sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pieni kirja, iso sielu

Joel Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Adèlen kysymys on hänen yhdestoista kirjansa. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Haahtelan tuotantoon.


Adèlen kysymys on pienoisromaani. Se kertoo miehestä, joka opettaa Helsingin yliopistossa klassillisia kieliä ja tekee sapattivapaansa aikana tutkimusta vanhoista ihmeistä. Erityisesti häntä kiinnostaa Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessi, ja siksi hän matkustaa Ranskaan, luostariin, jonka viereiseltä jyrkänteeltä Adèle putosi ja säilyi vahingoittumattomana lähes tuhat vuotta sitten. Mies viettää luostarissa kolme joulukuista viikkoa vanhoja kirjoituksia tutkien. Syy tutkimuksiin on kertojan traumoissa: hän pohtii oman elämänsä kipupisteitä, suhteita poikaansa, vanhempiinsa ja vaimoonsa.

Lukijalle ei jää epäselväksi onko teos kaunokirjallisuutta. Teksti on äärimmäisen kaunista, yksityiskohtia myöten, esimerkiksi vaimon nimi on Vuokko, ei vaikkapa Pirkko. Kaikesta kauneudesta huolimatta Haahtela onnistuu kirjoittamaan niin yksinkertaisesti, että lukijalta ei vaadita lyyrikon erityisherkkyyttä. Tunnelma on vahva ja yhtenäinen, kaikki palat auton lommoa myöten ovat tiukka ja erottamaton osa tarinaa ja tunnelmaa. Mitään erityistä konfliktia ei ole, juonivetoista kirjaa etsivälle Adèlen kysymys väärä valinta.

Niin kuin hyvissä kirjoissa pitää, lukijalle tarjoillaan viljalti viisaita ajatuksia. Mies miettii vaimoaan näin: "Minä tein hänestä yhdenlaisen, mutta jonkun toisen kanssa hän olisi joku aivan muu." Näinhän se on, me teemme toisemme. Päähenkilön tapaama ranskalainen kirjailijatar sanoo, että "on kirjoittanut elämässään paljon, mutta elänyt lopulta mitättömän vähän, niin hänestä tuntuu. Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä." Vaikka romaani on pieni, ajatuksia siihen mahtuu monta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava

tiistai 6. elokuuta 2019

Loppuu kuin Sibeliuksen laulut

Taina toi minulle kirjastosta kirjan, ja kun vilkaisin sitä, ihmettelin että missä välissä Antti Holma muka on tehnyt uuden kirjan. Hänhän asuu newyorkilaisessa vaatekomerossa ja puhuu nauhurille.


Tarkempi vilkaisu paljasti erheeni. Antti olikin Halme, seitsemän nuortenromaania julkaissut espoolainen mainostoimistomies. Minulle aiemmin tuntematon kirjailija.

Saattaen vaihdettava kertoo kolmen ihmisen tarinaa, vuorovedoin. Yksi on mainostoimittaja, tuskin Halmeen omakuva kuitenkaan. Tämä Mika, maisterismies, pelkää yt-neuvotteluja ja kipuilee elämänsä kanssa niin kuin me kaikki toisinaan teemme. Hän päättää sitten ryhtyä saattohoitajaksi, vapaaehtoistyöhön viihdyttämään saattokodin asukkaita.

Toinen henkilö on Tomi, äijämäinen veturinkuljettaja. Hän saa syöpädiagnoosin ja pian Mikan ja Tomin tiet risteävät saattohoidossa. Tomi laittaa huonoryhtisen Mikan lujille äijäjutuillaan, ja niin kuin hyvissä tarinoissa käy, molemmat oppivat toisiltaan. Juoni pitää hienosti otteessaan, tekstin rytmi on kohdallaan.

Kolmas päähenkilö on Minna, jonka todellisuuskäsitys on melkoisen hämärtynyt. Hänen poikansa on kuollut jokin aika sitten, eikä Minna pääse millään asiasta yli. Nuorempi lapsi jää heitteille, miestäkään hän ei jaksa huomioida. Minnan pimeneminen on erityisen hyvin kirjoitettu, pelkästään näytetty eikä ollenkaan kerrottu. Lukija saa siis itse päätellä hänen tilansa. Mutta pitkään lukija saa ihmetellä, miksi Minna on tässä tarinassa mukana. Aivan lopussa syy tietenkin selviää. Ja kirja loppuu kuin Sibeliuksen laulut, tasan silloin kun asiakin loppuu. Tai oikeastaan jo hiukan aikaisemmin. Ja niin on hyvä.

Ei kai saisi yleistää, mutta tämän kirjan tunnistaisi miehen kirjoittamaksi vaikkei tietäisi kirjailijan sukupuolta. Ronskeja juttuja heitellään siinä määrin. Kieli on onneksi värikkäämpää kuin vaikkapa Reijo Mäen äijäkieli, mutta jutut samankaltaisia - mikä johtuu tietysti hahmoista. Kaikilla kolmella on oma äänensä, taas asia, joka esimerkiksi Mäen kirjoista puuttuu.

Musiikinopettajalukijaa häiritsi, että soitinten nimiä on kirjoitettu väärin: zembalo ja diggeridou saattavat olla tahallisia virheitä, samoin Pampalona (po. Pamplona) mutta syy ei varsinaisesti selviä, koska kaikki muu on oikein. Ja koska edellä mainituista kaksi on Mikan, kolmas Tomin suusta, ei kyse voi olla sivistymättömyyden kuvauksestakaan. Muuten kirja on kyllä erinomaisesti kirjoitettu ja kustannustoimitettu.

Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena

torstai 1. elokuuta 2019

Kaunokirjallisuuden ydin on, että muutkin mokaa

Jarkko Tontti on kirjoittanut runoja, esseitä ja useammankin romaanin. Minulle Perintö on ensimmäinen kosketus tähän lakimies-runoilija-kirjailijaan.


Henrik ja Anna-Leena ovat sisarukset, joiden isä kuoli jo 80-luvulla, ja nyt kuolee äitikin. Perinnöksi ei jää mitään erikoista, mutta Henrik löytää vahingossa sinikantisia vihkoja, joihin äiti on pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjamerkinnöistä alkaa vähitellen avautua uusia puolia äidistä. Nahistelevat sisarukset joutuvat uuden tilanteen eteen, ja myös ottamaan kontaktia toisiinsa.

Juonessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä - kirjan suurimman mysteerinkin moni lukija arvaa jo reilusti ennen puolta väliä. Varsinaiset paljastukset koskevatkin tämän nelikon, Henrikin, Anna-Leenan ja heidän vanhempansa, paljastumista kokonaisiksi ihmisiksi.

Ihmisiksi hyvine ja huonoine puolineen, etenkin jälkimmäiset ovat niitä jotka synnyttävät sen varsinaisen ihmisyyden. Huonot puolet kun pyritään salaamaan, siksi ihmisyydestä jää useimmin puolikas piiloon. Oli sitten kyse Facebookista tai sukujuhlista, aina se toinen puoli pyritään vaientamaan. Siksi niin valtavan moni kirja rakentuu näiden huonojen puolien kaiveluun: sellaiseen on helppo samastua ja löytää itsensä - sekä lohdullinen tieto siitä, että muutkin mokaa, niin kuin Pauli Hanhiniemi asian sattuvasti on laulussa laittanut.

Tässä ollaan kaiketi aika lailla kaunokirjallisuuden ytimessä. Ja koska Tontti osaa kirjoittaa tämän paljastumisen hyvin, tämä kirja on hyvä. Sen kielessä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, mutta tarina on tosi ja ikiaikainen ja hyvin kerrottu.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Sivistyksen palasia

Pekka Vartianen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen pääteoksensa on Länsimaisen kirjallisuuden historia (Avain 2013), massiivinen yleisesitys otsikkonsa aiheesta. Sitä en ole (vielä) lukenut, mutta kirjastosta tarttui mukaan Kirjallisuusfragmentteja.


Kirjallisuusfragmentteja perustuu Vartiaisen Kirjankera-nimiseen blogiin, jonka kirjoittamisen tekijä lopetti tämän kirjan julkaisemiseen. Olen tuota blogia silloin tällöin lueskellut, mutta tässä siihen tuli tehtyä oikea syväsukellus. Tekstejä on tietenkin hiukan muokattu, mutta blogista ne kaikki ovat. Niissä on sekä ajankohtaisia aiheita blogin vuosilta 2010-2018 että yleisiä pohdintoja.

Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Aiheet vaihtelevat tietenkin laidasta laitaan, lukija ei taatusti pääse pitkästymään. Vartiaisen kynä kulkee sujuvasti, ja tekstien lyhyt mitta keventää monin paikoin painavia aiheita. Painopisteinä hahmottuvat digitalisoitumisen uhat ja mahdollisuudet, fanifiktio kuten Fifty Shades of Grey -kirjat, klassikoiden asema, kirjallisuuskritiikki ja palkinnot. Moniin asioihin on tullut ennenkin törmättyä tavalla tai toisella, uusia tuttavuuksia kirjan sivuilla tulee sitäkin enemmän vastaan.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, kuinka pitkä aika itsellä on taas päässyt vierähtämään siitä kun on lukenut näin älykästä ja sivistynyttä tekstiä. Vartiaisella kun on tutkijana ja kirjallisuuden rakastajana valtavasti paukkuja sellaiseen, hänen käsissään asiat hahmottuvat isoissa ja syvissä raameissa. Paitsi kirjallisuuden historian hän tuntee myös 2000-luvun kirjallisuuskeskustelun kuin taskunsa: Euroopan ja Pohjois-Amerikan tärkeimpien sanomalehtien sivuille viittaillaan usein.

Postmodernismin asema jää minulle hämäräksi. Musiikintutkimuksessa tai muuallakaan en ole siihen juurikaan 2000-luvulla enää törmännyt, joten olen mieltänyt sen jääneen 1980- ja 90-lukujen tutkimusaiheeksi. Tässä kirjassa postmoderniin viitataan huomattavan usein, jonka osittain selittänee Vartiaisen tutkimustyö, Postmoderni kirjallisuus -teos (Avain 2013), osittain omat virheelliset käsitykseni.

Pekka Vartiainen: Kirjallisuusfragmentteja
Avain

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Suomalaisten rikosten historiaa

Olen jo monena vuonna tavannut ostaa kirjamessuilta lapsilleni lahjaksi kirjoja. Viime syksynä lahjasäkkiin meni Helvetinkone, joka näytti mielenkiintoiselta ja kevyesti luettavalta.


Nyt kun sain sen pojalta lainaksi, aavistukseni osoittautuivat oikeiksi. Kirja on helppolukuinen, jokaista rikosta käsitellään muutaman sivun verran. Ja mielenkiintoinen se on myös.

Tekijöiden mukaan Helvetinkone on "samaan aikaan tarinallinen tietokirja ja rikosnovellikokoelma". Tärkeimpinä lähteinä ovat olleet aikalaisuutiset ja erilaiset viranomaisten pöytäkirjat. Kirja starttaa 1920-luvulta ja päättyy 1980-luvulle, aikaan jolloin kirjoittajat syntyivät. Suomen itsenäisyyden ajan rikoshistoria tulee hienosti kerrottua, ja kun jokaisesta vuosikymmenestä on myös lyhyt kulttuurihistoriallinen taustoitus, kirja ulottuu myös rikosmaailman ulkopuolelle.

Toinen maailmansota muutti rikostilastoja radikaalisti, kun nuoret miehet olivat rintamalla eivätkä kotona kännissä toinen toistaan puukottelemassa. Koko vuosisadan jatkuneet muuttoliikkeet ja kaupungistuminen näkyvät tietenkin rikostilastoissa, yllättäen keskioluen vapauttaminen ei niinkään näy. Suurin osa suomalaisesta väkivallasta on juopporemmien keskinäistä välienselvittelyä, mutta kirjassa esitellyistä rikoksista varsin suuri osa on ihmismielen yhtäkkisiä pimenemisiä.

Melkein kaikkiin kirjan rikoksiin liittyy kuolema, mutta muitakin on, esimerkiksi ryöstöjä tai Jukka Ojarannan myrkkytynnyrijuttu. Lapsuudessani muistan pelänneeni huppumiestä niin kuin kai kaikki 70-luvulla lapsuuttaan lusineet. Mutta sitä en muistanut, mitä huppumiesjutussa oikein tapahtui: yksinhuoltajaäiti oli surmannut lapsensa ja väittänyt mystisen huppumiehen olevan syypää.

Jutut on kerrottu vetävästi, joten kirjaa voi suositella vaikka kaikille dekkareiden ystäville. Samasta lähteestä tässä ammennetaan, ja voi tätä suositella vaikka dekkarin kirjoittamisesta haaveilevillekin, materiaalia kirjoittamisen sytykkeeksi luulisi löytyvän. Mutta miksi kronologisesti vuosikymmenittäin etenevässä kirjassa ei noudateta kronologiaa vuosikymmenien sisällä?

Miika Viljakainen ja Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta
Gummerus

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tarinan verkko

Taina on hehkuttanut Stefan Ahnhemin esikoisteosta Pimeään jäänyt jo kauan, ja nyt sain sen vihdoin luettua.


Päähenkilö on Fabian Risk, Tukholmasta kotikaupunkiinsa Helsingborgiin muuttava poliisi. Heti muuttopäivänä löytyy tietenkin ruumis, joka on Fabianin entinen luokkatoveri. Uhri on ollut koulussa kiusaaja, ja mahdollinen syyllinen löytyy pian. Eikä hyvässä dekkarissa niin voi olla että heti kaikki selviää, kuvion pitää kääntyä. Kirja on paksu, joten on selvää että ruumiitakin tulee lisää.

Ahnhem on toiminut elokuva- ja tv-käsikirjoittajana yli 20 vuotta, ja sen kyllä huomaa. Hän kirjoittaa sujuvasti ja parasta kirjassa on tarinan verkko, se on erittäin taiten punottu. Kaikki säikeet tuntuvat perustelluilta ja tästä luokka-asetelmasta otetaan todella kaikki irti. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, pohjimmainen säie hiukan ontuu - yksikään koulukuvaaja ei kai voi mokata niin että kuvattava jää toisen taakse.

Mutta muuten lukija voi vain heittäytyä nautiskelemaan tarinan kulusta ja ihastella sen käänteitä. Rakenne noudattaa tuttua ja turvallista Hollywood-kaavaa, ja jokainen detalji liittyy tarinaan. Toinen ääripää on esimerkiksi Silta-sarja, jossa on valtavasti ylimääräistä sälää. Tällainen lahopää kuin minä on vaikeuksissa sellaisen kanssa ainakin jos ei ehdi putkeen katsoa.

Näitä Fabian Risk -kirjoja on näköjään ilmestynyt jo neljä, ja tv-sarja on kuulemma valmisteilla. On ollut jo vuonna 2015, jolloin tämä kirja ilmestyi - aika rauhallinen tuotantovauhti vissiin. Katson kyllä kun saavat valmiiksi.

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Suom. Laura Beck
WSOY

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Hyvän mielen Kehveli

Antti Heikkisen kirjoihin ei ole tarvinnut pettyä. Juice-elämäkerta Risainen elämä oli huisin hyvä, ja Pihkatappi samoin. Viime syksyn kirjamessuilla Heikkinen teki vaikutuksen imitaattorintaidoillaan, joten pitihän se Kehvelikin lukea.


Kehveli alkaa kuin Mikko Rimmisen kirjoittamana: "Taivas tuikkii yhteen ynnäämättömien tähtösten paljoutta, ärtsyn tyyni kylmyys päsäyttelee asumusten ja ulkorakennusten nurkkia. Ilma seisoo, tuuliainen ei tunnu. Yksinäinen jänis jelputtelee metsästä - -."

Mutta alku hämää, Kehveli pelaa enimmäkseen ihan olemassa olevalla kielellä. Erittäin värikkäällä sellaisella tosin. Murteet eivät ole isossa osassa, ainoastaan repliikeissä siellä täällä. Mutta maaseutu on, se lienee Heikkisen ydinaluetta.

Kirja kertoo Kehveli-nimisen miehen elämänmatkan. Se alkaa Kehvelin siittämisestä ja päättyy kuolemaan. Siinä välissä tapahtuu, ja paljon tapahtuukin. Kehveli karkaa vuonna 1944 rintamalta, nousee kuolleista, sattuu erinomaisiin bisnespaikkoihin, tapaa monenkirjavaa väkeä reissuillaan, katoaa kymmeniksi vuosiksi. Tarinan tempo ja rytmitys ovat koko ajan paikoillaan.

Alun jänis on selkeä viittaus Arto Paasilinnan suuntaan, ja paasilinnalaiseksi veijaritarinaksi Kehveli on tehtykin. Ilman ironiaa tai muuta modernin ajan kyynisyysfiltteriä, vilpittömin mielin. Hieman Forrest Gumpin tapaan Suomen historiaa viistetään, mutta vaihtoehtoisin silmin. Mannerheim saa toisenlaisen patsaan. Kekkonen on pudonnut eduskunnasta ja päätynyt basistiksi, Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen ovat tv-kokkeja. Nauris ja hiekka ovat merkittävissä osissa.

Kehveli on todella hyvän mielen kirja. Vaikka ongelmallisia tilanteita riittää, ei lukija joudu liiemmin jännittämään Kehvelin puolesta. Lukijan osaksi jää nautiskella Heikkisen ilmaisuvoimaisesta ja hauskasta kielestä sekä yllätyksiä tarjoilevasta tarinoinnista.

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Ovatko suomalaiset vaatimattomia?

Merete Mazzarella on kirjoittanut useita omasta elämästään kertovia kirjoja, ja hän on myös opettanut omaelämäkerrallista kirjoittamista.


Elämä sanoiksi on kirjailijan jutustelua siitä, miten omasta elämästä voi kirjoittaa. Teksti on todella juohevaa, se ei paasaa, siinä näytetään millaista kirjoittaminen on silloin kun se on hyvää. Mikään varsinainen kirjoitusopas se ei ole, vaikka kirjastoluokitus sen oppaiden hyllyyn on määritellyt.

Takakannessa luvataan vinkkejä ja kokemuksia, ja niitä kirjassa on. Mutta ne eivät ole muotoa "tee näin, älä näin", eikä luvassa ole listauksia tai rakennekuvauksia tai muuta sellaista. Mazzarella siteeraa lukuisia elämäkerrallisia kirjoja, myös tietenkin omiaan, ja kertoo esimerkkejä pitämiltään kirjoituskursseilta.

Ensimmäiseksi teos laittaa miettimään, onko suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa tavallisempaa kirjoittaa julkaistua kaunokirjallisuutta omasta elämästä kuin suomalaisessa. Valtaosa kirjan esimerkeistä on nimittäin suomenruotsalaisesta tai ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja omista lukukokemuksistani mieleen tulevat ensimmäisenä Jörn Donnerin kirjat. Eikä yhtään uudehkoa suomalaista kirjaa, ei ensimmäistäkään. Ovatko suomalaiset niin vaatimattomia etteivät kehtaa itsestään kirjoittaa?

No, oli niin tai näin, Elämä sanoiksi on hieno kirja. Sitä on mukava lukea, ja se on inspiroiva. Niin inspiroiva että aloin kirjoittaa ylös fragmentteja omasta elämästäni jo kirjan puolessa välissä.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Suom. Raija Rintamäki
Tammi

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kokouksen agendaa väärään suuntaan

Kun on puoli kesää lukenut Reijo Mäkeä ja Veikko Huovista ja muuta hömpsötystä, tekee hyvää tarttua välillä vähän painavampaan tietokirjallisuuteen.


Miska Rantasen Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään tarjoaa yksityiskohtaiset ohjeet siihen, kuinka tässä kylmässä ja pimeässä maassa on mahdollista pitää pää kasassa. Kalsarikännin historia, teoria, filosofia ja käytäntö käydään seikkaperäisesti läpi, ja myös mahdolliset vaaranpaikat listataan. Aihe lienee tuttu meistä jokaiselle, mutta kirjan avulla tälle hengissäpysymiskeinolle saa ikään kuin jykevämmän pohjan. Nalkuttaville omaisillekin on helpompi perustella harrastustaan.

Aluksi käydään läpi kalsarikännin pohjoismaiset vastineet lagom ja hygge. Käy ilmi, että erot kalsarikänniin ovat merkittäviä. Kalsarikänniin tarvitaan kolme asiaa: mukava vaatetus, oikein annosteltu alkoholi ja pientä puuhastelua, usein ruudun tuijotus riittää. Kalsarikänni on matalan kynnyksen toimintaa, jokainen kykenee siihen. Olennaista on näiden lisäksi mielen avoimuus ja hetkeen heittäytyminen.

Sitten kalsarikänniin tuodaan monenlaisia näkökulmia: musiikin ja liikkuvan kuvan käyttöä, itsesääliä, hotellikuoleman vaaroja, oluen kylmentämiskeinoja, hyötyliikuntaa ja lopulta kalsarikänniä selvin päin. Kalsarikännääjien kokemuksia kerrotaan lyhyissä sitaateissa. Aiheesta puristetaan totisesti kaikki irti, ja mikä parasta, teksti on hauskaa koko ajan. Tällä tavoin:

"Tämä suomalainen lyhytterapiamuoto on maltillisesti käytettynä erinomainen tapa palautua stressaavista tilanteista ja työpaineista, purkaa sisäisiä tunnesolmuja tai toimia alkusysäyksenä niiden avaamiseen. Esimerkiksi erotilanteessa tunteet ovat pinnassa, mutta sosiaalinen yhteisö edellyttää niiden pitämistä pitkälti pinnan alla. Työpaikalla jatkuvasti huutoitkua maailmaan tuottava ihminen voi aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta kollegoille. Samoin asiakasneuvotteluissa parisuhdekarikkoaan jatkuvasti tilittävä punasilmäinen osapuoli voi vetää kokouksen agendaa väärään suuntaan."

