maanantai 15. kesäkuuta 2026

Mömön tarina

Alkuvuodesta 2026 ilmestyi ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut. Se on suunnattu 1-5-vuotiaille lapsille. Aikuislukijan käsi on Mömö, joka seikkailee erilaisissa ympäristöissä ja toisinaan hyppää ulos kirjasta, esimerkiksi kutittamaan lasta. Kirjan kuvissa ei siis ole itse sankaria ollenkaan, vaan ainoastaan paikat, joissa Mömö seikkailee.


Mömön tarina on pitkä. Idea Mömöstä syntyi jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun kerroin Mömö-juttuja omille lapsilleni. Kuka keksi Mömö-nimen, minä vai joku kolmesta lapsestani? En muista. Miten tarinat sitten ovat syntyneet? Improvisoimalla, hetkessä keksimällä, yhdessä lapsen kanssa.

Aluksi Mömö oli vain minun käteni, joka seikkaili lapsen sylissä. Jossain vaiheessa tein kuvituksen. Otin valokuvia, jotka käsittelin tietokoneella piirretyn näköisiksi. Sitten printtasin ne A4-kokoisille papereille ja liitin tekstit kuvien päälle.

Alkukesästä 2025 muistin nuo muinaiset kuvat ja kysyin kustantajalta, voisiko niissä kenties olla potentiaalia kirjaksi asti. Kustantaja innostui kovasti, joten aloin pohtia, kuinka edetään. Kustantaja olisi jopa hyväksynyt nuo minun valokuvani kuvitukseksi, mutta en suostunut siihen. Halusin, että kuvat ovat käsin piirrettyjä.

Niinpä kysyin tutulta kuvataiteilijalta Vilma Sinivaaralta, josko häntä kiinnostaisi lähteä mukaan tällaiseen projektiin. Kun lähetin kustantajalle Vilman taiteilijasivujen linkin, sieltä tuli pian vastaus: ”toivottavasti ovat erilaisia, nämä ovat aika pelottavia”. Vilman teokset ovat synkkiä ja toden totta pelottaviakin, mutta luotin siihen, että lastenkirjaan löytyisi sopivaa ilmaisumuotoa. Vilma lähti saman tien mukaan, ja toimitin Mömö-valokuvani hänelle. Kävin kirjastossa kuvaamassa lastenkirjoja ja mietiskelin, mitä kuvissa voisi olla ja mitä niissä ei saisi olla. Ensimmäiset luonnokset syntyivät nopeasti, ja kynänjälki miellytti minua, tai enemmänkin: olin heti varma, että tästä syntyy upea kirja!

Kustannussopimus allekirjoitettiin syyskuussa.


Siitä projekti lähti etenemään kolmikantaisena minun, Vilman ja kustantajan kesken. Vilma piirsi kuvia, kaikista useita versioita, ja Vilman ja kustantajan kanssa mietittiin värimaailmaa, kuvien asemointia ja kirjan rakennetta. Koska lukijan käsi on Mömönä, kirjan piti pysyä auki ilman käsiä. Kävin kirjastossa kokeilemassa, millaiset kirjat pysyvät auki. Päätettiin, että kirjan tulee olla vaakasuuntainen, jotta Mömö-käsi mahtuu touhuamaan sivuilla, ja lisäksi päätettiin, että tekstit asemoidaan vasemmalle sivulle ja kuvat oikealle sivulle. Näin oikeakätisen aikuisen on luontevinta lukea kirjaa lapselle. Vasenkätisiä tässä sorretaan, mutta parempaa ratkaisua emme keksineet. Eikä kukaan ole kyllä tullut valittamaan.

Paljon mietittiin värejä ja kuvien pinnan struktuuria. Vaihtoehtoja oli paljon, valinnat olivat vaikeita, mutta kaikesta selvittiin. Myös tekstien värityksiä pohdittiin paljon, siihenkin löytyi oiva, kaksivärinen ratkaisu.

Marraskuussa koevedokset hyväksyttiin ja tehtiin vielä viimeiset hionnat. Sitten kirja oli valmis painoon. Vasta silloin minulle tuli mieleen, ettei minulla ollut hajuakaan siitä, millaiset julkkarit lastenkirjalle voisi järjestää. Romaanien julkkareissa on helppo kaava: lasi kuohuvaa käteen, vähän musiikkia, kirjailijahaastattelu, signeerauksia ja vapaata seurustelua. Toimii varmasti. Kyselin tutulta lastenkirjailijalta vinkkejä, ja sainkin useita. Mutta en silti tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Halusin osallistaa pienet lapset mahdollisimman isosti mukaan.

Työpaikkalounaalla tuskailin kollegalle tätä ongelmaa, ja hän keksi, että mitä jos tekisitte nukketeatteria? Minulla ei ole mitään kokemusta nukketeatterin tekemisestä, mutta idea tuntui hyvältä. Otin yhteyttä kirjailijatoveriin, joka opettaa Turun Taideakatemialla, ja sain muutamia yhteystietoja. Poimin listalta ensimmäisen ja lähetin hänelle sähköpostia: kiinnostaisiko tällainen projekti? Vastaus tuli pian: kiinnostaa! Näin löytyi Joanna Hammarberg, joka opiskelee muun muassa nukketeatteria. Joannan ja Vilman kanssa lähdimme sitten kehittelemään asiaa, ja monien kokousten ja kokeilujen jälkeen saatiin esitys kasaan. Minä tein musiikit, Vilma teki siskonsa Veeran kanssa lavasteet, ja Joanna käsikirjoitti näytelmän.

Ensimmäinen läpimeno pidettiin kollegan olohuoneessa hänen lapsilleen, ja naapureidenkin lapsia saatiin mukaan. Homma toimi. Vielä oli kuitenkin yksi ongelma ratkottavana: Kaarina-talon Kaarina-sali on todella suuri siihen nähden, että esityksen päähenkilö on yksi käsi. Tämä ongelma ratkesi sillä, että yksi pojistani tuli hyvän kameransa kanssa paikalle, ja Kaarina-salin isolle näytölle heijastettiin kuva esityksestä kuin festivaaleilla ikään. Lapset istuivat esityksessä tyynyillä aivan lavan vieressä, ja aikuiset istutettiin tuoleille puoliympyrään lasten taakse. He saivat valita, katsovatko näyttöä vai lavaa. 

Kirjat olivat tulleet painosta ajoissa, ja ne olivat täydellisiä. Värit olivat kohdallaan, kirjan koko oli juuri oikea, ja kirja pysyi auki itsekseen. Sivut olivat sopivan paksuja, kansi komea. Kelpasi niitä laittaa esille.

Julkkaripäivänä 21.3.2026 oli montakin jännityksen aihetta, suurimpana niistä se, tulisiko ketään paikalle. Romaanien kanssa tätä ei ole niin paljon tarvinnut jännittää, kun tutut ovat tulemisensa ilmoittaneet jo etukäteen. Nyt tilaisuus oli suunnattu kenelle tahansa, ja isossa salissa tilaa riitti. Ilo oli suuri, kun ihmisiä - ja etenkin lapsia - tuli paikalle paljon. Sali oli lähes täysi, ja esitys meni kerrassaan loistavasti. Äänentoisto, valot, ja ennen muuta Joannan taitava esitys imivät lapset mukaansa täysin.


Teatterin jälkeen oli vielä tarjolla Mömö-mehua ja Mömö-aiheisia väritystehtäviä. Värityspöytä täyttyi, mehu juotiin loppuun. Kirjoja myytiin mukavasti. En tiedä, olisiko mikään voinut mennä paremmin. Tilaisuuden jälkeen pidettiin karonkka, vein koko kahdeksanhenkiseksi paisuneen työryhmän syömään lastenateriat Kaarinan Hesburgerille. Jotkut ottivat lelun, jotkut jäätelön. Kaikilla oli kivaa.

Mömö on maailmalla! Julkisuutta lastenkirjat eivät saa juuri ollenkaan, mikä on surkeaa. Tiesin tämän jo ennalta, eikä se tullut yllätyksenä. Lukijoita silti riittää, varsinkin kirjastoissa Mömö on löytänyt paljon lukijoita. 

Tomi Norha

tiistai 2. kesäkuuta 2026

Tälle kirjasarjalle on helppo povata menestystä

Vaikka pyrin lukemaan ihan kaikenlaista, cosy crimea tai muutakaan puhtaasti viihteeksi luokiteltua harvemmin osuu käteeni. Nyt osui, ja oikein hyvä niin.


Laura Arikan tuore Synkeä juhannus aloittaa Kuolema Farlaxissa -sarjan, jonka seuraava osa ilmestyy vielä tänä vuonna.

