva: "Valtaosa taiteilijoista joutuu tasapainoilemaan sisäisen vakautensa kanssa. Luovaan prosessiin heittäytyessään ihminen löytää psyykkistä vahvuutta mutta paradoksaalisesti myös altistaa itsensä hajoamiselle." Höpö höpö.

Sitten, sivulla 240 Souri toteaa: "Olen kaiketi terve mutta en tunne voivani hyvin. Lisäksi olen totaalisen kyllästynyt tähän ruikutukseen."

Meitä on kaksi.

Muutamaa sivua myöhemmin lääkkeetkin löytyvät: "Liikunta ja luonto. Siinä ne tehokkaimmat lääkkeet, ja niillä on ainoastaan positiivisia sivuvaikutuksia." Näin on. Souri ei ole koskaan ollut päivätöissä, joten hän ei tiedä, että kolmantena listalla pitäisi olla päivätyö. Tällä kolminaisuudella me kaikki muut vältymme kirjoittamasta tällaisia kirjoja.

Katariina Souri: Sarana
Teos

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Tuderus oli aikansa Cheek

Finlandia-palkitut teokset pitää tietenkin lukea että tietää missä mennään. Yleensä hiukan viiveellä kun ei jaksa jonottaa. Juha Hurmeen Niemi pisti sekä ihmettelemään että ymmärtämään.


Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.

Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.

Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.

Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."

Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.

Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.

Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.

Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.

Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.

Juha Hurme: Niemi
Teos

torstai 12. huhtikuuta 2018

Miksi Islannissa syntyy paljon lapsia

Eräänä päivänä Ylen ykkösellä joku nainen kertoili elämästään Islannissa. Toisena päivänä Taina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Islantilainen kodinonni. Sama nainen lienee molemmissa kyseessä, Satu Rämö.


En ollut aiemmin Rämöstä kuullutkaan, mutta nyt tiedän, että hän on Salamatkustaja-blogissaan jo pitkään kirjoitellut islantilaisesta arjesta suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta, ja tämä kirjakin on laatuaan jo kolmas.

Näkökulma on lapsiperhekeskeinen, mutta sujuvasanaista tekstiä voi suositella kenelle tahansa Islannista tai ylipäänsä vähän erilaisesta elämästä kiinnostuneelle. Rämö kirjoittaa paljon islantilaisten huikeasta itsetunnosta, tasa-arvosta, liberaalista mielenlaadusta, pienen kansan laajasta verkostuneisuudesta ja lastenhoitoon liittyvistä asioista - ja tietysti jalkapallosta. Kirjan rungon muodostavat Rämön neljä syytä siihen, miksi Islannissa syntyy niin paljon lapsia. Aihe on erittäin ajankohtainen, juurihan täällä Suomessa on ihmetelty suomalaisten heikkoa lisääntymisinnokkuutta.

Lisääntymisasian ohessa tulee myös paljon mielenkiintoisia erikoisuuksia, kuten vaikka islantilaisten tapa syödä järjettömän kokoisia jäätelöannoksia myöhään illalla autossa istuen. Tasa-arvo näkyy vaikkapa siinä, että islannin kieli ei arvota sukulaisten asemaa, vaan naispuolinen sukulainen on frænka ja miespuolinen frændi. Presidenttiin voi törmätä arkisessa tilanteessa, ja häntä puhutellaan etunimellä, kuten kaikkia muitakin - koska sukunimiä ei ole, on vain patro- ja matronyymejä.

Islantilaisuuden kritiikkiä tästä kirjasta on turha etsiä, Rämön pääpaino on aina positiivisuudessa. Ihan hyvä niin, rutinaa löytyy maailmasta kyllä jos sellaisesta on kiinnostunut. Kirja perustuu kaiketi blogin teksteihin, ainakin päätellen siitä että toistoja on aika paljon. Ne olisi voinut karsia.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni.
Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Vähäeleistä ajankuvaa

Hyvä taide kestää aikaa, niin ne sanoo. Totuuksia on hyvä aika ajoin testata, ja muutenkin on mukavaa välillä lukea jotain muutakin kuin ihan uusia kirjoja. En yhtään tiedä miksi olohuoneen kirjahyllyssä on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), mutta tartuin siihen silti.


Ensimmäisillä sivuilla alkoi pelottaa, etteivät kaikki teokset kestäisikään aikaa. Eihän kukaan kirjoita tänä päivänä niin kuin Sinkkonen tässä, erittäin dialogivetoista slangia. Alkupuolella tuntui, että kertojanäänikin horjuu, kuka tässä oikein puhuu? Varauduin jättämään kesken, mikäs minua pakottaisi.

Mutta niin vain kävi että teos imaisi mukaansa ja osoittautui huisin hyväksi ja kiinnostavaksi. Sen tietää siitä, että kirja ei kauaa yöpöydällä vanhentunut. Miljöökuvaukset ovat varsin niukkoja, mutta hahmot (ja niiden mukana kyllä väistämättä miljöötkin) tulevat tuttaviksi rosoisten dialogien kautta.

Esimerkiksi näin Sinkkonen kirjoittaa: "- Ei viitti leikkiä isää ja äitiä, mä sanoin. - Meidän pitäis aina riidellä ja olla pois. Leikitään jotain muuta. Leikitään vaikka lehmää."

Päähenkilö Solveigin elämää seurataan vauvaiästä parikymppiseksi. Isän ja varsinkin hirviömäisen äidin kanssa elämä on hankalaa, köyhyys, viina ja väkivalta hallitsevat elämää. Koko ajan tapellaan, mutta onneksi Solveigilla on famu, isän äiti joka jaksaa rakastaa ja ymmärtää ja pitää Solveigin puolta.

Viime aikoina olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, joissa ajankuvaa luovia yksityiskohtia on hengästyttävä määrä. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta Solveigin laulu osoittaa, että vähemmälläkin pääsee. Ylipäänsä Sinkkosen suurimpana ansiona on tietynlainen vähäeleisyys, kerronta ei pyri briljeeraamaan millään asialla. Ja se on luontevaa, ihmiset ja asiat ovat tässä työväenromaanissa yksinkertaisia, mutta silti ja juuri siksi uskottavia ja samastuttavia. Ja vaikka paljon tulee sanottua, ei kerronta hajoa lainkaan, koska Sinkkonen pitää tarinan tiiviinä Solveigin ympärillä.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
WSOY