maanantai 3. joulukuuta 2018

Ihminen mediassa

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi oli hieno lukukokemus puolitoista vuotta sitten. Puolivahingossa huomasin viikko sitten että meillähän on Hiidensalon esikoinen Mediahuora tuossa hyllyssä. Ihan lukemattomana.


Hyllyssä se on yhä, mutta ei enää lukemattomana. Mediahuora on ihan erilainen kuin Sinun tähtesi, mutta hieno kirja tämäkin on. Hiidensalo on kansitekstin mukaan vapaa toimittaja, ja Mediahuora näyttäisi olevan niin kuin esikoiset useimmiten, omakohtainen tilitys media-alan kääntöpuolesta.

Onhan se sitäkin, mutta se tavallinen tarina tämä ei ole. Kertomus on hienosti sommiteltu ja se välttää karikot ja kliseiset asetelmat, ja edetessään se paranee koko ajan. Hiukan lukiessa tuntui siltä että pituutta olisi ehkä voinut karsia, mutta lopulta kaikki asettuu kuitenkin paikoilleen.

Päähenkilö Maria on siis vapaa toimittaja. Ensimmäinen lause lyö tekstille suunnan: "Perttu on kadonnut." Mikään salapoliisitarina Marian pojan Pertun katoamisesta ei kuitenkaan kasva, sillä tähän kuvaan palataan vasta sivulla 326. Nuo kolmesataa sivua kirja kertoo Marian edesottamuksista mediamaailmassa ja sen ulkopuolella, epätäydellisestä ihmisestä täydellisten kuvien maailmassa. Äitiys ei onnistu, työelämä takkuaa, ihmissuhteissa on vaikeaa. Mieli ei pysy kasassa.

Kirja kertoo kenestä tahansa, siis. Hyvän kirjan merkki.

Liikuttavia ja surullisia hetkiä koetaan, huumoria viljellään. Marialta tilataan "lupsakka henkilökuva" Keijo Näädästä, poliitikosta: "Kuvaaja käy sitten kuvaamassa vaimon ja lapset. AD photoshoppaa Keijon niiden keskelle." Kirjoittamisajankohdan uutisia ilmestyy tekstiin, Facebook roikkuu otsikoissa koko ajan. Freelancereiden heikkoa asemaa sivutaan useasti, ja juuri näillä main tuli tuo edellä mainittu karsimisen ajatus paikoin mieleen.

Mutta loppupuolella päästään alkulauseessa kuvatun katoamisen kimppuun ja kerronta tiivistyy. Samalla siihen tulee myös rehevyyttä ja kukkeutta, jota voisi kutsua runollisuudeksikin. Moniaalle kurotteleva teksti kiertyy lopulta itseensä ja pysyy koossa.

Venla Hiidensalo: Mediahuora
Otava

perjantai 16. marraskuuta 2018

Haaremilla on hintansa

Panu Rajala jatkaa ahkeraa työtään elämäkertojen parissa. Tänä vuonna vuorossa on Ilmari Kianto, ja Suomussalmen sulttaani onkin komea jatko Rajalan mittavaan tuotantoon.


Suomussalmen sulttaani etenee tutun jouhevasti. Ai mistäkö jouhevuuden huomaa? Se on ihan helppoa: jos viisisataasivuinen kirja tulee luetuksi viidessä päivässä, sen vetovoima on selkeä ja kiistaton. Olen tänä vuonna jättänyt kylmän viileästi monta kirjaa kesken, jos imu puuttuu. Varsinkin vuotta 1918 käsitteleviä kirjoja on tullut keskeytettyä useita. Sotakuvaukset kun enimmäkseen haukotuttavat.

Sain Suomussalmen sulttaanin samana päivänä kun Hesarin arvio siitä ilmestyi. Matti Mäkelä kirjoitti alaotsikossa, että tätä teosta "pitää lukea Karl Ove Knausgårdin jälkeisestä maailmasta käsin", mitä en ymmärtänyt. Nyt ymmärrän: Ilmari Kianto kirjoitti samalla tavalla kuin Knausgård, suoraan omasta elämästään. Rikkoi välit läheisiinsä ja naapureihin, ei välittänyt mitä muut hänestä ajattelevat. Ja kärsi sitten, tietenkin.

Kiannon omasta elämästä kummunneet kirjat ovat elämäkerran mukaan enimmäkseen ei-niin-kovin-hyvää kirjallisuutta - en ollut niistä tätä ennen mitään kuullutkaan. Tuskin on moni muukaan. Silloin kun Kianto jaksoi kurottaa tarpeeksi kauas omasta itsestään, hän sai parhaimmillaan aikaan klassikkotavaraa: Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat kansakunnan kaapin päällä, tukevasti.

