torstai 21. tammikuuta 2021

Elämän tarkoitus on väärä maali

Eräs kirjailijoita vaaniva ansa on, että lähtee metsästämään liian suurta ja alkaa kirjoittaa elämän tarkoituksesta. Jos kirjoittaja on juuri tuohon aiheeseen perehtynyt filosofi, tilanne on toinen. 

Frank Martelan erikoisalaa on elämän merkityksellisyys, ja Elämän tarkoitus -kirja ohjaakin jo alaotsikossaan lukijan tähän suuntaan. Kirja on hyvin selkeä ja helppolukuinen, ja sen lukuisat viitteet on kattavasti merkitty sille, joka haluaa perehtyä vielä tarkemmin yksityiskohtiin. Martela on suomalainen, mutta käsikirjoitus on kirjoitettu englanniksi, siksi sillä on suomentaja. Oiva suomentaja onkin. 

Kun tuntee, että elämä on hyvin arvokasta, mutta tietää, ettei välttämättä pysty perustelemaan tunnettaan, syntyy kokemus elämän absurdiudesta. Universumin näkökulmasta ihmiselämä on pikkuruinen ja satunnainen, eikä sillä ole universumille juuri mitään arvoa. Olemme vain ohimenevää tähtipölyä maailmankaikkeudessa. 

Tästä syystä elämän tarkoituksen etsiminen on mieletöntä. Martela sanoo: ”älä pohdi elämän tarkoitusta vaan keskity elämän merkityksellisyyteen.” Ja sinun ainutlaatuisen elämäsi kokeminen merkitykselliseksi ei ole Martelan mukaan ollenkaan vaikeaa. 

Martela tiivistää kaiken näin: Ole yhteydessä itseesi tekemällä asioita jotka ovat sinulle tärkeitä. Pyri sinulle tärkeisiin tavoitteisiin. Hyödynnä taituruusalueitasi, olivat ne sitten lakanan viikkausta tai kitaralla tiluttamista. Hakeudu kasvun paikkoihin. Ja tärkeintä on, ettet käperry itseesi: ole yhteydessä muihin rakentamalla läheisiä ihmissuhteita, ja tee toisille jotain hyvää. 

Näin vähistä ja yksinkertaisista palikoista rakentuu merkityksellinen elämä. 

Frank Martela: Elämän tarkoitus. Suuntana merkityksellinen elämä

Suom. Laura Jänisniemi

Gummerus


maanantai 18. tammikuuta 2021

Kieroutunut lukukokemus

Anne Vuori-Kemilän Mustaa jäätä oli viime syksyn Finlandia-ehdokas. Kirja sai erikoista mainosta, kun Antti Majander lyttäsi sen Helsingin Sanomissa, tai jos tarkkoja ollaan, Majander kyseenalaisti Finlandia-raadin valinnan. 

Mutta kyllähän Majanderin kirjoitus oli lyttäys. ”Mustaa jäätä on asetelmallisuudessaan jäykkää ja vanhakantaisen ylitunteellista kerrontaa alusta loppuun. Paikoin humoristinen sanailu ei puhalla raikasta ilmaa teoksen maailman ummehtuneisuuteen.”  ”Alituiseen ollaan syvän liikutuksen äärellä. Saahan sellaisista teoksista pitää. Mutta Suomen tunnetuimman kirjallisuuspalkinnon raadille kyseinen mieltymys ei ole kunniaksi.”

En ole ainoa, joka tarttui kirjaan tuon lyttäyksen siivittämänä, keskustelua aiheesta nousi foorumilla ja toisellakin. En tiedä olisinko muuten kirjaan tarttunutkaan. Nyt lukukokemus oli erikoinen, en muista tällä tavalla koskaan lukeneeni mitään kirjaa: etsin lukiessani noita Majanderin perusteita. Aika kieroutunutta, voisi joku mainita. 

Kyllä, siellä täällä oli lauseita, jotka ehkä olisi voinut poistaa tai lyhentää. Mutta hyvää Vuori-Kemilän teksti on silti, se rullaa kauniisti ja kieli on elävää. Etenkin alussa, kun maailmaa katsellaan lapsen silmin, kerronta toimii erinomaisesti. Havainnot ovat tarkkoja ja uskottavia. Loppupuolella mielestäni rytmi ei ole yhtä toimiva kuin alussa: vauhtia on ehkä vähän liikaa, tapahtumat kulkevat turhan nopeasti ja niitä on paljon. Mutta ei Majander tällaisesta moitteita anna. 

