torstai 7. marraskuuta 2019

Epätäydellisiä ihmisiä Afrikasta

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi, ja Pimeydestä loistaa valo on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo David Livingstonen ruumiin kantamisesta halki Afrikan mantereen.


Ei siis ihan se tavallinen tarina. Tai riittävän tavallinen kyllä: ihmisiä ne on ihmiset olleet Afrikassa 1800-luvun lopullakin, pelkoineen ja rakkauksineen ja muine ihmisellisine tuntemuksineen. Ja tässä on romaanin voima, yleisinhimillisen näkeminen näissä erikoisissa ihmiskohtaloissa, jotka tiivistyvät vajaan vuoden mittaisella patikkamatkalla vuonna 1873.

Alussa kertojana on Halima, nainen, jonka Livingstone on ostanut orjuudesta vapaaksi. Lukijaa alkaa pelottaa, koska hahmoja tuntuu olevan valtava määrä, ja lisäksi kursivoituja, arabian- ja swahilinkielisiä sanoja käytetään niitä sen kummemmin selittelemättä. Mutta jos niihin ei kompastu, huomaa, että ei yhtään haittaa vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. (Kirjan lopussa on selitykset kursivoiduille sanoille, jos sellaisia kaipaa. Itse huomasin ne vasta kun olin kirjan lukenut.)

Koska tekstin viehätys nousee sen afrikkalaisuudesta, kaikesta siitä eksotiikasta jonka tarinat kätkevät sisäänsä. Tietysti miljöö ja ihmiset ovat kiehtovia, mutta erityisen kiehtovaa on tarinoinnin tapa. Kertojan ääni on eksoottinen ja ihmeellisen vieras, mutta vie mukanaan eikä ole ollenkaan vaikea.

Halima kuvaa Livingstonen viimeisiä hetkiä ja päätöstä lähteä rahtaamaan Daudin ruumista rannikolle, josta se laivalla vietäisiin sitten Englantiin. Seurueessa on useita kymmeniä ihmisiä, joita motivoi Livingstonen tunteminen ja myös perillä mahdollisesti odottava palkkio. Koska matkaa taitetaan kävellen, se on hidasta, ja matkan aikana ihmisten suhteille käy niin kuin aina: rakastutaan, vihataan, kadehditaan, juonitaan.

Halima itse näyttäytyy omassa kerronnassaan neutraalina hahmona, mutta kääntyy toisenlaiseksi kun kertoja yllättäen sivulla 143 vaihtuu Jacob Wainwrightiksi, Livingstonen kristinuskoon käännyttämäksi seuraajaksi. Wainwright on mainio kertoja. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa hurskain sanoin, lainaa Raamatun tekstejä alvariinsa. Mutta hurskaus ei kovin hyvin yllä hänen tekoihinsa. Kun hän ihastuu Ntaoékaan, seurueen kauneimpaan naiseen, hän päättää mennä naimisiin tämän kanssa, ja "sitä ennen minun olisi elettävä pidättyvästi ja uhrautuvasti". Vain muutamaa riviä myöhemmin hän kirjoittaa: "Löysimme suojaisan vesakon ja soimme sen takana itsellemme onnen hetken." Se siitä hurskaudesta. Eivätkä seurueen muut jäsenet ole yhtään sen täydellisempiä ihmisinä.

Ja kieli on komeaa, esimerkiksi lause "- - hän näytti samalta kuin akrobaatti, jonka näin kieppuvan ympäri katedraalin edessä Bombayssa ilman mitään hyvää syytä" on samaa klassikkoainesta kuin Leevi and the Leavingsin "ne levyt usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin".

Kaikesta näkee, että Gappah - samoin kuin suomentaja Aleksi Milonoff - on nähnyt valtavasti vaivaa tämän kirjan eteen. Ja siitähän laatu syntyy, vaivannäöstä.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suom. Aleksi Milonoff
Tammen keltainen kirjasto

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Yleisestä yksityiseen ja takaisin

Suurin on rakkaus on Laura Ruohosen kirjoittama, vuonna 1998 ensiesityksensä saanut näytelmä. Se sijoittuu 1800-luvun lopun Kuopioon ja Lohjalle, ja kertoo Juhani Ahon, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin suilla tuon ajan virtauksista ja kolmikon keskinäisistä suhteista. Teatteri Akseli ottaa näin osaa Canthin 175-vuotisjuhlintaan.


Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin hiukan epäilevällä kannalla. Onko todella tarpeen tuoda yhteen näytelmään niin paljon kaikkea: kulttuurihistoriaa, politiikkaa, naisasiaa, kaksinaismoralismia, suomen kielen tai taiteen asemaa yhteiskunnassa? Tarinasta tuntui puuttuvan fokus.

Mutta toisella puoliajalla fokus sitten löytyi. Näytelmä kääntyi nimensä mukaisesti rakkauden pohdintaan, enää ei tarvinnut puhua kaikesta, rakkaus riittää. Suurin on rakkaus ei ole mikään kevyt viihdepläjäys, vaan tekstiä on paljon ja se on painavaa ja koskettavaa. Elämä on pettymyksiä täynnä, mutta rakkaudessa pettyminen ei tarkoita siitä luopumista, päin vastoin. Näytelmä kulkee yleisestä yksityiseen ja yksityisestä, Jussin ja Elisabethin epäonnisesta rakkaudesta, löytyy taas yleinen viisaus johon katsoja voi peilata omaa elämäänsä.

Emmi Louhivuoren ohjaus toimii Akselin pienellä näyttämöllä mainiosti, pienieleisesti mutta väkevin tuntein. Salla Vahtera Elisabethina, Piia Leppämäki Minnana, Osku Pikander Jussina ja Minerva Kallioniemi Almana ja Liidana tekevät kaikki hyvää työtä, erityisen vakuuttava on Vahteran keskittynyt ja näkemyksellinen Elisabeth. Kirjojen sivut toimivat lavasteina erinomaisesti.

Myös Jouni Lehtosen musiikki ansaitsee erityisen maininnan. Sitä on paljon, todella paljon, ja siinä fokus on koko ajan kohdallaan. Enimmäkseen se on pianolla ja sellolla soitettua, pienen sekuntimotiivin ympärille rakentunutta hiljaista maisemaa. Välillä lyhyet sävelet kasvavat pitemmiksi ja taas lyhenevät. Vaikka tunteet räiskyvät näyttämöllä, musiikki pitää yleistunnelman tiukasti koossa, haikeana ja intiiminä.

Suurin on rakkaus
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

tiistai 22. lokakuuta 2019

Traumoista tyylillä

Jos sinulla ei ole muistoja koulukäsitöistä, valehtelet tai olet muuten vain syvän kieltäymyksen tilassa. Kaikilla niitä on, siksi niistä saa mainion kirjan.


Katri Maasalon kirjaan on koottu 50 erilaista vinkuraa ja vänkyrää ja liikuttavan epätäydellistä ja epäsymmetristä teosta. Ne on esitelty niin kuin kuvataideteokset tavataan näyttelyissä esitellä, asiallisesti materiaalit ja koot ja alkuperä luetellen. Jokaisesta teoksesta on lisäksi lyhyt tarina.


Tekstin olisi voinut viedä paljon pitemmällekin, irrotella oikein kunnolla kouluaikojen traumojen kustannuksella. Mutta Maasalo on valinnut toisen tien, tyylikkään ja hienovaraisen. Ja se toimii loistavasti, hauskahan tämä kirja on jos mikä.

Jos haluat lukea kokonaisen kirjan mutta sinulla on vain puoli tuntia aikaa, lue tämä.

Katri Maasalo: Kauneimmat koulukäsityöt
SKS

maanantai 21. lokakuuta 2019

Runoilijan elämänpettymys

Intoilija on romaani, jossa Panu Rajala puki elämäkerturintaitonsa romaanimuotoon. Samaa ideaa jatkaa nyt Erään soturin loppu, runoilija Yrjö Jylhän viimeisistä hetkistä kertova teos. Hannu Mäkelän Eino Leino -kirja Mestari rakentuu samalle ajatukselle, jossa runoilija muistelee mennyttä elämäänsä.


Rajala on rajannut teosta viisaasti. Jylhän koko elämää ei yritetäkään kirjaan mahduttaa, vaan pääosan saa talvisota, jossa runoilija taisteli ja joka jätti pysyvän jäljen ja haavan Jylhän sieluun. Toki Jylhä naisiakin muistelee, naisten ja sodan väliin runoilijan elämä tuntuu jännittyneen.

Kirja alkaa taksimatkasta. Jylhä hyppää Helsingissä Pobedan kyytiin ja kavahtaa kun kuski sanoo nimekseen Venäläinen. Hän ajaa Turkuun veljensä Väinön luo joulua viettämään. Tuo joulu jää Jylhän viimeiseksi, hän ampuu itsensä veljensä klosettiin 30.12. 1956. Ulkoisia tapahtumia on vähän, sisäistä pohdintaa paljon.

Osuvia huomioita mahtuu paljon mukaan, esimerkiksi kansallisromantiikka saa uuden määritelmän: "Olavista (Paavolainen) oli äkkiä tullut kansallisromantikko, hän kierteli kaikki aitat ja tsasounat ja keräili kaluja ja kiluja ja ikoneita kahmaloittain, väitti että vie ne museoon, mutta minne mahtoivat joutua." Tai kun sota tulee Jylhän uniin: "Tämän unen näen toistuvasti, aina samanlaisena. Koskaan se ei muuta muotoaan, se vastaa ääriviivalleen todellisuutta, joten onko se uni lainkaan?"

Ihmisten ongelmat ovat ikuisia, Rajala sanoo Jylhän suulla: "Meidän kansamme on syvimmältä olemukseltaan hyvin runollista kansaa, mutta nykyinen elintasokilpailu on tuhonnut syvät syntyjuuret." Samaa voisi sanoa 2000-luvullakin.

En tiedä johtuuko runsaista sotakuvauksista vai mistä, mutta monesti tuntuu, että teksti on hiukan huitaistua: pienten asioiden päälle ei malteta pysähtyä, tuoreesti nähtyihin yksityiskohtiin ei fokusoida, mikä terävöittäisi kerrontaa. Ja välillä elämäkerralliset asiat tulevat liian suoraan sanotuiksi, tekstissä on infodumppauksen makua. Kieli kyllä toimii, teksti sopii Jylhän suuhun erinomaisesti.

Panu Rajala: Erään soturin loppu. Runoilija Yrjö Jylhän tragedia
HD kustannus

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ajatukset sanoiksi ja takaisin

Onko Petri Tammisesta kuoriutumassa lyyrikko? "Ja niin me sitten istumme, isän uudella penkillä, isän vaimo ja isän poika. Mitään puhumatta. Niin liikkumattomina, että alan nähdä meidät kuvassa, takana talo, edessä nurmikko, nurmikolla pahvilaatikko, pahvilaatikossa samettikukkia, jokaisessa kukassa terälehtien pyöreä äärettömyys."


Ehkei nyt lyyrikkoa sentään, mutta totutun tiukkaa ja punnittua tekstiä on tarjolla uudessa Musta vyö -romaanissa. Jotain tuttua on myös teoksen tematiikassa: saamaton ja epävarma minähahmo on Tammisen teksteissä ollut ennenkin läsnä.

Musta vyö kertoo Petristä, joka on kirjailija. Isän kuolema ajaa Petrin pohdintoihin siitä, millainen suhde isään on ollut ja millainen on ihmisen osa maailmassa, jossa pitää kuolla. Kuolemanpelko myllää kaiken: "Minua ei pelottanut matkustaa Madridiin. Minua pelotti vain se, että olisin Madridissa kun kuolisin, sillä en halunnut olla missään kun kuolisin."

Kertojan nimi ja ammatti houkuttelevat lukemaan teosta avainromaanina, mikä hämmentää. Jos on nähnyt Tammisen vaikka kirjamessuilla esiintymässä, on nähnyt erittäin säkenöivän, sanavalmiin, sivistyneen ja älykkään ihmisen. Ehkä hänen toinen puolensa on tuo epävarma ja saamaton, ehkä ei. Mutta herkullista proosaa tuo epävarmuus joka tapauksessa tuottaa.

"Se oli minulle merkki, siitä minä puhkesin puhumaan. Vyöryttämällä. Etukenoiset ajatukseni aivan kaatuilivat toistensa päälle. Jolloin ne kyllä myös hautautuivat toistensa alle. Niin etten lopulta itsekään tiennyt, mitä sain sanotuksi. Ja että ymmärsikö Liisa minua. Sekin vielä: ei riitä että ajatuksensa saa sanoiksi, sen lisäksi toisen pitäisi vielä saada nämä sanat takaisin ajatuksiksi."

Huomionarvoista on päähenkilön vaimon Liisan kuvaus, kuinka kauniisti häntä kuvataan. Lopulta alati ymmärtävän naisen pinna kyllä pettää, mutta päällimmäiseksi jää äärimmäisen rakastava vaikutelma.

"- Sun on ollut nyt vähän parempi, Liisa sanoi lopulta, varovasti, pimeyden keskeltä. Toivoin että vaikenemiseni kuulostaisi vastaukselta. Minusta se kuulosti."

Me olemme kaikki joskus Petri, siksi Musta vyö pitää otteessaan tiukasti. Kyllä niin harmitti kun teos loppui, olisin viihtynyt sen parissa paljon pitempään. Tuo tunne lienee tarkoituksellinen sekin.

Petri Tamminen: Musta vyö
Otava

maanantai 30. syyskuuta 2019

Runoa romaaniin lukijaa kiusaamatta

Kansitekstissä esitellään näin: "Jani Nieminen on runoilija ja kirjastopedagogi, joka varttui Alavudella ja asuu Helsingissä. Like on aiemmin julkaissut häneltä neljä runokokoelmaa. Komero on hänen ensimmäinen romaaninsa."


Komerossa JaniBoy-niminen kertoja kertoo, kuinka hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Alamo-nimisellä pikkupaikkakunnalla Pohjanmaalla. Eli siis tyypillisistä tyypillisin esikoisromaani: miten minusta tuli minä. Ollaan epävarmoja, maistellaan kaljaa ja tupakkaa ja lähestytään tyttöä. Kasvetaan erilleen, joillain menee surkeasti, jollain kohtalaisesti, huono-onnisin kuolee ennen aikojaan.

Mutta eihän sellaista kukaan julkaise ilman erityistä syytä. Komeroa lukiessa tätä erityistä syytä ei tarvitse kovin tarkalla suurennuslasilla etsiä, päinvastoin. Tätä kirjaa voisi käyttää esimerkkinä siitä, kuinka tuoreesti voi lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksia kirjaimin kuvailla. Niemisen avain omaperäisyyteen löytyy tietenkin hänen runoilijuudestaan.

Tekstissä käytetään koko ajan runouden keinoja, rikottuja lauseita, ellipsejä, poistettuja välimerkkejä, sanojen poikkeavaa asettelua sivulle ja sen sellaisia, ja lisäksi paljon runolainoja sieltä sekä täältä. Teksti ei silti ole missään kohdin vaikeaa, ei ollenkaan. Se kyllä loikkii ja assosioi, mutta aina kovin lukijaystävällisenä. Elämä ei ole jännityskertomus, siksi tässäkään tarinassa ei ole mitään mikä lopussa selviäisi; riittää, että tarina tulee kerrottua.

Vaikka näin: "Olen pakannut tavarani, puiston penkillä odotan isää, joka tulisi kohta kannetaan laatikot komerosta autoon, niitä ei ole monta." Tai näin: "Miksi isä ei halunnut valoa elämäänsä? Jossain vaiheessa aloin ymmärtää minäkin
jäin alle, en riittänyt
yltänyt
samaan varmuuteen kuin Härkönen."

Enin osa tekstistä etenee kuitenkin ihan normiproosan lakien mukaan, hyvin kirjoitettuna toki. Pohjanmaan murre elävöittää ja hauskuttaa dialogeja. Runokeinot ovat alleviivauksia, niissä hidastetaan, tartutaan hetkeen, tai sitten tehdään assosioiva siirtymä johonkin muistoon.

Toimii.

Jani Nieminen: Komero
Like