Maisemia ja sarjamurhia islantilaisittain

Neljä vuotta sitten luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni, jossa hän kertoo kokemuksistaan Islantiin muuttaneena suomalaisena. Se oli mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja. Rämön esikoisromaani Hildur on ollut paljon esillä, joten miksi en lukisi sitäkin.

Ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Jos blogin ja tietokirjan kieli oli ollut sujuvaa, romaanikirjallisuuden mittapuulla se ei sitä ole. Lauseet ovat usein töksähtävän lyhyitä ja keskenään samankaltaisia, ja pieniä häiriötekijöitä kuten sanatoistoja on silloin tällöin. Asia tulee toki selväksi, mutta erityisen kaunoa tämä kirjallisuus ei ole.

Mutta Hildur ei ole tarkoitettukaan kohosteisen kielen monumentiksi, vaan pääosissa ovat Islannin eksotiikka ja oiva dekkarijuoni. Ne molemmat toimivat erinomaisesti. 

Hildur on poliisi Islannin luoteisrannikon pienessä kylässä. Hänen avukseen tulee suomalainen Jakob, joka haluaa rauhalliseen paikkaan tekemään poliisikoulun harjoitteluperiodia. Molemmilla on menneisyydessään omat tragediansa: Hildurin siskot katosivat 25 vuotta sitten, ja Jakob on avioeron jälkeen menettämässä yhteyden viisivuotiaaseen lapseensa. Niin kuin asiaan kuuluu, ihmisiä kuolee, ja pian kaksikko huomaa selvittelevänsä sarjamurhaa. 

Rämö kuvaa Islannin maisemia paljon, ja niissä riittääkin sekä ihastelemista että kauhistelemista. Kaikki tapahtuu marraskuussa, jolloin luonto on ankara ja vaihteleva. Ihmiskuvaus on myös hienoa, jokaisessa hahmossa on kiehtovia säröjä. Ja juoni, sen langat kietoutuvat komeasti yhteen, islantilaisin ominaispiirtein. Paitsi että ihan kaikki ei kietoudu, kirja tulee saamaan jatkoa. 

Satu Rämö: Hildur

WSOY

Miksi teemme hulluna töitä vaikkei tarvitsisi?

Osmo Soininvaaran blogi on ainoa jota seuraan säännöllisesti. Joskus aiheet eivät kiinnosta lainkaan, joskus ne ovat erittäin kiinnostavia. Vähän samaa on hänen kirjoissaan.

Tuorein kirjansa 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka hahmottelee aikamme talousasioita. Kirja alkaa katsauksella historiaan, ja alkuosa oli minulle kirjan kiinnostavin osuus. Loppupuolella oli minulle liikaa verojen matematiikkaa, jollekin toiselle lukijalle kiinnostuksen kohteet menevät varmasti toisinpäin.

Aluksi Soininvaara marssittaa näyttämölle kuvitteellisen Väinön, joka ihmettelee nykymaailman menoa sadan vuoden takaa. Vuodesta 1900 työn tuottavuus on Suomessa noussut 17-kertaiseksi, joten eikö olisi loogista että suomalainen tulisi nyt toimeen huomattavasti vähemmällä työmäärällä kuin sata vuotta sitten? Näin ei kuitenkaan ole, teemme työtä paljon ja uuvumme ja sairastummekin sen äärellä, ja sitä Soininvaara oikeastaan koko kirjan ajan pohtii. 

”Suomalaisilla ei ole koskaan ollut niin hyviä edellytyksiä mukavaan, kiireettömään ja taloudellisista huolista vapaaseen elämään kuin nyt. On kuitenkin kaksi tapaa pilata tämä mahdollisuus, ympäristön pilaaminen ja tuloerot.” 

Niinpä Soininvaara kirjoittaa paljon niistä samoista asioista joita hän on ennenkin kirjoittanut: vihreästä politiikasta ja kansalaispalkasta. Tilastotieteilijän teksti on perusteellista, kiihkotonta ja mielenkiintoista luettavaa - ja toisin kuin blogissaan, kirjassa kirjoitusvirheet on editoitu pois. Suosittelen lukemaan. 

Osmo Soininvaara: 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka

Teos

Viisas, suuri kirja

Viimeisen vuoden aikana olen lukenut ainakin kahta Nobel-palkittua kirjailijaa, Sillanpäätä ja Mo Yania. Kumpikin on ollut erinomaisen nautinnollista luettavaa. Vaikka Nobel-porukan ympärillä on kuohunut, näyttää raadilla olevan kuitenkin taito löytää helmet maailmalta.

Kazuo Ishigurosta en tiennyt mitään, valitsin Klara ja aurinko -kirjan vain kannen Nobel-lätkän perusteella. Ja vau, kylläpä taas löytyi hieno kirja! 

Klara ja aurinko kertoo KY:stä eli keinoystävästä Klarasta, joka alussa istuu myymälässä ostajaansa odottamassa. Sellainen löytyykin, Josie-niminen tyttö. Josie asuu syrjäseudulla, ja Klaran tehtävänä on lieventää Josien yksinäisyyttä. Josie on sairas, joten tehtävä on erityinen. 

Parasta kirjassa on se, että kertojana on robotti, keinoäly. Se tietää kaikenlaista ja on erittäin nopea oppimaan, mutta koska sen kokemukset maailmasta ovat hyvin rajalliset, lukijan osa on herkullinen. Maailma pysyy tiukan rajattuna ja pienenä kun kaikki nähdään Klaran katseen läpi, ja siinä on hienosti vino sävy. Klara näkee ikkunasta koneen, jonka kyljessä lukee ”Cootings” ja joka lykkää saastetta ilmaan. Koska Klara saa käyttövoimansa auringosta (niin kuin me kaikki saamme), aurinko on Klaralle jumalan asemassa. Cootings näyttäytyy puolestaan jumalan vastavoimana, joka saasteellaan himmentää auringon. Hienoa allegoriaa.

Toiseksi parasta on se, että minkäänlaista infodumppaamista ei ole, missään. Tarina sijoittuu johonkin tulevaisuuteen, mutta tarkemmin ei sanota minne. Mitä Cootings-kone tekee, sitä ei kerrota. Mikä sairaus Josiella on, emme tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tietää. Ishiguro luottaa lukijaansa ja antaa tälle tilaa, kaikki olennainen kyllä tulee sanotuksi. 

Kolmanneksi parasta on itse tarina. Se avautuu hienovaraisen hitaasti, niin että ”miksen tuota heti tajunnut” -hetkiä tulee silloin tällöin. Mahtavaa! Ja tarina on tietysti erittäin ajankohtainen, kun tekoälyjä kehitellään siellä sekä täällä, ja niistä ollaan innoissaan ja niitä pelätään. Tekoälyyn Ishiguro ei kuitenkaan jää, vaan kirja kertoo lopulta ihmisten välisistä suhteista ja ennen kaikkea rakkaudesta. 

Kirjan kieli ei ole mitenkään erityistä, mitään kohosteisia keinoja Ishiguro ei käytä. 

”Että ihmiset ovat eläneet toistensa kanssa koko tämän ajan, satoja vuosia, vihaten ja rakastaen toisiaan aivan vääristä syistä. Se on eräänlaista taikauskoa, jota olemme vaalineet paremman tiedon puutteessa.” 

Loppu nostaa tarinan korkeuksiin, ja silloin mennään siihen, mikä ihmiselämässä on kaikkein merkittävintä. Viisas, suuri kirja.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Tammi

No jaa

Luin Tom Phillipsin kirjan ihmisten tekemistä mokista. Se oli hyvä. Siksi luin Phillipsin seuraavankin kirjan.

Tämä kirja kertoo valehtelemisesta tai totuuden välttelystä ihmiskunnan eri vaiheissa. 

Se ei ole erityisen hyvä kirja. Varmaankin kustantaja on ensimmäisen teoksen hyvän vastaanoton jälkeen mennyt tyytymään tylsempiin juttuihin. Eipä siitä sen kummempaa, luin sen loppuun.

Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia

Tammi

Muutkin mokaa

Tiedätkö mitä on polyvesi? Entä mitä ovat N-säteet? Kuka on Thomas Midgley Junior?

Näihin kysymyksiin saat vastauksen luettuasi brittiläisen Tom Phillipsin kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken. Niiden lisäksi saat kuulla ison määrän erittäin mielenkiintoisia juttuja, joista et ole todennäköisesti kuullutkaan. 

Mokaaminen on inhimillistä, me kaikki teemme niin. Toiset mokat ovat isompia kuin toiset. Phillips käyttää paljon tilaa hallitsijoihin ja sotiin, ja niin tietenkin tällaisen otsikon alla pitääkin. Paljon pahempaa munaamista ei ole kuin sodan aloittaminen. Ongelma josta Phillips ei kuitenkaan puhu on se, että juuri tuon mokan tekemällä pääsee historiankirjoihin. Ja se on epäilyksettä yksi niistä syistä, miksi Putin toimii niin kuin toimii. Kaikki tuntevat hänet nyt, ja sotimalla hän jää historiaan jykevämmin kuin sotimatta. 

Mitä jos historiankirjoihin ja kollektiiviseen muistiin kirjattaisiinkin vain ne ihmiset, jotka oikeasti osaavat jotain, ja tekevät hyvää? 

Tuo on tietysti jo olemassa, sitä kutsutaan kulttuurihistoriaksi. Se on liian monille jotain vähempiarvoista kuin ”oikea” historia. Parempaa odotellessa lueskelemme uutisia, joissa Putin on taas päähenkilö. 

No, on yksi vielä sotaakin pahempi munaamisen muoto. Se, kuinka huonosti olemme kohdelleet ainoaa kotiplaneettaamme. Siihen Phillips kirjan päättää, ja hyvä niin. Kuinka onnistumme pelastustöissä, sen aika näyttää. 

