Lukija saa päättää överiyden asteen

Eilen sain päätökseen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Se oli niin mainio lukukokemus, että otin perään toisen Christien. 

Tämäkin on suomennettu 2000-luvulla, Jaakko Kankaanpää on tehnyt mainiota työtä. Puhujien erilaisuudet tulevat esiin pienin vivahtein, hillitysti. Niin kuin pitää. 

Eikä yksikään pelastunut yllätti minut ripeällä tempollaan. No, on selvää, että jos pitää ensin esitellä kymmenen hahmoa ja sitten tappaa heidät yksi kerrallaan, on tempon oltava kova jos haluaa pitäytyä kohtuullisessa mitassa.

Idän pikajunan arvoitus on paljon hitaampi tempoltaan, onhan murhia selvitettävänä vain yksi ainoa. Hercule Poirot lienee kaikille tuttu, enemmän varmaan televisiosta kuin kirjoista, veikkaan. Minullekin tilanne on ollut tämä. Poirot on ruudulla melkoisen överi tapaus (John Malkovichin tulkitsemana toki vähemmän överi), ja oli ilo huomata, että kirjassa hän ei ole ollenkaan sellainen, ainakaan minulle. Lukija kun saa itse päättää hahmon överiyden asteen. 

Rakenteeltaan tämäkin on äärimmäisen paljas, eikä Christie yritä mitenkään peitellä tai rikkoa sitä. Miksi peitellä, kun se kerran toimii. Suljetut tilat ovat kirjallisuudessa ihan parasta, missä tahansa muodossa. Taideteoksen vaatima yhtenäisyys kun tulee niihin aivan kuin itsestään. Loppuratkaisun nerokkuus on tietysti se lopullinen niitti, jolla kirja elää ja voi hyvin. 

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

Sittenkin maineensa arvoinen

Eksyin Yle Areenan tarjonnassa aivan yllättäen Agatha Christien pariin. Kolmiosaisessa dokumentissa käytiin kirjailijan elämää ja teoksia läpi niin vetävästi, että piti ottaa itse selvää asiasta.

Minulla on muistikuva, jonka mukaan olisin joskus vuosikymmeniä sitten lukenut Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, millainen kirja on. Kas kun en ole kirjoittanut siitä muistiinpanoja tänne blogiin. Blogi on minun kirjallinen muistini. 

Olen käynyt monenlaisia kirjoituskursseja, joten lähdin lukemaan tätä analyyttisessä mielessä: millaista kieltä ja millainen rakenne on maailman ehkä tunnetuimmassa kirjassa? No, ensivaikutelma ei ollut kovin mairea. Christie käyttää tuhlailevasti ajatusviivoja, kursiivia, huutomerkkejä ja kolmea pistettä. Eivät menisi tällaiset synnit läpi millään kirjoituskurssilla.

Mutta ei noissa silti mitään väärää ole. Ne luovat kirjaan omanlaisensa tunnelman, joka on yhtenäinen alusta loppuun, sehän on tärkeintä. Jokseenkin yllättävää oli myös se, että kirjan tempo on ripeä. Christie ei juuri pysähtele tai laita lukijaa odottamaan. Koko ajan tapahtuu. Kenties juuri tästä syystä en kokenut kirjaa kovin jännittäväksi. Jännittävintä kun on odottaminen, se, kun tietää jotain kohta tapahtuvaksi.

No, sitähän tämä kyllä toisaalta on koko ajan, lukija tietää, mitä tulee tapahtumaan. Mutta miten, se kysymys saa sivut kääntymään. Ja Christie kirjoittaa konkretiaa, ilmeistä, eleistä, tuoksuista. Vähäeleisesti ja yksinkertaisesti, taitavan ja kokeneen kirjoittajan lailla.

Paperikirjana tämä pitäisi lukea, koska lukijan tekee vähän väliä mieli tarkistaa, miten se loru menikään. Ja mitkä ne syytteet olivatkaan. Käy se e-kirjassakin, mutta paperissa kävisi helpommin. Äänikirjana en tätäkään suostuisi kuuntelemaan.

Ja on se loppuratkaisu nerokas, sitä ei käy kiistäminen.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Suom. Jaakko Kankaanpää

WSOY

 

Takaisin kiertotalouteen

Panu Savolaisen ja Aleks Talven teos Arkkitehtuurimme vuosituhannet on komean kokoinen kirja, mahtuu syliin juuri ja juuri.