Tässä kirjassa on kaikki palaset kohdallaan. On idyllinen paikka, Farlax-niminen kuvitteellinen saaristopaikkakunta. On käsittämätön kaksoismurha, ja muutakin pimeää. Idylliä luovat myös onnelliset ja hyvinvoivat ihmiset, joiden vaatemerkit ja makutottumukset jokainen voi tunnistaa. On mainiot hahmot ja paljon heidän taustojensa ja miljöön kuvausta. On sopivan verkkaisesti toimintaa ja johtolankoja. Kieli on kikkailematonta ja jouhevaa, ja fyysisyyttä on mukana ilahduttavan paljon. 

Vähän väliä tulee koukkuja, jotka pakottavat kääntämään sivua. Mysteeri etenee hitaasti, mutta varmasti. Ja kun se sitten lopulta selviää, ratkaisu on sekä yllättävä että tyydyttävä.

Ja kyllä, tässä mennään yksin pimeässä pelottavaan paikkaan.

Pitkää kirjaa pitää lukea useissa sessioissa, joten sekin on hyvä, että lukija asemoidaan sopivin väliajoin pienillä kertauksilla hahmoihin ja tapahtumiin. (”Toomas, Abbe ja Sofie ajoivat pitkin sisäsaareen johtavaa tietä kohti Lumin parhaan ystävän, Vilma Lundellin lapsuudenkotia.”)

Ja vähintään yhtä tärkeää kuin paikallaan olevat palaset on maneerien puute. Jokainen, joka on lukenut vähääkään esimerkiksi Satu Rämöä, Ilkka Remestä tai Reijo Mäkeä, tietää, mitä tarkoitan.

Oikeastaan ainoa kauneusvirhe kirjassa liittyy autoon. Auto käynnistetään samassa kohtauksessa kahteen kertaan, eikä kenenkään tulikuumassa sähköautossa ilmastointi ala ”hurista hiljalleen”, vaan automaatti-ilmastointi puhaltaa täysillä. 

Kävimme viime viikolla Jämsän Suomalaisessa kirjakaupassa, ja tämä kirja oli ensimmäinen, joka myymälässä vastaan tuli. Kustantajakin uskoo siis tosissaan kirjasarjaan, joten menestystä on tälle helppo povata.

Laura Arikka: Synkeä juhannus

Otava


lauantai 23. toukokuuta 2026

Riehakas ja moniulotteinen tarina

Vaihdoin omasta käsikirjoituksestani erään hahmon sukupuolen, ja olin epävarma ratkaisun toimivuudesta. Kyselin apua kirjoittajatoverilta, ja sain vinkin tästä kirjasta. Olipa onni, että sain, tämä on kertakaikkisen riemukas opus!


Karila on vaihtanut kahdenkin hahmon sukupuolen miehestä naiseksi, ja kun tämän tietää, voi huomata, että ratkaisu on ollut erittäin onnistunut ja raikas.

Elina ajaa autolla Itä-Lappiin, isänsä autioituneeseen lapsuudenkotiin. Hänen tehtävänään on pyydystää hauki suolammesta, niin kuin joka vuosi. Elinan perässä on poliisi, joka epäilee häntä henkirikoksesta. Alussa lukijaa pidetään aika pimennossa, on vain Lapin maisemat, erikoiset ihmiset ja kaikesta huokuva viisto tunnelma.

Kaikki kyllä saa selityksensä, mutta melkoisen fantasian kautta. Jossain nimitettiin tätä kirjaa kielellisesti virtuoottiseksi, alkuun virtuositeetti näkyi tosin vain mielikuvituksen lennossa. Tarina on kuin satukirjasta, mitä tahansa saattaa tapahtua.

Ja tuleehan sitä kielellistäkin virtuositeettia, jahka lapinäijät pääsevät ääneen.

”Ja vasta ne meni onnesta soikiaksi ko se katto ossuuskaupan kulumalla pyörivistä juopoista yhen ittelleen ja se yks sattu olemaan Ylijaakon Kauko. Net meni naimisiin ja ensi töikseen tämä nuoriemäntä kairas suolle reiän helevettiin ja ralli alako.”