Kianto oli huikean taitava sanankäyttäjä ja hän kirjoitti maanisen ahkerasti, mutta aiheiden valitseminen oli hänen kompastuskivensä. Vienasta kertovat matkakirjat eivät innostaneet kustantajia eikä lukevaa yleisöä, eikä omaelämäkerrallisuus ollut vielä samanlaisessa huudossa kuin Knausgård-ajassamme. Tai sitten kirjat vain ovat huonompia kuin Knausgårdin tuotanto.

Kiannon elämä ei tuottanut kovin kaksisia kirjoja, mutta siitä syntyy kuitenkin erinomaisen kiinnostava elämäkerta, tämä tässä. Kuten kirjan nimi kertoo, naissuhteet olivat Kiannon elämän suola ja pihvi. Hän aloitti vasta kolmekymppisenä, mutta otti sittemmin menetetyt vuodet takaisin, korkojen kera (ai että, kyllä suomen kieli on hienoa). Tai eipä siinä juuri korkokenkiäkään katseltu, Kiannolle tuntui kelpaavan kuka tahansa nainen, joka sattui olemaan saapuvilla.

Lapsia Kiannolla oli monen naisen kanssa, ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä kiivaampaan tahtiin naiset vaihtuivat. Monesti naisia oli useita yhtä aikaa, eikä rajuilta riidoilta tietenkään vältytty. Haaremin ylläpito on kallista, Kianto eli koko elämänsä taloudellisessa mielessä aivan veitsen terällä. Mutta ilmeisen hyvä siitä elämästä kuitenkin tuli.

Elämäkerrasta ainakin tuli hyvä. Rajala kertoo elävästi, laajasti asioita taustoittaen - harvalla on yhtä leveää tietomäärää 1900-luvun alkupuolen kulttuurielämästä kuin Rajalalla, jonka elämäkerrat painottuvat nimenomaan tuohon aikaan. Rajalan käyttämä kieli on hiukan kallellaan tuohon menneeseen aikaan, mutta aina maukkaalla tavalla. Elämän ja tuotannon esittely ovat täydellisessä balanssissa. Tarina etenee kronologisesti ja sitä on helppo seurata. Muutamissa kohdin kronologiasta pikkuisen poiketaan, ja siinä onkin ainut ihmettelyn paikka: miksi?

Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä
SKS

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Muiden eläinten puolesta

Yuval Noah Hararin kirjoihin törmää siellä täällä tämän tästä, ja jossain jutussa mainittiin Sapiens niistä parhaaksi. Siitä sopii siis aloittaa.


Sapiens on tietokirja ihmiskunnan historiasta ja kehityksestä. Se "haastaa kaiken sen, mitä luulimme tietävämme ihmisyydestä". Takakannen teksti pitää paikkaansa, tai ehkei teos nyt sentään kaikkea haasta, mutta paljon mielenkiintoisia juttuja ja näkökulmia siitä löytyy. Niin paljon että kirjan lukee tuosta vain, vaikka sivuja on melkein viisisataa.

Kirjan rakenne on selkeä: kognitiivinen vallankumous pani historian käyntiin 70 000 vuotta sitten, maanviljelyn vallankumous vauhditti sitä 12 000 vuotta sitten. 500 vuotta sitten alkanut tieteellinen vallankumous saattaa aloittaa jotain tai sitten lopettaa koko historian.

Näissä raameissa Harari kertoo ison määrän mielenkiintoista faktaa, esimerkiksi vertaa vuoden 1500 tilannetta nykyhetkeen näin: ihmisten määrä on noussut 500 miljoonasta 7 miljardiin. Vuosituotanto on noussut 250 miljardista dollarista 60 biljoonaan dollariin. Energiankulutus on noussut 13 biljoonasta kalorista per päivä nykyiseen 1500 biljoonaan kaloriin per päivä. Ihmisten määrä on noussut 14-kertaiseksi, tuotanto 240-kertaiseksi ja energiankulutus 115-kertaiseksi.

Sapiens on läheistä sukua Jared Diamondin klassikoille Kolmas simpanssi ja Tykit, taudit ja teräs, mutta näkökulma on hiukan erilainen, ja tietenkin kiinnostavat pikkufaktat ja tarinat toisia. Niin kuin esimerkiksi tarina siitä, kuinka Hongkong päätyi Briteille siksi, että huumekauppaa käyvien yhtiöiden osakkeita omistaneet brittiparlamentaarikot ja ministerit voisivat rauhassa jatkaa oopiumin myymistä kiinalaisille.

Vaikka kirja on ilmestynyt vuonna 2011, Hararin ydinsanoma on äärimmäisen ajankohtainen. Hän painottaa, että vaikka ihminen on saanut paljon aikaan, kehitystä ja imperiumeja ja verkostoja ja kasvua, on muiden eläinten tila huonontunut ihmisen toimien ansiosta yhä kiihtyvällä tahdilla. Juuri edellispäivänä uutisoitiin, kuinka selkärankaisten eläinten määrä on vähentynyt 60 prosenttia vuosina 1974-2014.

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
Bazar

torstai 18. lokakuuta 2018

Kulkijat sodan varjossa

Kauko Röyhkän uusin romaani Maan korvessa kulkevi on jälleen oiva osoitus siitä, kuinka tärkeää taiteessa ovat taiteilijan itse itselleen asettamat rajat.


Tässä kirjassa Röyhkä on rajoittanut itsensä kertomaan vain suomalaisessa maisemassa kulkemisesta vuonna 1944: lestadiolaislapset Pirjo ja Iivari kulkevat Siilinjärveltä Muonioon, ja saksalainen alppijääkäri Dieter Kölbling kulkee Enontekiöltä samaiseen paikkaan.

On sota. Lasten isä on kadoksissa tai kuollut, ja äidin mielenterveys on järkkynyt. Muoniossa asuu Ossi-eno, jonka luona lapset pääsevät turvaan, omiensa pariin. Dieter Kölbling puolestaan on karkuri, hän haluaa päästä Ruotsiin ja lopettaa sotimisen. Hahmoilla on selkeä suunta ja tahtotila, siksi tarina vetää. Kerronta etenee enimmäkseen vuorovedoin, joka toisessa luvussa seurataan lapsia ja joka toisessa Dieteriä.

Sodasta voi kertoa monella tavalla. Rintama- ja taistelukuvauksia en jaksa lukea yhtään, ei kiinnosta. Jari Järvelän Kosken kahta puolta on ollut tämän mielestäni tämän vuoden paras sotakirja: siinä ollaan sivussa koko ajan mutta silti asian ytimessä, vertauskuvien kautta. Röyhkän teos on samalla tavalla mainio, näiden pienten ihmisten kohtalo kiinnostaa ja koskettaa aivan eri lailla kun rintamasotilaan. Ääriolosuhteissa mennään, ja Suomen luonto on isossa osassa kirjaa.

Röyhkän kieli tuo mieleen Antti Tuurin. Se on hyvin toteavaa ja korutonta, lauseet lyhyitä. Ei niin minkäänlaista kohosteisuutta tai lyyrisiä kielikuvia, ainoastaan aivan loppumetreillä jokunen. Muutamissa paikoissa tuntuu, että "näytä, älä kerro" -maksiimi on päässyt unohtumaan, varsinkin Dieter selittää omaa vointiaan kömpelön tuntuisesti. "Vaivalloista tämä meno on, mutta tänään olen pystynyt etenemään jo kymmenkunta kilometriä. Reppu on keventynyt ja vauhti kasvanut, mutta sitten tuli tämä sade. Märät kengät ja sukat tuntuvat pahalta." Paikoitellen herää anakronismin tuntu, esimerkiksi sivulla 148 kun lapset ovat hotelli Pohjanhovissa, puhutaan "respan naisesta". Oliko vuonna 1944 lasten maailmassa sellaista?

Sen Röyhkä näyttää, että kun tarina on hyvä ja tiukkarajainen, kokonaisuus toimii. Juoni huipentuu tyylikkäästi, sopivasti avoimen ja sulkeutuvan välimaastoon.

Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi
Like

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Mikä siinä paikalla sattumalta keksitään

Kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla yksi vuoden kohokohtia oli aina Jari Tervon uuden romaanin ilmestyminen joulukuusen alle. Niissä kirjoissa sanavalmiit rikolliset toikkaroivat, ja sekä kieli että juoni veivät mukanaan. Sittemmin on jäänyt jokunen Tervo lukemattakin, mutta suurimman osan olen uudemmistakin lukenut.


Aamenen aloittaminen tuntui paluulta menneisyyteen, tämähän on juuri sitä parasta Tervoa!  Pahasuiset venkulat touhuilevat ympäriinsä, puhuvat lystikkäitä ja viisaitakin sanoja. Esimerkiksi näin: "Konstaapeli näytti omatukkaiselta ja tuoksui keväiseltä veneeltä. Mieheltä ei voi enempää vaatia." Kalevalaan viitataan, Lemminkäistä ja Kullervoa kohden. Tiukkoja ja tarkkaan ajateltuja lauseita riittää, liikaan kikkailuun Tervo ei kuitenkaan sorru missään.

