Varoittava analogia sadan vuoden takaa

Kirjan kannessa on puun kaarnaa. Tarina vie menneisiin aikoihin, sotaan. Lauseet ovat kerrassaan upeita, tekstin rytmi on taidokas, kerronta samalla niukkaa ja äärimmäisen tarkkaa.

Ei, kyseessä ei ole Tommi Kinnusen viimeisin teos Kaarna, vaan Olli Jalosen viimeisin teos Puhdas viiruinen elämä. Jos Cheek lukisi kirjoja, hänkin varmaan toteaisi, että ”jotain samaa näis on”. 

Suurin ero on, että Jalosen kirja ei sijoitu toisen maailmansodan aikaan, vaan ensimmäisen. Tai tarkemmin, tämä kirja kertoo vuoden 1918 tapahtumista Suomessa. Aloitetaan hiukan niitä ennen ja lopetetaan hiukan jälkeen. 

Kertojia on paljon, niin paljon, ettei niistä pääse aluksi kärryille ollenkaan. Ja joka luvussa on uusi kertoja, jota ei kerrota luvun alussa. Niinpä ison osan koko kirjasta lukija taivaltaa eräänlaisessa sumussa. 

Mutta kun teksti on näin komeaa, sillä ei ole niin väliä. Asiat tulevat sumun keskeltä kyllä selviksi, aivan selviksi. Monet kertojista ovat ainakin alussa lapsia, ja kertojien äänet ovat huikean hienoja.

”Saan sen takaisin paikoilleen kun ajattelen että pöllö on pöllö, yön lintu ja lentäessään äänetön kuin tuuli puista tyhjällä aukealla. Tuulessa ei ole kahinaa ilman oksia ja lehtiä eikä pöllössä lentoääntä koska niin se osaa.” 

Ja loppupuolella alkaa hahmottua, että tarinan keskiössä on kaksi ihmistä, Kaarlo eli Kalle ja Kerttu, tämä on heidän rakkaustarinansa. Kerrontaa rytmittävät lehtiartikkelit, joissa punaisten ja valkoisten välinen ero näkyy selvästi. Ja siitä kasvaa kirjan pointti: kansa ja perheetkin ovat pahasti kahtiajakautuneet, vielä kauan vuoden 1918 jälkeen. 

Tästä on helppo lukea varoittava analogia meidän aikaamme. Historian surut on syytä tuntea, ja tällaisten kirjojen sivuilla historia on hienoimmillaan. 

Tekstissä näkyy valtava tietomäärä, mutta aina vain pikkuruisina detaljeina. Minkäänlaista infodumppausta ei ole. Monella historiallisen viihdekirjallisuuden tekijällä olisi paljon opittavaa Jaloselta. Minua viehättää se, että mukana on myös oikeita henkilöitä. 

Luinko kirjan huonosti, kun en löytänyt selitystä kirjan vaikeasti opittavalle nimelle? En muista noita sanoja kirjasta löytäneeni. 

Olli Jalonen: Puhdas viiruinen elämä

Otava

 

Lukevalle nuorelle

Kollega vinkkasi minulle tämän kirjan, en tiennyt siitä ennalta mitään. Ja kannen perusteella en sitä kyllä koskaan olisi avannutkaan.

Tai tarkemmin: kirjan nimi tökkii, tämänkaltaiset opukset jätän suosiolla muiden luettavaksi. Hyvän elämän ohjekirjoja julkaistaan paljon, joten niille on ottajansa.

Takakansi sanoo: ”Psykologian suurnimen Alfred Adlerin teorioihin pohjautuva hittikirja koostuu filosofin ja nuoren miehen välisistä keskusteluista.” Erikoista on, että eurooppalainen filosofia ja psykologia kierrätetään Japanin kautta.

Mutta mikäs siinä, tämän lukeminen oli ihan raikas kokemus. Dialogimuotoon en ole toviin törmännyt, ja luin sen kokonaan. (Aika monta kirjaa olen tänäkin vuonna jo jättänyt kesken.)

Adlerin ajattelun lähtökohtia on kolme:

1. Kaikki ongelmat ovat sosiaalisten suhteiden ongelmia.

2. Ihmiset voivat muuttua ja tulla onnellisiksi tästä hetkestä lähtien.

3. Ongelma ei ole kykyjen, vaan uskalluksen puute.

Ehkä tämän kirjan otollisin kohdeyleisö on kuitenkin lukeva nuoriso, jos sellaista jostain löytyy.

Ichiro Kishimi ja Fumitake Koga: Kaikkien ei tarvitse pitää sinusta. Vapaudu muiden odotuksista ja uskalla olla oma itsesi.

Suom. Saana Rusi

Gummerus

 

Lotosta, jota elämäksi kutsutaan

Päivi Pekanheimon kirja Katoava äiti kertoo äidin muistisairaudesta ja siitä, millaista on elämä muistisairaan läheisenä.