Mutta sodat, hallitsijat ja ekokatastrofi ovat jokseenkin tylsää luettavaa. Siksi Phillipsin kirjan parasta antia ovat kertomukset vähän pienemmän tason mokista ja mokailijoista. Alussa mainittu Thomas Midgley Junior on sellainen.

Midgley ei ollut kemisti. Se ei estänyt häntä 1910-1920-luvuilla tutkimasta auton moottoreita vaivannutta nakutusta. Hän kokeili kaikenlaisia lisäaineita bensiinin sekaan lisättäväksi. Jodi oli ensimmäinen joka toimi, mutta se oli liian kallista. Sitten löytyi kaksi muuta nakutuksen estävää ainetta: lyijy ja etanoli. Etanolilla oli paljon etuja, muun muassa sen tekemisen helppous ja halpuus. Mutta etanolilla oli yksi haitta: sitä ei voinut patentoida. Lyijyn sen sijaan saattoi patentoida, ja silloin siitä sai rahaa, kolme senttiä per gallona. Niinpä koko maailma ajeli lyijybensiinillä, kunnes 70-luvulla havahduttiin ongelmiin. Jotka tietenkin olivat tiedossa koko ajan, mutta 70-luvulla niiden peittely ei enää onnistunut. 

Lyijybensan keksimisen jälkeen Midgley tutki kylmälaitteita, jotka olivat tuolloin erittäin vaarallisia tai hankalia. Hän keksi freonin. 

Näiden kahden keksinnön yhteisvaikutuksena pitkistä ajoreissuista tuli ilmastointilaitteilla varustetuilla suorituskykyisillä autoilla realistinen ja viihtyisä vaihtoehto. Ilmastointi levisi myös elokuvateattereihin ja kasvatti filmien suosiota ajanvietteenä 30-luvun lamakaudella. Voi sanoa, että Thomas Midgley keksi Los Angelesin, kaupungin joka pyörii autoilla ja ilmastoinnilla ja on elokuvabisneksen tyyssija.

Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken

Tammi

Huvituksen kartano ja muuttuva yhteiskunta

En tiennytkään että BookBeat osaa kertoa minulle kun sieltä etsimäni vielä ilmestymätön kirja ilmestyy. Nytpä tiedän, kätevää. 

Huvitus on omenalajike. Se on kehitetty Huvituksen kartanossa Yläneellä. Huvituksen kartanon tytöt ei kerro omenoista, vaan tyttökodista, joka toimi tuossa samaisessa kartanossa 1943-1994. Kirjoittaja Jaana Skyttä ei tyttökodissa ole ollut, mutta hänen sisarensa Outi on. Siskonsa lisäksi Jaana Skyttä löysi haastateltaviksi kuusi tyttökodin kasvattia, ja aineistoa on löytynyt tutkimuksista ja arkistoista. 

Tarinat ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ne keskittyvät 60- ja 70-luvuille. Vielä silloin ajat olivat sellaiset, että esimerkiksi fyysiset rangaistukset eivät olleet tuomittavia, mutta homoseksuaalisuus sen sijaan oli. Niinpä tyttökodin toimintatavat olivat jokseenkin sadistiset nykypäivän näkökulmasta katsottuna. 

Uusi tulija laitettiin pesemään portaita, ja ”työterapia” ei ollut terapiaa, vaan pelkästään työtä, jota kaikkien oli pakko tehdä, kuusi päivää viikossa. Toki tiukkaan aikatauluun pakottaminen varmaan teki hyvää syrjäytyneille nuorille, mutta aika lohdutonta meno tuolla oli. Käytössä oli pistejärjestelmä, jossa hyvistä teoista hiukan palkittiin, ja pahoista teoista vastaavasti menetettiin pisteitä. Nykynäkökulmasta pisteitä sai se, joka ei näkynyt. Aina jos osoitti elämän merkkejä, siitä rangaistiin. Kohtuuttoman suuresti ja useimmiten muiden nähden.

Skyttä kertoo paljon tyttöjen taustoista, ja niin pitääkin. Enimmäkseen tytöt ovat rikkinäisistä kodeista, usein alkoholisoituneen yksinhuoltajan lapsia. Hyviäkin hetkiä on ollut, mutta aika paljon niitä huonoja.

Kirjalle olisi suonut vielä pari editointikierrosta, se on hiukan sekava. Ja se eksyy usein aiheisiinsa, esimerkiksi kun puheeksi tulee tippuri, aletaan selostaa wikipediatyylisesti perusasioita tuosta taudista. Nämä jutut olisi voinut jättää pois ja antaa tyttöjen puheelle vielä enemmän tilaa.

Kirjan suurin ansio on se, että siitä näkee, kuinka paljon yhteiskunta on muuttunut parempaan päin. Skyttä ei sitä suoraan sano, mutta tämä johtopäätös on helppo tehdä. Jokainen opettaja tietää, että jos raivostuu luokassa, peli on menetetty, kokonaan. Huvituksessa raivostuminen oli jokapäiväinen toimintatapa. 

Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

Like