Parasta ja pahinta

Mikko Hyppösen tuore Internet-niminen kirja osui sattumalta silmään Suomalainen Plus -palvelun valikoimassa. Mikäs siinä, vaihtelu virkistää. 

Hyppönen jos joku osaa tehdä tällaisen kirjan. Hän on Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja palkituin tietoturva-asiantuntija, kysytty luennoitsija ja mm. yksi neljästä suomalaisesta TED-puheen pitäjistä. Ja lisäksi hän on erinomainen kirjoittaja.

Kirja on myös toimitettu huolella, en löytänyt ensimmäistäkään kirjoitusvirhettä tai muuta lapsusta, toisin kuin melkein jokaisesta viime aikoina lukemastani kirjasta. Joku saattaa pitää tätä toisarvoisena seikkana, minä en. 

”Internet on parasta ja pahinta, mitä meille on tapahtunut, mutta onko netti tuonut meille enemmän hyvää vai pahaa? Varmaankin hyvää.” Vaikka netin myötä pöljempikin kansanosa saa äänensä kuuluville, lienee syytä uskoa Hyppösen tavoin. Optimistin tekstiä on muutenkin kivampi lukea kuin tuomiopäivän profeetan, ja tällä tietoisella optimismillaan Hyppönen seuraa Esko Valtaojan jalanjälkiä. 

Hyppösen aiheet ovat moninaiset, sellainenhan nettikin on. Hän kirjoittaa netin ja haittaohjelmien historiasta, yritysten tietoturvasta, autoista, Googlesta, salaustekniikoista, kryptovaluutoista, Venäjän ja Kiinan menosta, tekoälystä ja vaikka mistä. Luin kirjan päivässä, mikä kertoo kirjan imusta kaiken tarpeellisen. 

Hyppösen pitkä puhujakokemus näkyy erinomaisissa esimerkeissä, joilla hän tekstejään elävöittää. Miten kävi kun Tesla Model X ajoi kilpaa Alfo Romeota vastaan? Mikä on SCADA, ja miten se lausutaan? Mitä tietoturva-asiantuntija teki, kun hän oli salaa etsimässä tietoturva-aukkoja yrityksen käytävillä ja jäi kiinni? Miten Hyppösen kollega sai selville poliisin kotiosoitteen, vaikka tällä oli aktiivinen turvakielto? Miksi F-Secure aikoi kaapata lapsia? Miksi lunnastroijalaisia käyttävien rikollisten pitää olla rehellisiä? Kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhun saat vastauksen kun luet tämän kirjan. 

Mikko Hyppönen: Internet

WSOY

Etsii muttei löydä

WSOY:n sivuilla kerrotaan Joni Pyysalon tuoreesta Putoamispaikka-romaanista näin: "Isoäidin katoamisesta käynnistyvä arvoituksellinen, monikerroksinen romaani vie tyhjään merenrantataloon, muuttuvien säiden, luonnon ja puutarhan sekä aikalaiskeskustelun ja sukupolvikokemusten ääreen. Talosta löytyvät vanhat esineet muuttuvat vihjeiksi, jotka käynnistävät seuraavan etsinnän." 

Näinhän se on. Kaiken keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti Nona kipuilee kun tytär on kasvanut aikuiseksi ja mies vieraaksi, hän etsii ja löytää luonnosta uutta tarkoitusta elämälle. Isä Aranin äiti on kadonnut, ja hän tulkitsee kaikkea kuin salapoliisi. Kaikki ovat merkkejä, joiden salattuja viestejä pitää etsiä: villapaita, lamppu, kadonnut vene. Tytär Arla on aktivisti ja mm. tulee syytetyksi kulttuurisesta omimisesta kun pitää isoäitinsä korua. 

Pyysalon kieli on tuttua, hänen runoilijuutensa siilaamaa. Erittäin tarkkaa ja kaunista, tämän kirjan luontokuvauksissa mennään lähes sillanpääläiseen detaljointiin. ”Rantatien reunan kalliorinteen korkeiden kuusten latvuksissa kiiltävät pitkät vihreät kävyt kätkeytyvät paremmin tuuheampiin neulasiin. Pihlajanmarjojen tuoreet raakileet, puolukan lukemattomat kukinnot, joiden kauneuden nähdäkseen pitää kumartua.” 

Kerronta on selkeää, lukuja on helppo lukea. Mutta se on myös pettävää. Kansitekstin mukaan ”Pyysalon kerronta leikittelee perinteisen romaanin keinoilla ja kuvastolla, mutta onko mikään lopulta, miltä näyttää?” 

Tarinaa kantaa etsimisen teema, mutta kaikessa on jotain kummallista. Aran rakentaa lampunjalasta soittorasian, jonka hän toivoo antavan vihjeitä. Aran matkustaa Berliinin kautta Irlantiin selvittämään villapaidan kätkemiä salaisuuksia. Kaikki on vähän kuin salapoliisitarinassa, mutta merkillisessä valossa: motiivit teoille tulevat aivan tyhjästä, ja etsiminen on haahuilua sinne tänne. Varsinkin soittorasian rakentaminen on aivan käsittämätön juttu: jos soittorasian lieriön ympärille rakentaa soivia kieliä, lopputulos riippuu täysin siitä, minkä kielen rakentaja mihinkin kohtaan kiinnittää. Joten on alusta asti selvää, että etsiminen ei johda mihinkään. 

Ymmärrän kirjan niin, että tällaista elämä on: haahuilua, joka saattaa näyttää aivan järkevältä varsinkin etsijän itsensä näkökulmasta, mutta ei sitä lopulta ole. Ja toisaalta pieniin yksityiskohtiin kiinnittymällä voi saada isoja elämyksiä, etenkin luonnossa. 

Ilmastoaktivismi ja kulttuurinen omiminen ovat nyt pinnalla ja muodikkaita aiheita, nekin laittavat ajattelemaan. Ovatko nämä teemat tässä kirjassa siksi että kustantajan mielestä ne myyvät? Ovatko ne opportunismia vai onko kaiken tarkoituksena kenties pilkata medioiden sopulimaista yksisilmäisyyttä? Simulaatiotavaratalo on kyllä oiva keksintö. 

Samoin kuin edellisessä Alaska-romaanissa, alun staattisuus muuttuu loppupuolella, ja väkeviä tapahtumia alkaa tulla. Ne ovat sellaisinaan koherentteja, mutta kun esimerkiksi isä Aran on Irlannissa, hän on välillä taas Suomessa katsomassa tytärtään, mistä on kyse? 

Komeita ja kauniita lauseita kirjassa on todella paljon. Monista lauseista on jätetty jotain pois, niitä on tiivistetty siten, että lause pitää pitää lukea vielä toiste. Helppoa luettavaa sellaiset eivät ole, mutta palkitsevia kyllä. Luonnon ja ympäristön kuvaukset ovat todella hienoja, ja itselläni niistä rakentui lisäkerros lukemiseen, kun luulin tunnistavani paikkoja oman mökkimatkan liepeillä. 

Joni Pyysalo: Putoamispaikka

WSOY

Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta

Taas ilmestyi uusi Mielensäpahoittaja. Otan sen näin syyslomalla kernaasti vastaan, lomamatkalukemisena Mielensäpahoittajat ovat erinomaisia. 

Vanha mies on kankea, mutta hänet saadaan kuntoon lääkkeiden ja akupunktion avulla. Niinpä myös talo saadaan kuntoon, kun Mielensäpahoittaja pääsee remonttihommiin. Mukana on yllättäviä käänteitä ja televisiohommia, ahkeraa työntekoa ja töistä luistamista. Marmattamista tietenkin. 

Ihan kaikkea löytyy mitä kannen ja aikaisempien Mielensäpahoittajien perusteella voi odottaa. Viihdettä parhaimmillaan. Sen enempää kirjasta ei tarvitse sanoa. Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta, tykkäät tästä.

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

WSOY

Ylimielisyydestä

Ari Turunen on kirjoittanut kaksi kirjaa ylimielisyyden historiasta. Luin ne väärässä järjestyksessä, uudemman ensin. Mutta järjestyksellä ei liene niin väliä. 

Samasta asiasta tämä vanhempikin (2010) kirja kertoo: kuinka usein onkaan menty sössimään esimerkiksi valtakunta tai firma sillä, että on sorruttu ylimielisyyden syntiin. Mielenkiintoista tarinaa tämä on, enimmäkseen kaukaa historiasta. 

Jos en aivan väärin muista, uudempi kirja oli selkeämmin jäsennelty. Tässä loikahdellaan aika lailla. Mutta asian ytimessä pysytellen.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden historiaa

Atena

Tätä varten kirjallisuus on olemassa

Aula & co lähetti arvostelukappaleen Jenna Kostetin uudesta Margaretan synti -kirjasta. Saatteessa mainittiin että koska kirja sijoittuu Turkuun, se saattaisi kiinnostaa.  

Kiinnostihan se. Turkuun sijoittuvia kirjoja ei liikaa ole, ja sattuu vielä olemaan niin, että muistaakseni olen joskus kauan sitten ollut tämän kirjailijan musiikinopettaja. Pikaisen silmäilyn perusteella kirja näytti muutenkin kaikin puolin mielenkiintoiselta. 

Juoni kerrotaan takakannessa: ”Nuori Margareta on tuomittu kuolemaan miehensä murhasta ja odottaa Turun raatihuoneen kalseassa tyrmässä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kukaan ei ole epäillyn puolella. Juoruilevien kaupunkilaisten mielissä Margareta on kohtalonsa ansainnut.” 

Joten jos odotat kirjallisuudelta jännittäviä ja yllättäviä juonenkäänteitä, tämä ei ole sinulle. Vaikka tilanteessa on dramatiikkaa, se on varsin staattinen ja rajattu. Mistä tässä sitten on kyse? Miksi lukea kokonainen romaani, jos kerran lukija jo aloittaessaan tietää mihin kaikki johtaa? 

Sivulla 264 Kostet vastaa näihin kysymyksiin, kun hän laittaa Marian sanomaan näin: ”Yksinkertainen totuus, sinä sanot. Ei sellaista olekaan.” 

Juuri tätä varten kirjallisuus on olemassa. Osoittamassa, kuinka moninainen on tämä maailma, jossa elämme, ja kuinka moninaisia ovat ihmiset, meistä jokainen. Kirjallisuuden maailma on mustavalkoisen somemaailman täydellinen vastakohta, siksi lukeminen kannattaa aina. Ja kun ollaan tasa-arvon ja pienen ihmisen asialla, tie on hyvä. 

Erinomaista ja erityistä Margaretan synnissä on ajankuva, 1600-luvun Turku todella herää eloon. Muutamissa paikoissa ollaan siinä hilkulla että mennäänkö infodumppaamisen puolelle, mutta enimmäkseen ajankuva on maltillisen pienesti annosteltu. Kostet on tehnyt todella paljon työtä historiallisen tiedon keräämisen kanssa.  

Ehkä vielä ajankuvaakin erinomaisempaa on kirjan tiukasti rajattu kokonaismuoto ja sen kertojaratkaisut. Joka toinen luku puhuu Margaretan suulla, tämä puhelias nainen kertoo monologeina näkemyksiään häntä vartioiville Jakobille ja Henrikille. Joka toinen luku kertoo kaikkitietävän kertojan silmin kaupunginpalvelija Jakobin ja pyöveli Henrikin elämästä. 

Kostetin kieli ei ole mitenkään hankalaa, kirjaa lukee helposti. Koko ajan on jotain mistä lukija haluaa tietää lisää, eli koko ajan on syy kääntää taas seuraavalle sivulle. 

Suhteellisuudentajun nimissä mainittakoon, että Kostetin edellinen teos Linnunluisia jäi minulta kesken. Ehkä luin sitä liian pienissä paloissa, ehkä se ei yltänyt näin korkealle tasolle. En tiedä. Ehkä otan asiasta selvää joskus myöhemmin. 

Jenna Kostet: Margaretan synti

Aula & co

Hannele, näyttelijä, ei yksityishenkilö

Panu Rajalan tuotteliaisuus elämäkertojen parissa sen kuin jatkuu, tuorein teos esittelee näyttelijä Hannele Laurin. 

Hannele Laurin tuntevat kaikki, joten kirjalle on suuri lukijakunta valmiina. Lauri on tehnyt huikean pitkän ja runsaan uran, näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa kuudella vuosikymmenellä. Parhaiten hänet tunnetaan naisen logiikka -sketseistä tai Hynttyyt yhteen -sarjasta, mutta keveiden bimboroolien vastapainona on lähes koko ajan kulkenut myös painavampaa työtä teatterin puolella. 

Yksityiselämässä on niin ikään tapahtunut paljon, mutta siitä kirja ei kovin paljon kerro. Toki aviomiehet ja erot tulevat mainituksi, mutta kovin henkilökohtaiseksi ei tarinointi mene missään vaiheessa. Päin vastoin, välillä tuntuu siltä kuin lukisi jonkin laitoksen historiaa. Teksti on välillä kuin edesmenneestä kirjoitettua, tapahtumia käydään läpi institutionaalisin silmin tai muuten toisen käden lähteiden kautta.

Syynä lienee ilman muuta Hannele Laurin tiukka rajaus yksityishenkilön ja julkisen minän välillä: edellisestä hän ei ole haastatteluissakaan kertonut juuri mitään, eikä kerro tässäkään. Panu Rajalan kynä kyllä kulkee, joten kirjaa lukee mielellään. Se on kiinnostava näistä puutteistaan huolimatta. 

Panu Rajala: Hannele, näyttelijä

Otava