Aihe on todella vaikea. Kuinka kirjoittaa omasta äidistään niin, ettei lopputulos ole kiusallinen? Ettei kirja ole vain ylistystä äidille? Että se resonoisi muissakin kuin asianosaisissa?

No, juuri näin. 

Päivi Pekanheimo on kirjoittanut erinomaisen kirjan tästä lotosta, jota elämäksi kutsutaan. 

Ensimmäinen valinta on kieli: se ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan arkisen toteavaa ja raportoivaa, Veijo Meren tai Petri Tammisen tapaan. 

Teksti alkaa vanhoista valokuvista, sekin on hieno valinta. Valokuvien lisäksi aineistona on kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, jutusteluja ja lukuisia sitaatteja runoista ja proosateoksista. Kirjoittajan lukeneisuus on olennaista, se kohottaa tekstiä. 

Kirja on tietysti äärimmäisen surullinen, mutta myös kaunis ja lohdullinen. Olen itse kokenut saman, ja meitä vertaisia on valitettavan paljon. Mukana on tuntemuksien ja tapahtumien kuvailujen lisäksi paljon tietoa, esimerkiksi muistisairauden eri vaiheista.

Ja upeita havaintoja esimerkiksi siitä, kuinka vähän me toisistamme lopulta tiedämme. ”- - äiti ei juuri puhunut omasta elämästään eikä ajatuksistaan. Hän oli aina taustalla ja tuki minua kyllä kaikessa, mutta ei tuonut itseään mitenkään esille. Hänen sukupolvensa tyypillinen tapa oli vaieta monista asioista.”

Päivi Pekanheimo: Katoava äiti. Tyttärenä muistisairauden varjossa

Atena

Epätäydellisiä ihmisiä ilman traumapuhetta

Jos Wilhelmiina Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tuntui haastavalta, tämä toinen kirja on aivan toista maata.

Suolavedet etenee täysin kronologisesti, takaumin toki, eikä kerronnassa ole juurikaan aukkoja. Lauseet ovat lyhyitä. Kieli on raikasta ja täsmällistä: ei sanota, että on aamu, vaan että ”on vielä pimeää”. Se on komeaa. Tapahtuma-aika kerrotaan Tsernobylin kautta. Vertaukset ovat tyylikkäitä: ”Poika vilkuili minua värittömien kulmiensa alta tyytymättömänä, niin kuin katsotaan taivasta ennen kuin alkaa sataa.” Dialogi voi olla esimerkiksi tällainen: ”Sitä samaa, sitä samaa, minä huikkaan.”

Erityisesti tykkään rajauksesta, pieneen keskittymisestä. Jo Igor Stravinski sanoi aikoinaan, että taiteen tekemisessä tärkeintä on tiukka rajaaminen.

Kikki muuttaa ulkosaariston saarelle päiväkodin johtajaksi. Hän tapaa yhteysaluksella miehen. Saaren ankarat olot koettelevat, mutta Kikki kestää. Imu syntyy helposti. Miksi Kikki menee saareen, pakeneeko hän jotain? Mitä Kikkille saaressa tapahtuu?

Kehyksenä on vuoden kulku ulkosaaristossa, juonena riuhtoilevat ja säntäilevät ihmiset ja ihmissuhteet.

On monenlaisia epätäydellisiä ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Ja mikä ilahduttavinta, epätäydellisyys on vain elämää, eikä traumoista tai terapioista puhuta sanaakaan - niin kuin nykyään kirjallisuudessa liian usein tapahtuu. 

Ei traumoja, ei oman navan ympärillä pyörimistä. Ei toista maailmansotaa, ei dekkaria. Toisinaan sitä niin ilahtuu kaikesta negatiivisesta.

Wilhelmiina Palonen: Suolavedet

Gummerus

Ei aivan tavallinen rikosromaani

Viime kesänä kuuntelimme reissuillamme muutaman kirjan autossa ajankuluksi. Yritimme pääsiäisenä samaa Niina Revon uuden Miehesi on minun -kirjan kanssa. Ei onnistunut.

Kun autossa tulee juteltua ja katseltua ympärilleen, mikään vähänkään intensiivisempi kerronta ei oikein käy. Tässä kirjassa on lukuisia muitakin kuuntelua haittaavia juttuja: puhujat ja aika vaihtelevat usein, ja jopa fontti vaihtuu toisinaan.

Nämä selvisivät heti, kun aloin lukea. Äänikirjaksi tämä ei erityisen hyvin sovi, mutta luettavaksi kirjat pitääkin tehdä. Silloin kirjallisuus on kirjallisuutta. Saa olla eri mieltä. 

Laihialla on tapahtunut kesällä 2018 murha. Vuonna 2024 turkulainen Saara käsikirjoittaa tuon rikoksen pohjalta tv-sarjaa. Saaran mies Kalle työskentelee myös tuotantoyhtiössä. Tästä lähtee liikkeelle moniulotteinen tarina.

Mysteerejä on paljon, heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Kerronta limittyy, samat asiat nähdään eri kulmista. Se on nautinnollista se. Kierrokset kasvatetaan korkeuksiin, kaikki kiemurat hyödynnetään.  Kerroksellinen tarina vaatii keskittymistä, sekin on hienoa.  Varsinkin kun kaikki selkenee lopussa - ainakin melkein. 

Teksti ei ole aivan tavallisinta rikosromaanikerrontaa, siitäkin tykkäsin kovasti. (Tosin en ole alan ekspertti, mutta näin uumoilisin.) Kirjalliset sitaatit ovat erinomainen lisä. En tiedä, ovatko ne aitoja, mutta se ei ole edes oleellista.

Kaksi asiaa jää mietityttämään: miksi kahden hahmon kerronta on hän-muotoista, kun kaikki muut ovat minämuotoisia? Tähän varmaan löytyisi syy kun penkoisi tekstiä vähän. Ehkä joku asia jäisi kertomatta ilman tätä ratkaisua. Toinen kummastuttava seikka on se, että jos kirjoituskonefontilla kirjoitetut luvut ovat käsikirjoitusta tv-sarjaan, miksi ne ovat näin kaunokirjallisia? Luvuissa ei juuri kuvailla toimintaa (jota tv-sarja on), mutta päänsisäisiä tapahtumia senkin edestä. Tähänkin on varmaan joku syy, Repohan on käsikirjoittanut elokuvaa. En vain keksi sitä. 

Niina Repo: Miehesi on minun

Johnny Kniga

 

Opettajat saavat suunvuoron

Turun Sanomat nosti isosti, koko sivun jutullaan, mielenkiintoisen oloisen opuksen silmiini.

Opettajilta armovitonen peruskoululle pureutuu peruskoulun 2000-luvulla kohtaamiin muutoksiin, ja se lähtee liikkeelle Tommi Kinnusen kolumnista: kun peruskoulua muutetaan, koskaan ei kysytä opettajilta. Tai jos kysytään, meitä ei kuitenkaan kuunnella. 

Nytpä kuunnellaan. Mitä mieltä opettajat ovat muutoksista?

Vastaus tulee jo kirjan kansikuvassa. Kaikki muutokset saavat erittäin alhaiset arvosanat. Digitalisaatio on muutoksista parhain, mutta senkin arvosana on vaivainen seiska puoli. Muuten menee sitten heikosti, siellä vitosen hujakoilla. 

2000-luvun alussa oltiin Pisa-huipulla, ja kouluissa ramppasi väkeä ympäri maailmaa ottamassa oppia suomalaisesta kouluihmeestä. Sitten on menty alas. Ei niin kovaa kuin joskus uutisoidaan, mutta suunta on laskeva joka tapauksessa. Yhdeksäsluokkalaisten keskimääräiset koulunkäyntivalmiudet ovat romahtaneet.

Kirjan rakenne ja idea on selkeä. Kannessa mainitut muutokset käydään läpi yksi kerrallaan, ja opettajat pääsevät ääneen sekä kyselyssä että haastatteluissa. Lopuksi tehdään yhteenveto ja esitellään mm. peruskoulun ahdingon syyt kuutena teesinä. 

Opettajien työmotivaatioon vaikuttaa negatiivisesti neljä tekijää: hallinnollinen kuormitus ja ylimääräiset tehtävät, liiallinen työmäärä ja resurssien puute, oppilaisiin ja vanhempiin liittyvät haasteet sekä johtamisen ja rakenteiden ongelmat. Työmotivaatiota kasvattaa sen sijaan oikeastaan vain yksi tekijä, pedagoginen merkityksellisyys.

Hyviä huomioita tulee paljon.

”- - ’hankehumppa’ - - voidaan nähdä opetushallituksen epätoivoisena yrityksenä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla se voisi edes uskotella vaikuttavansa kouluihin ja kuntiin.”

Yllättävä sen sijaan on tämä johtopäätös: ”on vakavasti harkittava luopumista ylemmän tason opiskelupaikkojen rajoituksista erilaisin pääsyvaatimuksin”. Tekijät kannattavat siis keskieurooppalaista mallia, jossa kaikki pääsevät sinne, minne haluavat. Tälle ei taida ymmärtääkseni kovin laajaa kannatusta olla Suomessa.

Muutama muukin erikoinen juttu kirjassa on. Kirjan tekijät ovat kyselleet opettajilta yleisistä muutostrendeistä, jotka eivät ole jokaisen opettajan työssä välttämättä näkyneet ollenkaan. Esimerkiksi meillä Luostarivuoressa ei ole avoimia tiloja, joten meiltä tuskin kukaan vastaisi tilojen menneen huonompaan suuntaan. Tutkimusasetelma vaikuttaa siksi hiukan kummalliselta.

Ja missä on Pasi Sahlberg ja kirjansa Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia? No on tuo kirja sentään lähdeluettelossa, mutta olisi sen voinut leipätekstissäkin ihan mainita, niin merkittävä kirja on kyseessä.

Ville Pernaa, Risto Rinne, Hannu Simola ja Erika Carlson: Opettajilta armovitonen peruskoululle

Siltala