Kirjaa on lihotettu kuvituksella. Piirroksilla havainnollistetaan tekstissä kerrottua, mutta sisustusvalokuvat tuntuvat aluksi kovin irrallisilta. Loppua kohti niiden absurdius alkaa jo melkein naurattaa. Ja sehän sopii.

Miska Rantanen: Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään
S&S

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tajunnanvirran molemmat puolet

Anja Erämaja on helsinkiläinen runoilija, joka on tehnyt myös kaksi lastenkirjaa. Imuri on hänen esikoisromaaninsa.


Taina jätti Imurin kesken jo muutaman sivun jälkeen. Imuri kun ei ole mikään helppo tai tavanomainen teos, kevyeksi kesälukemiseksi sitä ei ehkä ensimmäisenä kannata suositella. Vaikka se lopulta meneekin kevyesti, tavallaan.

Kirja on nimittäin aika pieni. Mutta teksti, se on hengästyttävää. Erämaja kuvaa Kristiina-nimisen naisen arkea, joka on täynnä yritystä ja erehdystä. Äiti on kuollut, mies on alkoholisti, lapset ovat lapsia. Yksinyrittäjä tekee töitä kotonaan ja jumppaa, mutta juuri mistään ei tule mitään. Ihmeitä ei tapahdu, arkea eletään.

Kirjassa ei ole juonta, se on erään tilanteen kuvaus, ja sitä tilannetta kuvataan tajunnanvirtatekniikalla, jossa assosiaatiot vaeltelevat villeinä, proosarunoa härskisti lähennellen. Tajunnanvirta on raskasta luettavaa, ja siksi pieni koko onkin ehdoton, tämän enempää en minäkään olisi tätä jaksanut. Imuri totisesti uittaa lukijaa tajunnanvirran molemmilla puolilla.

Kielellistä iloittelua, sitä kyllä löytyy, mutta humoristiseksi en tätä sanoisi niin kuin joku muu on sanonut. Ehkä olen väärää sukupuolta tai jotain. Toki kosketuspintaa löytyy monin paikoin, ja hauskoja juttuja, niin kuin vaikka saunoessa mieleen juolahtava tarina korealaisnaisesta, joka nukahtaa lattialle ja jonka hiukset robotti-imuri imaisee sisuksiinsa.

Ja huonosti menee, mutta onneksi valitus käännetään iloon: "Kuuluuko ihmisestä kuulua näin paljon ääntä, sisämeteliä. Korvissa soi verisuonet ja hermoradat, kohinaa, vinkunaa, onko tämä viitearvojen sisällä. Jos ei pääse sängystä ylös, on tehtävä etätyötä. Jalat metri, pää kaksi ja reilut kaksi kolmasosaa metriä työtuolilta ajateltava kaikki valmiiksi."

Erämaja vetää riittävästi yli, siinä on teoksen voima.

Anja Erämaja: Imuri
WSOY

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Herrap perkele

Yritin alkuvuodesta lukea Veikko Huovista, mutta Hamsterit ei napannut, ei sitten yhtään. Kesken piti jättää. En nähnyt siinä huumoria tai mitään muutakaan syytä jatkaa lukemista - se muistikuva, jonka Havukka-ahon ajattelija joskus muinoin jätti, ei resonoinut Hamstereissa ollenkaan.


Mökin kirjahyllystä löytyi Lentsu, joten päätin antaa Huoviselle uuden tilaisuuden. Nytpä nappasi, kirja sujahti nopeasti. Erityisesti siitä näkee sen maaperän, jossa Mielensäpahoittaja on kasvanut: jääräpäisen korpimiehen, jolla on mielipide kaikkeen, mutta tuppisuu.

Kirjan rakenne on simppeli. Flunssavirus loikkii nenästä nenään, ja jokainen nenänkantaja saa vuorollaan kertoa näkemyksensä maailman menosta. Kainuun pikkukylässä pyöritään enimmäkseen, mutta loppupuolella poiketaan myös Tanskaan, Sveitsiin ja Ugandaan. Maailman menoa ihmetellään, ja ajat ovat huonot. Historiankirjoihin ei vuodelle 1978 ole lamaa merkitty, mutta sellaisen keskellä ihmiset kokevat elävänsä. Niin kai ne ajat ovat huonot aina, eläjän ja kokijan mielestä.

Jupinasta ja komeasta maisemakuvauksesta hypätään kirjan puolivälissä yhtäkkiä action-osuuteen, kun vääryys kohtaa tukkikuormaa ajavan autoilijan poliisin muodossa. Lukija ei voi kuin ihmetellä, millaisiin kierroksiin tarina tästä vielä yltääkään.

Mutta Huovinen ei ole lukenut Hollywoodin käsikirjoitusoppaita, ei ensimmäistäkään. Toimintaosuuden jälkeen kiivetäänkin mastoon ja maiseman ihmettelyn ohella aletaan pohtia politiikan tilaa. Ja se on selvä, mitä korpimies ajattelee. Perussuomalaisia ajatuksia.

Herrap perkele, ja saatanakin vielä. Kaiken ne tyrii.

Nuo kun karsisi, tämä romaani olisi ajaton klassikko. Mutta taitaa se tällaisenaankin klassikoksi yltää. 1970-luku vain sattui olemaan sellainen, politiikka tunkeutui joka paikkaan. Tuomas Kyrö on taatusti miettinyt, kannattaako politiikasta kirjoittaa. Ja sitten hän on muistanut Lentsun, istunut alas ja kirjoittanut tuoreimman mielensäpahoittajan, Mielensäpahoittaja. Nyt

Veikko Huovinen: Lentsu
Suuri Suomalainen Kirjakerho

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Hitaampi, nopeampi, tiiviimpi, laajempi

HBO:lla pyörivä Orjattaresi-sarja on ollut kaikkien huulilla jo hyvän aikaa. Sepä on nerokas sarja, kertoo siitä että moniaalla maailmassa on ihmisiä, jotka elävät hirvittävän sorron alla, ja usein nämä ihmiset ovat naisia. Ja samalla varoittaa siitä, millaiset merkit nykyajassa voivat viitata tuollaisiin pyrkimyksiin.


Erittäin usein sarjaa katsoessa on tullut mieleen että kuinkahan tämä kohtaus on mahdettu kirjoittaa kirjaan. Ja millaista kieltä Atwood on käyttänyt näitä tapahtumia kuvatessaan. Siitä ei pääse selville muuten kuin lukemalla kirja.

Onpa se kirja hyvä, huikean hyvä!

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kieleen, joka on varsin kohosteista ja siis erinomaisen nautinnollista luettavaa. Komeita kielikuvia, tuoreutta, ja täsmällisyyttä ja tarkkuutta joka paikassa.

Sarja on varsin uskollinen kirjalle, mutta tietenkin erilainen. Kirja on tapahtumiltaan paljon hitaampi, ainakin alussa. Tietenkin. Monta kymmentä sivua menee, eikä muuta tapahdu kuin että Frediläinen lähtee kauppaan. Ei nyt ihan Alastalon salissa, mutta vähän sinne päin.

Hitautta tarvitaan maailman kuvaamiseen. Ja menneisyyden, siihen miten tähän on tultu. Mutta vaikka kirja on hitaampi, se on myös nopeampi, kun se loikkii ajasta ja tilanteesta toiseen paljon vikkelämmin kuin sarja. Se, kuinka hienosti maailma lukijalle avautuu, meni pilalle sarjaa katsoessa, mutta nämä ovat molemmat hienoja kokemuksia eivätkä mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjasta jää tiivis maku, tarina on suppeampi ja keskitetympi kuin sarjassa - sarjassa tapahtuu enemmän. Mutta sarjasta puuttuu kirjan viimeinen osio, Historioitsijoiden huomioita. Siinä kirjan tekstiä tutkitaan vaillinaisena dokumenttina tästä Gileadin ajasta, vajaan kahdensadan vuoden päästä nykyhetkestä eteenpäin. Näin Atwood luo lisää perspektiiviä: tällaista on sattunut ennenkin, ja tällaista voi sattua taas.

Matti Kannoston suomennos on erinomainen. Atwoodin maailma ja kieli ovat niin viimeiseen asti hiottuja, ettei vähempi riitäkään - sarjan suomennos pohjaa kirjan suomennokseen vahvasti; en tiedä onko Kannosto suomentanut myös sarjaa. Offredin kaksoismerkitystä ei saa suomennettua, mutta esimerkiksi kirjan nimi on hieno, kun se luo suoran linkin Raamattuun.

Oikolukijoille tiedoksi: kaksi kompastuskiveä kun jaksatte katsoa, kaikki on kunnossa. Porchea ei tässä kirjassa esiinny, mutta Twisted Sisters kyllä, sivulla 424. Ei saa kirjoittaa sellaista mitä ei ymmärrä. Näin yritän opiskelijoillenikin tähdentää. Se kun on kovin noloa muuten huolellisesti tehdyssä teoksessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Suom. Matti Kannosto
Tammi

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Pitääkö aina olla uutta?

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Kakolan kalpea-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen sankan viljelyn.

Niillä se jyrkempi Mäki Tolvanassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Tolvanaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida? Jopa jälkisanat ovat samaa tavaraa.

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Kun Vares herää krapulassa, lukija kyllä ymmärtää mitä tässä sanotaan: "Nousin tolpilleni, mutta tein sen hiukan liian äkkinäisesti, koska lattia allani keinahti. Naurahdin. Hassu ajatus hiipi päähän. Kurkistin, oliko ikkuna pyöreä, mutta siinä oli tutut neljä kulmaa." Mutta ei, lukijaan ei luoteta, Mäki kirjoittaa seuraavassa lauseessa tuonkin auki.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Gangstereiden jahtaamisen ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii. Mitään suurta yhtenäisyyttä ei synny, mutta hyvä dekkarijuoni kumminkin.

Yllä oleva teksti on melkein sama kuin Kakolan kalpea -kirjasta tekemäni blogipostaus, mutta eipä Mäkikään mitään varsinaisesti uutta ole luonut.

Reijo Mäki: Tolvana
Otava

torstai 20. kesäkuuta 2019

Millä asialla hän kansan edessä käy

Mielensäpahoittajia on mukava lukea. Mutta kovin kummoista jälkeä niistä ei taida mieleen jäädä.


Mielensäpahoittaja. Nyt. -teoksen nimittäin luin jo pari viikkoa sitten, mutta kesälomamatkailujen takia blogikirjoittaminen on saanut odottaa. Ja kun nyt yritän muistella, mitä sanoisin kirjasta, en keksi juuri mitään.

Politiikasta on kyse. Mieltä pahoitetaan vaalikoneista, Trumpista, työstä, taloudesta ja sen sellaisesta. Ei ihan kauhean yllättävästi tai edes omaperäisesti, mutta yllättävyys ei olekaan Mielensäpahoittajan hyve, päin vastoin.

