perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ikuinen rock-klassikko?

Brittikronikoitsija Mick Wall on saattanut kansien väliin monenlaista rock-tarinaa. Pääpaino on ollut klassisen rockin tekijöissä kuten Iron Maiden, Led Zeppelin tai Black Sabbath.


Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.

Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.

Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.

Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.

Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".

Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.

Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Miksi kirjat ovat?

Mikko Within kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on kirjastossa pitkän varausjonon takana. Ei ihme, se on erityinen kirja. Ja hyvin kirjoitettu.


Mikko Within 36-vuotias vaimo Tiina saa kuulla sairastavansa kahta syöpää. Rinta- ja munasarjasyövät diagnosoidaan syksyllä 2008, ja siitä alkaa taistelu - ja arki syövän kanssa. Niin kuin oikeassa draamassa, ylä- ja alamäet seuraavat toisiaan, ja niitä myötäilevät toivo ja epätoivo. Ja suuri kirjo muita tunteita.

Kirjan pohjana on Tiina Within pitämä blogi Vasen rintani ja muuta sairasta. Blogikirjoituksissa Tiina kertoo elämästään tautien kanssa, ja niiden lomaan miehensä Mikko on kirjoittanut omaa näkökulmaansa siitä, miten syöpä vaikuttaa miehen ja muun perheen elämään. Epikriisit avaavat lääkäreiden näkökulmaa. Tauti kirkastaa sen, mikä elämässä on tärkeää: perhe, ystävät, luonto, liike, unelmointi, toivo. Asioita joihin jokainen kykenee samastumaan, samanlaista elämää täällä kaikki eletään. Ja kun kirja sitten päättyy Tiinan kuolemaan, ei lukija välty kyyneleiltä.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkista, sellaista kuin hyvissä blogeissa tapaa olla. Sen rakenne on selkeän kronologinen, draaman kaari sujuvasti jännitetty, mitta sopiva. Teemasta ei eksytä.

Mutta tämän kirjan suurin ansio ei ole sen kielessä tai rakenteessa. Hyvä kirja pakottaa lukijan syventymään, pysähtymään asioiden äärelle, hidastamaan ohi laukkaavan elämän kulun toviksi tekstin ääreen. Kuuntelemaan toista ihmistä: miltä hänestä tuntuu elää. Pohtimaan omaa elämäänsä. Sitä varten kirjat ovat olemassa.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti

maanantai 25. maaliskuuta 2019

En kovasti innostu

Kirjallisuus on mahtavaa. Useimmiten lukemalla viisastuu tai tulee jollain lailla muuten paremmaksi ihmiseksi. Toisinaan taas käy niin, että ei viisastu.


Näin kävi kun luin Juha Hurmeen Making of Lea -näytelmän tekstin. Ja muutaman kritiikin, jonka tämän teoksen näyttämöversio on saanut. Kritiikeissä näytelmää ylistetään maasta taivaisiin. Opin, etten osaa millään lailla arvioida näyttämötekstin hyvyyttä tai huonoutta tällä tavalla pelkkää tekstiä lukemalla.

Kuten kansikuvasta näkyy, Hurme ravistelee kuvaa Aleksis Kivestä, samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja tuoreessa Kivi-elämäkerrassaan. Keskisarjan ravistelun ymmärtää tuosta vain, mutta Hurmeen tekstistä osaan lukea vain sen, että Kivi eli Stena on laitettu puhumaan nykykieltä, ja August Ahlqvist ja Agathon Meurman nolosti homoihin tilanteisiin. Sillä perusteella en vielä kovasti päästä itseäni innostumaan. Pitäisi varmaan nähdä tämä näytelmä. Tai opetella lukemaan näytelmätekstejä. Tai ylipäänsä lukea enemmän näytelmiä. En tiedä.

Ehkä tämäkin on jonkin sortin viisastumista.