Lopputulos on kerrassaan huikea, moniulotteinen ja riehakas tarina. Tämä kirja on jo seitsenvuotias, ehkä olet lukenut sen jo. Jos et ole, lue nyt!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Siltala

 

maanantai 18. toukokuuta 2026

Olemassaolon vakavuutta

Norjalainen Vigdis Hjorth oli minulle täysin tuntematon nimi. Olipa siis kiva, että Storytel ystävällisesti vinkkasi minulle hänen kirjansa nimeltään Toisto.


Kirjan alussa kuusikymppinen nainen on mökillä koiransa kanssa. Hän siirtyy muistelemaan kuusitoistavuotiasta itseään. Nuorta, joka aikuisuuden kynnyksellä haluaa palavasti tutustua alkoholiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Äiti vahtii tyttöä tiukasti, poissaoleva isä on jossain taustalla.

Sitten tapahtuu, ja kaikki kulminoituu yhteen marraskuiseen yöhön vuonna 1975.

Teksti kulkee erinomaisen komeana, myös Katriina Huttusen suomennos. Niin kuin kirjan nimi lupaa, toistoa on paljon, kaikilla tasoilla, ja sehän se toimii loistavasti. Kirjan avainlause ”toisto on olemassaolon vakavuutta” on hienosti monitulkintainen.

Hyvä taideteos on sellainen, jossa on tarkka fokus. Tässä jos missä sellainen on. Koko tarina kiertyy yhden illan ja yhden tapahtuman ympärille, ihan kaikki liittyy siihen ja vain siihen.

Vasta lopussa huomasin, että tämähän on varmaan autofiktiota, totta siis. Ja traumakirjallisuutta. Joista kummastakaan en pidä. Mutta näköjään on olemassa oikein hyvääkin trauma-autofiktiota. Tällaista. 

Kirjan alussa suomalainen lukija on hiukan hämillään. Miten niin orkesterikonsertissa valitaan itse paikka? Miksi päällysvaatteet otetaan saliin? Nämä ovat niitä kulttuurisia eroja. 

Vigdis Hjorth: Toisto

Suom. Katriina Huttunen

S&S

 

sunnuntai 17. toukokuuta 2026

Ennätyskirja

Olen ennenkin ihmetellyt, miksi Annie Ernaux on saanut kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Jostain kumman syystä tartuin silti Nuori mies -kirjaan.


Tämä kirja lyö lyhyydessään kaikki ennätykset. E-kirjana siinä on yhdeksän (9) sivua, ja sen lukee vartissa. Piti oikein tarkistaa, että myydänkö tätä oikeasti kirjana. Kyllä vaan myydään, fyysisessä kirjassa nuo sivut on saatu jotenkin venymään neljäänkymmeneen. Tämä voisi olla lehtijuttu, sellaisena tämä olisi oikein hyvä. 

Ja kuten ennenkin, en löydä tästä mitään kirjallisia ansioita. Ei erityistä kieltä tai muotoa tai rytmiä tai tunnelmaa tai tenhoa. Aihekaan ei ole mitenkään ainutlaatuinen: 55-vuotias naisminäkertoja on suhteessa 25-vuotiaan miehen kanssa, ja pohtii, millaista se on.

Ihan mielenkiintoisia pohdintoja toki löytyy.

”Monessa asiassa - kirjallisuudessa, teatterissa, sovinnaistavoissa - olin hänen opastajansa, mutta hänen kanssaan opin uutta itsekin. Minulle tärkein syy jatkaa suhdetta oli se, että olin oikeastaan elänyt saman jo aikaisemmin ja olin nyt suhteessa fiktiivisenä henkilöhahmona.”

”Toisinaan puhuimme ajasta, jolloin hän olisi naimisissa ja pienen lapsen isä. Tulevaisuus, josta puhuimme sylikkäin, toisiamme silmiin katsoen, itkua nieleskellen, ei ollut mitenkään surullinen. Se teki nykyhetkestä vieläkin väkevämmän ja koskettavamman, koska koimme sen ikään kuin jo valmiiksi menneisyytenä.”

Johtopäätös on tyly vanhenevalle ihmiselle. Tyly, mutta tosi.

”Koin yhä selvemmin, että voisin koota kuvia, kokemuksia ja vuosia tuntematta enää mitään muuta kuin toistuvuuden.”

Hops, tulin sitten siteeranneeksi melko suuren osan tästä kirjasta.

Annie Ernaux: Nuori mies

Suom. Lotta Toivanen

Gummerus


 

torstai 14. toukokuuta 2026

Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.


Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava