Älä pelkää fragmentaarisuutta

Viime vuonna luin kaikki Pentinkulman päivien esikoiskirjat, olinhan itse yksi seminaarilaisista. Siinä sai erinomaisen käsityksen kotimaisen kirjallisuuden tilasta. Tämänvuotisista en varmaan ehdi lukea kaikkia, mutta ainakin yhden luin.

Sami Oskari Lahtisen Dinosaureeni sanoo takakannessa näin: ”Isän kuoltua Jussi huomaa, ettei osaa surra. Ajatus jää vaivaamaan, ja Jussi ryhtyy etsimään isäänsä kirjoittamalla lapsuudenmuistoistaan novelleja. Yritys uhkaa kuitenkin kaatua omaan mahdottomuuteensa, kun kirjoittamisesta käynnistynyt itsetutkiskelun kierre on peittää alleen kaiken muun.”

Joel Haahtela kirjoitti taannoin Parnassossa ansiokkaasti, kuinka nykykirjallisuus pyörii kirjoittajien traumojen ympärillä. Tässä kirjassa trauma mainitaan jo alussa, ja silloin huokaisen. Taasko tätä? Onneksi Lahtinen kirjoittaa, että ”en itsekään tiedä mikä minun traumani on”.

”Kaikki on irrallista ja ilman jatkuvuuden tai yhteyden tunnetta. Siksi kai mun tekstitkin on sellaisia.” Kyllä, tämä on fragmentaarinen romaani, mutta sitä ei kannata pelästyä. On kokoelma novelleja, ja sitten on novelleja kommentoivia päiväkirjamerkintöjä. Niiden seuraaminen on aivan helppoa, ja kirjaa lukee ilokseen. Se vetää hyvin.

”Dinosaureeni on kaikkiruokainen peto.”

Esikoisromaani kertoo esikoisromaanin kirjoittamisesta, teksti kommentoi itseään. Ja esikoisromaani kertoo tietenkin siitä, miten minusta tuli minä. Lähtökohta on siis äärimmäisen kulunut, mutta Lahtinen taikoo tekstinsä siitä huolimatta elämään. 

Päähenkilö on Jussi, jonka isäsuhde on keskiössä. Isä on säätäjä ja rikollinen, luuseri kaikin tavoin. Jussin elämässä isä on läsnä enemmän ajatuksissa kuin reaalimaailmassa.

Kirjan onnistuminen paikantuu kahtaalle. Ensinnäkin fokus on kohdallaan: isän ja pojan suhde pysyy keskiössä koko ajan. Ja toinen onnistuminen on se, että rytmi toimii. Hienoja lauseita ja viisaita ajatuksia on paljon, niiden välissä arkista ja löysempää. Niin kuin pitää. 

Vähän väliä päähenkilö Jussi puhuu ahdistuksestaan ja maailmantuskastaan, siitä en aivan saa kiinni. Ahdistus ei nimittäin näy juuri missään, traumasta puhuminenkin tuntuu vain siltä että on muotia sanoa niin. 

Tämä on traumamaininnoistaan huolimatta hyvä kirja.

Sami Oskari Lahtinen: Dinosaureeni

Aula & co

Mainio opus!

Heli Laaksosen runokirjoja olen lukenut monta, mutta ennen blogiaikaa. Asiantila piti korjata, joten hankinpa Jatkos-kirjan ja luin sen. 

Jatkos ja edeltävä Luonnos eivät taivu määrittelyihin. Runokirjoja ne eivät ole, korkeintaan runollisia. Tekijä itse määrittelee ne ”kaunotiatoluantokirjoiksi” tai ”luantoesitelmiksi”. Ne ovat syntyneet, kun Laaksonen opiskeli luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ”koulun penkil Livias”. Kirjakaupassa kirjat kuitenkin löytyivät pitkän etsinnän jälkeen runohyllystä (joka ei ollut saanut edes kylttiä…).

Mainio opus! 

Kirjassa on noin sata parin aukeaman mittaista lyyristä tietoiskua suomalaisista luontoasioista kuten porosta, siilistä, pölystä tai punanäpystä. Enimmäkseen kieli ei ole lounaismurretta, mutta sentään toisinaan. Tekstit ovat hauskoja ja viisaita, positiivisia, niin kuin Laaksosen tekstit tapaavat olla. Sen lisäksi ne ovat valistavia. 

Lukeminen on nautinto.

”Joidenkin mielestä rotta on söpö suorastaan.

Rottien äideistä nyt vähintäänkin.”

Tai

”Virallinen vahvistus puuttuu,

mutta on oletettavaa,

että kaikista sienistä

juuri herkkutatille puhutaan eniten.

Mikä mamman pikkumussu siäl o!

Tul tän mun kori, tul nyy vaa.”

Heli Laaksonen: Jatkos

Otava

 

Toinenkin kelpo dekkari kesäloman kunniaksi

Luinpa kesäloman kunniaksi vielä toisenkin dekkarin. Anne Manner on kirjoittanut useita dekkareita ja lastenkirjoja, tämä Juoksuhiekka on vuodelta 2023.

Tarina käynnistyy hitaasti mutta varmasti, ensimmäiset satakunta sivua käytetään hahmojen esittelyyn ja syventämiseen. En muista onko se tavallista dekkareissa, mutta luulisin että ei. Ratkaisu joka tapauksessa toimii, tuttuus lisää kiintymystä ja sitä myötä jännitystä. Toki väläyksiä pahuudesta näytetään.

Päähenkilö on paikallislehden toimittaja Hanna, ja hänen avomiehensä Ville on poliisi. Arkea kotioloissa ja työpaikoilla kuvataan paljon, mikä on hyvä. Pienellä paikkakunnalla alkaa tapahtua murhia, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin päähenkilöt. Ei kuitenkaan kaikkea, joten syitä sivujen kääntämiselle löytyy. 

Monet tapahtumat näytetään kahden tai jopa kolmen eri hahmon näkökulmasta, mikä toimii, mutta paikoin tuo pientä tyhjäkäyntiä. 

Taustatyöt esimerkiksi ruumiinavausten suhteen on tehty hyvin. Joitain epäloogisia yksityiskohtia silti on, kuten esimerkiksi se, että hahmo haluaisi lähteä ”ravitsevan” aterian jälkeen juoksulenkille. Ei muuten onnistu. 

Teksti juoksee kyllä mainiosti, kerronta on selkeää. Minua tosin häiritsee lauseenvastikkeiden suuri määrä. 

Anne Manner: Juoksuhiekka

Lector kustannus

Mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa

Kolmas Lapinreissulla kuunneltu elämäkerta oli Samuli Putron Elämäni miehet. Se ei ole elämäkerta, mutta kuitenkinne on. 

Putro kertoo kirjassa elämänsä varrella tärkeiksi osoittautuneista hahmoista, jotka ovat miehiä. Naisiakin joukossa on, mutta näkökulma on tässä kirjassa miehinen. 

Tämä kirja edustaa melko puhtaasti sitä omaelämäkerrallista traumakirjallisuutta, josta Joel Haahtela juuri äskettäin kirjoitti Parnassossa ansiokkaasti. Putro käy terapeutilla valittamassa kurjuuttaan ja kirjoittaa siitä kirjan. Ruikuttaa ja häpeää. Ja kirkastuu lopussa. Huoh. 

Kyllä tämän kuunnella jaksoi, lukea en ehkä olisi viitsinyt. Kuuntelemista helpotti, kun aina välillä suljimme äänikirjan ja laitoimme soimaan Putron musiikkia. Milloin jätkät tulee on kyllä sellainen helmi, että alta pois. Sekä tekstin että sovituksen puolesta. 

Jos olisin lukenut, olisin ajatellut, että mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa. Sillä tavalla ihmiset ovat kautta aikojen saaneet asiansa ja arkensa rullaamaan. Ja sitten olisin sulkenut kirjan ja siirtynyt seuraavaan, niin kuin olen viime aikoina monesti tehnyt.

Hassua on, että kaikki kolme Lapinreissulla kuunneltua kirjaa ovat samalta kustantajalta. 

Samuli Putro: Elämäni miehet

WSOY

Naamallaan lumessa

Koska Astrid Lindgrenin elämäkerta osoittautui hyväksi automatkailun piristykseksi, jatkoimme samalla linjalla. 

Jos Astrid Lindgrenillä oli tapahtumatäyteinen elämä, ei Neil Hardwick jää kakkoseksi. 

Kehyskertomuksessa Hardwick on kaatunut lumihankeen naamalleen ja odottaa kuolemaa. Odotellessa hän muistelee elämäänsä ja ihmisiä sen varrelta. Kehyskertomus ei tietenkään ole totta, mutta muu ehkä on. Kerrontaa sävyttää ironia ja epäily, mikä tekee kirjasta erinomaisen viihdyttävän.

Sillä viihteentekijänä Hardwick tunnetaan. Tankki täyteen ja Sisko ja sen veli ovat kiinteä osa kaikkien keski-ikäisten suomalaisten sielunmaisemaa. Hardwick itse pitää suurimpana saavutuksenaan talk shown jaksoa, jossa Juice, Irwin ja Vexi Salmi keskustelivat. Ja onhan tuo jakso komeaa tv-historiaa, YouTubesta olen sen pariin kertaan katsonut.

Hardwick vaatii toistuvasti itseltään namedroppingia, ja sitä saadaan. Mielenkiintoisia tarinoita tv- ja teatterimaailmasta. Ei aikajärjestyksessä, mikä on oikein toimiva ratkaisu. 

Suosittelen automatkailijoille ja kaikille muillekin, joilla on ikää riittävästi. 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Suom. Tero Valkonen

WSOY

Hyvää autokuunneltavaa

Teimme kesälomamatkan Lappiin, koska en ole siellä oikein käynyt. Pellossa olin joskus bändiaikoina keikalla, mutta eipä sieltä kummoisia muistoja ole jäänyt. Autossa ehdittiin kuunnella kolmekin kirjaa.

Astrid Lindgren -elämäkerta on pitkä, eikä suotta. Kirjailija eli pitkän elämän, ja monenlaista tapahtui. 

Lapsuudesta Lindgren hyppäsi aikuisuuteen oikotietä, kun hän tuli äidiksi kovin nuorena. Lapsi piti mennä synnyttämään Tanskaan ja antaa sijaiskotiin. Tällä oli kirjan mukaan iso vaikutus siihen, että Lindgrenistä kuoriutui lastenkirjailija. 

Tunnettujen kirjojen synty käydään huolellisesti läpi, ja ainakin minulle uutta oli Lindgrenin myöhempien aikojen poliittinen aktiivisuus. 

Kirja on huolellisesti tehty, ja elämäkerta tuntui sopivan autokuunneltavaksi erinomaisesti. Elämäkerta kun kestää oikein hyvin keskeyttelyn ja tauot. Hassua on, että samoihin aikoihin Hesari julkaisi kaksikin juttua Lindgrenistä.

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.

Suom. Kari Koski

WSOY