lauantai 30. tammikuuta 2016

Lämpöä ihminen kaipaa





Kahvilan pöydässä on hämärää, kahtia jaettu leivos punainen ja pehmeä. Kaikkialla on tungosta, hitaasti liikkuvia ihmisiä niin kuin ensi-illoissa on. Maitokannusta on pudonnut kaksi pisaraa tummalle pöydälle, ne möllöttävät teatterivieraita kuin kaksi valkoista silmää.
- Mitä tykkäsit?
- En oikein osaa sanoa. Neljäntienristeys on kirjana niin väkevä, että tuntuu että sen siirtäminen mihin tahansa muuhun muotoon voisi vain laimentaa sen voimaa. Tällainen alkuasetelma on vaikea, ja saattaa olla, että mulla oli siksi hiukan ylikriittiset ennakko-odotukset.
- Niinpä. Ei käy kateeksi dramatisoijaa tai ohjaajaa.
- Yllättävän tarkasti näytelmä seuraa kirjaa. Olisin ehkä odottanut suurempaa mylläämistä. Että olisi sekoitettu pakkaa enemmän.
- Toi ensimmäinen näytös oli kyllä tosi sirpaleinen.
- Joo, kohtaukset on niin lyhyitä että niihin ei ehdi kasvaa ollenkaan sellaista intensiteettiä kuin mihin kirjan sivuilla ylletään. Niitä olisi voinut hyvin karsia vähemmäksi ja sitten olisi ollut tilaa kasvattaa niitä.
- Niinpä. On vaikeaa kuvitella miltä näytelmä tuntuu siitä, joka ei ole lukenut kirjaa.
Niska alkaa taas toimia, katsomon sivussa on pitänyt taiteilla asentojen kanssa. Kahvilassa jalatkin saa suoriksi.
- Traagiset tapahtumat ei koskettaneet yhtä paljon kuin kirjassa.
- Kyllä mua kosketti, kyllä mä liikutuin.
- No hyvä. Mutta mua häiritsi myös se, että aika usein hahmot kertoivat siitä mitä tapahtuu sen sijaan että näyttäisivät. Siellähän luettiin suoraan kirjan sivuilta sitä kertovaa tekstiä.
- Joo, ne pätkät tuntui hiukan turhilta ja epäteatterillisilta.
- Ei tollasta sanaa ole.
- Tossahan se lukee.
Logomon kahvilan komea harmaus peittyy mustien vaatteiden alle. Pöydissä keskustellaan vilkkaasti, mutta ei juuri naureta, näytelmän synkkyys seuraa mukana. Ikkunasta näkyy vain pimeää, ja ilmeisesti on alkanut sataa. Sateenvarjot jäivät kotiin.
Kello soi.
- Otatko vielä kahvia?
- En. Mennään.



Sateen kastelemat vaatteet päätyvät naulakkoon kuivumaan, lampaannahkaiset sisätossut lämmittävät mukavasti.
- Toinen näytös oli kyllä hyvä. Se teki kokonaisuudesta paljon paremman.
- Näin on, ekan näytöksen sirpalemaisuus väheni, ja kun kohtaukset oli pidempiä, niin intensiteettiä tuli paljon lisää. Ja sitä kautta ohjaajan ajatus kokonaismuodosta tuli kyllä ymmärrettäväksi.
- Joo, näytelmä kasvoi hienosti. Eikä siellä ollut enää sitä selittelyäkään.
- Muodoltaan kirja on kyllä silti parempi.
- Niin on. Kirjassa luodaan heti ensimmäisellä sivulla konflikti, Onnin tragedia, ja sitä valotetaan hitaasti auki koko kirjan matkalla. Teatterissa ei ylletty ihan niin hienovaraiseen kerrontaan, vaikka hienosti tämäkin kyllä toimi.
- Kirjahan on siinä just mestarillinen, että konflikteja on heti useita. Ja niitä tulee koko ajan lisää. Siitä tulee hyvä draivi ja imu tekstiin.
- Ja kaikki liittyy kaikkeen. Ihmiselämän onneen ja onnettomuuteen. Tiet risteilee, kohtalot limittyy. Kyllä tuo tavoitettiin mun mielestä näytelmässäkin hyvin.
- Juu näin on. Näyttelijät tekivät tosi hyvää työtä, varsinkin Riitta Salmisen Lahjan paha olo oli tuntuvaa. Kun jää ilman kosketusta, voi huonosti ja siirtää sitten pahaa oloaan ympäristöön, läheisiinsä. Vaikka ei tahtoisi mitään pahaa kenellekään. Ja Joonas Saartamon Onni oli myös hyvä.
- Ja Kirsi Tarvaisen Maria. Siinä oli syvyyttä, paljon erilaisia puolia, päällimmäisenä ymmärtäväisyys ja lämpö.
Lämpöä ihminen kaipaa. Tammikuun sadetta on mukava kuunnella kotisohvalla takan ääressä, kun tuuli soittaa talon rakenteissa jymisevää lauluaan.
- Musiikki oli myös hyvää. Ei hyppinyt silmille, vaan tuki kokonaisuutta.
- Joo, hyviä kihinöitä ja äänimattoja.
- Ja mun mielestä se, että näyttämö oli katsomoiden välissä, toimi myös hyvin. Kaikki tuli lähelle.
- Niin tuli. Eikä katsomon valojen sammuttua enää häirinnyt sekään että yleisönpuolikkaat katselivat ihmetellen toisiaan.
- Jep. Vesi roiskui ja tuli lämmitti. Lavasteetkin toimi hienosti, rakentamisen, korkeammalle kurottamisen idea tuli hienosti esiin.
- Eli voinemme todeta, että tila oli hanskassa. Ja puvuissa aika kerrostui. Olihan se melkoisen väkevä näytelmä kaiken kaikkiaan. Ja kyllä mä nyt uskon, että kaikki teemat sittenkin aukeaa myös sille, joka ei ole kirjaa lukenut.
- Mutta kirja on silti parempi.
- Ei niitä ole pakko verrata.
- Ei olekaan. Hyvää työtä ne on taas Kaupunginteatterissa tehneet.

Tommi Kinnunen - Paula Salminen: Neljäntienristeys
Ohjaus Susanna Airaksinen
Rooleissa mm. Riitta Salminen, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Joonas Saartamo ja Kimmo Rasila

Turun Kaupunginteatteri, Logomo

tiistai 19. tammikuuta 2016

Parantaja on tiivis ja mahdollinen

Antti Tuomaisesta en tiennyt yhtään mitään ennen viimesyksyisiä Helsingin kirjamessuja. Siellä kuuntelimme hänen jutusteluaan kahdessakin eri tilaisuudessa, ja kävi ilmi, että hänen kirjojaan luetaan kovasti, ulkomaita myöten. Niinpä aloitin messuilta saamani Synkkä niin kuin sydämeni -kirjan lukemisen heti messujen jälkeen. En jäänyt koukkuun, tai sitten tuli muita kirjoja, en tiedä. Sellaista elämä on.



Joitakin päiviä sitten törmäsin taas Tuomaista kehuviin lausuntoihin, ja etenkin Parantaja kuului saaneen ylistystä sieltä sekä täältä. Niinpä kävin sen kimppuun. Enpä ole tainnut mitään kirjaa lukea niin nopeasti kuin Parantajan. Parissa päivässä teos oli hotkaistu, ja syy on se, että kirja on tosi hyvä, monin eri tavoin.

Ensinnäkin Parantajassa ei lässytetä turhia. Se on tiivis paketti, jossa tapahtuu paljon ja sanotaan paljon, mutta tiiviissä muodossa. Lukijan pääteltäväksi jätetään asioita, kaikkea ei tarvitse kertoa, ja tilanteisiin leikataan kutkuttavasti kesken. Kerronta on sujuvaa, dialogi nopeaa, tylyksi kumpaakaan ei silti voi mainita. Tärkeät asiat tuodaan kiertotietä tai sivulauseissa, ilman alleviivauksia.

Ja niitä tärkeitä asioita on paljon: kaikki liittyy kaikkeen, Tuomainen ei tuo näyttämölle mitään tai ketään ylimääräistä. Tämä on erityisen mestarillinen piirre Parantajassa. Tällainen tiukkuus ei tietenkään ole ainoa mahdollinen tapa kirjoittaa hyvä romaani, mutta tätä kirjaa voisi käyttää kouluesimerkkinä tiukasta rakenteesta.

Tarinassa on erinomainen imu, se rullaa huikean hyvin läpi koko teoksen. Ja kaikkein kiehtovinta teoksessa on sen kuvaama dystopia lähitulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastonmuutos on mullistanut kaiken. Helsingissä sataa koko ajan, talot ja tiet ja ihmiset ovat hunningolla, yhteiskunta sellaisena kuin me sen tunnemme on romahtanut. Tuomainen kuvaa isoja asioita, mutta usein pienten yksityiskohtien kautta, ja niistä on kiehtovaa kuulla.

Ja tuo dystopia on ihan mahdollinen, siinä on viimeinen syy Parantajan vetovoimaan.

Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Miksi kaunokirjallisuus on olemassa?

Lukaisin tuossa pitkästä aikaa dekkarin. Kivahan sellaista on lukea ja jännittää ja saada murhaaja selville. Mutta kyllä on vielä kivampaa kun saa lukea ihan perusproosaa, kaunokirjallisuutta, jota eivät raamit ja kaavat sido. Jonka kieli on taidokasta ja muoto erilainen, ja jonka tarina kertoo ihmisistä.



Vaikka ei Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat ihan tavallisista ihmisistä kerro. Päinvastoin, se kertoo ihmisistä, joille tapahtuu aivan käsittämättömiä asioita, sellaisia jotka eivät ole ollenkaan todennäköisiä. Niin kuin taivaalta putoavan jäälohkareen alle kuoleminen tai lottovoitto kahdesti tai salamanisku viidesti. Näiden erikoisten asioiden kautta Ahava kertoo tavallisemmista asioista, ja siksi kirja on hyvä.

Se pistää ajattelemaan. Elämää, ihmisiä, itseä. Onnellisuutta. Siksi kaunokirjallisuus on olemassa.

Ihan täydellinen Taivaalta tippuvat asiat ei kuitenkaan ole. Kertojana on enimmäkseen lapsi, ja Ahava tavoittaa lapsen kielen ja maailman oikein hyvin. Mutta ei ihan täydellisesti, minun silmääni teksti paikoin putoaa lapsen rajojen ulkopuolelle. Mutta se on pikku juttu, kuten vaarini sanoisi.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus

tiistai 5. tammikuuta 2016

Kaunis ja koherentti, se on paljon taideteokselta

Panu Rajala on mieltynyt romanttiseen ilmaisuun, sellaiseen, jota 1900-luvun alun kirjoittajat tapasivat käyttää. Sen näkee ensinnäkin siitä, että hänen kirjojensa aiheiksi valikoituu usein tuon ajan skribenttejä, Sillanpäästä alkaen.



Toinen seikka, josta tuon mieltymyksen huomaa, on se, että Rajala on huikean hyvä maalailevan, vanhakantaisen tekstin tuottamisessa. Ehkä paras mitä on. Kukaan muu ei olisi voinut kirjoittaa I. K. Inhan elämäkertaa romaanimuotoon sellaisena kuin Intoilija on. Sen kieli on aivan autenttista, tyyli ei lipsu missään kohdin, eikä toisaalta mene överiksikään.

Ja vielä enemmän: Rajala osaa käyttää tuon kielen nyansseja laidasta laitaan. Tyyli ei ole yksi, vaan se voi olla esimerkiksi haltioitunutta luonnonkuvausta tai toisaalla journalistista asiaproosaa, kuitenkin niin, että mennyt aika on aidosti läsnä joka lauseessa.

Se, että Intoilija sisältää pitkiäkin katkelmia aidosta Inhan tekstistä, ei tietenkään ole plagioimista, ei sinne päinkään. Ainakin keskiajalta lähtien taiteilijat ovat tehneet noin, ottaneet jotain vanhaa ja rakentaneet sen ympärille uutta. Se, että joku kykenee rakentamaan fragmenttien ympärille täysin uuden ja koherentin teoksen, on pelkästään ihailtavaa. Jos jollakulla on asiasta epäilyksiä, sopii koettaa. Ei ole helppoa semmoinen, nimittäin. Jokainen kykenee kirjoittamaan omalla tyylillään, toisen tyyliin mukautuminen se vasta taitoa kysyy.

Tuloksena on erinomainen historiallinen romaani, mielenkiintoinen juonenkäänteissään ja rakenteeltaan luonteva. Tyylikäs, yhtenäinen, informatiivinen, viisas, kaunis, taustoja valottava. Ainoa mitä olisi kaivannut lisää, on Inhan ihan tavallisen arjen kuvaus. Toisaalta Inhan elämä kaiketi oli näin arjetonta: hän eli elämänsä matkoilla, hänen kohtalonsa ei mahdollistanut tavallista arkea.

Koska satun olemaan samaa sukua Inhan kanssa, kirjalla on minulle erityistä arvoa suvun vaiheiden kuvaajana ja tallentajana. Luuttu seinälläni on Inhan Helsingistä sata vuotta sitten ostama, ja ilmeisesti valokuvien, kuittien ja päiväkirjojen lisäksi ainoa perintökalu.

Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat
WSOY

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Höpöilyä hersyvästi

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjat ovat hauskaa aivojentyhjennystä. Aivotonta tavaraa ne eivät ole, mutta ihan hyvää chicklit-hömppää nyt kuitenkin.



Himoshoppaaja tähtien tiellä taitaa olla ensimmäinen Kinsellan Himoshoppaaja, jonka olen lukenut suomeksi ja ensimmäinen moneen vuoteen ylipäätään. Tässä lukuputkessa Himoshoppaaja toimi hyvin synkähkön dekkariputken katkaisijana.

Becky, shoppailuneuroosista kärsivä päähenkilö, on parivuotiaan lapsen äiti ja äärimmäisen hyvillä hermoilla ja huumorintajulla varustetun ymmärtäväisen miehen puoliso. Perhe muuttaa miehen työn takia joksikin aikaa Los Angelesiin ja Becky päättää haluta kuuluisuuksien stylistiksi keinolla millä hyvänsä kerättyään pukeutumiseen liittyvää kokemusta shoppailtuaan kaikki luottokorttinsa tappiin asti kerran jos toisenkin. Himoshoppaaja-aiheesta on kirjoihin jollain lailla perustuva elokuvakin, jossa pääosaa esittävä Isla "Boratin vaimo" Fisher huijaa myös väittämällä osaavansa puhua suomea.

Kirja on totaalikoheltamista, vähän sellaista chicklitien action-pätkää taukoamatta. Hiukan se alkoi puuduttaa, mutta toisaalta kirjan parasta antia ovat Englannista saapuvat ylettömän aateliset ystävät, joiden brittiläisyys alkaa Kalifornian auringon alla hiukan karista.

Sophie Kinsella taitaa olla kirjoittanut Himoshoppaaja-sarjaa minulle aika lailla tarpeeksi, joten tuskinpa enää seuraavaa lainaan kirjastosta, vaikka se kuinka hyllyllä tyrkyllä olisi. Mutta varmasti kirjoille löytyy uutta lukijasukupolvea jatkossakin. Kaikki Himoshoppaaja-kirjat löytyvät mm. Adlibriksestä.

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja tähtien tiellä
WSOY


lauantai 2. tammikuuta 2016

Dekkarikoostetta joulun tienoilta

Hiukan olen pitänyt kirjoitustaukoa. Osin antaakseni kipeälle kädelle totaalirauhan (vaikka pädillä täppäilenkin) ja osin siksi, koska ei vain ole huvittanut kirjoittaa. On huvittanut vain lukea. Blogattavien kirjojen pino on aikamoinen ja alan purkaa sitä tällä koosteella. Osan kirjoista olen jo kirjastoon palauttanut ja muistikirjassa on tarkasti oma sivunsa blogiin vielä pääsevistä kirjoista, kamerassa kirjojen kuvat.

Viveca Sten on yksi ruotsalaisista dekkarisuosikeistani. Hänen kirjansa ovat cosy crimen hitusen rankemmalla laidalla tai sen ylikin. Stenin dekkarien päähenkilö Nora Linde on sympaattinen henkilö, johon tavallaan on helppo samastua. Hän on kahden lapsen äiti ja kirjasarjan alussa hänen avioliittonsa alkaa näyttää harmittavalta ja sarjan edetessä avioliitto jo rakoilee. Tässä Sotilaiden salaisuudet -osassa avioliitto on jo takana päin.



Takakansi lupaa: "Stenin paras tähän mennessä!" ja näin asiaa tarkemmin ajatellen en ole ainakaan kovin paljon eri mieltä. Jännärissä palataan vanhoihin tapahtumiin saariston rannikkojääkäripaltaljoonan vanhakantaisen, simputtavan koulutuksen aikoihin. Dekkari on erinomaisesti kirjoitettu, vanhat päiväkirjamerkinnät koukuttavat ja henkilöhahmot tulevat lähelle.

Jos pidät ruotsalaisista dekkareista, tutustu ihmeessä Viveca Steniin. Morden i Sandhamn -tv-sarja saattaa joillekuille olla tuttua tavaraa ja se perustuu näihin Viveca Stenin Sandhamniin sijoittuviin kirjoihin. Minä en ole niitä sattunut katsomaan, telkkaria tulee katsottua hyvin, hyvin harvoin. Mahtaisikohan sarja löytyä yle areenasta tai jostain nettipalvelusta?

Viveca Sten: Sotilaiden salaisuudet
WSOY


Anna Jansson on toinen tasaisen varma ruotsalaisdekkaristi. Janssonin kirjojen päähenkilö Maria Wern on myös keski-ikäinen kahden lapsen äiti, joka on eronnut. Kas kummaa. Wern selvittelee murhia poliisina luonnonkauniissa Gotlannissa, jonne haluan ehdottomasti uudelleen. Edellisellä visiitillä olin 4- tai 5-vuotias enkä älynnyt tutustua juuri näihin dekkarikohteisiin tarkemmin. Muistan kuitenkin siellä lelukaupasta saamani kauppaleikkitavarat tarkalleen.



Hämärän lapset -kirjassa palataan myös ajassa taaksepäin ja kaivetaan taustoja sodanaikaisista tapahtumista. Se ei ole mitenkään poikkeuksellista, mutta kiinnostavaa se tässä on siksi, että aihepiirissä kosketellaan Ruotsin toisen maailmansodan aikaista "puolueettomuutta" ja Ruotsissa edelleen toisinaan esille nousevia sen ajan sympatioita Kolmannelle valtakunnalle. Aivan historian kirjasta Hämärän lapset ei käy, mutta se muistuttelee kuitenkin lähimenneisyyden karuista tapahtumista.

Hämrän lapsissa - kuten monissa Janssonin kirjoissa - pääosissa on lapsia, joille ei aina käy hyvin. Se tuo oman synkän vireensä kirjoihin.

Taattua Anna Janssonia tämäkin, joten nappaapa kirjastosta mukaan, jos eteen sattuu.

Anna Jansson: Hämärän lapset
Gummerus


Aika monta kertaa olen jo kirjoittanut kotiseuturakkaudestani Länsi-Lappiin. Viimeksi Stefan Lindellin Rajatapausta esitellessäni meni aika puoliksi juna-aikataulujen selvittelyyn sekä Kolarin ja Pajalan kesäajan majoitustarjontaan tutustuessa. Ja Lindell meni vieläpä paljastumaan ex-kollegaksi Ylen jutun perusteella.



Milla Ollikainen on kirjoittanut Lappiin sijoittuvia rikoskirjoja jo trilogian verran ja kun tästä kuulin, suuntasin heti dekkarihyllylle. Veripailakat aloittaa sarjan ja kirjassa selvitellään Äkäslompolon turistikohteessa tapahtuvia murhia. Vähän on baareja ja ravintoloita tullut lisää sitten minun Kolarissa asumiseni, mutta tunnelma ja murre ovat autenttisia. Ihania.

Päähenkilö Krisse ei ole miellyttävä hahmo, mutta hänkin tulee tutuksi. Paikalliset poliisit joutuvat selviytymään keskenään ja samalla käy selväksi, miten pitkiä ovat etäisyydet ja miten vähän julkisia resursseja siellä päin Suomea on. Sitä on toisinaan hurja muistella ja miettiä täällä kymmenen minuutin ajomatkan päässä keskussairaalasta. Voisin vaikka olla muistelematta sitä, kun vietin kaksi yötä Muonion terveyskeskuksen vuodeosastolla, koska Kolarissa ei ollut sinä viikonloppuna päivystystä, ja sain sieltä ambulanssikyydin Ouluun, koska Rovaniemellä ei Lapin keskussairaalassa viikonloppuna ollutkaan erikoislääkäripäivystystä. Oho, eksyin aiheesta, mutta en tunnelmasta.

Milla Ollikainen on ollut Luoteis-Lappi -lehden päätoimittajana vuosina 2001-2012. Olin lehden tilaajana vielä 1990-luvun lopulla, mutta enpä tainnut enää hänen aikanaan. Olisi ollut kiintoisaa lukea, miten tuo etelästä katsoen hupaisa paikallislehti saattoi saada räväkämpää otetta.

No mitäs tästä kirjasta, ettei mene ihan muisteluiksi taas. On vaikea osata hahmottaa kirjaa irrallaan ympäristöstä. Dekkarigenren edustajana kirja on oikein kelpo esimerkki, voittihan se Rikos kannattaa -kirjoituskilpailunkin vuonna 2012. Tässäkin kirjassa päästään käsiksi lähihistoriaan, sotaisaan menneisyyteen Lapissa, mistä olisin lukenut enemmänkin.

Trilogian seuraava osa on minulla jo odottamassa. Veripailakat-kirjaa suosittelen ehdottomasti, jos haluat lukea kotimaisesta valtavirrasta poikkeavan ja kiintoisaan ympäristöön sijoittuvan dekkarin.

Milla Ollikainen: Veripailakat
Like

perjantai 1. tammikuuta 2016

Iso, muodikas ja viisas

Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta on iso kirja. Keskeisiä henkilöhahmoja on monta, ja heihin pureudutaan aluksi yksi kerrallaan, sitten vähitellen limittyen. Teemojakin tuntuu olevan paljon: maailman epävakaus, nuoren ihmisen epävakaus seksuaalisuuden ja kaiken muunkin suhteen, järjen ja tunteiden suhde, ekokatastrofi.



Jos kirjaa ajattelee vain sen teemojen kautta, tuntuu että niitä on liikaakin, vähemmälläkin pärjäisi. Öljyonnettomuus saa paljon tilaa takakannen esittelytekstissä, mutta itse kirjassa se jää pienelle huomiolle. Jopa hiukan päälleliimatun oloiseksi. Ja kun kirjassa on ekologiaa ja häilyviä seksuaalisia identiteettejä, niistä tulee väkisinkin mieleen että tällaisista näköjään pitää juuri nyt kirjoittaa, Seksistä ja matematiikasta on muodikas kirja.

No niin, nyt on kriittinen osuus hoidettu. Seksistä ja matematiikasta on hyvä kirja. Sen maailmassa viihtyy, siihen uppoutuu, sen voi vain antaa viedä, ja vientiä riittää ilahduttavan pitkään. Mikään ei töki, teksti on sujuvaa ja konstailematonta, paikoin runollistakin. Rakenne on omanlaisensa, teos polveilee mukavasti mutta pysyy lapasessa koko ajan. Yliopistomaailman kuvaus on kiehtovaa ja Rauma tuntee asiansa - vaikkei edes kirjoita omasta alastaan. Parasta on kuitenkin arki, jossa välillä ei tapahdu juuri mitään ja välillä tapahtuu liikaakin.

Seksistä ja matematiikasta on viisas kirja. Alkuasetelmia käännellään, asioissa on monta puolta. Seksissä, ihmissuhteissa, luonteenlaaduissa, neroudessa, kehitysvammaisuudessa; matematiikassa ei niinkään.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus