Suhteellisuudentajua keskusteluun

Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä oli niin hyvää kesälukemista, että otin perään toisen Mazzarellan. 

Kesälukeminen tarkoittaa tässä helppolukuisuutta, mutta ei kuitenkaan keveyttä, sillä painavia ajatuksia on kirjassa paljon. Aurinkokissan vuosi on sisarteos edellä mainitulle: sitä siivitti kirjailijan lähestyvä 80-vuotissyntymäpäivä, tätä 70-vuotispäivä. Kirjoja yhdistää myös se, että ne kulkevat päiväkirjan tapaan kirjailijan matkassa vuoden verran.

Puhe on tyhjästä työstä (eli siitä, että on töissä, mutta ei tee töitä), matkustelusta, maailman tilasta, matkustelusta ja siitä, oliko ennen paremmin. Mutta ennen muuta kirjailija pohtii vanhenemista. Ja se on tässä kirjassa yhtä mielenkiintoista kuin Nyt kun kirjoitan tätä -teoksessa.

”Ihmisen kuolema ei tarkoita, että hän lakkaisi olemasta” -virke toistuu. Se on totta totisesti toistamisen arvoinen virke. 

”Rutiininomaisessa elämässä päivät vierivät huomaamatta, kun taas matka saa ajan pysähtymään.”

”Kuuluisa fyysikko John Wheeler sitä vastoin tietää, mitä aika on: hän on määritellyt ajan ’luonnon keinoksi estää kaikkea tapahtumasta kerralla’. Määritelmään suhtauduttiin aluksi arvostavasti, mutta minä pidän siitä lähinnä sen takia, että Wheeler pian tunnusti löytäneensä sen miesten vessan seinältä Texasin Austinista.”

Vähintään kertomisen arvoinen on myös tarina populaatiobiologi Paul Ehrlichistä ja taloustieteilijä Julian Simonista. Ehrlich oli tuomiopäivän profeetta, Simon optimisti. He löivät vuonna 1980 vetoa luonnonvarojen hintojen kehityksestä. Optimisti voitti, onnekkaasti tosin. Mazzarella penää suhteellisuudentajua keskusteluun, voisimme muistella myös ennusteita, jotka eivät ole toteutuneet.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Suom. Raija Rintamäki

Tammi

 

Vanheneminen koskettaa meitä kaikkia

Sattumalta Storytelistä osui luettavaksi Merete Mazzarellan Nyt kun kirjoitan tätä -teos. Muistin lukeneeni häneltä jotain ennenkin, mutta en sitä, minkä niminen lukemani kirja oli. Puhumattakaan siitä, mitä ajatuksia kirja herätti. Sitä varten minulla on tämä blogi, muistin tukena ja korvikkeena.

Edellinen Mazzarella oli nimeltään Elämä sanoiksi, näköjään. Siinä oli jutustelua omasta elämästä kirjoittamisen tueksi. Ja kas kummaa, olin tuota kirjaa lukiessani alkanut kirjoittaa fragmentteja omasta elämästäni. Sittemmin nuo fragmentit ovat kasvaneet yli 200-liuskaiseksi käsikirjoitukseksi, saa nähdä, mitä sille joskus tapahtuu. Ainakin ajattelin antaa sen lapsilleni.

Jo parikymppisenä muistan ihmetelleeni, että missä ovat vanhat viisaat ihmiset. Julkisuudessa heitä ei silloinkaan oikein näkynyt. Jörn Donner oli tuolloin suunnilleen ainoa. No, kahdeksankymppinen Merete Mazzarella on mitä suurimmassa määrin vanha viisas ihminen, ja Nyt kun kirjoitan tätä on erinomainen kirja.

Sen teemana on vanhuus ja ikääntyminen, ja myös lähestyvä kuolema. Teos kulkee yhden vuoden läpi päiväkirjan tapaan. Päivänpolttavia pohdiskellen, ja usein niistä isoihin asioihin kasvaen ja syventyen. Tekstiä on erittäin miellyttävä lukea, onhan kyseessä kokenut kirjoittaja. Muutamat virkkeet olisin pilkkonut silti toisin.

Puhetta on muun muassa politiikasta, sukupolvista, aamutoimista, sodasta, ilmastonmuutoksesta, mutta ennen kaikkea vanhenemisesta. Ja koska vanheneminen sattuu koskettamaan meitä kaikkia, suosittelen kirjaa kaiken ikäisille. 

”Kun aikuiset tuntevat inhoa tai vastenmielisyyttä vanhoja kohtaan, se johtuu luultavasti myös siitä, että he tietävät sisimmässään jonakin päivänä tulevansa meidän kaltaisiksemme, jos saavat elää. Sisimmässään he tietävät, etteivät ole loputtomiin itsenäisiä ja vapaita valitsemaan, miltä heidän elämänsä näyttää.”

”Noin vuosi sitten L. ja minä luimme, että kuntoaan voi arvioida sen perusteella, miten pitkän matkan pystyy kävelemään kuudessa minuutissa. Siis kävelemään reippaasti, ei juoksemaan. Kun teimme testin – ja suoriuduimme mielestämme hyvin – kävi ilmi, että testituloksissa oli keskiarvot eri ikäryhmille, mutta ei yli 69-vuotiaille. Se harmitti meitä kovasti, mutta tiesimme jo entuudestaan, ettei ikäihmisten suoriutumisesta yleensäkään olla kiinnostuneita. Eikä heidän ajatuksistaan. Mielipidetutkimuksissa, joissa niissäkin jaetaan vastaajat iän mukaan, usein viis veisataan yli seitsemänkymppisistä.”

Hienoja huomioita on paljon: ”Nyt käsitän, etten ole mikään oikea luontoihminen, vaan pelkkä estetisoiva kaupunkilainen.” Tunnistin itseni. Niinhän se on, että hyvä kirja kertoo aina minusta itsestäni. Meistä jokaisesta.

Merete Mazzarella: Nyt kun kirjoitan tätä

Suom. Raija Rintamäki

Tammi

Ajatuksia ja lukuvinkkejä

Kahdeksan vuotta sitten ilmestyi Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseeteos Maailmojen loput. Siinä tekijät pohdiskelivat kirjojen lopetuksia, ja sehän oli erinomaisen mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää.

Nyt parivaljakko on tehnyt toisen esseekirjan samaan sapluunaan, Romaanihenkilön elämä pohdiskelee nimensä mukaisesti hahmojen merkitystä kaunokirjallisuudessa. Tässäkin on aluksi neljä näkökulmaesseetä: aluksi pohdiskellaan tekijöiden omaa suhdetta henkilöhahmoihin, sekä lukijoina että kirjailijoina. Sitten tarkastellaan päähenkilöitä, seuraavaksi sivuhenkilöitä, ja neljännessä luvussa ihmetellään erilaisia kertojia ja kerrontatyyppejä.

Näiden jälkeen on tapauskertomuksia, pohdintoja yksittäisten romaanien hahmoista. 

Kirja on kannesta kanteen mielenkiintoista pohdintaa. Toistoa on jonkun verran, koska lukiessa tuli useamman kerran tunne siitä, että enkö tästä jo jossain lukenut. Mutta se kai vain osoittaa, että tietyt lukukokemukset ovat tekijöille olleet erityisen merkittäviä.

Tämä kirja antaa paitsi ajatuksia myös oivia lukuvinkkejä. 

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Romaanihenkilön elämä

WSOY

Historiantuntemus tuo nöyryyttä ja ekologiaa

Olen opettanut reilusti yli kymmentätuhatta opiskelijaa, ehkä jo viittätoistatuhatta. Ei ole siis mitenkään mahdollista että muistaisin edes pientä osaa heistä. Parhaiten mielessä ovat viimeisimmät, ja toisaalta myös aivan uran alkupuolen tyypit. Eräs aikanaan lähtemättömän vaikutuksen tehneistä on Panu Savolainen, nykyinen arkkitehti ja tutkija.

Turun hienoimmat talot on upea teos, sekä sisältönsä että ulkoasun puolesta. Se jatkaa Muuttuva kaupunki -kirjasarjan jalanjäljillä, tässä tosin keskitytään olemassaoleviin rakennuksiin. Hienoa on, että kirjaan valittujen 101 rakennuksen joukossa on provokatiivisuutta ja huumoriakin. Sekä Talven kuviin Savolaisen että teksteihin on nähty isosti vaivaa, ja niiden takana on valtavasti työtä ja asiantuntemusta. Ja myös nöyryyttä.

Savolaisen toiminnassa voi hahmottaa kaksi kärkeä: ensinnäkin hän suhtautuu itseensä ja aiheisiinsa nykyaikana harvinaisella vaatimattomuudella ja nöyryydellä. Sellainen on erittäin ilahduttavaa, fiksujakin ihmisiä maailmassa on siis edelleen. Toiseksi Savolainen jaksaa pitää ääntä ekologisuuden puolesta, hänenlaisiaan kertakäyttökulttuurin ja turhan purkamisen vastustajia tarvittaisiin paljon enemmän.

Syvällinen historiantuntemus antaa parhaan ponnen puhua nykyajan ja tulevaisuuden asioista.

Panu Savolainen ja Aleks Talve: Turun hienoimmat talot

Sammakko

Katja Kettu tekee priimaa

Kaunokirjallisuudessa kieli on tärkein asia. Katja Kettu on yksi Suomen parhaita kielenkäyttäjiä, joten odotukset olivat melkoisen korkeita uuden Brita-Kajsa-romaanin äärellä. 

Katja Ketun mestarillisella kielenkäytöllä on myös varjopuoli, joka syntyi katastrofaalisesta Ismo Alanko -elämäkerrasta. Siksi lukeminen oli myös pikkuisen pelottavaa.

Brita-Kajsa on kertomus Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta, vaimosta, äidistä, parantajasta. Samalla se kertoo tietenkin paljon myös hänen miehestään, herännäisyydestä ja 1800-luvun alkupuolen Lapista. Eksotiikkaa riittää, oli nimittäin melko erilaista elämä tuolloin kuin nyt.

Kaikesta näkyy, että vaivaa on nähty, paljon. Lähdeluettelokin löytyy. Kettu on päässyt erinomaisesti etäiseen aikaan kiinni, ja hän jos joku osaa tehdä hahmot ja ennen kaikkea kielen eläväksi. Ensimmäiseltä sivulta lähtien kieli lähtee vetämään, se on hersyvän rikasta. On mahtavaa, kun vähän väliä on sanoja, joita ei ymmärrä. Ja vaivannäöstähän se laatu syntyy.

Sitaatin voisi ottaa miltä tahansa sivulta.

”Sie siinä makaat rupinahikkaana, silimäjäkälänä ja puolirotassa riuvut. Ja mie sinusta huolta piän. Aina mie piän, viimiseen saakka.”

Pohjoisen kirjailijoilla taitaa olla saavuttamaton etumatka muihin nähden: tällaista kielellistä ilotulitusta on todella vaikea ellei mahdoton saada aikaan eteläisin puhujin, eikä myöskään tällaista maagista elämännäkemystä etelän pelloilta tai kaupungeista löydy.

Alanko-pelot tykyttivät takaraivossa, mutta eivät onneksi aktualisoituneet. Muutamia kirjoitusvirheitä kirjassa vielä on, ja yhdessä luvussa väärä vuosiluku. Muuten kaikki on priimaa.

Katja Kettu: Brita-Kajsa

Otava

Kaksinkertaisesti suljettu todellisuus

Tämän kirjan taisin löytää Suomen Kuvalehden arvion perusteella. 

En ollut koskaan kuullut Alia Trabucco Zeránista mitään. No, hän on vuonna 1983 syntynyt chileläinen kirjailija, ja Puhdas on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Ei siis ihme, ettei hänestä näillä nurkilla ole kuultu.

Kertoja on Estela, varakkaan perheen kotiapulainen. Tarinan nykyhetkessä Estela on lukittuna huoneeseen tai saliin, ja hän puhuu ikkunan tai oven läpi jollekin, joka ei vastaa. Koko kertomus on siis monologi. 

Herkullista! Tiukka rajaaminen ja suljettu todellisuus ovat aina loistavia lähtökohtia taideteokselle, missä tahansa taiteenlajissa. Omaperäinen kertojaratkaisu toimii ja kannattelee romaania, on sen painopiste suorastaan. Ja suljettuja tiloja on tässä kaksikin, koska kotiapulaisen elämä tapahtuu oikeastaan kokonaan tuon varakkaan perheen kotona, yhdessä talossa. Ainoastaan muistot vievät toisinaan Estelan ulos ahtaudesta.

Heti käy ilmi, että perheen tytär on kuollut. Estela kertoo ajasta, jonka hän on perheen kanssa asunut, seitsemästä vuodesta, joiden päätepisteenä on tuo tyttären kuolema. Kotiapulaispestiin mahtuu arkea, muistoja, poikkeamia, ja monenlaisia murtumia perheen ja Estelan sisällä. Vaikka Estela puhuu vuolaasti, työssään hän on lopettanut puhumisen kokonaan. Tämäkin on mielenkiintoinen asetelma.

Estelan äidin sanat ”sellaisia me ihmiset olemme” toistuvat usein, ja aina niillä viitataan ihmisen hyvyyteen. Vaikka kaikenlaista pahaa tapahtuu. Hetkittäin kerronta viistää maagista realismia, Gabriel Garcia Marquezin tapaan, mutta palaa sieltä pian takaisin. Ehkä. 

Alussa ei tapahdu kovin kummoisia, ja lopussa tapahtuukin sitten paljon, ihan niin kuin kertoja alussa lupaa. Loppupuolella aloin miettiä samaa kuin Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä -romaania lukiessa: tarvitseeko asiat viedä aivan tappiin saakka, tarinat ääripisteisiinsä? Riittäisikö vähempikin? Joskus riittää, joskus ei, erilaisissa kirjoissa toimivat erilaiset ratkaisut. Tässä toimii tällainen.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Suom. Emmi Ketonen

Tammi