Tervo tulee esittäneeksi myös erilaisten huumorintajujen olennaisimman eron: "Mun vaimon mukaan maailmassa ei siis ole vitsejä. Hauskaa on vaan se mikä siinä paikalla sattumalta keksitään." Juuri näinhän se menee, vähemmän lukenut arvostaa valmiita vitsejä, fiksumpi tilannehuumoria.

Paras taide syntyy rajojen asettamisesta, siitä että taiteilija ahtaa itsensä tiukkaan karsinaan. Aamenessa on paljon tällaista kunnianhimoa: se on yhdenpäivänromaani, ja joka luvussa on eri kertoja.

Hieno homma, jos kirjan lukee yhdeltä istumalta. Mutta jos ei lue, putoaa helposti tapahtumien hetteikköön. Kuka tuo nyt oikein olikaan? Ja miten hän liittyy mihinkään? Ja mitä aiemmin tapahtuikaan? Tällaisia kysymyksiä heräsi lukiessa aika usein, mutta onneksi ihan kaikesta ei tarvitsekaan pysyä kärryillä. Ja voihan tämän lukea toiseenkin kertaan, silloin epäilemättä aukeaa uusia juttuja taas. Näin olen ennenkin Tervon kirjojen kanssa tehnyt.

Toinen asia joka häiritsi oli se, että vaikka eri kertojilla on jonkin verran toisistaan poikkeavat äänet, jotkut niistä  tuntuvat epäuskottavilta. Esimerkiksi sivulla 265 kaksi ja puoli vuotta Suomessa asunut maahanmuuttaja Noor sanoo: "Hän oli rehellinen nuori mies, pikkuveljeni. Ei hän halunnut jäädä tänne orkestroimaan kuuden hengen taskuvarkauksia."

Tämä kirja on Tervolta komea paluu siihen, minkä hän parhaiten osaa, ja mitä ei osaa kukaan muu kuin Tervo. Kieli, juoni, onni, epäonni, ylenkatse, lämmin ymmärrys. Monenlaista mahtuu hienoon romaaniin.

Jari Tervo: Aamen
Otava

lauantai 6. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2018

Taina kävi Turun kirjamessuilla jo perjantaina, tapaamassa Myllylahden kirjailijaa Jaana Lehtiötä. Kuulumisia vaihdettiin ja kuvia näpsittiin.


Roope Lipasti teki kaikkensa päästäkseen Jaana Lehtiön kanssa samaan kuvaan. Tässä hän esittää olevansa Lehtiön omatunto, joka kuiskuttaa korvaan vakavia ajatuksia. Mikrofonin kanssa jotta varmasti menee perille.


Ilmaisia nimikirjoituksia oli tarjolla. Kuvista päätellen Roope Lipasti ei perjantaina kovin helposti lavalta lähtenyt.


Nuortenkirjailijat nuorempina.

Lauantaina menimme messuille molemmat. Ruuhkaa oli, niin kuin aina keskellä päivää. Tuttuja käveli vastaan, tuntemattomiinkin törmäiltiin.


Antti Heikkinen kertoili tuoreesta Kehveli-kirjastaan. Se pitänee laittaa lukulistalle, niin lupsakalta teksti vaikutti. Ahkerasti julkaiseva Heikkinen osoittautui myös erinomaiseksi imitaattoriksi, Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo sujuivat ainakin komeasti.

Lahjakirjoja löytyi pukinkonttiin, niin kuin aina ennenkin. Niitä ei voi tässä paljastaa, mutta kassillinen niitä kertyi. Ruokailu onnistui kiireettömästi ja väljästi kun ymmärsimme mennä näytteilleasettajien ravintolaan.


Sininen läiskä tämän kuvan keskellä on Tommi Kinnunen, jonka haastattelua oli kerääntynyt kuuntelemaan niin suuri yleisö että kännykän kamera ylettyi vain vaivoin massan yli. Kuultiin tarinoita Pintin taustalta, keveitä ja painavia. Haastattelija Mikko Rouhiainen piti tilanteen jämäkästi hanskassa.

Ruokamessujen puolella maistoimme Skyriä, koska halusimme päästä kunnolla rahat pois -tunnelmaan.

Turun kirjamessut 2018
5.-7.10.