Kokemusta, näkemystä ja perspektiiviä

Vähän ennen viime syksyn kirjamessuja minulta kysyttiin, josko olisin halukas haastattelemaan Suna Vuorta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Kirja kertoo Esa-Pekka Salosesta. Tottakai olisin! No, haastattelijaksi ehti joku toinen, mutta pitihän tuo kirja lukea. Se on aika kookas. 

Kirjan piti tulla lukuaikapalveluihin jo jouluna, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Viime viikolla huomasin sen saapuneen Storyteliin, joten ei muuta kuin kimppuun. 

Salonen jos joku on mielenkiintoinen henkilö, supertähti klassisen musiikin taivaalla. Maailmankuulu kapellimestari ja säveltäjä, isojen asioiden ihminen. Eikä kirja petä, se on tosi mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tällaiselle 90-luvulla musiikkitiedettä opiskelleelle.

Kirjaa on moitittu toisteisuudesta, ja se pitää paikkansa. Jo parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee toistoa. Mutta kyllä lukija sen kestää. Kirja perustuu Vuoren ja Salosen jutusteluhetkille, minkä lisäksi Vuori on kolunnut ison määrän erilaista lähdeaineistoa. Salosen elämänvaiheiden ja tähtihetkien lisäksi käsitellään monenlaisia musiikinhistorian detaljeja. Jutustelujen aiheet loikkivat villisti, tuoksuista tekoälyyn ja maailman nykytilaan. Sehän sopii. 

Muutamat jaksot, kuten selostukset Kaija Saariahon oopperoista, kuuluisivat kyllä johonkin toiseen kirjaan. 

Salosella on todella paljon sanottavaa, ja perspektiiviä riittää. Hän sanoo esimerkiksi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”olla luova”, tai mistä luovuudessa ylipäätään on kyse. ”Olen enemmänkin objektimaakari. Ajattelen tekeväni vähän samanlaisia hommia kuin vaikkapa leipurit tai kokit.” Salosen CV:llä jos millä on varaa vaatimattomuuteen, ja se onkin yksi hänen menestyksensä salaisuus.

”Olin nuorempana hyvin fanaattinen siinä suhteessa, että en käsitellyt metaforia musiikin ulkopuolella. Olin ylpeä siitä, että harjoituksissani puhutaan vain fysikaalisesta todellisuudesta.”

”Naiset ovat jo murtautuneet läpi monesta kohdasta. Etnisen taustan vaikutus näyttää muuttuvan hitaammin. Salosen mukaan musta keskiluokka romahti jo Reaganin hallinnon myötä 1980-luvulla, ja sen jälkeen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. - - Liittovaltio on painostanut San Fransiscon konservatorion panemaan Emerging Black Composers -ohjelman toistaiseksi tauolle.”

Salosen ero San Fransiscon orkesteripestistä saa kirjassa paljon tilaa, ansaitusti. Aiheuttihan lähtö maailmanlaajuisen kohun. Pelkkää ajankuvaa kirja ei kuitenkaan ole, vaan universaaleja ajatuksia pohdiskellaan paljon.

”Mitä vähemmän asiat kuulostavat niin sanotulta tulkinnalta, sen parempi.”

”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”

”- - elämys syntyy kerrostuneiden kokemusten, muistin ja nykyhetken kohtaamisesta. Siksi avantgarde, eli sellainen, mitä ei ole kokenut ennen, aiheuttaa usein ensireaktiona hämmennyksen.”

”Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”

Salonen kokee olevansa enemmän säveltäjä kuin kapellimestari, mutta elävässä elämässä hän on kuitenkin enemmän kapellimestari, joten siitä puhutaan kirjassakin enemmän. 

Tätä kirjaa on myös moitittu fanikirjaksi, ja sellainenkin tämä on. En menisi tätä asiaa kuitenkaan moittimaan, ymmärtävää ja positiivista lähtökohtaa. Siitä syntyy hyvä ja kiinnostava kirja.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen. Teemat

Siltala

Kirjallinen matka Berliiniin ja kirjallisuushistoriaan

Pekka Vartiainen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen esikoisromaaninsa Murhakertomuksen anatomia ilmestyi juuri.

Maaliskuussa 1923 Berliinissä käytiin oikeutta tapauksessa, jossa erästä naista syytettiin miehensä myrkyttämisestä. Syytettynä oli myös naisen ystävätär, jonka epäiltiin avustaneen murhassa. Naisten välillä oli homoseksuaalinen suhde, mikä herätti suurta mielenkiintoa aikalaisissa. 

Kirjailija Alfred Döblin kirjoitti tapauksesta pienoisromaanin nimeltä Die beiden Freundinnen und ihr Giftmord, joka ilmestyi jo oikeudenkäyntiä seuranneena vuonna.

Vartiaisen romaani rakentuu tämän kaiken päälle ja ympärille, se on ”kuvitelma siitä, miten Döblinin kertomus murhasta löysi muotonsa. Kuten alkuperäisteoksessa, mukana on jotakin vanhaa, jotakin muokattua, dokumenteista, aikakauden sanomalehdistä luettua ja tutkimuksista lainattua sekä mielikuvituksella varustettua”. Vartiainen on tehnyt väitöskirjansa samaisesta aihepiiristä. 

Tämä ei siis ole dekkari, vaikka jonkun silmiin saattaa sellaiselta näyttää. 

Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäinen osa kuvaa murhaa edeltäneitä tapahtumia, toisessa käsitellään oikeudenkäyntiä ja tuomioita, ja kolmas osa on yksi pitkä kuvitelma siitä, miten Döblin kirjaansa kenties kirjoitti. 

Murhatarinan tausta on tuikitavallinen: parisuhde muuttuu väkivaltaiseksi ja johtaa henkirikokseen. Näitä luemme lehdistä päivittäin, useimmiten toki nainen on se, joka päätyy henkirikoksen uhriksi. Ensimmäinen osa on lähes dekkarimainen, ja rankasta aiheestaan huolimatta helppolukuinen. Se vie lukijan aikakauden tunnelmiin ja Berliinin maisemiin. 

Aihe on ikiaikainen, esimerkiksi Lahden teatterissa parhaillaan menevä Haapajärven Elvis -näytelmä kertoo samankaltaisen tarinan. Näytelmässä tappaja tosin välttyy tuomiolta, toisin kuin Döblinin ja Vartiaisen tarinassa. 

Sitten tarinaa mutkistellaan ja kerrostellaan ja laskostetaan monin tavoin. Kirjailija pettää vaimoaan, potilas pettää vaimoaan, kirjailijan omassa elämässä on kolmiodraamaa niin kuin murhajutussakin, ja mukaan tuodaan moninaista kirjallisuushistoriallista tavaraa, kuten Dostojevskin Idiootti. Freud ja psykoanalyysi ovat näkyvässä osassa. 

Mitä muuta kirjallisuushistorioitsijalta voisikaan odottaa? Teksti on paitsi älyllisesti säkenöivää, myös kielellisesti erinomaisen rikasta, erityisesti lauserakenteiden suhteen. Saksalaisvaikutteet näkyvät vahvasti, kielessä on klassikoiden henkeä, ja tyyli pysyy läpi tekstin. Ja koska Murhakertomuksen anatomia on metaromaani, kuullaan paitsi kirjallisuuspohdintoja myös ajan saksalaisen kirjallisuuden kritiikkiä, erityisesti loppupuolella Döblinin vaimon Ernan suulla. 

Tekstin rytmi toimii niin ikään erinomaisesti, painavampien pohdintojen seassa on kevyempiä, arkisempia jaksoja.

Kirjan nimi viittaa Robert Traverin kirjaan Anatomy of a Murder - onko teosten välillä muita yhtäläisyyksiä tai linkkejä, en tiedä, kun en ole Traverin kirjaa lukenut. Murhakertomuksen anatomia houkuttelee lukijan ottamaan selvää tästä ja muista yhteyksistä. 

”Näemme vain lopputuloksen, jota yritämme kuvailla sanoilla. Mutta sanat ovat niin vähäisiä, kalpeita versioita todellisuudesta. Mitä enemmän selitämme, sanoilla, sitä kauemmaksi elämä pakenee.”

”Siis: tapauksessa ei ole kyse vain kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä ja heidän kujanjuoksustaan ihmistä riepottelevien viettien armoilla vaan kokonaisesta joukosta ihmisiä, meistä kaikista, jotka säntäilemme sinne sun tänne tarkoitusta elämäämme hakien, siinä onnistuen tai pettyen ja poistuen kohta jonnekin näkymättömiin.”

Pekka Vartiainen: Murhakertomuksen anatomia

Avain

Tunnelmaa ja malttia

Terttu Autere oli minulle vielä tovi sitten aivan tuntematon kirjailijanimi. Työkaverin suosituksesta tartuin Kaunis mutta kuollut -kirjaan. Hyvä että tartuin.

Terttu Autere on hämeenlinnalainen kirjailija, jonka ”tuotannon painopiste on viime vuosisadan alkupuolelle sijoittuvissa, viihdyttävissä ja aikakauden arkea ja juhlaa henkivissä pikkukaupunkilaisromaaneissa”. Kirjaa luonnehditaan takakannessa nostalgiseksi salapoliisiromaaniksi 1930-luvulta.

Cosy crimea siis, sellaista en ole vähään aikaan lukenut. Tai ylipäätään luen tällaista melko harvoin, lähinnä ovat olleet ehkä Jaana Lehtiön Porvooseen sijoittuvat rikosromaanit. 

Onerva Ojala on suomenkielenopettajan sijainen, ja hänen sulhasensa Juhani Kuikka on lääninetsivä. Nuori piirustuksenopettaja löytyy kuolleena koulun kokoelmahuoneesta, ja sitä aletaan selvitellä. Selvitystyö etenee hitaasti, ja pääpaino on aikakauden arjessa, mikä on oikein mukavaa. 

Niin kuin viihdekirjallisuudessa pitää, hahmot ovat melko yksiulotteisia ja ennalta-arvattavia, mutta tunnelma on mainio, ja kirjaa lukee tietenkin mielellään. Erityisesti pidin siitä, että Autere malttaa. Malttaa pidättäytyä infodumppaamisesta aikakauden tapojen ja ulkoisten asioiden suhteen, malttaa kehitellä ihmissuhteita hillitysti. Mikään ei töki, kerronta ja kieli sujuvat, loppuratkaisu tyydyttää.

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut

Karisto

Pieni ja keskittynyt on parasta

Joel Haahtelan kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa. Talvikappeli on juuri ilmestynyt, eikä sen lukija joudu pettymään. 

On vuosi 1348. Freskomaalari saa toimeksiannon ruhtinaalta, joka on rakennuttanut kappelin hyvittääkseen syntinsä. Pyhäkön seinille alkaa piirtyä Kristuksen viimeiset päivät, kärsimys ja ylösnousemus. 

Kirjan asetelma on siis samankaltainen kuin Haahtelan edellisessä teoksessa Sielunpiirtäjän ilta. Kuvataiteilija on pääosassa, ja muukin on ennallaan: tiukka, keskittynyt muoto ja sisältö, uskonnollisuus, hiljaisuus. Ja mennyt aika, jossa ei tarvitse miettiä internetiä tai muita keksintöjä, jotka tuppaavat sopimaan huonosti kaunokirjallisuuteen.

”On mentävä jonakin päivänä tapaamaan paikallista rippi-isää ja tunnustettava synnit, jos eristys vain sallii. Kenkiin tulee kiviä, vaikka nauhat sitoisi miten tiukalle.”

Rutto toimii ajatusten taustakankaana, kuoleman ja Jumalan.

Haahtelamaiseen tapaan kirja ei näytä tottelevan ”jotain alla, jotain kohti” -maksiimia. On vain maalari, joka maalaa ja ajattelee. Ja tietenkin siellä alla on jotain.

”- - hyvä maalari oppii käyttämään muutamaa perusväriä niin taitavasti, että hän loihtii niistä esiin kaiken tarpeellisen. Huonon maalarin fresko taas näyttää sekavalta toripöydältä, jossa myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.”

Näin Haahtela kirjoittaa auki omat ihanteensa. Ja ne toimivat, upeasti. 

Minun Kultalyhtyäni on parikin lukijaa maininnut haahtelamaiseksi, ja se on valtavan iso kehu. Pieni ja keskittynyt on parasta. 

”Aika estää joka tapauksessa asioita tapahtumasta kerralla.”

Tätä lukiessa alkaa tehdä mieli kirjoittaa. Se on minulle kaikkein korkein hyvän kirjan merkki.

Joel Haahtela: Talvikappeli

Otava

 

Tuttu ja tuntematon Frankenstein yllättää

Katsoin Netflixistä Frankenstein-elokuvan, koska sitä oli kovasti kehuttu. Ja olihan se tosi hyvä, korea ja huolella tehty. Huomasin myös, etten ole koskaan missään formaatissa tuota tarinaa aiemmin nähnyt tai kuullut. Erityisesti elokuvan muoto ihmetytti: kuuluuko tässä muka olla tällainen kehyskertomus, ja onko tarina alun perin tällainen kolmiosainen?

Siispä kirjaa lukemaan!

Ja kyllä vain, tarinassa on pohjoisnavan seutuville sijoittuva kehyskertomus, ja sen sisällä Victor Frankenstein kertoo oman tarinansa, minkä jälkeen hirviö kertoo omansa. Elokuvan muoto on siis Mary Shelleyn luoma. 

Ennen muotoa lukija kuitenkin kohtaa kirjan kielen. Se lumosi minut heti, alun kirjeiden kieli on huikean hienoa, erittäin rikasta ja tietenkin kaunista. Paavo Lehtosen suomennos on erinomainen.

Kun varsinainen juoni sitten käynnistyy, lukija yllättyy taas. Hirviön luominen käsitellään suunnilleen yhdessä kappaleessa, ja sitten tulee se romantiikan aikakausi. Lähes koomisessa mittakaavassa haahuillaan ympäriinsä ja ihastellaan vuorten tai laaksojen kauneutta, ja ylisanojen virralle ei tule loppua. Luonto ja ihmishahmot ovat kaikki jotain superlatiivista. Hirviö on hukassa vuosikaudet, ja siinä välissä puuhastellaan kaikenlaista epäolennaista. 

Naiivius on monen tekijän summa: aikakauden ihanteiden lisäksi kirjoittajan ja koko romaanimuodon nuori ikä vaikuttavat tekstin luonteeseen. Elokuvassa juonta on tiukennettu ja tarkennettu isosti, mutta säilytetty olennainen, se on siinäkin mielessä upea teos.

Mutta teemat tulevat kyllä kirjassa lopulta selkeinä esiin: erilaisuus, ulkopuolisuus, yksinäisyys. Se, että ilkeys syntyy kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteesta. Hirviö on proto-incel, mies ilman kumppania, ja sellaisesta voi syntyä hirviö sekä 1800-luvulla että tänään.

Mary Shelley: Frankenstein

Suom. Paavo Lehtonen

Otava 

Kultalyhdyn tarina

Kirjoitin pari vuotta sitten tänne blogiin esikoiskirjani Naarasperhon syntytarinan, ja Lentotähdestä olen kirjoittanut parikin blogitekstiä: yhden sen synnystä ja toisen sen viittauksista. 

Kolmas romaanini Kultalyhty täydentää Toivo-trilogian. Kaikissa kolmessa teoksessa on Toivo-niminen hahmo, ja jokaisessa kirjassa toivon ideaa käsitellään eri tavoin. Naarasperhossa ja Lentotähdessä Toivo on oikea historiallinen hahmo (Naarasperhossa Toivo Kärki, Lentotähdessä Toivo Kuula), Kultalyhdyssä fiktiivinen. Naarasperhossa Toivo tuo toivon, Lentotähdessä Toivo kuolee, Kultalyhdyn Toivo on toisenlainen.

Kultalyhty kertoo miehestä, joka viettää kesää yksinään mökillä saaristossa. Hän löytää mökin rakennuttaneen naisen päiväkirjan ja kuvittelee naisen vierelleen. Minun mielessäni mökki on meidän oma kesämökkimme, mutta jokainen lukija tietysti sijoittaa miljöön omaan todellisuuteensa. Kultalyhty on paljon omakohtaisempi kuin edelliset kirjani, mutta ei sekään mitään autofiktiota ole, ei ollenkaan.

Kaksi syntymäkohtaa

Kultalyhdyllä on kaksi syntymäkohtaa. Ensimmäinen liittyy siihen, että tutustuin vaimooni viitisentoista vuotta sitten. Vaimon mukana tutustuin hänen ystäviinsä, ja kerran olimme yhden tällaisen ystävän tupaantuliaisissa Turussa. Kesken juhlien tajusin, että tällä ystävällä oli sama sukunimi kuin mökkimme rakennuttaneella perheellä - vanhempani olivat tuon nimen minulle joskus kertoneet. Niinpä kysyin ystävältä, josko hän olisi kenties samaa sukua mökin rakennuttaneiden kanssa. Kyllä vain, hän kertoi isänsä ja isoisänsä olleen mökkiä rakentamassa. Ja kuinka ollakaan, hänen isänsä sattui olemaan paikalla noissa tupaantulijaisissa. Menin juttelemaan tämän miehen kanssa, ja vaihdoimme monta tarinaa mökin menneisyydestä ja nykyisyydestä.

Myöhemmin sain kuulla tältä ystävältä, että hänen sukunsa mökkeily ei ollut aivan niin auvoista kuin mökkeilyn soisi olevan. Oli tapahtunut monenmoista outoa ja suorastaan järkyttävää, ja siksi he luopuivat mökistä melko pian sen valmistumisen jälkeen. Pyysin ystävää haastattelemaan sukulaisiaan ja tarkentamaan tarinoita, ja näin tapahtui. Noista kertomuksista rakentelin sitten juonen Kultalyhtyyn. Mikään tarina kirjassa ei sinänsä ole totta, mutta vahvana pohjana kulkevat nuo tositarinat. Niiden kaikuja olivat vanhempanikin saaneet maistaa, sillä naapurimökin väki ei (joka oli samaa sukua kuin mökin rakennusaikana 1960-luvulla) ollut aina kovin sopuisaa tai yhteistyöhaluista. Draamaa ei tarvinnut siis kovin kaukaa etsiä.

Toinen syntymäkohta on mökkitonttimme. Sen männyt alkoivat muutama vuosi sitten pudottaa neulasiaan, ja osa puista on aivan pystyyn kuolleita. Syynä on etelänsversosurma-niminen monen tekijän yhdessä aiheuttama tauti, joka on ilmastonmuutoksen konkreettisimpia todisteita täällä Suomessa. Muutos saapuu etelästä, joten Turun saaristo on ensimmäisenä etuvartiona ottamassa iskuja vastaan. Tästä kirja sai vielä yhden kerroksen dramatiikkaa. Ilmastonmuutosteemaan sopii myös se fakta, että mökkisaaressa on ekokylä. Halusin kuitenkin pitää ilmastonmuutosteeman pienenä, mitään pamfletin tapaistakaan en halunnut kirjoittaa. Muutenkin halusin rajata kaiken mahdollisimman pieneksi, yhteen paikkaan ja yhteen ihmiseen. Pieni on kaunista, ja rajatussa kerronnassa yhtenäisyys toteutuu maksimaalisena. Kaikki liittyy kaikkeen, kaikessa on kyse yhteydestä: ihmisen yhteydestä toiseen ihmiseen, ihmisen yhteydestä ympäristöönsä, lähiluontoon. 

Kieli ja aihe

Kultalyhty eroaa Naarasperhosta ja Lentotähdestä eniten siinä, että sen kieli ei ole ”vanhaa”, vaan nykykieltä. Kaunokirjallisuuden pitää kuitenkin saada jokin erityinen kierre kieleen, ja sitä etsin kauan. Jonain heräämisen tai nukahtamisen hetkenä idea saapui luokseni: kirja pitää kirjoittaa minä-muodossa (sekin on iso ero edellisiin), ja sopiva kaunokirjallinen kierre syntyi siitä, että päähenkilö katselee ympäristöään koko ajan kaksin silmin, omin ja 60-luvun mökkiläisen. 

Menneeseen katselu on silloin tietenkin pelkkää arvailua, ja siitä lopulta muovautui kirjan aihe: Kultalyhty kertoo siitä, kuinka me arvelemme ja oletamme toisistamme kaikenlaista - meidän on pakko tehdä niin - ja minkälaisia ongelmia näistä oletuksista seuraa. Etenkin somessa kaikenlainen eripura perustuu näihin oletuksiin, usein vääriin. Tällä tavalla yksinäisen miehen tarina nousee saaristosta yleiseen sfääriin ja saa yhteiskunnallisen merkityksen. Tätä ei kirjassa kerrota, mutta lukija huomaa sen kyllä.

Kansi

Kannen suhteen minulla oli aluksi idea punaisesta mökistä ja ikkunassa näkyvästä ihmishahmosta. Mietin ja pähkäilin sitä, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Sitten keksin käydä katsomassa kuvataiteilija Vilma Sinivaaran Instagram-fiidiä, pidän hänen teoksistaan, tyylistään ja kynänjäljestään erittäin paljon. Fiidistä erottui yksi piirros, joka oli hahmotelma puolikkaasta ihmiskasvosta. Sen epämääräisyys näytti heti sopivan kirjan ajatukseen siitä, kuinka hahmotamme toisemme pelkkien oletusten perusteella. 

Kysyin lupaa saada käyttää kuvaa kannessa, ja Vilma suostui heti. Punainen väri oli minun ideani. Kustantaja vaihtoi punaisen vielä intensiivisempään ja liukuvärjäsi ylä- ja alaosan mustaksi, ja lopputulos on mielestäni upea. Kansi onkin saanut paljon kiitosta, vaikka joku on kokenut sen myös ”ärhäkäksi” - sitähän se kyllä onkin.

Äänikirja ja keikkoja

Naarasperhosta tehtiin äänikirja, sen luki mainio Janus Hanski. Lentotähdestä en halunnut äänikirjaa, koska kirja ei mielestäni sovi siihen formaattiin. Kultalyhdystä äänikirja taas tehtiin, Janus Hanski jälleen lukijana. 

Olen tehnyt parin vuoden aikana monenlaista keikkaa kirjojeni kanssa. Päätin, että tänä vuonna keskityn lähinnä lukupiirivierailuihin, koska niissä kohtaamisen laatu on vertaansa vailla. Joka ikisessä lukupiirivierailussa tulee sama tunne: onpa mahtavaa, kun näin moni fiksu ihminen on uhrannut tunteja ainutkertaisesta elämästään minun kirjoittamilleni teksteille. Keskustelut polveilevat sinne tänne, ja lukupiiriläisten hienoja ja joskus yllättäviä huomioita on ihana kuulla. Ja mikä tärkeintä, lukupiireistä löytyy juuri niitä ihmisiä, joille kirjoitan: paljon lukevia, kirjallisuutta laajasti tuntevia, syvällisesti pohdiskelevia. Kymmenisen lukupiirikeikkaa on jo tälle vuodelle sovittu.

Palaute

Vaikka Kultalyhty ilmeistyi vasta muutama viikko sitten, olen saanut siitä valtavan paljon palautetta. On ollut niitä, jotka eivät ole pitäneet kertojaratkaisusta tai hitaasta temposta tai jostain muusta, ja se on tietysti luonnollista. Mikään kirja ei sovi kaikille. Mutta paljon enemmän on ollut niitä, jotka ovat kiitelleet kauniista kielestä tai filosofisista pohdinnoista tai kiireettömästä tunnelmasta tai lempeydestä. 

Naarasperhossa ja Lentotähdessä on sitaatteja ja alluusioita, koska niitä on hauska tekstiin viljellä, jokainen kirjoittaja tiennee tämän. Kultalyhtyyn kirjoitin yhden melko piilotetun viittauksen, kun kännikohtaus tuntui saavan sillä tavoin hyvää ilmaa siipiensä alle. Olin varautunut siihen, ettei kukaan sitä voi löytää, mutta ainakin yksi lukija tunnisti kohtauksen heti. (Se on Aleksis Kiveltä lainattu, en kerro mistä. Etsi itse.)

Kun eräs lukija mainitsi loppupuolen huumorista, ihmettelin hetken. En kai minä mitään huumoria ole sinne kirjoittanut? Luin lopun läpi, ja sepä olikin totta. Mielenkiintoista, miten erilaisia asioita eri ihmiset kirjoista löytävät. 

Sehän on juuri tarkoitus. 

Tomi Norha