Tuomas Kyrön parhaat jutut ovat piilossa täällä

Suomalainen Plus -palvelusta löysin Tuomas Kyrön vuonna 2011 julkaistun Taide ja tolkku -nimisen kirjan. En ollut semmoista ennen huomannut, tutustutaanpa siis. 

Suhteeni Tuomas Kyrön kirjoihin on kaksijakoinen. Mielensäpahoittajat ovat mahtavia. Niitä on kiva lukea, koska idea on niin hyvä ja toimiva. Sitten on ne muut romaanit. Niistä en ole syttynyt ollenkaan, ei vaan nappaa. 

Taide ja tolkku alkaa kokoelmalla Kyrön kolumneja. Ne ovat silkkaa mielensäpahoittajaa, vain ilman Mielensäpahoittaja-nimistä päähenkilöä. Hauskoja pikku juttuja, valituksia ja sen sellaisia. Kymmenen vuoden ikä näkyy: jutut näyttävät nyt kertovan viattomuuden ajasta, sellaisesta ajasta jolloin ihmiset eivät vielä olleet laminoituneet näyttöjensä ääreen. Se on kyllä hyvä huomio tehdä, vain kymmenessä vuodessa koko ihmiskunta on vaihtanut sosiaalisen elämänsä säälittävänsurkeaan ruuduntuijotteluun. Tämä on karmeaa, katsoinpa asiaa isän tai opettajan näkökulmasta. 

Kolumnien julkaisualustat olisi ollut kiva mainita. 

Kolumnien jälkeen tulee sarjakuvia, yhden kuvan strippejä. Niissä seikkailee Läskipää, tuo sama joka on kirjan kannessa. En ole erityisesti sarjakuvien ystävä, joten selailin ne miten kuten läpi. Ihan kivoja. 

Sarjakuvien jälkeen tulee yllätys, Kyrön kirjoittamia novelleja. Ja millaisia ne ovat, aivan loistavia! Ne ovat kirjallisuutena parasta mitä olen Kyröltä koskaan lukenut. Miksi ihmeessä Kyrö ja WSOY ovat halunneet piilottaa nämä novellit jonnekin kolumnien ja sarjakuvien taakse? 

Merkillinen ratkaisu, merkillinen kirja. 

Tuomas Kyrö: Taide ja tolkku

WSOY

Petra Rautiainen tuntee aiheensa

Taiteilijan työssä hienointa on vapaus. Esimerkiksi kirjailija saa valita aiheensa aivan vapaasti. Suomessa tällä hetkellä näitä vapaasti valittavia aiheita on peräti kaksi kappaletta! Kunhan kirjoittaa sodasta tai homoista, kaikki on hyvin. Ja jos kirjoittaa molemmista, kaikki on sitäkin paremmin. 

Tuo ajatus tuli mieleen kun luin Petra Rautiaisen Tuhkaan piirretty maa -kirjaa. Jatkosodan aikaan sijoittuvaan tarinaan ilmestyy vähän puolivälin jälkeen vieno ja irralliseksi jäävä viittaus homoseksuaalisuuteen. Maailma on pullollaan aiheita, mutta mitä ilmeisimmin kustantamomaailma on eri asia kuin oikea maailma. Kustantamo miettii mikä myy, ja tämmöistä se nyt on. Huomenna alan kirjoittaa tulevaa menestysromaanisarjaani Homopojan seikkailut Suomen sodissa, osa 1: Nuijasota. 

Oikeasti Rautiaisen kirja on oikein hyvä. Alussa lauseet yllättävät, niiden lyhyys tuntuu töksähtelevältä. Mutta ne ovat hienoja lauseita, eivätkä ne aina niin lyhyitäkään ole. Hienoja niistä tekee kieli, joka on karua ja kaunista, juuri niin kuin esittelytekstissä luvataan. Ja aivan erityisen hienoa on se, kuinka syvällisesti Rautiainen selvästi aiheensa tuntee. Saamelaisten esineet, tavat, maisemat ja myös saamen kieli on kirjoittajalla selvästi hanskassa, ja se on mielenkiintoista. 

