Teatterissa ja kulttuuria kokemassa vuonna 2020

Koronakevät sulki teatterit ja meilläkin peruuntui pitkä lista teatterivarauksia. Syksyn käynnistyttyä Teatteri Akseli kyseli meitä jälleen teatteriin ja olin hiukan epävarma halustani istua pienessä teatterissa kaikkien keskellä.

Kyllä, otan koronariskin varsin vakavasti. Yrittäjänä elantoni on kiinni siitä, olenko työhön kykenevä enkä halua tulla millään lailla kipeäksi. Täyttelen myös iäkkään äitini dosettia enkä siihen pysty, jos vähänkin epäilen altistuneeni koronalle tai olen yhtään nuhainen. Tällä viikolla Turun keskustassa koulua käyvä kuopukseni jäi etäopetukseen rinnakkaisluokalta löytyneen koronatartunnan takia. Jos ipana olisi joutunut karanteeniin itse altistuneena, en olisi teatteriin lähtenyt, vaikka olisin saanutkin. Tuskin olen näine huolineni yksin.

Museossakin vastuullisesti

Viime sunnuntaina vierailin poikieni kanssa Turun Taidemuseossa Birger Kaipiaisen näyttelyssä ja meitä oli heti ovella vastassa pöytä, jolla oli kasvomaskeja ja käsidesiä, sekä kehotus “Käytäthän maskia”. Kyllä, minä ja lapseni käytimme, ja niin näytti tekevän suuri yleisökin, joka käyskenteli museossa turvaväleillä. Vartijat olivat maskeissaan, patsaatkin.  Olin huojentunut, sillä tunsin oloni turvalliseksi ja ajattelin, että näin fiksusti asiat voidaan hoitaa, kun halutaan, että asiakkaat pysyvät turvassa ja että he uskaltavat vierailla museossa.

Somekuplassani on kulttuuritoimijoiden lisäksi paljon aktiivisia teatteri- ja konserttikävijöitä. Näen lähes päivittäin kuvia iloisista teatterikävijöistä hauskoissa maskeissaan turvavälejä korostaen. Turun Kaupunginteatterin somekanavissa muistutetaan laskujeni mukaan keskimäärin kolmen päivän välein huomioimaan turvavälejä ja esitellään yleisön hauskoja maskeja. Fiksua - ja se madaltaa meidän huolissaan olijoiden kynnystä lähteä nauttimaan teatterista. Ja madaltaa kynnystä laittaa se maski kasvoille.

Teatteriin pitkästä aikaa

Teatteri Akseli kutsui siis katsomaan Pasi was here -näytelmää. Pari näytäntöä jo peruttiinkin varotoimenpiteenä, mutta perjantai-iltana pääsimme paikalle. Akselin Facebookista löytyy elokuulta maininta, että näytöksiin myydään kapasiteettiaan vähemmän lippuja (max. 40 lippua 60 hengen katsomoon) ja että kasvomaskeja ja käsidesiä on saatavilla. Huojennuttavaa! Verkkosivuilla tosin tästä ei löydy mitään tietoa.


Teatteri Akseli on pieni, intiimi ja kotoisa teatteri. Normioloissa se on vain herttaista, mutta nyt se on pelottavaa. Ja vielä pelottavampaa oli teatterin aulalämpiössä huomata, että henkilökunnalla ei ollut maskeja eikä visiirejä, eikä kasvomaskisuosituksesta näkynyt sanaakaan. Ei niitä maskejakaan. Itse istuimme aulassa maskeissamme pienenä vähemmistönä.


Odottelimme teatterisaliin pääsyä ja ajattelin, että viimeistään ovien avautuessa henkilökunta ottaa ohjat käsiinsä ja varmistaa, että yleisö istuu turvaväleillä matalassa ja intiimissä teatterisalissa. Kukkua kanssa. Istua sai minne tahansa, koska asia nyt vain unohtui.


Marssin aikuismaisesti ulos todeten, että tänne en vain uskalla jäädä. No, pienen hengittelyhetken jälkeen palasimme takaisin ja istuuduimme takarivin nurkkaan ainoiden muiden maskinaamojen vierelle, metrin turvavälillä. Tämä osoittautuikin vallan mainioksi paikaksi. 

Pasi was here kuitenkin kosketti

Niin, Pasi was here on niin minimalistisesti lavastettu, että mitään katsomisen arvoista emme takarivistä menettäneet. Ääni kuului hyvin ja ilmeet ja eleet välittyivät myös sinne takariville.


Pasi was here kertoo Hemmosta, joka palaa Savonlinnaan muistelemaan lapsuudenystäväänsä, jonka elämä päättyy yllättäin. Teksti on sujuvaa ja oivaltavaa. Nautin suunnattomasti 80-luvun lapsuuden osuvista kuvauksista. Juha Nordman teki oivan suorituksen Hemmona. Jukka Valtanen on myös oikein osuva Pasi. Hannu Rinne on parhaimmillaan Pasin isänä, mutta hänen muiden rooliensa kohdalla tunsin pientä tuskaa.

Pyrin teatteriin mennessäni olemaan lukematta tuoreita muita teatteriarvioita, jotta en saisi mitään ennakkokäsityksiä. Näin oli myös nyt. En siis onneksi ollut lukenut, että kyse on “ratkiriemukkaasta näytelmästä”. Sillä meitä ei naurattanut. Eikä muitakaan yleisössä. Kollektiivisesti hymähdimme kahdesti. Kaksi kertaa.

Lahden kaupunginteatterin Pasi was here sai arvostelijansa viime vuonna toteamaan, että se “herättää niin valtavan nauramisriemupakon, että vatsat hytkyvät”. Juu, onneksi Turussa ei naurattanut, sillä jos tuolla matalassa teatteritilassa maskittomat katsojat olisivat tirskuneet ja nauraneet estoitta, olisi se jo ollut pelottavaa.


Toistan: Pasi was here -näytelmän teksti on oikein hyvä ja oivaltava. Siitä ilmeisesti saisi myös hauskan, mutta Teatteri Akselin toteutus oli vakava, syvällinenkin. Pasin tarina oli traaginen ja murheellinen, enkä itse asiassa jäänyt edes kaipaamaan hytkyvää naurun tunnetta.


Minulla on parhaillaan lenkkiseurana - äänikirjana siis - ruotsalaisen Carin Gerhardsenin Piparkakkutalo, jossa entinen koulukiusattu rupeaa murhaamaan kiusaajiaan monen kymmenen vuoden jälkeen. Löysin ajatuksissani monta yhtymäkohtaa tähän tarinaan, jossa nimenomaan ruodittiin lapsuuden perheitä ja miten asiat näyttävät kavereille aivan toiselta. Lastaan hakkaava isä saattaa paistaa pannaria ja auttaa koulutöissä. Murheellista.

Kanna vastuusi - yleisö arvostaa

Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin tunne siitä, että kulttuuritoimijan, joka ei kanna vastuutaan, on aika turha itkeä kadonneen yleisönsä perään. On totta, että Turun maskisuositus julkisiin tiloihin ja yleisötilaisuuksiin astui voimaan vasta tänään, päivää myöhemmin. 

Mutta Turun kaupunginteatteri on suosittanut yleisölleen maskeja elokuusta lähtien, ja siellä koko henkilökunta käyttää visiirejä. Turvaväleistä pidetään huolta tiukasti. Yleisölle tulee sellainen olo, että siellä teatteri tekee kaikkensa. (Tätä kirjoittaessani vaihdan viestejä ystävättäreni kanssa, joka istui tänään maskissaan Turun kaupunginteatterissa. Kyllä, sieltä somekuplastani sen huomasin. Hän kertoi, että 80%:lla katsojista oli maski, henkilökunnalla visiirit, turvavälit selkeät).