Myös sisältönsä puolesta kirja on komea. Lähtökohta on äärimmäisen kunnianhimoinen: kattaa kaikki. Eli koko historia viime jääkauden päättymisestä seuraavan jääkauden alkuun. Ja siinäkin teos onnistuu erinomaisesti. Mielenkiintoista tarinaa riittää kaikilta ajoilta, ja Savolaisen teksti on juuri sopivaa: asiallista, muttei kuivaa. Helppolukuista, mutta silti painavaa. Talven kuvat täydentävät kokonaisuuden upeaksi, ja kuvia on paljon. 

Savolainen katsoo kaikkea ymmärtäen, ei arvottaen, koska tietää, että arvostukset vaihtelevat ja heittelevät sinne tänne ajan ja arvioijien myötä. Kirjan pääpointti on kiertotalous. Arkkitehtuuri tuottaa noin 40 prosenttia Suomen jätteistä, ja siksi pitäisi siirtyä vaalimaan ja kunnostamaan sitä mikä on. Eli toisin sanoen palata siihen, mistä ennen fossiilisen energian aikaa lähdettiin. 

Siinä on suurta viisautta, ja Savolaista tarvitaan muistuttamaan asiasta. 

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun

Sammakko

 

Paradoksaalinen runoteos

En muista, olenko aikaisemmin lukenut Märta Tikkasta. Jos olen, se lienee tapahtunut yliopistossa, kotimaisen kirjallisuuden opinnoissa.

Vuosisadan rakkaustarina (1978) on runokirja. Toisin kuin SIGin samannimisessä biisissä kirjan nimessä on vahvasti ironinen sävy. Aiheena on kirjailijan suhde alkoholistimieheensä Henrik Tikkaseen, puolisot tunnetaan toisilleen nokittelevista teksteistä. 

Tämä kirja on eräänlainen autofiktion huipentuma: ilman tietoa kirjan taustoista se ei olisi oikein mitään. Tai siis ainakaan minun silmissäni se olisi pelkkä monotoninen valitusvirsi. 

Ja samalla se on kirjallisesti ansiokas. Melkoinen paradoksi siis.

Kirjassa on harvinaisen selkeä rakenne: alun suorasanaisuudesta ja yksinkertaisuudesta edetään abstraktimpaan suuntaan. Alussa teksti on vaikka tällaista:

”Jos tämä juomakausi ei ole / viimeinen / minä lähden // Jos ilkeydet kohdistuvat / lapsiin / minä lähden”. 

Lopussa esimerkiksi tällaista:

”Luulevat että minä / Rohkeudesta / valitsen taistelun // ei, pakkohan minun on / yrittää muuttaa // Luulevat että minä / ilokseni / valitsen haasteen”.

Kovin moniulotteinen tämä teos ei siis ole, mutta sitäkin yhtenäisempi. Ja yhtenäisyyshän on se, mikä taiteessa merkitsee.

Taitto- ja kirjoitusvirheitä e-kirjassa on hiukan. 

Hiukan on runokirjassa liikaa.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Suom. Eila Pennanen

Tammi

Suhteellisuudentajua keskusteluun

Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä oli niin hyvää kesälukemista, että otin perään toisen Mazzarellan. 

Kesälukeminen tarkoittaa tässä helppolukuisuutta, mutta ei kuitenkaan keveyttä, sillä painavia ajatuksia on kirjassa paljon. Aurinkokissan vuosi on sisarteos edellä mainitulle: sitä siivitti kirjailijan lähestyvä 80-vuotissyntymäpäivä, tätä 70-vuotispäivä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kulkevat päiväkirjan tapaan kirjailijan matkassa vuoden verran.

Puhe on tyhjästä työstä (eli siitä, että on töissä, mutta ei tee töitä), matkustelusta, maailman tilasta, matkustelusta ja siitä, oliko ennen paremmin. Mutta ennen muuta kirjailija pohtii vanhenemista. Ja se on tässä kirjassa yhtä mielenkiintoista kuin Nyt kun kirjoitan tätä -teoksessa.

”Ihmisen kuolema ei tarkoita, että hän lakkaisi olemasta” -virke toistuu. Se on totta totisesti toistamisen arvoinen virke. 

”Rutiininomaisessa elämässä päivät vierivät huomaamatta, kun taas matka saa ajan pysähtymään.”

”Kuuluisa fyysikko John Wheeler sitä vastoin tietää, mitä aika on: hän on määritellyt ajan ’luonnon keinoksi estää kaikkea tapahtumasta kerralla’. Määritelmään suhtauduttiin aluksi arvostavasti, mutta minä pidän siitä lähinnä sen takia, että Wheeler pian tunnusti löytäneensä sen miesten vessan seinältä Texasin Austinista.”

Vähintään kertomisen arvoinen on myös tarina populaatiobiologi Paul Ehrlichistä ja taloustieteilijä Julian Simonista. Ehrlich oli tuomiopäivän profeetta, Simon optimisti. He löivät vuonna 1980 vetoa luonnonvarojen hintojen kehityksestä. Optimisti voitti, onnekkaasti tosin. Mazzarella penää suhteellisuudentajua keskusteluun, voisimme muistella myös ennusteita, jotka eivät ole toteutuneet.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Suom. Raija Rintamäki

Tammi

 

Vanheneminen koskettaa meitä kaikkia

Sattumalta Storytelistä osui luettavaksi Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä -teos. Muistin lukeneeni häneltä jotain ennenkin, mutta en sitä, minkä niminen lukemani kirja oli. Puhumattakaan siitä, mitä ajatuksia kirja herätti. Sitä varten minulla on tämä blogi, muistin tukena ja korvikkeena.

Edellinen Mazzarella oli nimeltään Elämä sanoiksi, näköjään. Siinä oli jutustelua omasta elämästä kirjoittamisen tueksi. Ja kas kummaa, olin tuota kirjaa lukiessani alkanut kirjoittaa fragmentteja omasta elämästäni. Sittemmin nuo fragmentit ovat kasvaneet yli 200-liuskaiseksi käsikirjoitukseksi, saa nähdä, mitä sille joskus tapahtuu. Ainakin ajattelin antaa sen lapsilleni.

Jo parikymppisenä muistan ihmetelleeni, että missä ovat vanhat viisaat ihmiset. Julkisuudessa heitä ei silloinkaan oikein näkynyt. Jörn Donner oli tuolloin suunnilleen ainoa. No, kahdeksankymppinen Merete Mazzarella on mitä suurimmassa määrin vanha viisas ihminen, ja Nyt kun kirjoitan tätä on erinomainen kirja.

Sen teemana on vanhuus ja ikääntyminen, ja myös lähestyvä kuolema. Teos kulkee yhden vuoden läpi päiväkirjan tapaan. Päivänpolttavia pohdiskellen, ja usein niistä isoihin asioihin kasvaen ja syventyen. Tekstiä on erittäin miellyttävä lukea, onhan kyseessä kokenut kirjoittaja. Muutamat virkkeet olisin pilkkonut silti toisin.

Puhetta on muun muassa politiikasta, sukupolvista, aamutoimista, sodasta, ilmastonmuutoksesta, mutta ennen kaikkea vanhenemisesta. Ja koska vanheneminen sattuu koskettamaan meitä kaikkia, suosittelen kirjaa kaiken ikäisille. 

”Kun aikuiset tuntevat inhoa tai vastenmielisyyttä vanhoja kohtaan, se johtuu luultavasti myös siitä, että he tietävät sisimmässään jonakin päivänä tulevansa meidän kaltaisiksemme, jos saavat elää. Sisimmässään he tietävät, etteivät ole loputtomiin itsenäisiä ja vapaita valitsemaan, miltä heidän elämänsä näyttää.”

”Noin vuosi sitten L. ja minä luimme, että kuntoaan voi arvioida sen perusteella, miten pitkän matkan pystyy kävelemään kuudessa minuutissa. Siis kävelemään reippaasti, ei juoksemaan. Kun teimme testin – ja suoriuduimme mielestämme hyvin – kävi ilmi, että testituloksissa oli keskiarvot eri ikäryhmille, mutta ei yli 69-vuotiaille. Se harmitti meitä kovasti, mutta tiesimme jo entuudestaan, ettei ikäihmisten suoriutumisesta yleensäkään olla kiinnostuneita. Eikä heidän ajatuksistaan. Mielipidetutkimuksissa, joissa niissäkin jaetaan vastaajat iän mukaan, usein viis veisataan yli seitsemänkymppisistä.”

Hienoja huomioita on paljon: ”Nyt käsitän, etten ole mikään oikea luontoihminen, vaan pelkkä estetisoiva kaupunkilainen.” Tunnistin itseni. Niinhän se on, että hyvä kirja kertoo aina minusta itsestäni. Meistä jokaisesta.

Merete Mazzarella: Nyt kun kirjoitan tätä

Suom. Raija Rintamäki

Tammi