En löydä kaunokirjallisia ansioita

Luin viime vuonna Édouard Louisin pienen kirjan Kuka tappoi isäni. Se oli ihan mielenkiintoista tarinaa, mutta en nähnyt siinä mitään erityistä, enkä kauheasti tykkää tositapahtumiin perustuvista kirjoista. 

Koska Louisin varsinainen läpimurtoteos oli Ei enää Eddy, piti sekin tietysti lukea. Tämä kirja kertoo aivan samasta asiasta kuin Kuka tappoi isäni, nimittäin kirjailijan onnettomasta lapsuudesta. Siitä, kuinka masentavaa oli kasvaa köyhässä perheessä pikkupaikkakunnalla ja tulla kiusatuksi koska ei ollut samanlainen kuin muut. Ja kuinka vaikeaa homoseksuaalina oli yrittää luovia elämässä eteenpäin. 

Yleensä hyvässä kirjallisuudessa vältetään sitä, että kertoja kertoisi omasta kurjuudestaan. Useimmiten kurjuus kuvataan jonkin sivustakatsojan näkemänä. Tässä ei. Ilmeisesti tuo sääntö ei päde enää. 

Tarina on sinällään ihan mielenkiintoinen, ja varmasti tarpeellinen. Mutta mikä siitä tekee niin erityisen, että se julkaistaan, ja että siitä tulee iso hitti kirjamarkkinoilla. Sitä en osaa sanoa.

Koska minä en löydä tästä oikeastaan minkäänlaisia kaunokirjallisia ansioita. Kieli on sujuvaa, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakenne on kronologinen, lapsuudesta ensimmäiseen opiskelupaikkaan edetään välillä kertoillen, välillä tarkemmin näyttäen. 

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Suom. Lotta Toivanen

Tammi

Perustuu tositapahtumiin - en tykkää

Édouard Louisin Kuka tappoi isäni on lyhimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Se on vain 33 sivun mittainen, ja ensimmäinen miete onkin, miten sellaista voi fyysisenä esineenä kaupata. 

Sähköisessä muodossa edellä mainittua ongelmaa ei ole, ja sähkökirjojen paras puoli onkin juuri se, että palvelun tarjoajan suositukset voivat yllättää. Ne tekevät niin aika usein. 

Lyhyt teksti on painava. Ilmeisen omaelämäkerrallisesti (muuten tämä olisi outo) Louis pitää monologia isälleen. Isän ja pojan välit ovat olleet huonot, ja monologissaan poika koittaa selvittää, mitä ja miksi on tapahtunut, muutamien muistojen kautta. 

Keskeinen, toistuva muisto on sellainen, jossa poika tanssii ja laulaa isälleen tämän ystävien läsnäollessa. Hän hakee isänsä huomiota, mutta ei saa sitä. Syynä on, että poika esittää tyttöä, eikä isä voi sellaista sulattaa. Pojan tragedia on hänen homoseksuaalisuutensa. Tosin poika on löytänyt isästään nuoruusajan valokuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin. 

Isän tragedia on äijyys. Hän on koko elämänsä toiminut niin kuin on ajatellut tosimiehen tekevän. Olematon koulutus vie hänet tehtaaseen ja köyhyyteen, ja viisikymppisenä hän on sekä fyysisesti että psyykkisesti ihmisraunio. Isän elämää voi kuvata kieltolausein: ei opiskelua, ei matkustelua, ei unelmien toteuttamista. Louis listaa kaikki poliitikot, joiden syytä isän surkeus on. 

Joitakin hyviä muistoja on, ja lopussa toivo pilkahtaa. Isän ja pojan välillä on yhteys. 

Hieno kirja, mutta myös huolestuttava. Sillä tämä teos on osa tämän ajan trendiä, jossa kaunokirjallisuus luopuu fiktiivisyysperustastaan: nykyään ihmeellisen suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta ”perustuu tositapahtumiin”, toisin sanoen kirjoittajan pitää itse olla osallinen kerrotusta tragediasta.

Siitä en tykkää.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni

Tammi