Eivät nämä asiat onneksi ole mitään rakettitiedettä ja ne voidaan korjata ihan parilla pienellä toimenpiteellä:

• selkeä ilmoitus siitä, että teatterissa noudatetaan maskisuositusta: “Käytäthän maskia”.
• kasvomaski kuuluu lipun hintaan, toinen kaupan päälle, jos haluaa väliajalla juoda kaffet
• henkilökunnalle myös maskit tai visiirit
• turvavälit toteutetaan, kun henkilökunta ohjaa napakasti väen paikoilleen. Turha jonotella, lämpiöstä voidaan kutsua seurue kerrallaan. Vie kaksi minuuttia, kun katsomo on niin pieni.
• ja niihin somekanaviin iloista turvallisuuden korostamista. Ideoita voi käydä kurkkimassa muilta toimijoilta.

Haluan ehdottomasti käydä kulttuuritapahtumissa ja mielelläni suosin kaikkea lähellä tapahtuvaa ja pientä. Pelkona tässä on, että jos mellastetaan niin kuin ennen, suljetaan kohta taas ihan kaikki teatterit. Turha tässä on niitä 20-29 -vuotiaita yöelämässä liehuvia syytellä vastuuttomiksi, kun näköjään keski-ikäiset osaavat sen myös oikein hyvin.

Joten: kiitos vaan Teatteri Akseli jälleen kutsusta. Hoitakaa homma kuntoon pienillä muutoksilla, niin uskallan jatkossa kehottaa kuplassani olevia teatterifaneja vierailemaan taas näytöksissänne. Se palvelee ihan kaikkia kulttuuritoimijoita ja saa teidät vaikuttamaan asiakkaistanne huolta kantavalta teatterilta. Koska te teette kuitenkin suurella sydämellä nautinnollista teatteria, jota yleisö katsoo mielellään. Kun taas uskaltaa.

Pasi was here

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus: Kauno Takarautio

Tärkeintä on rakkaus ja sitoutuminen

80-vuotiaat rouvashenkilöt eivät yleensä kiroile tai kerro seksijuttuja, ainakaan julkisesti. Mutta Margaret Atwood ei olekaan mikään tavallinen henkilö. 

Atwood tunnetaan dystopioistaan, ennen muuta Orjattaresi-romaanista ja sen pohjalta tehdystä tv-sarjasta.  Sellainen on myös tämä Viimeisenä pettää sydän, vuonna 2015 alun perin julkaistu ja nyt syyskuun puolivälissä suomeksi käännetty teos. 

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tässä kirjassa riittää kuin Remeksellä konsanaan. Jos Orjattaresi oli komea sekä tarinansa että kielensä puolesta, tässä kirjassa kieli on varsin yksinkertaista. Minkäänlaista kohosteisuutta ei ole. Tarina vain kerrotaan niin kuin se on. Ja siinä on tosi monta vittu-sanaa ja tosi paljon seksiä. 

Maailma (Yhdysvallat ainakin) on suistunut täydelliseen sekasortoon. Infrastruktuuri on hajalla, rikollisuus rehottaa. Tavallinen pariskunta, Stan ja Charmaine, ovat menettäneet talonsa ja muunkin omaisuutensa. Heillä on vain auto, jossa he asuvat ja jossa nukkuminen on piinallista, koska koko ajan pitää olla valppaana ryöstelevien jengien varalta. Charmainella on sentään työ, hän on tarjoilijana, mutta elämä on surkeaa ja näköalatonta. 

Charmaine huomaa tv-mainoksen, jossa kerrotaan uudenlaisesta yhteiskuntakokeilusta, suljetusta kaupungista. Siellä kaikilla on koti ja työ, ja kaikkialla on siistiä. Hintana on, että joka toinen kuukausi vietetään vankilassa ja joka toinen kuukausi kotona, eikä kaupungista voi poistua. Vuorokuukausin Stanin ja Charmainen kotona asuu pariskunta, josta Stan ja Charmaine eivät tiedä mitään. 

Sitten umpioon tulee särö, joka liittyy seksiin ja mielikuvitukseen. Sen enempää tarinasta ei kannata tässä paljastaa, koska kirja on niin juonipainotteinen. Mutta sen voin kertoa, että kirjan edetessä kohdataan muiden muassa rakkausrokote, seksirobotteja, Elvis, Marilyn ja Blue Man Group. Ja tarina on huikean vetävä, se imee kuin - no, tähän sopisi kirjan hengessä joku hävytön vertaus, mutta antaa olla. 

Dystopiat kertovat aina toisenkin tarinan kuin vain omansa. Ne varoittavat meitä lipsahtamasta sinne, missä elämä on huonompaa kuin nyt, ja ne sanovat sanasensa nykyhetken ilmiöihin. Viimeisenä pettää sydän ottaa kantaa ainakin Yhdysvaltojen älyttömään vankimäärään, populismiin, valeuutisiin, luulon ja tiedon keskinäiseen suhteeseen, vallan turmelevaan vaikutukseen sekä teknologian mahdollisuuksiin. Eli se on ihan ajankohtainen esimerkiksi Yhdysvaltojen vaaliväittelyyn, vaikka se on ilmestynyt jo viisi vuotta sitten. 

”Charmaine kieltäytyy ajattelemasta sitä, sillä ihminen luo todellisuutensa omasta asenteestaan, ja jos ajattelee, että jotain tapahtuu, niin tosiaan tapahtuu.”

”Menneisyys on niin kovin paljon turvallisempi, koska kaikki mitä siellä on, on jo tapahtunut. Sitä ei voi muuttaa, ja siksi siinä ei ole mitään pelättävää.”

Kaikkein tärkeintä on rakkaus. Tärkeintä on huomata kaikki se hyvä, mikä omassa elämässä on, ja pitää kiinni siitä. Etenkin puolisosta. Vaikka kaikki ei aina olisikaan täydellistä. Siinä on tämän kirjan keskeisin sanoma. 

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Suom. Hilkka Pekkanen

Otava

Paremman puutteessa

Luin Hesarista arvion uudesta Juice puhuu vol II -kirjasta. Ajattelin, että olisipa kiva lukea tuo. Ei tullut mieleenkään, että tuollainen kirja voisi löytyä Suomalainen Plus -palvelusta. Mutta sieltähän se vain löytyi.

Kas kun Juicen juttuja on mukava kuunnella tai lukea, ja sattuneesta syystä uusia juttuja ei juuri nykyään julkaista. Tämä kirja perustuu vuonna 1990, Juicen täyttäessä neljäkymmentä, tehtyihin haastatteluihin. Haastattelujen runkona puolestaan ovat vuosina 80-90 Juicen levyttämät kappaleet. Jokaista ruoditaan lyhyesti, ja välillä eksytään sivuraiteille kuten vaikka siihen, että radioon soittavat ihmiset ärsyttävät. 

Ensisijaisesti kirja tarjoaa ajankuvaa, mitään erityisen suuria ajatuksia ei niinkään. Puhutut ajatukset kun tuppaavat olemaan erilaisia kuin kirjoitetut, ainakin tekstinä. Nämäkin toimivat varmasti paljon paremmin haastatteluina kuin kirjana, mutta kyllä niitä lukea silti jaksaa - paremman puutteessa. 

Sellaisia artisteja kuin Juice ei enää ole, eikä tule, ajat ovat niin erilaiset. Mutta viimevuotinen Juice-elokuva, tämä kirja ja varsinkin syksyllä 2019 näkemäni Juice Originals -keikka Logomossa osoittavat, kuinka erityislaatuinen Juice oli. On tärkeää pitää hänen tuotantoaan esillä aina uusien polvien kuulla ja innostua. 

Kirjan ”bonusraitana” on vuonna 1991 ilmestyneen Taivaan kappaleita -levyn kappaleiden ruotiminen. Minulle tuo levy on Juicen tuotannon ykkönen, ja tuolta levyltä löytyvä Pienestä pitäen on mielestäni Juicen paras biisi, olen ollut tätä mieltä jo 90-luvulta lähtien. Jännää on, että Juice toteaa levyn syntyneen nopeasti, ehkä nopeammin kuin mikään muu levy. Juice itsekin haistoi kyllä biisin potentiaalin: ”Must tuntuu, et se on kestävämpi ku ihan vaan hitti.” Tuohon kappaleeseen Juice Originals lopetti keikkansa, joten joku muukin taitaa olla kanssani samaa mieltä. 

Kaj Lipponen, Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius: Juice puhuu vol II. Kootut muistelmat.

Into

Maailma tarvitsee utopioita

Rutger Bregmanin Hyvän historia on erinomainen kirja, ihan parhaita tietokirjoja mitä olen lukenut. Bregmanin tuotannosta on suomennettu toinenkin kirja, joten siihen oli luontevaa tarttua seuraavaksi.

Ilmaista rahaa kaikille on julkaistu suomeksi vuonna 2018. Ainakin Sanna Marin on tainnut lukea sen, koska työpäivän lyhentäminen kuusituntiseksi on ollut hänen agendallaan vahvasti. Muista suomalaisista Osmo Soininvaara on kirjoittanut jo ennen Bregmania aiheesta kirjankin, ja Soininvaara on myös kirjoittanut ja puhunut paljon ilmaisen rahan eli perustulon puolesta. 

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä kirja ei ole ollenkaan samanlainen täysosuma kuin Hyvän historia. On tässäkin punainen lanka, mutta langan ympärille kudotut tarinat ovat tylsempiä eikä niitä ole ollenkaan niin paljon kuin Hyvän historiassa. 

Tässä kirjassa Bregman perustelee, miksi perustulo pitäisi ottaa käyttöön. Hän nostaa esiin esimerkkejä historiasta, ja ne ovat mielenkiintoisia: Yhdysvalloissa oli jo viisikymmentä vuotta sitten hyvin lähellä perustulon toteutuminen. Kongressissa se meni läpi. Mutta sitten perustulokokeilun huomattiin lisänneen avioeroja, kas kun perustulo vapautti naiset, ja niin vaiettiin moinen kummastus kokonaan pois olemasta. Myöhemmin tosin kävi ilmi, että avioerojen lisääntyminen ei ollut totta, mutta perustuloasiaan ei enää palattu. 

Jokainen eri puolilla maailmaa tehty perustulokokeilu on osoittanut, että nettovaikutus on positiivinen kaikilla mittareilla, myös taloudellisesti. Puhumattakaan koulutuksen lisääntymisestä, rikollisuuden vähenemisestä ja vaikka mistä. Missään sitä ei vielä kuitenkaan ole toteutettu kokonaisen valtion tasolla, mutta maailma tarvitsee utopioita, on Bregmanin pääviesti. Ilman niitä jumitamme paikallamme. 

”Lyhyesti ja ytimekkäästi: on aika määritellä ’työ’ täysin toisin. Vetoomukseni lyhyemmän palkallisen työviikon puolesta ei ole vetoomus laiskottelun puolesta. Vetoan sen puolesta, että käyttäisimme enemmän aikaa asioihin, jotka ovat meille arvokkaita.” Elämän lopulla kukaan ei kadu sitä että teki liian vähän töitä, vaan sitä, ettei elänyt omanlaistaan elämää. 

Myös koululaitokselle ja opettajille Bregmanilla on viesti. ”Tulevaisuuden koulutuksen ei tulisi valmentaa meitä vain työmarkkinoita varten vaan pohjimmiltaan elämää varten. - - Jos me muovaamme koulutuksen uusien ihanteidemme mukaiseksi, työmarkkinat seuraavat auliisti perässä. Kuvitellaanpa, että sisällyttäisimme koulun opetussuunnitelmaan enemmän taidetta, historiaa ja filosofiaa. Aivan varmasti taiteilijoiden, historioitsijoiden ja filosofien kysyntä kasvaisi. Tämä vastaisi John Maynard Keynesin vuoden 1930 unelmaa vuoden 2030 tulevaisuudenkuvasta. Lisääntynyt hyvinvointi - ja työn robotisoinnin kasvaminen - sallisivat meidän vihdoin ’arvostaa tarkoitusta enemmän kuin keinoja ja pitää hyvää hyödyllistä parempana. Lyhyemmän työviikon tarkoitus ei ole, että voisimme kaikki vain istuskella mitään tekemättä, vaan että voimme käyttää enemmän aikaa asioihin, joilla on meille oikeasti merkitystä.”

Tuosta on musiikinopettajan vaikea olla eri mieltä. 

Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille. Ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman.

Suom. Mari Janatuinen

Atena

Vinkuiita vol. 2: aloittamisen vaikeus

Auta Antti -podcast on siivittänyt meillä monta pitkää ja tylsää automatkaa, ja myös Holman oopperapodcast kuunneltiin nopeasti läpi. Holman höpinöissä yhdistyy hetkessä eläminen ja huolellinen valmistautuminen niin kuin ei kenelläkään muulla. Järjestäjä on hyvä romaani. Ja tietysti Holmaa tuli katsottua Putouksessa, koko perheen voimin. 

Draamaa tunteva lukija arvannee jo, mitä on luvassa. 

Kaikki elämästä(ni) -kirja on pettymys. Se on hajanainen kokoelma Holman elämänsattumuksia, joissa yhdistävä tekijä on surkeus ja häpeä, aina mukana seuraava arvottomuuden tunne. Se on samanlaista vinkuiitakirjallisuutta kuin Katariina Sourin Sarana, josta lukijalle päällimmäisin tunne on kyllästyminen sivulta toiselle jatkuvaan ruikutukseen. Ja kun Holma vielä käyttää ison osan kirjasta siihen, kuinka vaikeaa on keksiä kirjoitettavaa ja aloittaa kirjoittaminen, voi kysyä, miksi kustantaja on ollenkaan lähtenyt mukaan tällaiseen ihmisen kiusaamiseen. 

Vastaus on tietysti selvä, se on eritelty tuossa kuvan yläpuolella. 

Souri löytää kirjassaan lääkkeet kurjuuden poistamiseen: luonto ja liikunta. Siihen kun lisää päivätyön, saadaan kasaan kolminaisuus, jolla useimmat meistä pysyvät kasassa. Holman kirjassakin lääke löytyy, se on rakkaus. Kaikki kääntyy paremmaksi kun löytyy ihminen, jonka kanssa jakaa elämänsä. Viimeisessä neljänneksessä Kaikki elämästä(ni) alkaa käydä sellaisilla kierroksilla joita koko romaanilta voisi edellyttää. 

Onhan siellä alkupuolella samankaltaisia synkänhauskoja juttuja kuin podcasteissa, kuten ”Sonkajärven pridekulkue oli 1990-luvulla sellainen, että Ärrän puomin paikkeilla pyöri paljasjalkainen hassu mies, joka huuteli perään ’tulukee pojat puurolle’ ja nauroi, vai nauroiko?” Niiden voimalla lukemista jaksaa jatkaa, mutta hyvä romaani tästä olisi tullut laajentamalla loppupuoliskon jouhevaa kerrontaa ja säästämällä muut jutut seuraavaan podcastiin. 

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

Otava

Hyvyys on historiaa

Rutger Bregmanin tuore Hyvän historia on saanut näkyvyyttä medioissa, ja se oli viime viikolla Helsingin kirjastojen varatuin tietokirja. Tekijä on 32-vuotias. Mitä tuollainen vekara voi mistään tietää?

Kaikenlainen skeptisyys on turhaa: tämä on loistava tietokirja, parhaita koskaan lukemiani. Mistä sellaisen tietää?

Hyvässä tietokirjassa on punainen lanka, yksi ajatus, jota keritään auki ja analysoidaan, kuljetaan kohti päämäärää. Erinomaisessa tuo tehdään niin, että lukija viihtyy, ja viihtyminen saavutetaan ainakin niin, että kerrotaan paljon mielenkiintoisia tarinoita. Tarinoita, joita lukiessa huomaa, että tekijä on nähnyt paljon vaivaa niiden eteen - vaivannäön tunnistamisestahan laatu useimmiten syntyy. Ja kaikkein parhaissa itse lukukokemus ei vaadi minkäännäköistä vaivannäköä, vaan kirjan toivoisi aina vain jatkuvan ja jatkuvan.

Tällaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi Jared Diamond ja Yuval Noah Harari, ja meillä Suomessa Esko Valtaoja. Bregmanin teoksen loistavuuden viimeinen niitti on sen aihe, ihmisen hyvyyden etsintä. Mikä voisi olla mielenkiintoisempaa? 

Bregmanin punainen lanka on, että useimmat ihmiset ovat kunnollisia. Aluksi hän osoittaa, kuinka valtavan pitkä historia päinvastaisella ajatuksella on: tieteet, uskonnot ja arkiajattelu ovat kaikki toitottaneet sitä, kuinka itsekäs ja paha ihminen on pohjimmiltaan. Pinnalla saattaa olla ripaus hyvyyttä, mutta kun hiukan raaputtaa, totuus paljastuu. Hän aloittaa asettamalla Hobbesin ja Rousseaun vastakkain. 

Näin ei kuitenkaan ole, väittää Bregman. Ja hän marssittaa väitteensä pohjaksi valtavan määrän kiinnostavia tarinoita eri puolilta maapalloa, eri tieteenaloilta, tutkijankammioista, sanomalehdistä, haastatteluista. ”Tosielämän Kärpästen herra” on niistä yksi: kun kuusi poikaa oikeasti haaksirikkoutuu saarelle, heistä ei tulekaan eläimiä, jotka surmaavat toisensa, vaan he organisoituvat, voivat hyvin ja ennen kaikkea ovat hyviä toisilleen. 

Bregman kirjoittaa vankiloista, natseista, kouluista, hoivakodeista, New Yorkin väkivallasta, Stanfordin yliopiston kellarista ja vaikka mistä. Lennokkain lausein, uskottavin sanankääntein. Kun hän kirjan alkupuolella vetoaa ”uusimpaan tutkimukseen”, aloin hiukan taas epäillä tuota alussa mainitsemaani: mitä uutta tällaisesta aiheesta muka olisi saatavilla, luuleeko tämä poikanen että historia alkaa hänestä, 1988 syntyneestä? Whamin Last Christmaskin on häntä iäkkäämpi. 

No, ei luule. Mutta toinen maailmansota oli eräänlainen pahuuden kulminoituma, ja 1960-luvulla tehtiin paljon tutkimusta maailmansodan hirveyksien selvittämiseksi. Noissa tutkimuksissa huomattiin, että ihminen on tosiaankin pohjimmiltaan paha. Mutta noiden tutkimusten lähdemateriaali on kaiketi auennut nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja Bregman on käynyt näitä materiaaleja läpi, ja huomannut niiden olevan aivan vääristeltyjä ja tarkoitushakuisia. Teatteria suorastaan. Niiden varaan on kuitenkin rakentunut moderni ihmiskuva, kerrassaan vino. Bregman oikaisee sen, ja näyttää hyvyyden voiman.

Matkan varrella tulee valtavan mielenkiintoisia yksityiskohtia, esimerkiksi tällaisia:

Ihminen on ainoa eläin joka kykenee punastumaan. Ihmisen silmissä on valkoista, joten meidän on helpompi nähdä toistemme katse. Muilla eläimillä ei ole valkoista silmissään. Ja hän heittelee haastavia ajatuksia kuten että empatiaa on syytä vastustaa, tai että natseja ei saa lyödä. Ja sitten perustelee ne. Ja kulkee koko ajan määrätietoisesti eteenpäin, punainen lanka ei katoa vaikka tarinat kurkottelevat sinne sekä tänne. Tätä kirjaa on nautinto lukea. 

Ihan kaikkea en sentään osta vaikka olenkin häikäistynyt. Opettaja kun olen, koululaitoksen kohdalla menee yli. Kas kun Bregman ihastelee summerhilliläistä, ihmisen hyvyyteen ja vapauteen perustuvaa pedagogiikkaa. Nykymaailmassa vain valitettavasti on niin, että jos oppilaan tai opiskelijan antaa olla vapaasti, tämä liimautuu puhelimeensa. Ja silloin hyvyys on historiaa.  

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa

Suom. Mari Janatuinen

Atena