Viisaita sanoja lastenkirjan kirjoittamisesta - ja kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen lastenkirjani Mömön seikkailut ilmestyi tovi sitten, joten kuulun taatusti Ville Hytösen uuden Kuinka kirjoitan lastenkirjan -teoksen kohderyhmään. 

Tämä on erinomainen opus, kattava, selkeä ja syvällinen. Koska Hytönen on kirjoittanut valtavasti lastenkirjoja, hänellä on paljon painavaa sanottavaa aiheesta. 

Aluksi käydään läpi lastenkirjallisuuden historiaa, niin kuin tietysti pitää. Historiaa seuraa ”Lastenkirjan purku- ja rakennusopas”, jossa puhutaan ideoista, nimistä, aloituksista, hahmoista, maailmoista, juonista, dialogista, kielestä ja kaikesta mahdollisesta, mitä kirjoittamiseen kuuluu. Kolmas osa keskittyy ulkokirjallisiin kysymyksiin, eli kustantajan löytämiseen, yhteistyöhön kuvittajan kanssa, myymiseen, kritiikkiin ja sen sellaiseen. 

Tässä muutama näyte Hytösen viisaista ajatuksista:

”- - tärkeintä on muistuttaa tulevia aikuisia siitä, mikä on lukemisen tehtävä: ymmärtää myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat uusia ja vieraita.”

”Jos lapsi oppii lukemaan, hän oppii kuvittelemaan ja näkemään mahdollisuuksia. Ei samanlaista taloa, samanlaista asuntoa, samaa tehdasta tai pyykkitupaa, vaan loputtomasti asioita, joita voisi olla.”

”Lastenkirja ei ole kevytversio aikuisten kirjasta vaan oma lajinsa, joka vaatii oman ammattitaitonsa.”

Tekstissä on paikoin toistoa, samankaltaisia lauseita peräkkäisissä kappaleissa tai sama asia kahdessa eri luvussa. Mutta nämä ovat pikku juttuja, niin kuin vaarini sanoisi. Paljon enemmän kirjan arvosta kertoo se, että heti kun aloin tätä lukea, minussa heräsi halu kirjoittaa. Ja niinpä kirjoitin, vuorovedoin tämän lukemisen kanssa. Kirjoitin omille lapsilleni parikymmentä vuotta sitten keksimäni sadut ylös, ja nyt minulla on satukirjan ensimmäinen käsikirjoitusversio valmiina. 

Parhaat kirjat tunnistaa tästä: niiden lukeminen innostaa kirjoittamaan.

Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Vastapaino

ihmisellä on kyky olla huono

Satunnaisselailu toi käteeni Tuomas Palosen kirjan Etymologian etymologia ja muita etymologioita. Se vaikutti mielenkiintoiselta, kieli kiinnostaa aina.

Jo kirjan toisessa kappaleessa on kirjoitusvirhe: ”alkuperäinen merkitykseksi”. Eipä lupaa  kovin hyvää tämä. No, tuon jälkeen en tainnut sitten enää bongata ensimmäistäkään virhettä, ja saatoin keskittyä tekstiin.

Kirjan tarkoitus jää aluksi epäselväksi, mutta tarkentuu pian: tässä käydään pohdintoja joidenkin sanojen alkuperästä. Miksi juuri näiden, ei selviä. Tämä on esseististä haahuilua etymologian sisällä ja ympärillä, ja sellaisenaan oikein nautinnollista.

Niin kuin esseissä kuuluu, kirjasta löytyy paljon hienoja oivalluksia. Esimerkiksi se, että etymologialla on ”kiinteä suhde virheisiin, väärinymmärrykseen ja vanhentuneisiin käsityksiin. Niissäkin on kauneutta, joskus myös rumuutta. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin erehtyminen. Mikään ei ole niin inhimillistä kuin kieli.”

Ja myöhemmin Palonen vielä tarkentaa tuota: ”eläin tekee kaiken aina samalla tavalla, ihminen voi tehdä myös huonommin. Ihminen on erityinen siksi, että ihmisellä on kyky olla huono. Vain ihminen alisuorittaa, myöhästyy, reputtaa kokeissa, hankkii moraalikrapulan, ajattelee laiskasti tai sortuu kliseisiin.”

Muita hienoja oivalluksia:

”Lainasanojen erilaisia tyyppejä ja lieveilmiöitä on monia. Toisinaan lainassana imitoi mahdollisimman tarkasti toista kieltä, kirjoitettua kieltä. Jotkut kutsuvat tätä silmälainaksi. Tai se imitoi äännettyä kieltä, jolloin se puolestaan on korvalaina.” Indierock on silmälaina, kantri ja hevi korvalainoja.