Mielenkiintoinen on myös tarina, jota kuljetetaan kahdessa aikatasossa. Yhtäällä ollaan vuodessa 1944, ja sotilaat kokevat kaikenlaista kamalaa. Toisaalla ollaan vuosissa 1947-50, siellä Inkeri etsii sotaan kadonnutta miestään Kaarloa. Kertomuksen mysteerit ja kysymykset avautuvat vähä vähältä, lukijan on helppo pudota tarinan imuun. Inari ja Enontekiö heräävät henkiin, ja Rautiainen muistaa koko ajan pitää katseen pienessä. Oli se sitten maiseman tai talon yksityiskohta, tai ihminen. Se on hienoa. 

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava

Sanoista tunteiksi

Petri Tammisen uusi kirja on aina tapaus. 

Suomen historia perustui viidensadan ihmisen haastatteluun, pienten ihmisten pieniin hetkiin, jotka Tamminen tiivisti bagatelleiksi, miniatyyrihistoriankirjoitukseksi. Se sano jatkaa samaa ideaa. Tällä kertaa Tamminen on kerännyt ihmisiltä muistoja sanoista, jotka ovat joko rohkaisseet tai loukanneet niin että mieleen on jäänyt elämän mittainen muisto. 

Ja taas Tamminen on tehnyt omaa lönnrotintyötään, siivilöinyt oikeat sanat esiin ja karsinut kaiken turhan niiden ympäriltä pois. Tuloksena on sadan muiston kokoelma, jonka lukaisee tunnissa, mutta johon heti ensi sivuilta tietää myöhemmin palaavansa. Olennaista on toden tuntu, tarinoiden hahmoilla on usein nimet. Myös otsikot ovat olennaisia, ne pitää lukea tarinan jälkeen jotta kokonaisuus asettuu paikalleen. Seurauksena on liikutus tai ilo tai suru, tai sitten erilaisten tunteiden sekamelska. 

Tässä pari esimerkkiä, Onnellinen hymy, Palapeili ja Meidän pihalla. 

”Synnytys meni kaikin puolin hyvin. Tuli sitten se ensimmäinen rauhallinen hetki, vauva nukkui ja saatiin olla keskenämme, oikein kaunis kevätaamu. Muistan että kävin hakemassa pukuhuoneesta kameran. Siinä välissä hän oli kerännyt rohkeutensa. Tämä ei sitten ole sinun. Minulla oli edelleen se onnellinen hymy kasvoillani. Tunsin sen. Ja kameran kaulassa roikkumassa.”

”Eteinen oli hämärä ja kylmä kuin kirkonholvi. Isä katseli minua palapeilin kautta. Koita nyt laihduttaa jos tykkäät siitä pojasta, se alkaa pian kattella hoikempaa. Peilin kautta saatana sanoi.”

”Koulu oli jo alkanut, mutta en halunnut nousta. Kymmenen jälkeen joku koputti oveen ja hetken päästä ikkunaan. Oli pakko nousta katsomaan. Liikunnanopettaja ja uskonnonopettaja seisoivat meidän pihalla. Kun hetken päästä istuin liikunnanopettajan Taunuksen takapenkillä, uskonnonopettaja kääntyi etupenkiltä katsomaan. Me Irman kanssa ajateltiin että sinä olet niin fiksu tyttö että me ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” 

Tamminen ei anna lukijalle muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä ja syventyä joka ikiseen sanaan. Sellaista on painava teksti. Ei yhtään raskas, mutta painava. 

Petri Tamminen: Se sano

Otava

Maaginen realismi toimii viinan voimalla

Tykkäätkö alkoholista? Entä pissa- ja kakkahuumorista? Tai seksijutuista? Oletko lopen kyllästynyt lehtijuttuihin, joissa kerrotaan kuinka senjasen elämänlaatu on niin kovasti kohentunut kun sejase jätti alkoholin? 

Olet ilmeisesti mies.

Aiheuttavatko nuo asiat sinulle ongelmia? Pelkäätkö leimautuvasi juntiksi edellä mainittujen kivojen asioiden vuoksi? Luet kenties Reijo Mäkeä ja Juha Vuorista, ja saat korkeakirjallisilta ystäviltäsi alati ylenkatseita. He eivät kutsu sinua juhliinsa, hyvä jos Facebook-kavereikseen. Niinpä piilotat Juoppohullun päiväkirjan Parnasson kansien sisään. Klamydian kuunteleminen on sentään jo hiukan okei kun Vesku Jokinen on tuttu tv:stä, mutta ei sitä sentaan kehtaa viinibaarissa hoilata. Vaikeaa on. 

Ei hätää, kaikkeen on olemassa ratkaisu.

Kiinan ainoa nobelisti on Mo Yan, ja yksi hänen suomennetuista teoksistaan on Viinamaa. Tuossa kirjassa on aivan ylenpalttisesti kaikkea alussa mainittua. Viinaa juodaan joka sivulla, ja jutut ovat toinen toistaan härskimpiä ja groteskimpia. Heti lukemaan siitä! Ja koska kirjailija on Nobel-palkittu, sinun ei enää tarvitse piilottaa kirjaa Parnasson sisään. Nobelista mainitaan jo kannessa. 

Juoni on selkeä: virkamies, syyttäjäviraston erikoistarkastaja Ding Gou’er saa tehtäväkseen mennä Viinamaahan ja selvittää, marinoidaanko siellä vauvoja soijakastikkeessa. 

En tykkää maagisesta realismista, mutta kun se motivoidaan viinanjuonnilla, tilanne on aivan toinen. Jokainen suomalainen tietää, että viinan avulla realismi muuttuu automaattisesti maagiseksi realismiksi. Kaikkea hullua voi tapahtua, ja tapahtuukin. Ding Gou’erille juotetaan viinaa, ja sitten alkaa tapahtua. Miljööt ovat mielikuvituksellisia, outoja hahmoja kääpiöistä vanhuksiin ja kauniisiin naisiin tupsahtelee tielle, ja tasaisin väliajoin päähenkilö kolhii itseään. 

Viinamaassa on vain yksi ongelma, se on sama ongelma kuin Sinuhessa: teos on hiukan liian pitkä. Päähenkilön seikkailut jatkuvat aina vaan, ja senkin jälkeen ne jatkuvat. Samankaltaisina. Mutta kirjaa voi aivan hyvin lukea pienempinä annoksina, eikä lukija putoa kärryiltä, koska tilanne on koko ajan suunnilleen sama. 

Teos on epäilemättä vertauskuva jostain, mutta en ymmärrä mistä. Ylenpalttinen syöminen liittyy varmasti Kiinan taannoiseen nälänhätään, jonka Mo Yankin on kokenut. Kenties eläinten järkyttävä kohtelu romaanissa on kirjailijan tapa protestoida sitä vastaan. Mutta kaikkia merkityksiä ei onneksi tarvitse ymmärtää voidakseen nauttia kirjasta. 

Kirjassa on neljä linjaa. Päätarinan vierellä on aloitteleva kirjailija Li Yidou, joka kirjoittaa kirjeitä suuresti ihailemalleen kirjailija Mo Yanille. Kirjeitä seuraa novelli. Mo Yan vastaa kohteliaasti ja kommentoi novelleja. Novellien tarinat yhtyvät päätarinaan, joten kokonaisuudesta muodostuu postmoderni soppa, jossa kirjailija itse kommentoi teostaan, ja lopulta asiat ja hahmot sulautuvat toisiinsa, fokalisaatio menee sekaisin ja kirjailija päätyy omaan tarinaansa. Ehkä tällainen taso tarvitaan, jotta viinajutuilla pääsee palkituksi. 

Vinon aiheen lisäksi kirjassa vetoavat kafkamainen tunnelma ja erittäin värikäänä höpöttävä kieli. Riina Vuokon suomennos on loistava. Tällainen: ”Aivan niin, paraskin vertaus on aina puutteellinen, niin Lenin sanoi, ilman metaforia ei ole kirjallisuutta, sitä mieltä oli puolestaan Tolstoi. Me käytämme kauniita naisia vertauskuvana kun puhumme viinasta, monilla on tapana käyttää viinaa vertauskuvana harvinaislaatuista kaunotarta ylistäessä, ja se todistaa että viinalla ja kauniilla naisilla on samoja ominaisuuksia, mutta yhtäläisyyksien lisäksi ja niiden sisällä molemmilla on myös aivan omanlaisiaan erityispiirteitä. Yhtäläisyyksien erityisyys erottaa ne toisistaan, mutta erityispiirteiden yhteneväisyys taas saa aikaan sen, että kaunis nainen ja viina ovat itse asiassa hyvin pitkälle toistensa kaltaisia. Silti hyvin harvassa ovat ne, jotka kykenevät hyvässä viinassa todella tuntemaan naisen kauneuden, se on itse asiassa yhtä harvinaista kuin feeniksin sulat ja yksisarvisen sarvet.”

Mo Yan: Viinamaa

Suom. Riina Vuokko

Otava

Rosoiset 15 senttiä

Olen lukenut Charles Bukowskia viimeksi joskus 90-luvulla. Toisinaan on mielenkiintoista palata pitkän ajan jälkeen jonkun kirjan pariin ja katsoa, kuinka lukukokemus kenties on muuttunut. 

Kaupungin kaunein tyttö on kahdeksan novellin kokoelma, pieni kirjanen. Yleensähän aika hioo lukukokemuksista yksityiskohdat pois, ja jäljelle jää joitain hämäriä yleistyksiä. Bukowskin kohdalla yleistykset riittävät: viinanjuonti ja naiminen, köyhän juopon elämä, niistä on Bukowskin tarinat tehty. 

Tämän uudelleenlukemiseni olennaisin opetus on, että parhaiten mieleen jää tarina, jossa on omaperäinen juoni ja tiukasti rajattu aihe. Sellainen on 15 senttiä, ainoa tarina jonka tästä kokoelmasta muistin. Noitanainen alkaa kutistaa minäkertojamiestään, kunnes lopulta mies on vain 15 sentin mittainen. Jokainen arvaa, mihin tarina huipentuu kun on Bukowskista kyse. 

90-luvulla en tainnut osata kovin paljoa kiinnittää huomiota Bukowskin kieleen, vaikka tuolloin kotimaista kirjallisuutta opiskelinkin. Nyt yritin kokemuksen tuomalla viisaudella skarpata tässä suhteessa. Aluksi petyin suunnattomasti, kun ensimmäisen novellin ensimmäiset lauseet menevät näin: "Cass oli nuorin ja kaunein viidestä siskoksesta. Cass oli kaupungin kaunein tyttö. Puoli-intiaanin notkea ja outo vartalo, käärmemäinen ja hurja vartalo ja samanlaiset silmät." Herranjestas mitä kuraa. Vai suomentajako on tämän mennyt sössimään? Mahdanko jaksaa loppuun asti. 

Toisessa novellissa tökkivät pienet alkukirjaimet, tai oikeammin aivan epäloogisen näköisesti käytetyt kirjainkoot. Tämä tehokeino osoittautui sitten oikein toimivaksi, kun jaksoi pidemmälle: juopon hälläväliä-mentaliteettiin moinen epälogiikka sopii kuin pullo käteen. Huono-osaisten ihmisten arki saa näissä jutuissa täyden ja eheän kieliasun, ja kaikki on koherenttia. Tietynlainen kökköys kuuluu Bukowskin juttuihin, rosoiset tarinat pitää kertoa rosoisin keinoin. 

Sadan sivun mitta on tarpeeksi synnyttämään yhtenäisen tunnelman johon ehtii sukeltaa, mutta kovin paljon enempää näitä ei ainakaan yhteen putkeen jaksaisi lukea. 

Charles Bukowski: Kaupungin kaunein tyttö

Suom. Markku Salo

Odessa

Selkein tieteellinen näyttö

Esko Valtaojan kirjat olen lukenut kai kaikki. Kolumneistaankin olen lukenut Turun Sanomissa ilmestyneet, mutta kolumnikokoelma Ensimmäinen koira kuussa oli silti erinomaista iltalukemista. Jotkut kertauksena, moni uutena. 

Optimismi, tulevaisuudenusko ja ylipäänsä tieteen puolesta puhuminen ovat Valtaojan ydinasioita. Tässä kokoelmassa on valtavasti mielenkiintoisia ja pohdituttavia juttuja, tässä muutama poiminta. Niistä sopii ottaa onkeensa. Kolumnit ovat vuosilta 2002-2014, mutta eivät ne mihinkään ole vanhentuneet. Sellaisen huomion kyllä tein, että näissä vanhemmissa kolumneissa Valtaojan kynä on terävämpi kuin tänään. Uusimmissa kolumneissa ei ole ihan samaa särmää. 

Opettajana tartun tietysti ensin koulumaailmaa käsitteleviin kolumneihin. Koulun pitäisi Valtaojan mukaan pelastaa oppilaansa kolmelta seikalta: tylsyydeltä, tietämättömyydeltä ja toivottomuudelta. "Jotta voisi olla onnellinen, täytyy pystyä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyväksi ihmiseksi, ja maailma tärkeäksi ja hyväksi paikaksi. Lisäksi on vielä uskottava siihen, että kykenee omalta osaltaan tekemään maailmaa paremmaksi."

"Ylikierteillä käyvässä koulukeskustelussa sekoitetaan toisiinsa kaksi asiaa: kuri ja järjestys. Niiden erot huomaa parhaiten ajattelemalla erilaisia yhteiskuntamuotoja. Demokratia perustuu järjestykselle, diktatuuri kurille. Demokratian pohjana on yhteiskuntasopimus: lupaudumme tekemään erilaisia asioita, kuten maksamaan veroja, luopumaan verikostosta, ja olemaan pissimättä kaduille, ja vastalahjaksi yhteiskunta antaa meille järjestyksen. Diktatuurin lähtökohtana taas on kuri, jolla ylläpidetään järjestystä vallanpitäjien päättämin keinoin. - - Kouluihin vaaditaan lisää kuria, kun pitäisi vaatia lisää järjestystä." 

Uskonnoista Valtaoja on keskustellut hanakasti. Jotkut jutut ovat tänään jopa ajankohtaisempia kuin kirjoitushetkellä: "Tehdäänpä pieni ajatuskoe. Millaista olisi elää Suomessa, jossa kaikki olisi muuten ennallaan, mutta uskonnolliset olot olisivat kuin vuonna 1430? Millaista olisi elää maallistuneessa, moniarvoisessa, nopeasti muuttuvassa maailmassa, jossa olisi vain yksi totuus, vain yksi sallittu tapa elää? Arjen pienimmätkin yksityiskohdat olisivat tarkoin kirkon kontrolloimia, ja niistä poikkeamisesta voisi joutua vastaamaan hengellään. Toisinajattelu, asioiden kyseenalaistaminen ja uteliaisuus yleensäkin olisivat syntiä. Kuinka ihminen voisi selvitä niin ristiriitaisessa maailmassa? Miljardi ihmistä elää parhaillaan tätä ajatuskoetta. Lähes koko islamin maailmaa luonnehtii uskonnollisuus, joka muistuttaa hämmästyttävässä määrin keskiaikaista kristillisyyttä." 

Ja toisaalla Valtaoja toteaa Kari Enqvistiä lainaten, kuinka muslimimaailman jälkeenjääneisyys ei ole kenenkään etu. "Islamilaisen maailman varsinainen vihollinen on se itse eikä suinkaan länsi.  - - Muslimimaat tuottavat vain 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta, tuskin kaksi kertaa enemmän kuin piskuinen Suomi.  Rappio alkoi jo kauan sitten. 'Koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa', toteaa Enqvist."

"Jouduin kerran, yllättäen ja vastoin tahtoani, keskustelemaan suorassa televisiolähetyksessä eutanasiasta Päivi Räsäsen kanssa. Kun kysyin ministeriltä selitystä erääseen hänen perättömään väitteeseensä, hän kiisti silmää räpäyttämättä koskaan sanoneensa sellaista. Kaivoin taskustani ministerin äskeisen blogin, josta olin lausuman ottanut, ja näytin sitä hänelle. 'Minulla ei ole lukulaseja mukana', sanoi Päivi ja hymyili herttaisesti." 

Turku on kolumneissa mukana, onhan valtaosa jutuista julkaistu alun perin Turun Sanomissa. Valtaoja muistelee saapumistaa pohjoisesta ensimmäistä kertaa Turkuun vuonna 1969: "Jos voisin siirtyä aikakoneella tuohon perjantaihin 44 vuotta sitten, näkisin nykyperspektiivilläni aivan erilaisen arjen kuin tuo kahdeksantoistavuotias poika. Outoa ei olisi Turku, vaan ennen kaikkea vuosi 1969. Ensimmäiseksi luultavasti äimistyn, kuinka köyhältä ja nuhjuiselta kaikki näyttää. Vuonna 1969 Suomen reaalinen bruttokansantuote henkeä kohden oli kolmanneksen siitä, mitä nyt - vastaten suunnilleen Latvian tai Liettuan nykypäivää. Kadut näyttävät autioilta. Autoja on vain viidennes nykyisestä. Vastaantulijat eivät juuri vaatteilla koreile."

Teemu Keskisarja ei ole ainoa, joka puhuu vimmaisesti suomen kielen puolesta. "Emme me ole keihäänheittäjämaa, me olemme maa, jossa tehdään suomalaista kulttuuria. Suomalaista 'rotua' ei ole olemassakaan, sen verran meitä on naitu halki, poikki ja pinoon vuosituhansien aikana, mutta ikioma suomen kieli meillä taatusti on."

Huumori kukkii. "'Puolet tämänkin jutun lukijoista on keskivertoa tyhmempiä', kirjoitti muuan kolumnisti. Seuraavassa numerossa oli vihainen lukijakirje: mihin toimittaja mahtaa herjauksensa perustaa? Onko näyttää tutkimustuloksia? - - Puolet kansasta todellakin on keskivertoa tyhmempää. On epäkorrektia sanoa se, mutta se on pakko muistaa rakennettaessa inhimillisempää, parempaa yhteiskuntaa. Olemme tasa-arvoisia, mutta emme kyvyiltämme yhdenvertaisia."

Vielä yksi, pitkä lainaus pitää tähän laittaa. "Selkein tuntemani tieteellinen näyttö siitä, että miehet ja naiset ovat todella erilaisia, on jo parin vuosikymmenen takaa. Tutkijat värväsivät avustajikseen käyttökelpoisen näköisiä yliopistonuoria. Jokaisen heistä piti valita tuntematon vastakkaisen sukupuolen edustaja kampukselta, mennä hänen luokseen, ja kertoa katselleensa häntä vähän sillä silmällä. Sitten piti esittää yksi etukäteen arvotuista kolmesta kysymyksestä pahaa aavistamattomalle koehenkilölle: 'Lähtisitkö kanssani treffeille?' Puolet sekä miehistä että naisista vastasi myöntävästi. 'Tulisitko luokseni illalla?' Miehistä tämä oli parempi idea kuin pelkät treffit, mutta vain harva nainen suostui ehdotukseen. Kolmas kysymys paljasti sitten sen todellisen sukupuolten välisen eron. 'Menisitkö sänkyyn kanssani?' Kaikki naiset kieltäytyivät. Nuorista miehistä taas kolme neljäsosaa oli valmis hyppäämään oitis punkkaan tuntemattoman naisen kanssa, mikä tutkimustulos ei tietysti lainkaan hämmästytä kolmea neljäsosaa nuorista miehistä. Tasa-arvoisia ollaan, mutta erilaisia."

Muita juttuja on paljon. Jos nuo sitaatit vaikuttivat kiinnostavilta, hommaa tämä kirja itsellesi. 

Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa. Kootut kolumnit

Ursa