Tuon ”syvän liikutuksen äärellä olemisen” ymmärrän. Koko ajan kirjassa kaikki menee huonosti, jokaisella. Siinä Vuori-Kemilä olisi voinut edes hiukan, edes yhdessä kohtauksessa höllätä. Homoseksuaalinen rakkaus suistaa 70-luvun Suomessa kaiken ja kaikki raiteiltaan, ja lopputulos on tragediaa toisensa perään. Ehkä se on asetelmallista ja jäykkää, mutta syynä saattaa olla se, että homoseksuaalina eläminen merkitsi joutumista asetelmallisiin ja jäykkiin olosuhteisiin silloin. Eikä se ole kirjailijan vika. 

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Karisto


keskiviikko 13. tammikuuta 2021

Kelluvassa arjessa

Pakopiste on kirja, jonka Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen yhdessä ideoivat. He pyysivät eturivin kirjailijoita kirjaamaan ylös korona-ajan luoman erikoisen tilanteen mietteitä. 

Kirjassa ”kuvataan erikokoisia todellisuuksia, joissa pysähtyminen on välttämätöntä. Teos on yritys nähdä ja ymmärtää mitä siitä voi seurata”. Koska tehtävänanto on ollut ilmeisen väljä, tekstit ovat ihastuttavan erilaisia keskenään.

Joissain teksteissä pohditaan esseemäisesti koronaeristyneisyyden eri puolia, toiset taas ovat kaunokirjallisempia, tarinoita aiemmin sattuneista tapauksista, jotka kirjoittaja asettaa valottamaan pandemian kourissa kärvistelevien ihmisten kokemuksia. Juuri tällaisena, satunnaisuuden kyllästämänä ja moniäänisenä tällainen kokoelma onkin parhaimmillaan. Ollaan syvällisten kysymysten äärellä, aivan siellä elämän tarkoituksen liepeillä. Koska tekstit ovat lyhyitä ja ääni kellossa vaihtuu koko ajan, kirja on juuri sopiva yhdistelmä keveyttä ja painavuutta.

On teksteissä yhteisiäkin piirteitä. Esimerkiksi se, kuinka tärkeä merkitys hyvinvoinnillemme on vuorokausirytmillä. Kun korona-aika on rikkonut rutiineja ja laittanut monet kellumaan toisenlaiseen todellisuuteen, sellaiseen irrallisuuteen, josta on ennen saattanut haaveilla, moni huomaakin, että arki ja säännönmukaisuus ovatkin aika olennainen asia hyvälle elämälle. 

Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo: Pakopiste

Into


sunnuntai 10. tammikuuta 2021

Max Seeck tähtää korkealle ja osuu

Max Seeckistä oli juttu Hesarin kuukausiliitteessä. Sitten Max Seeck puhui radiossa. Kummassakin hän kertoi siitä, kuinka pyrkii korkealle, ja on aina pyrkinyt. Radiohaastattelussa hän meni jopa niin pitkälle, että kertoi haaveilevansa Oscar-palkinnosta. Eihän suomalainen sellaista saa sanoa.


Pakkohan tuollaisen keskityksen jälkeen on ottaa selvää, millaista tekstiä Max Seeck kirjoittaa. Ja on kai viisasta aloittaa teoksesta, joka on toistaiseksi suosituin hänen kirjoistaan. Uskollisen lukijan käännösoikeudet on myyty 38 maahan ja se on ollut New York Timesin bestseller-listalla. Aikamoista.

Onhan tämä kirja todella hyvä. Se imee mukaansa heti alkumetreiltä, eikä imu laannu ollenkaan. Päähenkilö Jessica Niemi on poliisi, joka selvittää murhasarjaa. Murhat näyttävät kytkeytyvän Roger Koponen -nimisen kirjailijan noidista kertovaan kirjaan. 

Välillä hypätään toiselle aikatasolle, Jessican menneisyyteen, jossa hän kokee rakkausseikkailun Venetsiassa. Kaikki langat solmitaan, mutta liikoja alleviivaamatta. Niin kuin pitää. 

En ole kymmeneen vuoteen lukenut tämän genren kirjoja juurikaan, mutta aikaisemmalla kokemuksella sanoisin, että erityisen omaperäinen tämä ei ole. Eikä trillereissä oikein sovi ollakaan. Korkealle tähtääminen merkitsee välttämättä alistumista genren tämänhetkisiin konventioihin, niin kuin että päähenkilöllä on salaisuus, ja hänellä on yllättävän paljon henkilökohtaista pelissä tarinassa. Ja että kollegat ovat hahmoina ohuehkoja ja edustavat eri sukupuolia ja ikäryhmiä ja etnisyyksiä. 

Seeck on omien sanojensa mukaan lukenut vain yhden Remeksen, mutta Remekseen häntä on silti verrattu ja tullaan vastakin vertaamaan. Juoni ei ole ollenkaan niin maailmojasyleilevä kuin Remeksissä yleensä on, vauhtia on vähemmän, ja henkilökuvaus on Seeckillä Remestä parempaa. Kuka sitten mistäkin tykkää.

