torstai 18. lokakuuta 2018

Kulkijat sodan varjossa

Kauko Röyhkän uusin romaani Maan korvessa kulkevi on jälleen oiva osoitus siitä, kuinka tärkeää taiteessa ovat taiteilijan itse itselleen asettamat rajat.


Tässä kirjassa Röyhkä on rajoittanut itsensä kertomaan vain suomalaisessa maisemassa kulkemisesta vuonna 1944: lestadiolaislapset Pirjo ja Iivari kulkevat Siilinjärveltä Muonioon, ja saksalainen alppijääkäri Dieter Kölbling kulkee Enontekiöltä samaiseen paikkaan.

On sota. Lasten isä on kadoksissa tai kuollut, ja äidin mielenterveys on järkkynyt. Muoniossa asuu Ossi-eno, jonka luona lapset pääsevät turvaan, omiensa pariin. Dieter Kölbling puolestaan on karkuri, hän haluaa päästä Ruotsiin ja lopettaa sotimisen. Hahmoilla on selkeä suunta ja tahtotila, siksi tarina vetää. Kerronta etenee enimmäkseen vuorovedoin, joka toisessa luvussa seurataan lapsia ja joka toisessa Dieteriä.

Sodasta voi kertoa monella tavalla. Rintama- ja taistelukuvauksia en jaksa lukea yhtään, ei kiinnosta. Jari Järvelän Kosken kahta puolta on ollut tämän mielestäni tämän vuoden paras sotakirja: siinä ollaan sivussa koko ajan mutta silti asian ytimessä, vertauskuvien kautta. Röyhkän teos on samalla tavalla mainio, näiden pienten ihmisten kohtalo kiinnostaa ja koskettaa aivan eri lailla kun rintamasotilaan. Ääriolosuhteissa mennään, ja Suomen luonto on isossa osassa kirjaa.

Röyhkän kieli tuo mieleen Antti Tuurin. Se on hyvin toteavaa ja korutonta, lauseet lyhyitä. Ei niin minkäänlaista kohosteisuutta tai lyyrisiä kielikuvia, ainoastaan aivan loppumetreillä jokunen. Muutamissa paikoissa tuntuu, että "näytä, älä kerro" -maksiimi on päässyt unohtumaan, varsinkin Dieter selittää omaa vointiaan kömpelön tuntuisesti. "Vaivalloista tämä meno on, mutta tänään olen pystynyt etenemään jo kymmenkunta kilometriä. Reppu on keventynyt ja vauhti kasvanut, mutta sitten tuli tämä sade. Märät kengät ja sukat tuntuvat pahalta." Paikoitellen herää anakronismin tuntu, esimerkiksi sivulla 148 kun lapset ovat hotelli Pohjanhovissa, puhutaan "respan naisesta". Oliko vuonna 1944 lasten maailmassa sellaista?

Sen Röyhkä näyttää, että kun tarina on hyvä ja tiukkarajainen, kokonaisuus toimii. Juoni huipentuu tyylikkäästi, sopivasti avoimen ja sulkeutuvan välimaastoon.

Kauko Röyhkä: Maan korvessa kulkevi
Like

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Mikä siinä paikalla sattumalta keksitään

Kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla yksi vuoden kohokohtia oli aina Jari Tervon uuden romaanin ilmestyminen joulukuusen alle. Niissä kirjoissa sanavalmiit rikolliset toikkaroivat, ja sekä kieli että juoni veivät mukanaan. Sittemmin on jäänyt jokunen Tervo lukemattakin, mutta suurimman osan olen uudemmistakin lukenut.


Aamenen aloittaminen tuntui paluulta menneisyyteen, tämähän on juuri sitä parasta Tervoa!  Pahasuiset venkulat touhuilevat ympäriinsä, puhuvat lystikkäitä ja viisaitakin sanoja. Esimerkiksi näin: "Konstaapeli näytti omatukkaiselta ja tuoksui keväiseltä veneeltä. Mieheltä ei voi enempää vaatia." Kalevalaan viitataan, Lemminkäistä ja Kullervoa kohden. Tiukkoja ja tarkkaan ajateltuja lauseita riittää, liikaan kikkailuun Tervo ei kuitenkaan sorru missään.

Tervo tulee esittäneeksi myös erilaisten huumorintajujen olennaisimman eron: "Mun vaimon mukaan maailmassa ei siis ole vitsejä. Hauskaa on vaan se mikä siinä paikalla sattumalta keksitään." Juuri näinhän se menee, vähemmän lukenut arvostaa valmiita vitsejä, fiksumpi tilannehuumoria.

Paras taide syntyy rajojen asettamisesta, siitä että taiteilija ahtaa itsensä tiukkaan karsinaan. Aamenessa on paljon tällaista kunnianhimoa: se on yhdenpäivänromaani, ja joka luvussa on eri kertoja.

Hieno homma, jos kirjan lukee yhdeltä istumalta. Mutta jos ei lue, putoaa helposti tapahtumien hetteikköön. Kuka tuo nyt oikein olikaan? Ja miten hän liittyy mihinkään? Ja mitä aiemmin tapahtuikaan? Tällaisia kysymyksiä heräsi lukiessa aika usein, mutta onneksi ihan kaikesta ei tarvitsekaan pysyä kärryillä. Ja voihan tämän lukea toiseenkin kertaan, silloin epäilemättä aukeaa uusia juttuja taas. Näin olen ennenkin Tervon kirjojen kanssa tehnyt.

Toinen asia joka häiritsi oli se, että vaikka eri kertojilla on jonkin verran toisistaan poikkeavat äänet, jotkut niistä  tuntuvat epäuskottavilta. Esimerkiksi sivulla 265 kaksi ja puoli vuotta Suomessa asunut maahanmuuttaja Noor sanoo: "Hän oli rehellinen nuori mies, pikkuveljeni. Ei hän halunnut jäädä tänne orkestroimaan kuuden hengen taskuvarkauksia."

Tämä kirja on Tervolta komea paluu siihen, minkä hän parhaiten osaa, ja mitä ei osaa kukaan muu kuin Tervo. Kieli, juoni, onni, epäonni, ylenkatse, lämmin ymmärrys. Monenlaista mahtuu hienoon romaaniin.

Jari Tervo: Aamen
Otava

lauantai 6. lokakuuta 2018

Turun kirjamessut 2018

Taina kävi Turun kirjamessuilla jo perjantaina, tapaamassa Myllylahden kirjailijaa Jaana Lehtiötä. Kuulumisia vaihdettiin ja kuvia näpsittiin.


Roope Lipasti teki kaikkensa päästäkseen Jaana Lehtiön kanssa samaan kuvaan. Tässä hän esittää olevansa Lehtiön omatunto, joka kuiskuttaa korvaan vakavia ajatuksia. Mikrofonin kanssa jotta varmasti menee perille.


Ilmaisia nimikirjoituksia oli tarjolla. Kuvista päätellen Roope Lipasti ei perjantaina kovin helposti lavalta lähtenyt.


Nuortenkirjailijat nuorempina.

Lauantaina menimme messuille molemmat. Ruuhkaa oli, niin kuin aina keskellä päivää. Tuttuja käveli vastaan, tuntemattomiinkin törmäiltiin.


Antti Heikkinen kertoili tuoreesta Kehveli-kirjastaan. Se pitänee laittaa lukulistalle, niin lupsakalta teksti vaikutti. Ahkerasti julkaiseva Heikkinen osoittautui myös erinomaiseksi imitaattoriksi, Johannes Virolainen ja Veikko Vennamo sujuivat ainakin komeasti.

Lahjakirjoja löytyi pukinkonttiin, niin kuin aina ennenkin. Niitä ei voi tässä paljastaa, mutta kassillinen niitä kertyi. Ruokailu onnistui kiireettömästi ja väljästi kun ymmärsimme mennä näytteilleasettajien ravintolaan.


Sininen läiskä tämän kuvan keskellä on Tommi Kinnunen, jonka haastattelua oli kerääntynyt kuuntelemaan niin suuri yleisö että kännykän kamera ylettyi vain vaivoin massan yli. Kuultiin tarinoita Pintin taustalta, keveitä ja painavia. Haastattelija Mikko Rouhiainen piti tilanteen jämäkästi hanskassa.

Ruokamessujen puolella maistoimme Skyriä, koska halusimme päästä kunnolla rahat pois -tunnelmaan.

Turun kirjamessut 2018
5.-7.10.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Näin sodasta kuuluu kirjoittaa

Tuskailin tuossa taannoin Anneli Kannon Lahtarit-kirjan kanssa kuukauden verran. Vaikka Kannon kieli oli todella komiaa, ei sodankäynti vain juonena napannut yhtään. Ja sisällissodan satavuotissynttäreiden vuoksi aiheesta on tietenkin julkaistu tänä vuonna paljon.


Jari Järvelä näyttää Kosken kahta puolta -kirjallaan, kuinka sodasta kuuluu kirjoittaa. Juuri näin. Sivusta katsoen, arkisista asioista, pinnanalaisista jännitteistä, alleviivaamatta mitään. Pienen toiminnan kautta, hillityin aikalaiskuvauksin.

Teoksen päähenkilö on nimeltään Jari Järvelä, joka elää lapsuuttaan 1970-luvulla. Hänen mumminsa ovat olleet lapsia kansalaissodan aikaan, Aino punaisten puolella ja Sofia valkoisten. Puolet kirjasta Jari on Aino-mummin luona, toisen puoliskon Sofian luona. Mummien kertomuksista kuoriutuvat esiin kansalaissodan ristiriidat ja se, kuinka syvässä ne yhä edelleen istuvat, vaikkei päältä katsoen uskoisi. Molempien näkökulma on tosi ja oikea, todellisuuksia on kaksi.

Näyttämönä toimii Sastamala, joka poltettiin sodan aikana. Miljöön kuvauksessakin Järvelä hillitsee itsensä, hän ei keikaroi paikallistuntemuksella juurikaan - vaikka on siis oikeasti ollut mummiloissa kosken kahdella puolella Sastamalassa. Sen verran kiinnostavaa tarinointi kuitenkin oli, että kävin katsomassa Nälkälänmäkeä kun kerran sinne suunnalle edellispäivänä satuin.

Kieli on luonnikasta ja konstailematonta, lapsen näkökulma ja rekisteri pysyvät yllä hienosti koko ajan. Ainoa mikä minua hieman häiritsi oli rempaista-sanan toistuva käyttö. Tuollaista sanaa voi käyttää vain kerran per romaani, jos minulta kysytään.

Hyvä kirjailija osaa kuvata pienimmätkin yksityiskohdat tarkasti. Kirjailijan pitää siis kokeilla vaikkapa miltä tuntuu kun sormea kuljettaa pitkin pitsireunusta. Sivulla 74 Järvelä kirjoittaa. "Kun pissaan ison mustan napin läpi, tulee neljä suihkua." Kaikkea ne kirjailijat keksii kokeilla.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi

maanantai 24. syyskuuta 2018

Helsingin selkosilla

Mikko-Pekka Heikkinen on tuottanut allekirjoittaneelle riemukkaita hetkiä kirjoillaan. Terveiset Kutturasta, Jääräpää ja Poromafia resonoivat kaikki paitsi huumorillaan myös hienolla kielellään, eikä musiikin alituinen läsnäolokaan varsinaisesti haittaa.


Heikkisen teoksia yhdistää myös se, että niissä on aina kaksi keskenään konfliktoivaa suomalaista ihmisryhmää. Niin on Betoniporsaassakin, tällä kertaa maaltamuuttajat ja helsinkiläiset. Koko Suomi on autioitunut, ja ihmiset kehä kolmosen ulkopuolelta vyöryvät pääkaupunkiin. Puistoihin perustetaan pakolaisleirejä, ja Punaisen ristin työntekijöitä hälytetään maailman kriisipesäkkeistä Helsinkiin. Alkuperäisasukkaat panevat tietenkin hanttiin, kiihkeimpänä kärkenään punavuorelaishipsterit.

Toimittaja Jyry Pesiöllä ei mene ammatillisesti kovin hyvin, joten hän pyrkii hyötymään tilanteesta. Hän hakeutuu hipsterien porukoihin, partavahayrittäjä Waltteri T. Finnén läheisyyteen. Tilanne eskaloituu.

Heikkinen kirjoittaa hyvin, tietenkin, mutta hiukan tässä on välityön maku. Kirja on lyhyempi kuin edelliset, eikä varsinkaan kielellisesti nyt saada kaikkea irti, vaikka maalaisten ja stadilaisten asetelma sellaiseen erinomaisen lähtökohdan tarjoaakin. Hipsterit ja maalaiset jäävät molemmat vähän valjuiksi. Monin paikoin tekstistä tulee mieleen Reijo Mäki, eikä se tässä ole ihan välttämättä kaikkein suurin kehu. Juonen siirtolais- ja sisällissota-allegoriatkaan eivät nouse varsinaisesti siivilleen, vaikka naurattavat tietty paikoin.

Helposti tulee tehtyä johtopäätös siitä, että nyt kun Heikkisen teoksessa ensimmäistä kertaa Lapin väki ja kieli ei ole isossa osassa, teksti ei luista aivan yhtä sujuvasti. Kummallista sikäli, että Heikkinen ei ole kotoisin Lapista vaan Kajaanista. Ja sikäli, että tässä teoksessa yksi päähenkilöistä on Kajaanista, tai Kajjjaanista niin kuin Suikkari itse asian ilmaisee. Osoittaapa ainakin sen, ettei kirjailijan kotipaikalla ole välttämättä välitöntä yhteyttä kielen finesseihin.

Kaikesta marinasta huolimatta Betoniporsas on hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Mikko-Pekka Heikkinen: Betoniporsas
Johnny Kniga

torstai 20. syyskuuta 2018

Onnellisen elämän salaisuus paljastuu

Jukka-Pekka Palviainen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ei ole enää, ja Ääniä rappukäytävässä oli sen verran lystikäs kokemus että tekijän muuhunkin tuotantoon lienee syytä tutustua.


Päähenkilö on Paul, kerrostalokyttääjä ja filosofian lisensiaatti. Hän on tietenkin työtön, eikä omaa elämää ole. Elämän sisällöksi hän on ottanut naapureiden vahtimisen ja valistamisen. Yksinäisinä yön tunteina hän saa seuraa netissä päivystävästä Lolasta, jonka hän haluaa siveyssyistä pukevan vaatteet päälleen silloin kun nettiyhteyttä otetaan. Paul ei ole samanlainen kuin muut, rasvaiset öykkärit. Boheemi äiti on tyytymätön poikaansa, joka ei ole edes homo. Naista Paulilla ei ole, mutta kaikki hahmottuu naisten kautta. Ja naisen hahmossa muutos sitten saapuukin.

Tietenkin. Moni kasvaa koulussa siihen käsitykseen, että matematiikka tai historia tai biologia tai kielitaito olisivat tärkeitä asioita elämässä menestymiselle. Paljastan nyt totuuden: eivät ne ole. Menestymisen ja onnellisuuden salaisuus on siinä, että onnistuu löytämään vierelleen hyvän kumppanin. Tästä Ääniä rappukäytävässä oikeasti kertoo, vaikka ei sano sitä suoraan. Siksi tämä on viisas kirja.

Ääniä rappukäytävässä on mitä tyypillisintä mieskirjallisuutta. Mieskirjallisuutta ei pidä sekoittaa äijäkirjallisuuteen, joka on asia erikseen, erä- ja sotajutut jätän suosiolla itseäni äijemmille. Mieskirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilö on keski-ikäinen mies, ja hänen merkitsevin ominaisuutensa on surkea luuserius. Keski-ikäinen mies kestää hyvin pilkan ja itseironian, ja Palviainen osaa repiä aiheesta huumoria. Sekä hauskoja lausetason oivalluksia ("Kotona äiti pesi minut hellästi ja huolellisesti kuin lapsensa.") että isompia asetelmia. Monet kuviot ovat ikiaikaisen tuttuja, mutta se ei tietenkään tarkoita että ne olisivat loppuun käsiteltyjä.

Nauroin ääneen useasti tätä lukiessa. Koska mitään muuta ulospäin näkyvää reaktiota mikään kirja ei ole minussa koskaan herättänyt, tällaista kirjaa voi pitää erittäinkin hyvänä. Vaikka ajatusten hämmentäminen tai tunteiden liikuttaminen voivat ehkä olla vielä arvokkaampia noin inhimillisesti ottaen, ei naurun voimaa pidä väheksyä.

Jos Palviaista pitää verrata johonkin, tulevat Roope Lipasti ja vaikka Mikko-Pekka Heikkinen tai Mikko Kalajoki ensimmäisinä mieleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä
Karisto