Tuomas Kyrön kieli kyllä toimii entiseen tapaan. "Kyllä ei kansa tiedä. Eikä herrat. Kansa äänesti Ameriikan isopyllyisen miehen presidentiksi, koska hän väitti olevansa kansan asialla. Kerron millä asialla hän kansan edessä käy. Silmään pissii."

Ja matkaillessa huomasin myös, että tämän kirjoituksen toinen lause ei oikeasti ole totta. Sain nimittäin monta kertaa itseni kiinni siitä, että aloitin lauseen "kyllä ei". Eikä sellainen ole ihan vähäinen ansio kirjallisuudelta, ei.

Ja jos katsoo, mitä olen aiemmin Mielensäpahoittajista blogiin kirjoittanut, voi huomata että näistä kirjoista löytyy kuin löytyykin monenlaista syvyyttä. Sitä ei vain aina heti huomaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Nyt.
WSOY

lauantai 25. toukokuuta 2019

Missä ihminen sijaitsee

Seitsemän romaania ehti Markku Rönkkö kirjoittaa ennen kuin päätyi lukupinooni (Tainan pakottamana). Ilmalinna on hänen uusin kirjansa, ja se on tosi hyvä kirja.


Ilmalinnassa on peräti neljä tasavertaista päähenkilöä. Aluksi äänessä ovat parikymppinen yksinhuoltaja Sanni ja Fogeli, samanikäinen postinkantaja. He kohtaavat kapakassa ja päätyvät yhteen. Viisikymppinen Sonja on graafikko ja entinen taiteilija, ja hän saa yt-neuvotteluissa potkut. Neljäs henkilö on Haarla, kuusikymppinen sikarikas mies, joka saattaa olla kuolemansairas.

Kaikilla menee huonosti, mutta kenenkään blues ei ole yksioikoisen synkkää, valoakin on. Kirjan taika on sen tunnelmassa, lämpöä riittää kuin vanhassa villatakissa. Ihmiset tulevat lähelle ja heidän kohtalonsa puhuttelevat lukijaa, samastuminen ja myötäeläminen on helppoa. Eikä neljä päähenkilöä ole yhtään liikaa, koska kaikki liittyvät toisiinsa eikä lukijaa harhautella vaan kaikki etenee jouhevasti.

Muutenkin Rönkön kieli kulkee helpon tuntuisesti. Se ei kuitenkaan ole niin simppeliä kuin esimerkiksi Antti Tuurilla, vaan kaunista, jopa lyyristä paikoin: "Ensimmäistä kertaa Martin koki, miltä tuntuu maata tyhjän hiekkarannan rinteessä ja katsoa kun tuuli kuluttaa dyyniä. Antaa ajan kulua, meriharakan huutaa ja pilvien sinisillan leijua taivaanvahvuuteen."

Kaiken tämän oheen Rönkkö sijoittelee totuuksia maailmasta ja ajastamme, mutta onnistuu välttämään saarnaamisen. "Naisen ja miehen mentaalinen tapa hahmottaa maailma on perustavanlaatuisesti erilainen. Lauantaisin, jolloin ihmisten kuuluu aamiaisen jälkeen lepäillä ja paritella, nainen menee siivouskaapille, ottaa esiin pölyhuiskan, palaa keittiöön ja ikään kuin unohtaa huiskan pöydälle jonka ääressä mies jatkaa tärkeiden uutisten lukemista. Viestiä ei voi tulkita väärin."

Tai: "Hovioikeus alentaa tuomiota syytetyn saaman kielteisen julkisuuden tähden. Mistä tämä kertoo? Siitä että julkisuus on merkittävämpi asia kuin raiskaus. Viihdelehtien valokuvaajat, toimittajat ja omistajat ovat häivyttäneet ihmisten yksityisyyden rajan, televisio tehnyt kyyneleistä kauppatavaraa."

Paikoin ollaan trivialiteetin rajalla: "Kun vain hetki sitten aikuinen nainen pohti tohtisiko vilauttaa nilkkaa, nyt seitsemänvuotias ottaa seksikkäitä selfieitä. Nuorten suosikkiammatteja eivät enää ole kampaaja ja lääkäri vaan tubettaja ja yrittäjä."

Mutta sellaistahan elämä on. Lämmin ja syvällinen kuvaus syntyy sieltä missä ihminen sijaitsee, toisinaan korkeuksissa, toisinaan trivialiteeteissä.

Markku Rönkkö: Ilmalinna
Like

tiistai 21. toukokuuta 2019

Operaatio Zuckerberg keikahtaa kevyestä painavaksi

Hesarin arvion mukaan Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg -kirja vaikutti kovin mielenkiintoiselta, joten kun Taina kiikutti opuksen kirjastosta kotiin, tartuin siihen heti.


Operaatio Zuckerberg vaikuttaa kevyeltä paitsi fyysisen painonsa myös luettavuutensa puolesta. Teksti kulkee jouhevasti, luvut ovat napakan lyhyitä, koko ajan tapahtuu paljon. Suunta on alusta asti selvä, ja kirkastuu mitä pitemmälle lukee. Vuorokaudessa minä tämän hotkaisin, ja se on yksinomaan kehu: tekstin imu on huisi.

Päähenkilö on vantaalainen Jenni, 37 vuotta. Kun miesystävä Tapsalle paljastuu, että Jenni on jo pitkään jättänyt ehkäisypillerit syömättä, Tapsa häipyy. Jenni haluaa lapsen, ja muuttuneessa tilanteessa Jenni alkaa päämäärätietoisesti hahmotella miten homma olisi syytä hoitaa. Kauneushoitolassa työskennellessään Jenni huomaa elävänsä maailmassa, jossa menestyjät ottavat kaiken, ja kun Jenni alkaa tutkia menestyksen salaisuutta, hän oivaltaa, että älykkyys on tärkein ominaisuus menestyksen takana.

Koska Facebookin perustaja Mark Zuckerberg sattuu juuri olemaan tulossa visiitille Suomeen, Jenni päättää tähdätä korkeimpaan mahdolliseen maaliin. Lapsen geeneihin pitää saada maksimaalinen älykkyys, ja niin alkaa operaatio Zuckerberg.

Tarinassa seurataan Jennin ja Tapsan lisäksi itse Zuckerbergia, ja kustannusosakeyhtiö Tähdistön viestintäpäällikkö Iiris sekä tekoäly Mary saavat omat kertojanäänensä. Kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, ei kirjaa enää kykene laskemaan käsistään, niin tiukasti kaikki kiertyy kaikkeen. Jenni, Tapsa, Iiris ja Zuckerberg Maryineen ovat kaikki matkalla hotelli Kämpiin ja lukijan on pakko saada selville kuinka tässä odysseijassa oikein lopulta käy.

Lopussa tapahtuu keikaus, ja sepä on niin oiva keikaus, että kaikki tekstin keveys muuttuukin yhtäkkiä painavaksi. Keikausta ei voi tässä tietenkään paljastaa, mutta tekoälyyn, inhimilliseen heikkouteen ja tähän aikaan jota elämme se kovasti liittyy. Tämä kirja kertoo minusta ja sinusta, niin kuin parhaat kirjat tekevät.

Jussi Lehmusvesi: Operaatio Zuckerberg
Aula & Co

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Tutun ja tuntemattoman välissä

Jyrki Vainosen novellikokoelma Yön ja päivän tarinoita kertoo ihmisistä, jotka "elämä sysää tutun ja tuntemattoman väliin", näin takakansitekstissä kerrotaan.


Tuttu ja tuntematon ovat Vainolan teksteissä oikeastaan elämä ja kuolema: kaikissa tarinoissa ollaan jollain lailla kuoleman lähettyvillä, ja kaikissa on jotain kummallista. Jopa kummitusmaista. Mutta ei pelottavassa, vaan melankolisessa mielessä.

Yhdessä tarinassa kapellimestari tulee käynnistäneeksi villityksen, jossa kaikki haluavat pukeutua värjättyihin, ontoksi koverrettuihin sianpäihin. Toisessa Milenkan työhuone vaihtaa paikkaa toimistotalossa, eikä Milenka löydä sitä - kafkamaista kuin mikä. Kolmannessa Anton täyttää eläimiä ja unia näkemätön Löydökki ihmetyttää kaikkia. Martta kulkee puutarhassa ja tulee vierailleeksi kuoleman odotustilassa tai jossain sen tapaisessa.

Viimeinen novelli Silmukka on paras: Elias liittää jatkojohtoja toisiinsa ja aikoo lopuksi, perille päästyään, sytyttää pienen pöytälampun. Hänellä ei ole mitään agendaa tai ideologiaa johtojen liittämisen ympärillä, mutta pian käy niin kuin maailmassa käy: Elias saa seuraajia, jotka tulkitsevat hänen työtään, rahastavat sillä - ja alkavat lopulta riidellä. Novelli laittaa ajattelemaan, se avautuu moneen suuntaan, ei vähiten sen takia että tulkintamahdollisuuksia spekuloidaan itse novellissa paljon.

Elämän ja kuoleman rajan tematiikan lisäksi novelleja yhdistävät hahmot, yhden tarinan sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö. Vainosen kieli on tarkkaa ja sujuvaa, ei erityisen kohosteista mutta ei arkistakaan. Mukava lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai käänteentekevä, mutta mukava.

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ikuinen rock-klassikko?

Brittikronikoitsija Mick Wall on saattanut kansien väliin monenlaista rock-tarinaa. Pääpaino on ollut klassisen rockin tekijöissä kuten Iron Maiden, Led Zeppelin tai Black Sabbath.


Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.

Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.

Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.

Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.

Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".

Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.

Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Miksi kirjat ovat?

Mikko Within kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on kirjastossa pitkän varausjonon takana. Ei ihme, se on erityinen kirja. Ja hyvin kirjoitettu.


Mikko Within 36-vuotias vaimo Tiina saa kuulla sairastavansa kahta syöpää. Rinta- ja munasarjasyövät diagnosoidaan syksyllä 2008, ja siitä alkaa taistelu - ja arki syövän kanssa. Niin kuin oikeassa draamassa, ylä- ja alamäet seuraavat toisiaan, ja niitä myötäilevät toivo ja epätoivo. Ja suuri kirjo muita tunteita.

Kirjan pohjana on Tiina Within pitämä blogi Vasen rintani ja muuta sairasta. Blogikirjoituksissa Tiina kertoo elämästään tautien kanssa, ja niiden lomaan miehensä Mikko on kirjoittanut omaa näkökulmaansa siitä, miten syöpä vaikuttaa miehen ja muun perheen elämään. Epikriisit avaavat lääkäreiden näkökulmaa. Tauti kirkastaa sen, mikä elämässä on tärkeää: perhe, ystävät, luonto, liike, unelmointi, toivo. Asioita joihin jokainen kykenee samastumaan, samanlaista elämää täällä kaikki eletään. Ja kun kirja sitten päättyy Tiinan kuolemaan, ei lukija välty kyyneleiltä.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkista, sellaista kuin hyvissä blogeissa tapaa olla. Sen rakenne on selkeän kronologinen, draaman kaari sujuvasti jännitetty, mitta sopiva. Teemasta ei eksytä.

Mutta tämän kirjan suurin ansio ei ole sen kielessä tai rakenteessa. Hyvä kirja pakottaa lukijan syventymään, pysähtymään asioiden äärelle, hidastamaan ohi laukkaavan elämän kulun toviksi tekstin ääreen. Kuuntelemaan toista ihmistä: miltä hänestä tuntuu elää. Pohtimaan omaa elämäänsä. Sitä varten kirjat ovat olemassa.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti

maanantai 25. maaliskuuta 2019

En kovasti innostu

Kirjallisuus on mahtavaa. Useimmiten lukemalla viisastuu tai tulee jollain lailla muuten paremmaksi ihmiseksi. Toisinaan taas käy niin, että ei viisastu.


Näin kävi kun luin Juha Hurmeen Making of Lea -näytelmän tekstin. Ja muutaman kritiikin, jonka tämän teoksen näyttämöversio on saanut. Kritiikeissä näytelmää ylistetään maasta taivaisiin. Opin, etten osaa millään lailla arvioida näyttämötekstin hyvyyttä tai huonoutta tällä tavalla pelkkää tekstiä lukemalla.

Kuten kansikuvasta näkyy, Hurme ravistelee kuvaa Aleksis Kivestä, samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja tuoreessa Kivi-elämäkerrassaan. Keskisarjan ravistelun ymmärtää tuosta vain, mutta Hurmeen tekstistä osaan lukea vain sen, että Kivi eli Stena on laitettu puhumaan nykykieltä, ja August Ahlqvist ja Agathon Meurman nolosti homoihin tilanteisiin. Sillä perusteella en vielä kovasti päästä itseäni innostumaan. Pitäisi varmaan nähdä tämä näytelmä. Tai opetella lukemaan näytelmätekstejä. Tai ylipäänsä lukea enemmän näytelmiä. En tiedä.

Ehkä tämäkin on jonkin sortin viisastumista.

Juha Hurme: Making of Lea
ntamo

torstai 21. maaliskuuta 2019

Täysin kuolleestakin voi nauttia

Harry Salmenniemi on tyhmä, tai ainakin hullunrohkea. Ja kustannustoimittaja ja kustantaja ovat kakkapilluja. Miksi ihmeessä upean novellikokoelman ensimmäiseksi novelliksi on laitettu sen ilmiselvästi heikoin lenkki? Tekotaiteellista tajunnanvirtaa tarjoileva Yöllä taivas -niminen novelli sai minut melkein laskemaan kirjan käsistäni, niin huonosti lähti tämä lukukokemus liikkeelle.


Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, kirjan kaikki muut novellit ovat komeita. Ja lunastavat ne lupaukset, joita tätä teosta ylistävät kritiikit ovat antaneet. Joiden vuoksi kirja minun yöpöydälleni päätyi.

Salmenniemi kulkee tarinoissaan sujuvasti tyylistä toiseen. Toisinaan peräkkäisiä novelleja yhdistää jokin seikka, sitäkin useammin Salmenniemi laittaa tarinat ja tyylit törmäämään toisiinsa. Siitä syntyy vaihtelua ja kontrasteja, ja sellainen on kivaa.

Kokoelman painopiste on Ihminen on onnellinen eläin, joka on esseemäinen, omakohtaisen oloista filosofista pohdiskelua sisältävä novelli. Se ylistää keskinkertaisuutta: vain keskinkertaiseen tyytyvä voi elää onnellista elämää. "Ne, jotka juovat vain parhaita viinejä, menettävät ilon juoda keskinkertaista viiniä tyytyväisenä. On suuri onni luulla, että Rosson vetinen litku on aivan täydellistä punaviiniä, joka sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen." Vaikka ironian henki leijuu novellin yllä, ajatuksissa on kitkerä totuuden katku.

Kirjallisuus ajaa lukijaa väärään suuntaan: "Siksi minusta tuntuu käsittämättömältä, että koko elämämme meille kerrotaan tarinoita, joissa rakkaus saa ihmiset siirtämään vuoria, joissa periaatteet saavat ihmisen ylittämään itsensä ja muuttumaan perinpohjaisesti. - - Kuka enää tappaisi itsensä yhden ihmisen vuoksi, kun tarjolla on kymmenen muuta helpon sovelluksen päässä? Kuka jaksaisi edes polttaa autoa, kun vakuutus kuitenkin korvaa kaiken ja uusia autoja valmistuu tehtaassa joka sekunti?" Hetkittäin ironia kääntyy itseen: "Olen lukenut jopa novelleja - nykyisin täysin kuollut kirjallisuudenlaji - lähinnä ihmetellen, miten niistä voi edes periaatteessa nauttia."

Ja tämän pitkän pohdinnan päälle puskee novelli, jossa luetellaan Suomen presidentit ja määritellään, kuinka suuri kakkapillu kukakin on ollut ja mistä syystä. Halonen on sukupuolensa vuoksi tietenkin kusimulkku, ja ainoastaan istuva presidentti saa armahduksen. Näytä, älä kerro, todistaa Salmenniemi.

Muissa novelleissa seurataan muun muassa lentokoneessa piereskelevää naista, psykiatrin potilaskertomuksia, lytätään elokuva Hymyilevä mies kohtaus kohtaukselta, ja toinen huipennus tulee itsekeskeisestä kirjailijasta kertovassa Haastattelu-novellissa, joka paljastuu lopussa parafraasiksi Cheekin haastattelusta. Kyllä, tarkistin, verkostahan tuo löytyy: se todella on lähes sanasta sanaan Cheekin tekstiä.

Novelleistakin voi nauttia, kunhan jaksaa ensimmäisen yli.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Unen transkriptio

Anna-Maria Eilittä on tuore kirjailija, jonka esikoisromaani Kun olen poissa vaikuttaa takakansitekstin mukaan erittäin mielenkiintoiselta.


Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, mitä läheiset tekevät sen jälkeen kun itse on kuollut? Miten surevat, miten jatkavat elämäänsä? Kukapa ei haluaisi liidellä haamuna kaupungin yllä tai seinien läpi ja tarkkailla elävien touhuja?

Tätä Eilittän kirjassa tapahtuu. Ilona on 45-vuotias kahden lapsen äiti ja Turkan vaimo ja äidinkielenopettaja, joka jää suojatiellä auton töytäisemäksi ja kuolee. Ruumiinavauspöydällä hän havahtuu siihen, että kykenee yhä aistimaan maailmaa kuin olisi elossa, paitsi että ei ole. Ilona lähtee katselemaan itselleen merkityksellisiä paikkoja ja perhettään: lapsia, miestä, vanhempiaan. Hän tirkistelee niin kuin jokainen meistä vastaavassa tilanteessa tekisi. Ja löytää sekä mieluisia että epämieluisia asioita. Ja jotta tarinassa olisi imua, yksi perhesalaisuuskin matkan varrella selviää - tosin tähän suuntaan tarina kääntyy vasta puolenvälin jälkeen, sivulla 144.

Valtavan kauas noista yllä kuvatuista lähtökohdista tarina ei liitele, vaan pysyttelee lähellä lähtöpistettään, mitä nyt välillä kääntyy taaksepäin muistelemaan aikoja jolloin Ilona oli vielä elossa. Niinpä tarina pysyy tiukkana eikä rönsyile.

Kun olen poissa on satu, unen transkriptio. Sadunomaisuutta korostaa Eilittän valitsema tunnelma: mitään pelottavaa tai uhkaavaa tarinassa ei ole missään kohdin, kaikki on hyväntuulista ja kilttiä ja kaunista. Painajaisia tämä kirja ei lukijalleen aiheuta.

Hieno kirja.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi

Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia, koska suurin osa viime vuosina julkaistuista kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia.


Tekevät niitä muutkin. Matti Salminen on tehnyt Erno Paasilinna -kirjassaan saman rajauksen kuin Bruce Dickinson omaelämäkerrassaan: elämä ja perhe sun muut on jätetty muiden kerrottaviksi. Niinpä opus on huomattavasti hoikempi kuin Rajalan kirjat.

En tiedä, millainen menetys tämä on. En tiennyt Erno Paasilinnasta muutenkaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Nyt tiedän jotain. Hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 teoksellaan Yksinäisyys ja uhma. Tuolloin palkinnosta kisailivat vielä kaikki kirjallisuudenlajit, ja Paasilinnan voittajateos onkin esseekokoelma. Jotain sen kaltaista ovat Paasilinnan muutkin teokset, usein satiireiksi mainittuja kirjoituskokoelmia, joiden palaset ovat alun perin ilmestyneet lehtien sivuilla. Niissä hän mätkii vuoroin kulttuuripiirejä ja valtaapitäviä, ja silloin kun ei mätki, mököttää.

Erikoisinta Paasilinnassa on hänen koulutuksensa: kansakoulu ja yksi vaivainen vuosi Lapin kansankorkeakoulua. Nykyään tuollaiselta pohjalta tuskin ponnistettaisiin kansakunnanintellektuelliksi. Paasilinnan sosiaalisen nousun salaisuus oli se, että hän luki valtavasti ihan ilman että yliopisto tai muu olisi pakottanut. Nykyään ei lueta vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi.

Romaaneja Erno Paasilinna kirjoitti vain yhden, ja sekin, Kadonnut armeija, luokitellaan jossain pienoisromaaniksi puolentoistasadan sivun pituudellaan. Elämäkertoja Paasilinna kirjoitti kaksi kappaletta, Timo K. Mukasta 1974 ja rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta 1998. Ne molemmat kertovat pienestä ihmisestä, jonka systeemi murskasi. Esseekirjoja syntyi huikea määrä.

Erno Paasilinnasta piirtyy varsin samanlainen kuva kuin Jörn Donnerista. Erittäin ahkera kirjoittaja, joka ei sitoudu mihinkään, vaan korostaa omaa yksilöllisyyttään ja intellektuellin asemaansa. Ja viihtyy julkisuudessa vaikkei sitä varsinaisesti myönnä. Kummallista on, ettei Salminen tee tällaista vertailua ollenkaan, ehkä ymmärsin jotain väärin.

Salminen lainailee vuolaasti Paasilinnan teosten kritiikkejä, elämäkerran painotus on vahvasti reseptiossa. Monin paikoin mieleen tuli että tästä saisi vielä enemmän irti jos lainauksia Paasilinnan teksteistä olisi enemmän. Mutta sitten ymmärsin, että niitä ei elämäkerrassa tarvita, koska ne löytyvät Paasilinnan kirjoista. Jotain tällaista reaktiota Salminen lienee lukijaltaan odottanutkin, kai hän haluaa kannustaa meitä tietämättömiä Erno Paasilinnan kirjallisuuden äärelle.

Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into

torstai 28. helmikuuta 2019

Kysymyksiä ja ahdasta tunnelmaa

Niina Revon edellinen romaani, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kompleksi oli tunnelmaltaan kafkamainen, ihan tahallaan tietysti. Monitulkintaisuus ja mielen sisään lukittu, ahdas tunnelma taitaa muutenkin olla Revon sanataiteelle ominainen piirre. Miksi siis uudessa Vyöry-romaanissa Kafkan etunimi on sivulla 111 kirjoitettu muodossa Frans, ei Franz?


Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.

Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.

Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.

Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.

Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.

Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.

Niina Repo: Vyöry
Siltala

maanantai 25. helmikuuta 2019

Lukeminen vähenee, mutta ei tämän kirjan takia

Carlos Ruiz Zafón on kuulemma yksi menestyneimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. En ollut kuullut hänestä mitään ennen kuin sain käsiini tämän teoksen, suomeksi vuonna 2004 ilmestyneen Tuulen varjon.


Tuulen varjo sijoittuu 1940- ja 50-lukujen Barcelonaan, ja oli hauska huomata että olin käynyt monilla tapahtumapaikoilla vajaat kaksi vuotta sitten. Tarinan keskiössä ovat kirjat, joten sikälikin mielenkiinnolla oli hyvä tilaisuus herätä. Kuusi ja puolisataa sivua tuntuivat kuitenkin aika pitkiltä. Pikku hiljaa tarina ja synkkä tunnelma alkoivat imeä lukijaa sisäänsä, ja viimeisten parinsadan sivun aikana imu oli jo niin hillittömän kova, että ne piti lukea yhdellä istumalla.

Tuulen varjo kurottaa kahtaalle: se on rakkaudenosoitus kirjoille ja tarinankerronnalle, ja Zafón ujuttaa kertomukseensa taitavasti aidon huolen lukemisen vähenevästä merkityksestä nykymaailmassa. Samalla se on aito salapoliisitarina, rakennettu juuri niin kuin pitää. Etsitään, kuljetaan johtolankojen jäljillä ja saadaan vähin erin kerittyä tarinaa auki. Haasteet ja panokset kasvavat ja lopussa on suuri taisto. Palkitsevaa siis.

Päähenkilö Daniel saa isältään Unohdettujen kirjojen hautausmaalle kätketyn kirjan, Julián Carax -nimisen tuntemattoman kirjailijan teoksen nimeltään Tuulen varjo. Kymmenen vuoden ajan Daniel yrittää selvittää Caraxin jälkiä etsimällä käsiinsä ihmisiä, jotka ovat tuon kirjalilijan tunteneet. Kohtaamisia on paljon, ja niissä rakkautta, väkivaltaa, uusia ystävyyksiä, kuolemaa ja valehtelua. Daniel alkaa vähin erin myös huomata, että Caraxin elämän käänteet ovat alkaneet toistua hänen omassa elämässään, ja kaiken takana luuraa tietenkin pahoista pahin, Fumero-niminen mies, jota kaikki pelkäävät.

Rehevä teksti ja Tarja Härkösen hieno suomennos kuljettavat lukijaa pitkälle matkalle, jossa hahmoja ja miljöitä riittää. Tuulen varjon Barcelona on kaikkea muuta kuin turistin aurinkoinen kulttuuriparatiisi, sadetta ja niljaa ja jopa lunta on luvassa.

Luen enimmäkseen suomalaista proosaa, lähellä oleva kun on - lähellä. Siksi olen huono tekemään minkäänlaisia yleistyksiä kansallisuuden ja kirjallisuuden välillä. Mutta sen enempää miettimättä tulee mieleen, että Suomessa kukaan ei kirjoita nykyään tekstiä, jossa olisi näin paljon dialogia. Tässä kirjassa taitaa suurin osa tekstistä olla joko keskustelua tai dialogin kaltaista tarinankerrontaa. Taka-alalla häivehtivä mystisyys tuo mieleen viime kesänä lukemani Yves Beaucheminin Katti-romaanin, tunnelma on hämmästyttävän samankaltainen.

Mielenkiintoiset, rikkaat tarinat ovat teoksen ydin, ja hienosti annostellut juonenkäänteet viimeistelevät komposition, josta kasvaa komea teos.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
Seven

maanantai 18. helmikuuta 2019

Puoli kirjaa Kalliosta

Ultra Bra oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa musiikissa, ja Hartwall Arenan kolme keikkaa joulukuussa 2017 todistivat, ettei bändiä ole totisesti unohdettu.


Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja ylsi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, eikä ihme. Sekin on hyvä. Ei yhtä ainutlaatuinen kuin kuvaamansa bändi, mutta erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sen tietää esimerkiksi siitä, että kirja on äkkiä luettu.

Kirja ei ole yhtä maksimalistinen kuin Ultra Bran musiikki, ja se on hyvä. Tekstiä on saman verran kuin asiaakin, löysää ei ole. Ulkoasuun on panostettu: värikuvat ja hiukan parempi paperilaatu kertovat intohimosta kvaliteettiin, niin kuin laulaja Terhi Kokkosen sukulaismies, säveltäjä Joonas Kokkonen asian ilmaisisi.

Tarina alkaa Hartwall Arenan keikoilta ja palaa sitten kaiken alkuun. Soittajien nuoruusvaiheita käydään läpi niin seikkaperäisesti, että siihen kuluu puoli kirjaa. Ja niin on hyvä, koska ydinporukka, sen musiikilliset preferenssit ja maailmankuva ovat kaikki peräisin noilta vuosilta, Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Tarina etenee kronologisesti, joten sitä on helppo seurata. Vaikka yleisiäkin asioita tietysti setvitään, Similä ja Vuorela antavat ihmiselle paljon tilaa: jokainen bändin jäsen pääsee ääneen, ja anekdootteja on paljon. Mielenkiintoisia juttuja riittää, niin kuin esimerkiksi se, että Sinä lähdit pois on syntynyt Ismo Alangon ideoimassa Neuroviisut-tapahtumassa, vain muutaman tunnin aikana. Anni Sinnemäen ja Kerkko Koskisen tehtäväksi oli annettu tehdä biisi, joka kertoo erosta ja jossa on lause "yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi".

Vaikuttaa siltä, että sama pakottomuus ja helppous on leimannut melkein koko Ultra Bran tuotantoa, ja niinhän se taitaa hyvässä popmusiikissa olla, että hyvä syntyy helposti sitten kun olosuhteet ja kemiat ovat oikeat. Enemmän, paljon enemmän aikaa on käytetty sovituksiin ja levyjen tuotantoon, ja tässä lieneekin kaikki, mitä hyvän popkappaleen reseptistä voidaan yleisesti sanoa.

Kirjasta käy hienosti ja perusteellisesti myös ilmi se, miksi Ultra Bra ei enää voi tehdä uutta musiikkia. Kaikki on jo tehty. Onneksi suuri osa soittajista jatkaa yhä musiikin parissa.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra bra. Sokeana hetkenä
WSOY

perjantai 1. helmikuuta 2019

Maailma ei vastaa hyvään

Löysimme Teatteri Akselin muutama vuosi sitten, ja siellä on sittemmin tullut käytyä ahkerasti: Ihmisellinen mies näkyy olevan jo yhdestoista käyntimme Akselin lämpimänintiimeissä tiloissa.


Erityismielenkiintoa tässä näytelmässä herättää tekstintekijä, Sirkku Peltola näyttää taitavan tällaisen mittakaavan draaman paremmin kuin kukaan. Aiemmat Peltolat Akselissa, Pieni raha ja Tyttö ja varis, olivat komeita onnistumisia.

Ihmisellinen mies ei ehkä ole aivan Pienen rahan kaltainen täysosuma, mutta hieno näytelmä joka tapauksessa. Se kertoo Raine Kukkiasta (Hannu Rinne), hyväsydämisestä hissukasta, joka tahtoo kaikille hyvää siitä huolimatta että maailma ei aina vastaa hyvään hyvällä. Raine on eronnut pitkästä liitosta ja muuttaa poikansa ja tämän perheen paikkakunnalle ollakseen enemmän läsnä näiden elämässä. Mies on täynnä hyvää tahtoa, mutta kommunikointi ei aina ole aivan helppoa. Roolitus on kohdallaan, Rinne täyttää isot saappaansa uskottavasti.

Raine saa työpaikan ja menestyy työssään, mutta omaa haavettaan matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan hän ei saa toteutetuksi, koska muiden auttaminen syö hänen matkakassansa. Kaivattu yhteys lapsenlapseen kuitenkin syntyy, ja siinä on tarinan ydin: perhesuhteita tärkeämpiä asioita maailmassa ei ole.


Dialogi on tuttua Peltolaa: ohipuhumista, pois putoilevia sanoja ja lauseita, asioiden sotkemista, sanomatta jättämisiä. Tragediaahan siitä syntyy. Näytelmän kokonaisuudessa isoon rooliin nousee kuitenkin komiikan kirvoittama kontrastisuus. Mainio Marko Pollari heittäytyy hauskan Kalevi Kärpäsen rooliin kuin humalainen järveen juhannuksena. Ensi-iltayleisö sai höröttää lähes kaikelle mitä Pollari suustaan päästi, ja hänen gestiikkansa sopi rooliin täydellisesti.

Ohjaaja Kauno Takarautio on oivaltanut olennaisen: tätä kontrastia pitää ruokkia. Siksi hän ajaakin molempiin suuntiin täysillä: haikeutta lisätään laulujen sävelin, ja komiikka viedään absurdiin tappiinsa saakka. Hauskimmankin hetken takana lymyää kuitenkin surumielinen perusvire.

Lavastusratkaisu on erikoinen, lähes koko ajan näyttämöllä tapahtuu kahdessa paikassa yhtä aikaa. Rainen tarina edessä, ja takana elämänhallintansa menettänyt Annu puuhastelee omia pieniä toimiaan, kunnes tarkennetaan Annun sähköttömään kotiin.

Sivuroolitkin on miehitetty ja naisitettu onnistuneesti, kaikki ovat uskottavia sekä ulkoisesti että ilmaisullisesti. Rainen pojan perhe toistelee olevansa onnellinen, vaikka puhe menee huudoksi tämän tästä. Minerva Kallioniemi (näin arvelen, käsiohjelma kun ei valitettavasti tarkenna kuka on kuka) tekee komean roolin teiniangstisena lapsenlapsena Raisana, ja Aatos Mickelsson ja Elina Lehtonen Petterinä ja Iiriksenä nahistelevat ja rakastavat ja kärsivät niin kuin keski-ikäiset vanhemmat tekevät. Muutamat näyttämörytmin yksityiskohdat kaipaavat vielä hiomista, pieniä ajatuskatkoja tulee ja sen sellaisia, mutta asia korjaantunee kunhan näytelmä saa lisää esityksiä. Niitä on luvassa maaliskuulle asti.

Ihmisellinen mies
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Historiallinen romaani on kaunompi

Tommi Kinnusen Pintti sai Hesarissa ihan pätevän arvion, mutta Noora Vaarala tarttuu kummallisesti yhteen sanaan: hänen mukaansa "supsuttaa on juuri sellainen alentuva ja söpöstelevä naisverbi, jonka näkeminen sattuu silmiin."


Oletteko nähneet Hesarin musiikkikriitikon kirjoittaneen arviota, jossa olisi moitittu sinfoniaa siitä, että yksi sävel on sopimaton tai väärä? Ja vielä perustelee sitä sukupuolellaan? Ette ole, sellainen olisi naurettavaa eikä koskaan pääsisi lehteen.

Mutta tässä tapauksessa Vaaralan takertuminen on täydellisen ymmärrettävää. Pintti on niin hyvä että siitä on vaikea keksiä oikeita moitteen sanoja. Kieli on erittäin hiottua ja kaunista niin kuin Kinnusen edellisissäkin teoksissa, värikästä ja silti luontevaa. Jos yhtä sanaa pitäisi kritisoida, kritisoisin mielummin haaltua-verbiä, joka esiintyy kirjassa kai kolme kertaa. Noin erikoinen sana ei oikein kestä sitä.

Se, missä Pintti on kenties vielä parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, on tarinan rajaaminen. Kolme päivää, kolme sisarusta, yksi tehdas. Fokus on ja pysyy tiukkana, ja se kantaa komeasti läpi koko teoksen.

Tarinan alku ei aseta suuntaa tai muutakaan odotusta lukijan mieleen, sellaista ei tarvita. Lukija pidetään kirjassa kiinni vain sillä, että hän haluaa tietää lisää näiden pienten ihmisten elämästä ja lasinpuhaltamisen oudosta maailmasta. Lasitehtaan toiminnasta kertovaa tietoainesta on todella paljon, mutta kaikki on integroitu sopivina palasina muun kerronnan lomaan. Pääpaino on pienen ihmisen ymmärtämisessä ja empatiassa.

Hesarin arvio päättyy mietteeseen historiallisten romaanien ylitarjonnasta. Sekin on helppo ymmärtää miksi Kinnunen ja niin moni muu kirjoittaa menneistä ajoista: kaunokirjallisen kielen kauneuteen ei pääse nykyaikaan sijoittuvassa kirjassa ollenkaan samalla tavalla käsiksi kuin historiallisessa romaanissa. Netti- ja kännykkäajasta kirjoittava joutuu turvautumaan aivan toisenlaiseen kieleen.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY

tiistai 15. tammikuuta 2019

Kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy

Petri Tammis -maratonini eteni tänään kolmanteen kirjaan. Muistelmat ja Muita hyviä ominaisuuksia olivat omakohtaisen tuntuisia tarinoita elämästä sivullisen silmin. Miehen ikävä on eri maata: sen lyhytproosassa omakohtaisuus on yleistetty miehenä olemiseen, minäkerronta muuttunut passiiviin.


Aiheena ei varsinaisesti ole sivullisuus vaan ne miehen elämän ja puheen peruspilarit: viina, vaikeneminen ja vittu. Välillä tarinointi on räävitöntä, välillä jotain aivan muuta, mutta tunnistaminen ja samastuminen aina mahdollista. Ja kiusallista.

Sivullisuuteenhan se kuitenkin lopulta menee, mies on sivullinen.

Jo poikavuosina mies kohtaa vaikeuksia. "Tanssimaan pojat oppivat viisi vuotta tyttöjen jälkeen. He harjoittelevat taitoa salaa huoneessaan ja ponkaisevat tasahypyn oviaukon kohdalla. Kamanan jymähdys päälakeen tuntuu Jumalan rangaistukselta."

Auton merkitys huomataan etenkin nuorten miesten yhdistäjänä. "Autonuoret toimittavat kaikki asiansa autosta. Kun heidät kutsutaan juhliin, he ajavat hippapaikan edustalle istuskelemaan. Heille vilkutetaan ovelta ja tuodaan syötävää autoon. He kommunikoivat torvella ja valoilla. - - Festivaaleilla autonuoret pysäköivät leirintäalueen laitaan kiiltävämmät pölykapselit kentälle päin, nostavat kaiuttimet auton katolle ja huudattavat Kaija Koota: 'Niin kaunis on hiljaisuus.' Illalla he pyörivät kuin paarmat autonsa ympärillä ja nostavat stereoitten volyymia: Tänne päin, kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy."

"Avioliitossa pojat vaihtavat nimensä - 'sua ei saa enää sanoa Ödeksi, sun oikea nimi on Pertti', vaimo määrää. Se tulee pojille yllätyksenä. Toisensa tavatessaan he myhäilevät niin kuin jotakin olisi vireillä tai jokin yhteinen muisto lämmittäisi mieltä. He päättävät vanhana miettiä, mitä se jokin oli."

Isänä oleminen ei ole helppoa sekään. "Isän kanssa puhutaan asiaa. Kun isä lähtee poikansa kanssa mökille, hän keskustelee kolme päivää koivuhaloista. Lauantai-iltana saunakalja kädessään hän kehaisee maisemaa. 'Juteltiin kerrankin kunnolla', hän ylpeilee kotona vaimolle."

Lämpimiä, tosia lauseita.

Petri Tamminen: Miehen ikävä
Otava

maanantai 14. tammikuuta 2019

Petri Tammista tapaamassa, osa 2

Eilen kirjoitin siitä, kuinka tulee menetellä, jos aikoo kohdata Petri Tammisen. Tänään on vuorossa toinen osa samasta aiheesta.


Muistelmat on juuri sitä mitä nimi lupaa: lyhyitä muistumia elämän varrelta. Ja kun Petri Tammisen tekstistä käyttää adjektiivia lyhyt, se merkitsee todella lyhyttä. Aivan aforistis-minimalistista lyhyyttä, samanlaista kuin Anton Webernin Bagatelleissa. Ellei vielä lyhyempää. Tamminen itse ja moni muukin on verrannut ilmaisutapaansa Kaurismäkeen. Päihteet vain puuttuvat.

Muistelmien lukijat ovat tottuneet siihen, että niihin pyritään kertomaan kaikki elämästä. Mutta eihän se niin ole, kaikkea ei voi muistaa eikä ainakaan kertoa. Muisteleminen on valitsemista.

Vuonna 1980 Tammisen ainoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi katsoma hetki oli tällainen: "Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista."

Mutta siinäpä vain oli: se hetki on tässä, kirjassa ja lukijassa. Lukijalla on tilaa, joka kyllä täyttyy, kunhan osaa ja muistaa ja ehtii pysähtyä. Näiden muistelmien ympärille hahmottuu aina muuta maailmaa, niin että heti huomaa, että ne ovat tätä yhtä ja samaa elämää. Tuo äskeinen virke oli Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -teoksesta, ja sieltä löytyy Tammisen credo ja avain myös tähän teokseen: tällaisia pieniä "näkyjä todellisuus on täynnä, mutta jokaisen on koettava ne hiljaa tykönään. Niistä ei keskustella työpaikan viikkopalavereissa eikä kahvitunnilla, näitä epätodellisuuden tunteita ei oteta puheeksi eduskunnan kyselytunnilla eikä illan uutislähetyksessä. Jokainen aikakauslehdessä hymyilevä naama antaa ymmärtää, että todellisuus on rikkumaton ja kaikkien sellaisenaan koettavissa, vaikka sisikunnassaan jokainen tietää, että kaikki huojuu ja häälyy."

Nämä muistelmat ovat yhtä lailla Tammisen kuin minun. Ja sinun.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Jos aiot kohdata Petri Tammisen

Olin taannoin tovin Petri Tammisen oppilaana. Noloilta tilanteilta välttyäkseni luin muutaman hänen kirjansa. Olin minä niitä jo aiemminkin lukenut, mutta huonomuistisen pitää kerrata ja varmistaa. En tarvinnut noita lukukokemuksiani mihinkään, mutta tunsinpa oloni itsevarmemmaksi.

Luin vääriä kirjoja.


Muita hyviä ominaisuuksia on johdatus Petri Tammisen mielenmaisemaan, hänen häpeän, pelon ja sivullisuuden tunteiden täyttämään kirjailijuuteensa ja miehenä olemiseensa. Tamminen kertoo ujoudestaan, joka määrittelee hänen tekemisiään ja etenkin tekemättä jättämisiään pitkin matkaa. Jos joku asia hetken tuntuukin onnistuvan, taotaan viimeistään kotimatkalla auton rattia ja huudetaan suoraa huutoa.

Olennainen osa Tammisen mielenmaisemaa ovat hänen kirjalliset esikuvansa, Veijo Meri, Antti Tuuri ja Antti Hyry. Yksinkertainen ilmaisu ja ilmiasu, joka jättää lukijalle tilaa asettaa oma elämänsä ja omat kokemuksensa aukkopaikkoihin. Tammisen kirjoja käännetään muille kielille, hän käy puhumassa niistä ulkomailla, mutta kosmopoliitista hän on niin kaukana kuin olla voi. Tammisen aforistinen kieli syntyy vähäpuheisten, "humalassa kukan lailla avautuvien" suomalaisten miesten suista. "Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa."

Muita hyviä ominaisuuksia on huikean hauska teos. Tammisen ominaislaatu on usein tiivistetty sanapariin "lakoninen huumori", ja tässä teoksessa teksti on enemmän kallellaan parin jälkimmäiseen sanaan kuin missään muualla. Tyrskähtelin tämän tästä, kannesta kanteen.

Suomalaisessa kirjallisuudessa huumori kuuluu miesten kirjoihin, eikä sillä useinkaan ole asiaa esimerkiksi palkinnoille. Tamminen kertoo näin: "Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa. Mutta punnitaanpa - kumman ottaisin mieluummin iltojani ilostuttamaan, kaikkien Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotannon vai Veikko Huovisen ja Aapelin? Selvä peli: nobelistit ulos, humoristit sisään ja tähänkin torppaan palaa elämänilo. Huovismainen kontrastintaju puhuttelee erityisesti miehiä, sillä miehen elämä on nimenomaan erillään pitämistä, karkeuden salaamista, oman olemuksen piilottamista ja siinä epäonnistumista."

Kirjallisuus on keski-ikäisen naisen hallussa, koska kirjojen lukijat ovat keski-ikäisiä naisia, silloinkin kun he ovat miehiä. Tamminen oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006 Enon opetukset -romaanillaan, mutta ei palkintoa saanut. Sika pitää kuohita ennen kuin sen palkitsemisesta voidaan edes puhua. Sain eilen päätökseen Mikko Rimmisen Nenäpäivän, joka on erinomainen esimerkki tästä. Nenäpäivä  erityislaatuinen teos, koska se on humoristinen ja Finlandia-palkittu, aivan epäuskottavan yhtälön tulos. Kun kirjailija laittaa Nenäpäivän hassusti sekoilevaksi ja torttöileväksi päähenkilöksi keski-ikäisen naisen, jättää kaikki kirosanat kirjoittamatta ja lopettaa teoksen kauniiseen joulukuvaelmaan, saa humoristikin palkintonsa.

Jos aiot kohdata Petri Tammisen, lue ensin Muita hyviä ominaisuuksia. Lue sitten kaikki muut hänen kirjansa, niissä kohtaat hänet parhaiten.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava

lauantai 12. tammikuuta 2019

Miksei kukaan ole kertonut?

Niin kuin kuvasta näkyy, Bookbeat rulaa edelleen.
Miksei kukaan ole aiemmin kertonut kuinka huikea romaani on Mikko Rimmisen Nenäpäivä?


Eiku jaa ehkä onkin, esimerkiksi Finlandia-raati, joka nosti tämän ykköskirjaksi vuonna 2010.

Musiikin suhteen ihmettelin taannoin, mikä mahtaa yhdistää kaikkia niitä mitä erilaisimpia musiikkeja joista eniten pidän. En keksinyt mitään kunnes keksin: huumorihan se. Ylvis, Rammstein, Stravinsky, esimerkeiksi. Piileskelevä huumori on parasta.

Merkittävä huomio tässä kohtaa on, että Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ohella Nenäpäivä lienee ainoa humoristinen Finlandia-palkittu kirja. Huumori vetää joka paikassa ihmiset luokseen, mutta taidepalkinnoille sillä ei yleensä kuroteta. Taiteen pitää olla vakavaa ja harrasta.

Eikä siinä mitään, harraskin on jees, kaikkea tarvitaan. Vaikka Nenäpäivä on hassunhauska sekä tarinaltaan että kieleltään, ei huumori ole sen ykkösansio, se on oikeastaan pelkkä oheistuote. Kaksi romaania olen Rimmiseltä aiemmin lukenut: Pussikaljaromaani ja Hippa osoittivat, että kikkailun lisäksi Rimminen taitaa kyllä kertomisen, mutta kikkailu nyt kumminkin paistaa ansioluettelonsa päällimmäisenä piirteenä. Nenäpäivässä Rimminen on säätänyt kikkailusordiinon kohdilleen. Uudisväännössanoja on, paljonkin, mutta tasapainoisesti. Ei liikaa eikä liian vähän.

Mutta siis. Nenäpäivä on kirja, jonka voisi huoletta laittaa minkä tahansa kirjoituskurssin oppaaksi. Se on niin käsittämättömän tasapainoinen paketti, että huh huh. Ansioita on ihan joka saralla.

Ensiksi tärähtää kieli, sen rytmit ja värit. Se on niin upeaa, että alkaa välittömästi tehdä mieli kirjoittaa itse, voisinko minäkin osata jotain noin hienoa. Sitten tajuaa että en voisi.

Seuraavaksi tömähtää tiukkuus. Rimminen rajaa Nenäpäivän uskomattoman ahtaaseen karsinaan, milloinkaan se ei rönsyä ulos pikkupikkulaatikostaan. Se on hyvän taideteoksen merkki ja kriteeri. Pienestä kasvaa suurta, kaikissa merkityksissä.

Sitten kolahtaa tarina. Keski-ikäisen Irman päättömässä rappukäytäväodysseiassa on huima imu. Irma tupsahtelee keravalaisiin koteihin ja tekeytyy hädissään taloustutkimusta tekeväksi, ja niin sitä sitten kahvitellaan erilaisten ihmisten ja huonon omatunnon seurassa. Irma lyö nenänsä oveen ja nenä turpoaa kamalan näköiseksi, siitä teoksen nimi. Hahmojen taustoista tai tulevaisuuksista ei kerrota juuri mitään, mutta tämä hetki riittää. Suurta päämäärää ei kenelläkään ole, mutta emotionaalinen uskottavuus ja samastuminen ovat huippuluokkaa siitä huolimatta. Pienet ihmiset varttuvat isoiksi ja kokonaisiksi, ehjiksi eivät sentään. Sellaisiahan me ihmiset olemme, kokonaisia mutta kovin vajavaisia.

Lopussa Rimminen paljastuu vielä muodonnan mestariksi. Perinpohjainen pohdintakerronta ottaa kirjan huipennuksessa sellaiset kierrokset että alta pois, virkkeet pitenevät ja kieppuvat ja sotkeentuvat, aika hidastuu - kunnes saavutaan lopukkeeseen, joka on kaunis ja täpötäynnä hyvää tahtoa ja mieltä.

Ja kaikki tämä vielä hauskana. Nyt menet kirjastoon tai kirjakauppaan tai Bookbeatiin ja luet Nenäpäivän.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos

maanantai 7. tammikuuta 2019

Vinhasti skenessä

Teemu Keskisarja on suosikkihistorioitsijani, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa. Tai niistäkin toinen on vain pahainen artikkeli.

Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus on kolmas.


Kuten blogin kuvista näkyy, Bookbeat on käynyt kuumana alkuvuoden.

Näemmä minulle on tullut tavaksi lukea Keskisarjaa aina kun tammikuu koittaa. Viipuri 1918 oli mainio teos, siinä tutustuin kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran Keskisarjan luistavaan kieleen ja elävään historiankertomustaitoon. Sitten viime vuoden tammikuussa luin Keskisarjan riemukkaan artikkelin Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta, joka viimeisteli käsitykseni tästä velmusta.

Miksi siis olen Keskisarjan suuri fani? No, ensinnäkin hän tekee huolellista työtä: löytää kohteistaan uutta sanottavaa, tai näin minulle ainakin on kerrottu, ja miksi en uskoisi mitä minulle on kerrottu? Tässä kirjassa uutta on Kiven raha-asioiden ja sosiaalisen elämän toisinnäkeminen: Hesarin arviossa Mervi Kantokorpi tiivistää hyvin, että Kivi oli "karismaattinen verkostautuja ja systeemin syöttiläs". Kivi oli ilmeisesti 1800-luvulla ainoa suomalaisen rahvaan edustaja joka ei tehnyt tuntiakaan oikeita töitä, mutta pärjäsi silti miten kuten - kunnes ei enää pärjännyt.

Mutta se ei tietenkään riitä erityisyyteen. Erityistä on se huikea kaunokirjallinen rentous, jolla Keskisarja tekstiään suoltaa.

Viipuri 1918 käsittelee sotaa, joten ihan hirveän kevyt kielenkäyttö tai vitsaileminen ei siihen kirjaan sopisi. Vaikka Aleksis Kiven tarina on lähes yhtä traaginen kuin sota, Keskisarja heittäytyy faktamerestään niin hersyvään tarinankerrontaan ja kieleen, että lukija saa tyrskähdellä tämän tästä. Tämän etäämmäs pönöttävästä kerronnasta ei Suomessa ole vielä päästy.

Vai olisitko odottanut historiateokselta tällaisia lauseita: "Yllättävän vinhasti ja vähillä meriiteillä hän teki itsensä tykö tasokkaassa skenessä." "Hän päätteli olennaisen heti kasvoista. Ylioppilas August Sundellista hän lausahti: 'tylsä ja sieluton' - aivan oikein, Sundellista tuli fysiikan professori." "- - Kivi teki tupakkalakon. Omituinen seikka - jopa luulotaudin oire on - että hän epäili vaaralliseksi tapaa, jota monet lääkärit vielä suosittelivatkin." "Säähän olivat suurimmatkin suomalaiset 1867 yhtä syyttömiä kuin Wall Streetin meklareiden kokaiinipöllyssä puhaltamiin johdannaisiin vuonna 2008." "Sukupuolisuudessa veljekset ovat kesyjä villi-ihmisiä. Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi."

Kustantajaa tai Bookbeatia on syytä moittia e-kirjan ulkoasusta. Minua ainakin häritsevät tekstin tasaamaton oikea laita (tämä näyttää olevan kaikkien sähkökirjojen helmasynti) ja se, että pitempiä tekstilainauksia ei ole kursivoitu tai sisennetty tai eroteltu muuten leipätekstistä. Uskoisin molempien olevan kunnossa painetussa kirjassa. Lähdeviitteisiin ja takaisin hyppääminen ei oikein suju. Hakutoiminto puuttuu. Kirjanmerkkejä ei voi laittaa. Kirjalla on kaksi erilaista kantta ja kaksi erilaista alaotsikkoa, "Aleksis Kiven elämänkertomus" ja "Aleksis Kiven elämä ja kuolema".

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus.
Siltala

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Hiihtoputkessa

Ajauduin elektroniseen hiihtoputkeen: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittajan jälkeen piti lukea Mielensäpahoittajan hiihtokirja.


Tässä blogissa on jo sanottu aika paljon Mielensäpahoittajista, joten tyydyn sanomaan että tämäkin kirja kertoo Mielensäpahoittajasta ja ilahduttaa lukijansa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
WSOY

torstai 3. tammikuuta 2019

Hyppy e-lukemisen maailmaan

Ennen kaikki oli paremmin. Kyllä ei julkaissut Tuomas Kyrö kahta tai kolmea Mielensäpahoittajakirjaa vuodessa vaan antoi lukijan rauhassa odottaa kaksi vuotta ennen kuin ruskeakastike oli kypsä. Kyllä ei hätäilty ennen.


Olen yrittänyt lukea hipaisulaitteilta e-kirjoja jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtäkään en ole loppuun asti jaksanut, entisaikainen paperi on aina vienyt voiton. Viimein ymmärsin että olen yrittänyt hypätä liian korkealle, kynnystä pitää madaltaa, ja niin siinä vain kävi, että uusin Mielensäpahoittaja oli ensimmäinen e-kirja jonka luin loppuun asti. Vanhanaikaisella sohvalla, poppanaliinan päällä, raaka peruna toisessa kädessä ja iPad toisessa. Naama peruslukemilla.

Rahastustahan nämä kirjat ovat, kova julkaisutahti ja puolityhjät sata sivua kertovat sen. Mutta miksi ei? Bookbeat maksaa saman verran luin sitten nobelisteja tai Mielensäpahoittajaa. Kumpaakin on hyvä lukea, eikä Mielensäpahoittajan idea todellakaan tyhjene vaikka kirjoja ilmestyisi viikottain. Kyrön kynä kulkee sujuvasti, ja maailmassa riittää aiheita.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja perustaa blogin, tai bolgin niin kuin hän itse sitä nimittää. Blogi saa tietenkin huiman suosion. Pääpointti on nykyelämän liiassa helppoudessa, ja vaikka aihe ei todellakaan ole kovin erikoinen, on Mielensäpahoittajalla siitä paljon lupsakkaa sanottavaa. Helppoudesta johtuu moni vaiva, niin fyysinen kuin psyykkinenkin.

Erinomaista lomalukemista, kevyttä ja hauskaa. Ja allekirjoittaneelle ennen kaikkea portti e-lukemisen maailmaan avautui tämän kirjan avulla vaivattomasti. Taidan lukea toisenkin.

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
WSOY