Olennaista on juonen punonnan taito, ja se Max Seeckillä totta vieköön on hallussa. 

Max Seeck: Uskollinen lukija

Tammi


keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Kärvistelyn juju

Miika Nousiainen kirjoittaa hyvän mielen kirjoja. Vadelmavenepakolainen on ylittämätön, koska sen idea on niin kuninkaallisen hieno. Mutta hyviä ovat muutkin. 

Eikä Pintaremontti ole poikkeus. Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden kaikkien elämä on tasapainoilua ja onnen etsintää. Niin kuin meidän kaikkien oman elämämme päähenkilöiden elämät ovat. Sami ja Pesonen etsivät rakkautta, Markus on kolmen lapsen yksinhuoltaja, Samin sisko Henna riutuu miehensä Esan kanssa kun paljon toivottua lasta ei kuulu. 

Kaikkien tielle osuu toinen toistaan kummallisempia esteitä, eikä parisuhteissa tunnu ketään oikein lykästävän. Kunnes lykästää, selvää on alusta asti ettei tällainen hyvän mielen kirja voi katastrofiin päättyä. Sen sijaan katastrofeista sen pitää alkaa, ilman konfliktia ei ole tarinaa. Sami joutuu pulaan valehtelunsa takia ja joutuu pelkäämään henkensä puolesta, tulee pidätetyksikin pari kertaa. 

Pintaremontin huomiot ja elämänviisaudet ovat melko latteita, mutta niihin on kenen tahansa helppo samastua. Parhaaksi huomioksi rankkaan tämän: "Toimiva yhteishuoltajuus on ylin sivilisaation muoto. Kaikille politiikan avainsektoreille pitäisi valita ihmisiä, jotka ovat sopineet huoltajuudesta sovussa. Heillä on varmasti viisautta, joustavuutta, sopeutumiskykyä. - - Helppohan se on toimia niiden kanssa joista pitää, mutta yritäpä toimia vihamiesten kanssa."

Moitin taannoin Minna Lindgrenin Aina on toivoa -kirjaa siitä, että Lindgren laittaa kaikki konfliktit ratkeamaan heti. Tässä suhteessa Nousiainen rakentaa tarinansa paremmin. Ei lukija joudu Pintaremontissakaan kovin kauaa kärvistelemään, mutta tarpeeksi kuitenkin. Ja konfliktit ovat päällekkäisiä niin, että jatkuvasti on jotain jännitettävää. Siinä on juju joka lukijan pitää koukussa, ja siinä on myös juju jonka ansiosta kirja tulee nopeasti luettua. 

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Otava


sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Tiivistä ja tarkkaa

Terhi Kokkosen Rajamaa voitti vähän aikaa sitten Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Pitää siis selvittää, millaisilla eväillä voitto tuli.

Kokkosen kerronta on tiivistä ja tarkkaa. Lauseet ovat lyhyitä eikä niissä laverrella joutavia, Veijo Meren ja Petri Tammisen opetuksia on kuunneltu. Myös tarinan muoto on tiukka: Kokkonen kuvaa yhden pariskunnan oleilua Lapissa vajaan viikon ajan. Kieli toimii, se elää ja hengittää hienosti. Yhtä en ymmärrä: miksi Kokkonen käyttää niin paljon käänteistä sanajärjestystä? ”Kun Risto yritti suostutella Karoa baariin, valehteli hän kaikenlaista.” Ja hetikohta: ”Mutta pari päivää kutsun jälkeen, vain vähän ennen joulua, saivat he Helenan kanssa ensimmäisen asiakkaansa.” 

Karo ja Risto ovat riitaisa pariskunta, ja he ovat lähteneet lomalle Lappiin, koska lomilla asiat ovat ennenkin olleet hyvin. Nyt he ovat kuitenkin joutuneet auto-onnettomuuteen. Autolle kävi huonosti, mutta molemmat selvisivät pienin vammoin, Karon murtunut nenäkin suoristetaan paikoilleen. Mutta alusta asti näkyy, että pinnan alla on jotain muuta. Jotain vinoa, jotain epätavallisen kieroutunutta. 

Takaumissa keritään asianosaisten menneisyyttä, mutta vain kevyesti, ja välillä katsellaan lomakeskuksen henkilökunnan elämää. Vaikka kaikista kerrotaan vähän, jokaisesta kuitenkin niin paljon että hahmoista kasvaa kokonaisia, toisin sanoen jokaisella on hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa. Karo ja Risto ovat pääosassa, ja kun vinous ja kieroutuma lopuksi paljastuu, Kokkonen tekee sen niin pienesti että lukija melkein tarvitsee mikroskoopin avukseen. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava