perjantai 3. huhtikuuta 2020

Blogi muistaa

Saattaa olla, että olen lukenut Gogolin tuotantoa joskus muinoin kun opiskelin kirjallisuutta, mutta eihän sellaista voi muistaa. Yhtä hyvin voi olla että en ole lukenut. Siksi tämä blogi on olemassa, laho pää tarvitsee tuekseen jonkun johon nojata.


Enää ei tarvitse miettiä olenko vai enkö. Nenä ja muut pietarilaisnovellit sisältää Nenän ja neljä muuta novellia (Nevski prospekt, Mielipuolen päiväkirja, Päällystakki ja Muotokuva) sekä Mihail Šiškinin kirjoittaman esipuheen.

Vaikka muistaisinkin lukeneeni jonkun näistä aiemmin, en mitenkään voisi muistaa tärkeintä, niiden kieltä. Se on huikeaa, ja Vappu Orlovin suomennos on erinomainen. Siinä on parinsadan vuoden etäisyyden aikaansaama vanha sävy, mutta se on kiillotettu aivan tuoreeksi. Ajattomaksikin sitä voisi luonnehtia, mutta syyllistyisin hybrikseen niin tehdessäni: klassikoiden päivittäminen ei lopu koskaan, koska ajat ja kieli muuttuvat eikä tuo muutos lopu koskaan. Tänä päivänä tämä on kuitenkin Suomen parasta Gogolia. Lainausta tähän ei kannata sijoittaa, koska kokonaisuus ja siitä välittyvä tunnelma ovat yksittäisiä lauseita tärkeämpiä.

Eniten pidin viimeisestä novellista, kaksiosaisesta Muotokuvasta. Polveilevien lauseiden lomasta kohoaa mystinen tarina paholaismaisista silmistä, jotka taulun kankaalta hallitsevat ihmisiä ja saattavat pahan matkaan. Samaa mystiikkaa on kaikissa novelleissa, ja käsittämättömältä monesti tuntuva, titteleitä palvova venäläisyys on kiehtovaa.

Mutta tämäkin pitäminen voi olla harhaa. Luin nimittäin kirjaa niin hitaasti, että ensimmäisten novellien lumo saattoi ehtiä haalenemaan. Siihen asti kunnes ihmisaivoja jotenkin parannetaan joudun epäilemään muistiani ja ulkoistamaan sen mikä ulkoistettavissa on tällaisiin blogikirjoituksiin.

Nikolai Gogol: Nenä ja muut pietarilaisnovellit
Suom. Vappu Orlov
Aula & co

torstai 19. maaliskuuta 2020

Kauneus, tuoreus, arki

Johanna Venho kirjoitti ensin runoja ja lastenkirjoja, ja hän on saanut useita palkintoja niistä. Viime vuonna ilmestyi Ensimmäinen nainen, mutta sitä en vielä ole saanut käsiini. Finlandia-palkintoa tuo teos ei saanut, mutta Eino Leinon palkinto napsahti juuri viikko sitten. Odotellessani luin Venhon vuonna 2011 ilmestyneen esikoisromaanin Syntysanat.


Syntysanat kertoo kahdesta keski-ikäisestä naisesta, Hannasta ja Mesistä. Kumpikaan ei ole tyytyväinen elämäänsä, molemmat haluavat muutosta, siitä nimi Syntysanat. Mesi on jäänyt leskeksi ja hoitaa kolmea lastaan ja omaa äitiään Kourankorvessa, lapsuudenkodissaan. Hän tuntee jämähtäneensä paikoilleen ja muistelee nuoruuden ja heräävän seksuaalisuuden hehkeitä hetkiä pappilan pojan Aarnin kanssa. Jämähtäneisyyttä ei varsinaisesti helpota se, että Mesin kontolle on langennut vanhasta pappilasta huolehtiminen.

Pappilaan muuttaa vuokralaiseksi Hanna, helsinkiläinen kirjailija, maailmaa matkannut levoton sielu. Hanna ei halua lapsia, eivätkä sitoumukset muutenkaan ole Hannan alaa. He kyttäävät toisiaan ja miettivät, kuinka onnellinen toinen kenties on - ja kuinka onneton itse on. Ja katsotaan toiselta puolelta, jossa sama toistuu: ruoho näyttää vihreämmältä siellä toisella puolen. Kumpikin on onneton omalla tavallaan. Venetsiasta kasvaa naisia yhdistävä paikka.