”Aikaa on kahdenlaista: numeerista ja verbaalista. Ensimmäistä voi laskea. Se tottelee matematiikkaa. Jälkimmäinen ei. Se nimeää, kuvailee, tarinoi. Etymologit mielellään välttävät ensimmäistä ja suosivat jälkimmäistä.”

”Valloittajat, roistot ja murhaajat kirjoittavat historiankirjat.” Tästä olen kirjoittanut tänne blogiinkin monesti: millaista elämä olisi, jos historiankirjoissa kerrottaisiin niistä, jotka ovat erityisen hyviä säveltämään, kirjoittamaan tai tanssimaan? Sen sijaan että kerrottaisiin suurimmista epäonnistumisista eli sodista.

”Suomen kieli on pysynyt hengissä muuttumalla, mukautumalla. Sattuma ja maantiede ovat olleet sille suopeat. Se on oppinut muilta. Se on kääriytynyt lainavaatteisiin.”

Tuomas Palonen: Etymologian etymologia ja muita etymologioita

SKS

Itsekkyys, some ja pahoinvointi

Emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusi kirja on tullut vastaan siellä ja täällä, ja se näytti mielenkiintoiselta. Luin sen. Se on hyvä kirja. 

Keltikangas-Järvinen esittää kirjassa kolme rinnakkaista, mutta ristiriitaista muutosta: yhteiskunta on tullut paremmaksi, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja individualismi on kasvanut. Näin opettajan näkökulmasta aihe on erittäin mielenkiintoinen ja huolestuttava: nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mielenterveyden ongelmia, alkavat olla vähemmistö.

Ongelmien ratkaisut ovat periaatteessa helppoja, käytännössä vaikeita. Irti somesta ja kohti aitoa, reaalimaailman yhteisöllisyyttä. ”Mun jutuista” ja ”mun valinnoista” kohti ”meidän luokkaa”. Tähän on äärimmäisen helppo yhtyä, itse olisin lukio-opettajana valmis luopumaan esimerkiksi luokattomasta lukiosta ja sen mahdollistamasta äärimmäisestä valinnaisuudesta.

Keltikangas-Järvinen on taitava ja kokenut kirjoittaja, tekstiä lukee ilokseen ja sen rakenne on selkeä. Hän viittaa tutkijoihin pelkällä sukunimellä, mikä tuntuu hassulta. Freudin kohdalla sen ymmärtää, Heidtin kohdalla välttämättä ei.

Monenlaisia herkullisia huomioita kirjasta löytyy:

”Ujouden ajatellaan joskus olevan sosiaalisuuden vastapooli. Niin ei ole, vaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki eri asioita.”

”Opetushallituksen oppilaiden ohjaukseen suosittelema teos Ihmiseltä ihmiselle nimeää 93 sosiaalista taitoa. Merkille pantavan monet tässä kirjassa sosiaalisiksi taidoiksi katsotut ominaisuudet, paitsi etteivät mitenkään liity sosiaalisiin taitoihin, nimenomaan kääntävät katseen vuorovaikutuksen sijasta itseen. Sosiaalisina taitoina pidetään esimerkiksi huomion hakemista ja saamista, katseiden kohteena olemista ja omien oikeuksien puolustamista.”

”Ryhmätyön kaikinpuolista ja kaikkeen soveltuvaa tehokkuutta ei ole missään osoitettu. Se on uskomus. Se tiedetään, että ryhmätyö hukkaa aikaa. - - Ei ole sellaista seminaaria, jossa ei ihmisten tule edes 15 minuutiksi vetäytyä työskentelemään ryhmissä. Ei ole niin tärkeää, mitä he tekevät, kunhan istuvat ryhmissä ja yksi kirjaa asioita ylös.”

”Talvella 2025 oli Helsingin Sanomissa otsikko, miten yliopistolta jää vuosittain saamatta valtavia summia rahaa opiskelijoiden viivästyneiden opintojen takia. Opiskelijan tehtävä ei ole rahoittaa yliopistoa, hänen ei tarvitse tuottaa yliopistolle mitään.”

Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

WSOY

Voiko keski-iässä elää uuden teini-iän?

Tässä maaliskuussa pääsen osallistumaan peräti neljän kirjan julkistustilaisuuteen. Yksi on oma kirjani (Mömön seikkailut -lastenkirja), muut ovat keskenään ilahduttavan erilaisia.

Aku-Tuomas Mattilan edellisvuotinen Bogart co -historiikki Ainoa. Yksinäinen. oli erinomainen. Tämä uusi kirja pyörii samalla aikakaudella ja samankaltaisessa musiikki-ilmastossa. Se kielii tekijän omakohtaisista mieltymyksistä, mikä on paras lähtökohta tietokirjan kirjoittamiselle.

Classix Nouveaux tai muukaan brittipop tai futu tai mitätämänytonkaan ei minuun 80-luvulla kolahtanut, kuuntelin punkbändejä tai suomirokkia tuolloin. Vähän jotain raskaampaakin. Otin tämän kirjan siis opintomatkana: tutustun bändiin, josta en mitään tiedä, ja kuuntelen samalla bändin musiikkia. Ehkä opin pitämään siitä.

Nyt jo voin paljastaa, että en opi. Teini-ikä on ihmisellä vain kerran, ja teini-iässä syntyvät syvimmät musiikkielämykset. Keski-ikäisenä voi kyllä löytää uusia elämyksiä, mutta ne eivät selvästikään voi olla sieltä oman teini-iän ajalta. Niiden pitää olla jotain aivan muuta, joko uudempaa tai vanhempaa tai kokonaan jonkun toisen lajin musiikkia, vaikka sitten klassiselta puolelta.

Mutta tämä tosiasia ei vähennä tämän kirjan arvoa yhtään. Luin kirjan vuorokaudessa, koska Mattilan kertomus vei mukanaan. Vaikka tämä käsittelee vain Classix Nouveauxin vaiheita Suomessa, kirjassa tulee melkolailla käydyksi läpi bändin koko historia. Ja monia 80-luvun muitakin ilmiöitä siinä ohessa. Jolloin tietenkin herää monenlaisia omakohtaisia muistoja, vanhoja valokuviakin piti kaivaa esille.

Mattila on paitsi kirjoittanut hyvin, myös löytänyt valtavasti arkistomateriaalia ja hyviä haastateltavia, jopa bändin laulajan Sal Solon, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa ja työskentelee kirkon nuorisotyössä, eläköityneenä toki.

80-luvun alussa hinku Suomesta maailmalle oli valtava, ja suuren maailman kansainväliset markkinat näyttivät paitsi puoleensavetäviltä myös lähes mahdottomilta saavuttaa. Jimi Sumén teki sen, mistä iso osa suomalaisista soittajista haaveili, pääsi soittamaan maailmaa kiertävään, isohkoon bändiin. Tämä pioneerityö kyllä ansaitsee kirjansa, tämän kirjan. 

Jos olit nuori 80-luvulla, sinun pitää lukea tämä kirja. Saatat tykästyä musiikkiinkin, mutta liian suuria odotuksia ei kannata siihen suuntaan kuitenkaan viritellä.

Aku-Tuomas Mattila: Classix Nouveaux. Matkalla jossain päin Suomea 1981-1983.

Plastbok

Rantakaupungin raukeus

Pari viikkoa sitten tutustuin ensimmäistä kertaa Terttu Autereen kirjalliseen tuotantoon, ja otin saman tien lukuun toisenkin hänen dekkareistaan.

Kuolema Eedenissä sijoittuu 1930-luvulle, niin kuin edellinen Kaunis mutta kuollut -romaanikin. Tällä kertaa ollaan kovasti Hankoa muistuttavassa, mutta nimeämättömässä rantakaupungissa. Täysihoitola Eedeniin on kokoontunut joukko lomanviettäjiä, ja helteinen heinäkuu kulkee leppoisissa merkeissä. Kunnes yksi hoitolan asukeista, kirjailija Armas Laeste, löytyy murhattuna huoneestaan. 

Tässäkin kirjassa on mainio tunnelma, kesä ja rantakaupungin raukeus vievät lukijan mukanaan. Pääpaino on ihmisten välisissä suhteissa ja päivittäisissä askareissa, murhatutkimus etenee hyvin verkkaisesti. Iso osa tekstistä on dialogia. Autere sirottelee tekstiinsä ajankuvaa tyylikkään hillitysti, mikä on erinomainen ansio. 

Hassua on, että Autereen kirjojen kannet ovat hämäävän samankaltaisia kuin juuri lukemani Pekka Vartiaisen kirjassa - sisällöllisesti kirjat eivät oikeastaan enempää voisi toisistaan poiketa. 

Mikä sen mukavampaa, lukea erilaisia kirjoja. 

Terttu Autere: Kuolema Eedenissä

Karisto

Kokemusta, näkemystä ja perspektiiviä

Vähän ennen viime syksyn kirjamessuja minulta kysyttiin, josko olisin halukas haastattelemaan Suna Vuorta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Kirja kertoo Esa-Pekka Salosesta. Tottakai olisin! No, haastattelijaksi ehti joku toinen, mutta pitihän tuo kirja lukea. Se on aika kookas. 

Kirjan piti tulla lukuaikapalveluihin jo jouluna, mutta jostain syystä näin ei tapahtunut. Viime viikolla huomasin sen saapuneen Storyteliin, joten ei muuta kuin kimppuun. 

Salonen jos joku on mielenkiintoinen henkilö, supertähti klassisen musiikin taivaalla. Maailmankuulu kapellimestari ja säveltäjä, isojen asioiden ihminen. Eikä kirja petä, se on tosi mielenkiintoista luettavaa. Varsinkin tällaiselle 90-luvulla musiikkitiedettä opiskelleelle.

Kirjaa on moitittu toisteisuudesta, ja se pitää paikkansa. Jo parinkymmenen ensimmäisen sivun aikana tulee toistoa. Mutta kyllä lukija sen kestää. Kirja perustuu Vuoren ja Salosen jutusteluhetkille, minkä lisäksi Vuori on kolunnut ison määrän erilaista lähdeaineistoa. Salosen elämänvaiheiden ja tähtihetkien lisäksi käsitellään monenlaisia musiikinhistorian detaljeja. Jutustelujen aiheet loikkivat villisti, tuoksuista tekoälyyn ja maailman nykytilaan. Sehän sopii. 

Muutamat jaksot, kuten selostukset Kaija Saariahon oopperoista, kuuluisivat kyllä johonkin toiseen kirjaan. 

Salosella on todella paljon sanottavaa, ja perspektiiviä riittää. Hän sanoo esimerkiksi, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”olla luova”, tai mistä luovuudessa ylipäätään on kyse. ”Olen enemmänkin objektimaakari. Ajattelen tekeväni vähän samanlaisia hommia kuin vaikkapa leipurit tai kokit.” Salosen CV:llä jos millä on varaa vaatimattomuuteen, ja se onkin yksi hänen menestyksensä salaisuus.

”Olin nuorempana hyvin fanaattinen siinä suhteessa, että en käsitellyt metaforia musiikin ulkopuolella. Olin ylpeä siitä, että harjoituksissani puhutaan vain fysikaalisesta todellisuudesta.”

”Naiset ovat jo murtautuneet läpi monesta kohdasta. Etnisen taustan vaikutus näyttää muuttuvan hitaammin. Salosen mukaan musta keskiluokka romahti jo Reaganin hallinnon myötä 1980-luvulla, ja sen jälkeen kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. - - Liittovaltio on painostanut San Fransiscon konservatorion panemaan Emerging Black Composers -ohjelman toistaiseksi tauolle.”

Salosen ero San Fransiscon orkesteripestistä saa kirjassa paljon tilaa, ansaitusti. Aiheuttihan lähtö maailmanlaajuisen kohun. Pelkkää ajankuvaa kirja ei kuitenkaan ole, vaan universaaleja ajatuksia pohdiskellaan paljon.

”Mitä vähemmän asiat kuulostavat niin sanotulta tulkinnalta, sen parempi.”

”Parhaassa tapauksessa konsertti olisi luonnonilmiön kaltainen. Niin kuin kevät: jäät lähtevät, purot solisevat. Sitähän ei kukaan johda, se vain tapahtuu ja on vaikuttavaa ja ekspressiivistä. Tämä olisi johtamisen ideaali.”

”- - elämys syntyy kerrostuneiden kokemusten, muistin ja nykyhetken kohtaamisesta. Siksi avantgarde, eli sellainen, mitä ei ole kokenut ennen, aiheuttaa usein ensireaktiona hämmennyksen.”

”Suomen kokoisessa maassa ei kuitenkaan olisi mitään ilman julkista tukea. Ei mitään.”

Salonen kokee olevansa enemmän säveltäjä kuin kapellimestari, mutta elävässä elämässä hän on kuitenkin enemmän kapellimestari, joten siitä puhutaan kirjassakin enemmän. 

Tätä kirjaa on myös moitittu fanikirjaksi, ja sellainenkin tämä on. En menisi tätä asiaa kuitenkaan moittimaan, ymmärtävää ja positiivista lähtökohtaa. Siitä syntyy hyvä ja kiinnostava kirja.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen. Teemat

Siltala