Kirjan loppuratkaisua en tietenkään voi paljastaa, mutta se yllättää, muotonsakin puolesta. Sitä tärkeämpiä ovat kuitenkin ne mietteet, joita matkan varrella naisten päissä kulkevat.

Ja kieli. Sehän tässä pääasia on. Runoilijan varmuudella Venho kutoo taitavasti lukijan pauloihinsa, kauniisti ja tuoreesti niin kuin kaunokirjallisuudessa pitää. Venho osaa annostella kauneuden ja tuoreuden ja arkisuuden juuri punnittuun mittaan, vaikka näin: "Vaikka todistus ei ollut kaksinen, vaikka hänen aineitaan ei luettu ääneen luokan edessä ja matematiikanopettaja pudisteli päätään kun hän derivoi, hän oli onnistunut. Lauri poimi Mesin ja haukkasi niin että raksahti."

Tai: "Hän vihasi ääntäni, joka tussahti hänen vaikenemiseensa kuin soihtu lumeen." Ihmisen velvollisuus on kasvaa mittaansa, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Sen me kaikki opimme kun tarpeeksi elämme, ja siksi Syntysanat koskettaa.

Johanna Venho: Syntysanat
WSOY

tiistai 18. helmikuuta 2020

Itäisiä salaisuuksia paljastamassa

Sain Lasse Nousiaisen Itärajatapaus-kirjasta arvostelukappaleen jo kuukausia sitten, mutta jostain syystä se juuttui lukupinon hännille. Nousiainen on Ylen toimittaja ja käsikirjoittaja, hän on toiminut mm. nenäpäivätiimissä ja Ylen musiikkivideoparodioita tekemässä. Itärajatapaus on hänen toinen kirjansa.


Itärajatapaus on mainio kirja! Se on kevyttä luettavaa, road-romaani, jossa helsinkiläispariskunta lähtee vierailemaan miehen sukulaisten luo Joensuun suuntaan. Sukulaiset ovat maalaisia, joten kulttuurien yhteentörmäämistä ei voi mitenkään välttää. Kasvissyöjävaimon ja ympäristöönsä rennon letkeästi suhtautuvan maalaisen kohtaaminen johtaa riitoihin ja katkeaviin väleihin, mies yrittää parhaansa mukaan sovitella siinä välissä. Ulkopuolisiin ei todellakaan suhtauduta rennosti.

Kertoja istuu auton takapenkillä ja paljastuu parin sivun jälkeen koiraksi. Ensin mielen valtasi epäilys: ihmeellistä kikkailua tuollainen. Mutta koirahan on mitä mainioin näkökulmahahmo, koska koira aistii ympäristöään väkevästi, tarkemmin aistein kuin ihminen. Ja lisäksi koira pääsee näkemään ja kuulemaan kaikenlaista, lähes kaikkitietävän kertojan asemaan, koiralle uskaltaa uskoutua silloin kun ihmiselle ei. Toimii! Paitsi että ihan kaikkea Nousiainen ei kyllä tuosta aistimaailmasta ota irti, vieläkin tarkempia havaintoja olisi voinut kirjaan laittaa.

Juoni rullaa komeasti, paikasta toiseen edetään reipasta tahtia, ja koska koko ajan istutetaan vihjeitä tulevasta sekä sukulaissuhteita rasittavista salaisuuksista, sivut kääntyvät vauhdilla. Salaisuuksia ei tässä sovi lähteä paljastelemaan, mutta sen voin sanoa, että ne paljastuvat vielä odotettua paljon suuremmiksi. Ja silloin mieleen tulee toinen Aula & co:n kustantama kirja, Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg. Molemmat keikahtavat loppumetreillä kevyestä painavaksi. Ja se on ansiokasta.

Lasse Nousiainen: Itärajatapaus
Aula & co

lauantai 15. helmikuuta 2020

Alkoholismin hyvä puoli

Ostin isälleni joululahjaksi Junnu Vainion elämäkerran. Kun hän oli lukenut sen, sain itsekin tutustua teokseen. Kun kysyin häneltä millainen kirja oli, hän vastasi että niitä ryyppyjuttuja siinä lähinnä kerrotaan.


Ja näinhän se on, alkoholilla oli todella iso rooli Junnu Vainion elämässä. Alkoholistin elämä ei ole ruusuista, ei juojalle itselleen eikä varsinkaan läheisille. Perhe kärsi, kavereiden kanssa tuli riitaa. Ryyppäämisessä on elämäkerrallisesta näkökulmassa kuitenkin myös hyvä puoli: siitä syntyy meheviä tarinoita kerrottavaksi. Sellaisia tässäkin kirjassa on paljon, tulkoon yksi kerrotuksi tässä.

1970-luvun alku oli Junnun elämässä menevää aikaa. Hän oli kuukausipalkkaisena sanoittajana Fazerin leivissä ja tekstejä syntyi liukuhihnalta. Mutta kun viina alkoi viedä miestä, hän sai kenkää. Rahapulaa paikatakseen Junnu pestautui opettajaksi tarkkailuluokalle, olihan hän opiskellut kansakoulunopettajaksi ja siis pätevä. Sekin työ päättyi alkoholismin takia jo ennen suvivirttä. Junnu oli kuitenkin luvannut viedä oppilaansa luokkaretkelle Suomenlinnaan ja halusi pitää lupauksensa vaikka oli saanut jo potkut. Niinpä keväällä 1972 mentiin retkelle, Hymyn toimittaja ja valokuvaaja mukana. Lehden kuvissa nähtiin sitten kuinka "Suomenlinnan jylhien muurien suojassa Junnu kaivoi ginilonkeron ja kietaisi sen kurkkuunsa", oppilaiden pällistellessä ympärillä. Seuraavassa kuvassa oppilaat herkuttelevat Jaffalla ja makkaralla, Junnulla on kossupullo. Seuraavana vuonna Junnu poseerasi pornolehdessä kelteisillään.

Juuri edellispäivänä kirjoitin blogiin sarjakuvaromaanista Porno sijainen. Junnusta saa tähänkin aiheeseen hiukan perspektiiviä. 1970-luku ja 2010-luku ovat totisesti erilaisia.

Toki kirjassa kerrotaan myös olennaisesta, Junnun klassikoina elävistä lauluista, ja etenkin hänen kyvyistään tekstintekijänä. Välillä tekstejä analysoidaan viileämmin, välillä ylistys saa raamatulliset mittasuhteet. Junnun poika Ilkka työntyy esiin siellä ja täällä, hän ei taida olla ihan sieltä vaatimattomimmasta päästä ihmislapsia.

Suurin osa kirjan tekstistä perustuu haastatteluihin, joita on noin 80. Junnun vaimoilla on tietenkin ensi käden näkemys taiteilijan elämästä, samoin läheisimmillä kollegoilla. Tarinoita ja faktoja on paljon, ja ne ovat kiinnostavia. Mutta sitten on valtava joukko haastateltavia, joilla ei ole oikeastaan mitään lisättävää edellisten kertomuksiin. Ne olisi voinut jättää pois. Tekstissä on myös todella paljon toistoa, melkein kaikki tulee sanotuksi kahteen kertaan.

Heikkouksistaan huolimatta tämä kirja puolustaa paikkaansa. Se kertoo Junnu Vainion elämän kulun ja hänen merkityksensä suomalaiselle kevyelle musiikille - sekä myös ajankuvaa 70- ja 80-lukujen Suomesta.

Petri Pietiläinen ja Juha Metso: Junnu Vainio. Sellaista elämä on
Docendo

torstai 13. helmikuuta 2020

Koulu on tulokkaalle tyly

En ole koskaan lukenut sarjakuvaromaania. Nyt tuli tämäkin epäkohta korjattua, kun luin Riika Ruottisen Porno sijainen -kirjan.


Porno sijainen kertoo työelämästä, tarkemmin sanoen koulusta työpaikkana, pätkätyöläisen silmin. Oppilaat ovat usein ilkeitä, työkavereista puhumattakaan. Porno sijainen on sisällöltään varsin synkkä, värikkäät kuvat luovat tarinaan kontrastia. Sietämättömiä tilanteita aiheuttavat myös työsuhteen epävarmuus ja huonot fyysiset työolosuhteet, homesienet ja sen sellaiset. Tämän kirjan perusteella kukaan tuskin innostuu koulutyöstä.

Tekstissä on vahva autofiktiivinen ote, päähenkilö on oululainen Riika Ruottinen. Kansiliepeen tekstin mukaan "sarjakuvat valottavat sivustakatsojan osaa ja keskittyvät outoihin yksityiskohtiin ja tunnelmiin, jotka tiivistävät hetkeen kaiken olennaisen ja ristiriitaisen runon tavoin". Mitä ilmeisimmin tekijä on kokeillut opetushommia, niin aidoilta tilanteet ja hahmot vaikuttavat.

En osaa verrata tätä muihin sarjakuvaromaaneihin koska en ole sellaisia vielä lukenut. Minun on siksi tyydyttävä kommentoimaan autofiktiivisyyden näkökulmaa. Sijaisen tai kenen tahansa uuden tulokkaan osa on jokaisessa koulussa kamala tai ainakin haastava, tämän tietää jokainen opettaja. Ja pitkään opettajan hommaa tehneenä minun on tietysti todettava, että jokainen opettaja tietää myös sen, että jo heti kolmannen vakituisen vuoden jälkeen helpottaa. Silloin yhteisö alkaa mieltää tulokkaan kalustoon kuuluvaksi eikä omaa asemaa tarvitse erikseen etsiä tai perustella, ei oppilaille eikä kollegoille. Mutta jos Ruottinen olisi ollut koulussa vakinaisena yli kolme vuotta, tämä teos olisi jäänyt syntymättä.

Riika Ruottinen: Porno sijainen. Sarjakuvia työelämästä
Pokuto

tiistai 11. helmikuuta 2020

Kielen potentiaalin manifesti

Maailmassa ja Suomessakin on niin paljon sellaista mistä ei ole ennen kuullut, ja sehän juuri tässä kaikessa on parasta. Anna-Kaari Hakkarainen kirjoitti kolme romaania, joista en kuullut mitään. Neljäs on nimeltään Dioraama, ja sen arvostelun lukaisin jossain ohimennen. Sitten sain kirjan käsiini.


Dioraama kertoo Juliasta, joka on seitsemäntoista vuotta sitten ollut Turun biologisen museon lipunmyyjänä. Sitten sisään astui Karl, jonka Julia etsi luokkakokouksesta käsiinsä, ja he rakastuivat. Romaanin nykyhetkessä Karlia ei ole. On Juhana, josta Julia on eroamassa, on Rooma, on Turun Park-hotelli, jossa Julia viruu, ja on mystinen "sinä", jolle Julia puhuu.

Siinä tiivistelmä Dioraaman juonesta.

Dioraama on kaukana helppolukuisesta, niin kaukana oikeastaan kuin olla voi. Juonessa ei ole juuri mitään mikä imisi mukaansa, vain hentoja henkäyksiä sellaisesta mikä ei ole selvää. Mutta nämä hennot henkäykset ovatkin kirjan voima, Hakkaraisen kieli levittää lukijan eteen kaunista utuhuntua, jossa runollisuus ja akateemissävytteiset viitteet sekoittuvat rikkaaksi kudelmaksi. Tämän kudelman Hakkarainen sitoo yhteen muistin temppeli -tekniikalla, jonka Julia on pienenä isältään oppinut, Julia säilöö elämäänsä dioraamaan.

Jouduin lukemaan kirjan kiireessä, mikä on aivan väärin Dioraamalle. Sen riveille pitäisi antaa aikaa, niille pitäisi voida pysähtyä, sen sanoja ja lauseita ihastella, mielleyhtymiä makustella. Siellä täällä, kymmenien sivujen päässä toisistaan, Hakkarainen tarjoilee juonen palasia, ja välillä lukeminen tuntuu jopa pelottavalta: hukunko kauniiden lauseiden mereen ja hukkaanko sen juonta esiin sysäävän pienen palasen?

Lopulta sillä ei liene väliäkään. Kirjaa voi lukea pelkästään kielen potentiaalin manifestina, kaunokirjallisuutena puhtaimmassa muodossaan. Eikä hämäryys tarkoita epämääräisyyttä, Hakkaraisen kieli on kaikessa runollisuudessaan koko ajan kiinni konkreettisessa. Kirja on oikeastaan kolmensadan sivun mittaan venytetty kuvaus rakastumisesta, siitä, mitä ei voi sanoin kuvata.

"Ja edelleen: Rooma, nyt hotellihuone, toisenlainen kuin tämä. Pienillä kukilla kuvioituja kankaita, kultamaalia, sängyn päällä katos kuin paldakiini. En ehtinyt katsoa sitä riittävän tarkkaan, en painaa esineitä mieleeni. Siksi minun oli kuljetettava sekunnit ja minuutit mukanani, pieniin pusseihin pakattuina. Tungin kaiken käsimatkatavaroihin, muistot, valehtelin ettei minulla ole nesteitä eikä teräaseita vaikka laukku oli täynnä vettä ja viiltäviä esineitä."

Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama
Tammi