Juha Hurme: Making of Lea
ntamo

torstai 21. maaliskuuta 2019

Täysin kuolleestakin voi nauttia

Harry Salmenniemi on tyhmä, tai ainakin hullunrohkea. Ja kustannustoimittaja ja kustantaja ovat kakkapilluja. Miksi ihmeessä upean novellikokoelman ensimmäiseksi novelliksi on laitettu sen ilmiselvästi heikoin lenkki? Tekotaiteellista tajunnanvirtaa tarjoileva Yöllä taivas -niminen novelli sai minut melkein laskemaan kirjan käsistäni, niin huonosti lähti tämä lukukokemus liikkeelle.


Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, kirjan kaikki muut novellit ovat komeita. Ja lunastavat ne lupaukset, joita tätä teosta ylistävät kritiikit ovat antaneet. Joiden vuoksi kirja minun yöpöydälleni päätyi.

Salmenniemi kulkee tarinoissaan sujuvasti tyylistä toiseen. Toisinaan peräkkäisiä novelleja yhdistää jokin seikka, sitäkin useammin Salmenniemi laittaa tarinat ja tyylit törmäämään toisiinsa. Siitä syntyy vaihtelua ja kontrasteja, ja sellainen on kivaa.

Kokoelman painopiste on Ihminen on onnellinen eläin, joka on esseemäinen, omakohtaisen oloista filosofista pohdiskelua sisältävä novelli. Se ylistää keskinkertaisuutta: vain keskinkertaiseen tyytyvä voi elää onnellista elämää. "Ne, jotka juovat vain parhaita viinejä, menettävät ilon juoda keskinkertaista viiniä tyytyväisenä. On suuri onni luulla, että Rosson vetinen litku on aivan täydellistä punaviiniä, joka sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen." Vaikka ironian henki leijuu novellin yllä, ajatuksissa on kitkerä totuuden katku.

Kirjallisuus ajaa lukijaa väärään suuntaan: "Siksi minusta tuntuu käsittämättömältä, että koko elämämme meille kerrotaan tarinoita, joissa rakkaus saa ihmiset siirtämään vuoria, joissa periaatteet saavat ihmisen ylittämään itsensä ja muuttumaan perinpohjaisesti. - - Kuka enää tappaisi itsensä yhden ihmisen vuoksi, kun tarjolla on kymmenen muuta helpon sovelluksen päässä? Kuka jaksaisi edes polttaa autoa, kun vakuutus kuitenkin korvaa kaiken ja uusia autoja valmistuu tehtaassa joka sekunti?" Hetkittäin ironia kääntyy itseen: "Olen lukenut jopa novelleja - nykyisin täysin kuollut kirjallisuudenlaji - lähinnä ihmetellen, miten niistä voi edes periaatteessa nauttia."

Ja tämän pitkän pohdinnan päälle puskee novelli, jossa luetellaan Suomen presidentit ja määritellään, kuinka suuri kakkapillu kukakin on ollut ja mistä syystä. Halonen on sukupuolensa vuoksi tietenkin kusimulkku, ja ainoastaan istuva presidentti saa armahduksen. Näytä, älä kerro, todistaa Salmenniemi.

Muissa novelleissa seurataan muun muassa lentokoneessa piereskelevää naista, psykiatrin potilaskertomuksia, lytätään elokuva Hymyilevä mies kohtaus kohtaukselta, ja toinen huipennus tulee itsekeskeisestä kirjailijasta kertovassa Haastattelu-novellissa, joka paljastuu lopussa parafraasiksi Cheekin haastattelusta. Kyllä, tarkistin, verkostahan tuo löytyy: se todella on lähes sanasta sanaan Cheekin tekstiä.

Novelleistakin voi nauttia, kunhan jaksaa ensimmäisen yli.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Unen transkriptio

Anna-Maria Eilittä on tuore kirjailija, jonka esikoisromaani Kun olen poissa vaikuttaa takakansitekstin mukaan erittäin mielenkiintoiselta.


Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, mitä läheiset tekevät sen jälkeen kun itse on kuollut? Miten surevat, miten jatkavat elämäänsä? Kukapa ei haluaisi liidellä haamuna kaupungin yllä tai seinien läpi ja tarkkailla elävien touhuja?

Tätä Eilittän kirjassa tapahtuu. Ilona on 45-vuotias kahden lapsen äiti ja Turkan vaimo ja äidinkielenopettaja, joka jää suojatiellä auton töytäisemäksi ja kuolee. Ruumiinavauspöydällä hän havahtuu siihen, että kykenee yhä aistimaan maailmaa kuin olisi elossa, paitsi että ei ole. Ilona lähtee katselemaan itselleen merkityksellisiä paikkoja ja perhettään: lapsia, miestä, vanhempiaan. Hän tirkistelee niin kuin jokainen meistä vastaavassa tilanteessa tekisi. Ja löytää sekä mieluisia että epämieluisia asioita. Ja jotta tarinassa olisi imua, yksi perhesalaisuuskin matkan varrella selviää - tosin tähän suuntaan tarina kääntyy vasta puolenvälin jälkeen, sivulla 144.

Valtavan kauas noista yllä kuvatuista lähtökohdista tarina ei liitele, vaan pysyttelee lähellä lähtöpistettään, mitä nyt välillä kääntyy taaksepäin muistelemaan aikoja jolloin Ilona oli vielä elossa. Niinpä tarina pysyy tiukkana eikä rönsyile.

Kun olen poissa on satu, unen transkriptio. Sadunomaisuutta korostaa Eilittän valitsema tunnelma: mitään pelottavaa tai uhkaavaa tarinassa ei ole missään kohdin, kaikki on hyväntuulista ja kilttiä ja kaunista. Painajaisia tämä kirja ei lukijalleen aiheuta.

Hieno kirja.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi

Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia, koska suurin osa viime vuosina julkaistuista kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia.


Tekevät niitä muutkin. Matti Salminen on tehnyt Erno Paasilinna -kirjassaan saman rajauksen kuin Bruce Dickinson omaelämäkerrassaan: elämä ja perhe sun muut on jätetty muiden kerrottaviksi. Niinpä opus on huomattavasti hoikempi kuin Rajalan kirjat.

En tiedä, millainen menetys tämä on. En tiennyt Erno Paasilinnasta muutenkaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Nyt tiedän jotain. Hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 teoksellaan Yksinäisyys ja uhma. Tuolloin palkinnosta kisailivat vielä kaikki kirjallisuudenlajit, ja Paasilinnan voittajateos onkin esseekokoelma. Jotain sen kaltaista ovat Paasilinnan muutkin teokset, usein satiireiksi mainittuja kirjoituskokoelmia, joiden palaset ovat alun perin ilmestyneet lehtien sivuilla. Niissä hän mätkii vuoroin kulttuuripiirejä ja valtaapitäviä, ja silloin kun ei mätki, mököttää.

Erikoisinta Paasilinnassa on hänen koulutuksensa: kansakoulu ja yksi vaivainen vuosi Lapin kansankorkeakoulua. Nykyään tuollaiselta pohjalta tuskin ponnistettaisiin kansakunnanintellektuelliksi. Paasilinnan sosiaalisen nousun salaisuus oli se, että hän luki valtavasti ihan ilman että yliopisto tai muu olisi pakottanut. Nykyään ei lueta vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi.

Romaaneja Erno Paasilinna kirjoitti vain yhden, ja sekin, Kadonnut armeija, luokitellaan jossain pienoisromaaniksi puolentoistasadan sivun pituudellaan. Elämäkertoja Paasilinna kirjoitti kaksi kappaletta, Timo K. Mukasta 1974 ja rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta 1998. Ne molemmat kertovat pienestä ihmisestä, jonka systeemi murskasi. Esseekirjoja syntyi huikea määrä.

Erno Paasilinnasta piirtyy varsin samanlainen kuva kuin Jörn Donnerista. Erittäin ahkera kirjoittaja, joka ei sitoudu mihinkään, vaan korostaa omaa yksilöllisyyttään ja intellektuellin asemaansa. Ja viihtyy julkisuudessa vaikkei sitä varsinaisesti myönnä. Kummallista on, ettei Salminen tee tällaista vertailua ollenkaan, ehkä ymmärsin jotain väärin.

Salminen lainailee vuolaasti Paasilinnan teosten kritiikkejä, elämäkerran painotus on vahvasti reseptiossa. Monin paikoin mieleen tuli että tästä saisi vielä enemmän irti jos lainauksia Paasilinnan teksteistä olisi enemmän. Mutta sitten ymmärsin, että niitä ei elämäkerrassa tarvita, koska ne löytyvät Paasilinnan kirjoista. Jotain tällaista reaktiota Salminen lienee lukijaltaan odottanutkin, kai hän haluaa kannustaa meitä tietämättömiä Erno Paasilinnan kirjallisuuden äärelle.

Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into

torstai 28. helmikuuta 2019

Kysymyksiä ja ahdasta tunnelmaa

Niina Revon edellinen romaani, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kompleksi oli tunnelmaltaan kafkamainen, ihan tahallaan tietysti. Monitulkintaisuus ja mielen sisään lukittu, ahdas tunnelma taitaa muutenkin olla Revon sanataiteelle ominainen piirre. Miksi siis uudessa Vyöry-romaanissa Kafkan etunimi on sivulla 111 kirjoitettu muodossa Frans, ei Franz?


Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.

Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.

Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.

Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.

Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.

Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.

Niina Repo: Vyöry
Siltala

maanantai 25. helmikuuta 2019

Lukeminen vähenee, mutta ei tämän kirjan takia

Carlos Ruiz Zafón on kuulemma yksi menestyneimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. En ollut kuullut hänestä mitään ennen kuin sain käsiini tämän teoksen, suomeksi vuonna 2004 ilmestyneen Tuulen varjon.


Tuulen varjo sijoittuu 1940- ja 50-lukujen Barcelonaan, ja oli hauska huomata että olin käynyt monilla tapahtumapaikoilla vajaat kaksi vuotta sitten. Tarinan keskiössä ovat kirjat, joten sikälikin mielenkiinnolla oli hyvä tilaisuus herätä. Kuusi ja puolisataa sivua tuntuivat kuitenkin aika pitkiltä. Pikku hiljaa tarina ja synkkä tunnelma alkoivat imeä lukijaa sisäänsä, ja viimeisten parinsadan sivun aikana imu oli jo niin hillittömän kova, että ne piti lukea yhdellä istumalla.

Tuulen varjo kurottaa kahtaalle: se on rakkaudenosoitus kirjoille ja tarinankerronnalle, ja Zafón ujuttaa kertomukseensa taitavasti aidon huolen lukemisen vähenevästä merkityksestä nykymaailmassa. Samalla se on aito salapoliisitarina, rakennettu juuri niin kuin pitää. Etsitään, kuljetaan johtolankojen jäljillä ja saadaan vähin erin kerittyä tarinaa auki. Haasteet ja panokset kasvavat ja lopussa on suuri taisto. Palkitsevaa siis.

Päähenkilö Daniel saa isältään Unohdettujen kirjojen hautausmaalle kätketyn kirjan, Julián Carax -nimisen tuntemattoman kirjailijan teoksen nimeltään Tuulen varjo. Kymmenen vuoden ajan Daniel yrittää selvittää Caraxin jälkiä etsimällä käsiinsä ihmisiä, jotka ovat tuon kirjalilijan tunteneet. Kohtaamisia on paljon, ja niissä rakkautta, väkivaltaa, uusia ystävyyksiä, kuolemaa ja valehtelua. Daniel alkaa vähin erin myös huomata, että Caraxin elämän käänteet ovat alkaneet toistua hänen omassa elämässään, ja kaiken takana luuraa tietenkin pahoista pahin, Fumero-niminen mies, jota kaikki pelkäävät.

Rehevä teksti ja Tarja Härkösen hieno suomennos kuljettavat lukijaa pitkälle matkalle, jossa hahmoja ja miljöitä riittää. Tuulen varjon Barcelona on kaikkea muuta kuin turistin aurinkoinen kulttuuriparatiisi, sadetta ja niljaa ja jopa lunta on luvassa.

Luen enimmäkseen suomalaista proosaa, lähellä oleva kun on - lähellä. Siksi olen huono tekemään minkäänlaisia yleistyksiä kansallisuuden ja kirjallisuuden välillä. Mutta sen enempää miettimättä tulee mieleen, että Suomessa kukaan ei kirjoita nykyään tekstiä, jossa olisi näin paljon dialogia. Tässä kirjassa taitaa suurin osa tekstistä olla joko keskustelua tai dialogin kaltaista tarinankerrontaa. Taka-alalla häivehtivä mystisyys tuo mieleen viime kesänä lukemani Yves Beaucheminin Katti-romaanin, tunnelma on hämmästyttävän samankaltainen.

Mielenkiintoiset, rikkaat tarinat ovat teoksen ydin, ja hienosti annostellut juonenkäänteet viimeistelevät komposition, josta kasvaa komea teos.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
Seven

maanantai 18. helmikuuta 2019

Puoli kirjaa Kalliosta

Ultra Bra oli ainutlaatuinen ilmiö suomalaisessa musiikissa, ja Hartwall Arenan kolme keikkaa joulukuussa 2017 todistivat, ettei bändiä ole totisesti unohdettu.


Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja ylsi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi, eikä ihme. Sekin on hyvä. Ei yhtä ainutlaatuinen kuin kuvaamansa bändi, mutta erinomaisen hyvin kirjoitettu. Sen tietää esimerkiksi siitä, että kirja on äkkiä luettu.

Kirja ei ole yhtä maksimalistinen kuin Ultra Bran musiikki, ja se on hyvä. Tekstiä on saman verran kuin asiaakin, löysää ei ole. Ulkoasuun on panostettu: värikuvat ja hiukan parempi paperilaatu kertovat intohimosta kvaliteettiin, niin kuin laulaja Terhi Kokkosen sukulaismies, säveltäjä Joonas Kokkonen asian ilmaisisi.

Tarina alkaa Hartwall Arenan keikoilta ja palaa sitten kaiken alkuun. Soittajien nuoruusvaiheita käydään läpi niin seikkaperäisesti, että siihen kuluu puoli kirjaa. Ja niin on hyvä, koska ydinporukka, sen musiikilliset preferenssit ja maailmankuva ovat kaikki peräisin noilta vuosilta, Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Tarina etenee kronologisesti, joten sitä on helppo seurata. Vaikka yleisiäkin asioita tietysti setvitään, Similä ja Vuorela antavat ihmiselle paljon tilaa: jokainen bändin jäsen pääsee ääneen, ja anekdootteja on paljon. Mielenkiintoisia juttuja riittää, niin kuin esimerkiksi se, että Sinä lähdit pois on syntynyt Ismo Alangon ideoimassa Neuroviisut-tapahtumassa, vain muutaman tunnin aikana. Anni Sinnemäen ja Kerkko Koskisen tehtäväksi oli annettu tehdä biisi, joka kertoo erosta ja jossa on lause "yön viimeinen drinkki vaihtuu aamiaiseksi".

Vaikuttaa siltä, että sama pakottomuus ja helppous on leimannut melkein koko Ultra Bran tuotantoa, ja niinhän se taitaa hyvässä popmusiikissa olla, että hyvä syntyy helposti sitten kun olosuhteet ja kemiat ovat oikeat. Enemmän, paljon enemmän aikaa on käytetty sovituksiin ja levyjen tuotantoon, ja tässä lieneekin kaikki, mitä hyvän popkappaleen reseptistä voidaan yleisesti sanoa.

Kirjasta käy hienosti ja perusteellisesti myös ilmi se, miksi Ultra Bra ei enää voi tehdä uutta musiikkia. Kaikki on jo tehty. Onneksi suuri osa soittajista jatkaa yhä musiikin parissa.

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra bra. Sokeana hetkenä
WSOY

perjantai 1. helmikuuta 2019

Maailma ei vastaa hyvään

Löysimme Teatteri Akselin muutama vuosi sitten, ja siellä on sittemmin tullut käytyä ahkerasti: Ihmisellinen mies näkyy olevan jo yhdestoista käyntimme Akselin lämpimänintiimeissä tiloissa.


Erityismielenkiintoa tässä näytelmässä herättää tekstintekijä, Sirkku Peltola näyttää taitavan tällaisen mittakaavan draaman paremmin kuin kukaan. Aiemmat Peltolat Akselissa, Pieni raha ja Tyttö ja varis, olivat komeita onnistumisia.

Ihmisellinen mies ei ehkä ole aivan Pienen rahan kaltainen täysosuma, mutta hieno näytelmä joka tapauksessa. Se kertoo Raine Kukkiasta (Hannu Rinne), hyväsydämisestä hissukasta, joka tahtoo kaikille hyvää siitä huolimatta että maailma ei aina vastaa hyvään hyvällä. Raine on eronnut pitkästä liitosta ja muuttaa poikansa ja tämän perheen paikkakunnalle ollakseen enemmän läsnä näiden elämässä. Mies on täynnä hyvää tahtoa, mutta kommunikointi ei aina ole aivan helppoa. Roolitus on kohdallaan, Rinne täyttää isot saappaansa uskottavasti.

Raine saa työpaikan ja menestyy työssään, mutta omaa haavettaan matkasta Dominikaaniseen tasavaltaan hän ei saa toteutetuksi, koska muiden auttaminen syö hänen matkakassansa. Kaivattu yhteys lapsenlapseen kuitenkin syntyy, ja siinä on tarinan ydin: perhesuhteita tärkeämpiä asioita maailmassa ei ole.


Dialogi on tuttua Peltolaa: ohipuhumista, pois putoilevia sanoja ja lauseita, asioiden sotkemista, sanomatta jättämisiä. Tragediaahan siitä syntyy. Näytelmän kokonaisuudessa isoon rooliin nousee kuitenkin komiikan kirvoittama kontrastisuus. Mainio Marko Pollari heittäytyy hauskan Kalevi Kärpäsen rooliin kuin humalainen järveen juhannuksena. Ensi-iltayleisö sai höröttää lähes kaikelle mitä Pollari suustaan päästi, ja hänen gestiikkansa sopi rooliin täydellisesti.

Ohjaaja Kauno Takarautio on oivaltanut olennaisen: tätä kontrastia pitää ruokkia. Siksi hän ajaakin molempiin suuntiin täysillä: haikeutta lisätään laulujen sävelin, ja komiikka viedään absurdiin tappiinsa saakka. Hauskimmankin hetken takana lymyää kuitenkin surumielinen perusvire.

Lavastusratkaisu on erikoinen, lähes koko ajan näyttämöllä tapahtuu kahdessa paikassa yhtä aikaa. Rainen tarina edessä, ja takana elämänhallintansa menettänyt Annu puuhastelee omia pieniä toimiaan, kunnes tarkennetaan Annun sähköttömään kotiin.

Sivuroolitkin on miehitetty ja naisitettu onnistuneesti, kaikki ovat uskottavia sekä ulkoisesti että ilmaisullisesti. Rainen pojan perhe toistelee olevansa onnellinen, vaikka puhe menee huudoksi tämän tästä. Minerva Kallioniemi (näin arvelen, käsiohjelma kun ei valitettavasti tarkenna kuka on kuka) tekee komean roolin teiniangstisena lapsenlapsena Raisana, ja Aatos Mickelsson ja Elina Lehtonen Petterinä ja Iiriksenä nahistelevat ja rakastavat ja kärsivät niin kuin keski-ikäiset vanhemmat tekevät. Muutamat näyttämörytmin yksityiskohdat kaipaavat vielä hiomista, pieniä ajatuskatkoja tulee ja sen sellaisia, mutta asia korjaantunee kunhan näytelmä saa lisää esityksiä. Niitä on luvassa maaliskuulle asti.

Ihmisellinen mies
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Historiallinen romaani on kaunompi

Tommi Kinnusen Pintti sai Hesarissa ihan pätevän arvion, mutta Noora Vaarala tarttuu kummallisesti yhteen sanaan: hänen mukaansa "supsuttaa on juuri sellainen alentuva ja söpöstelevä naisverbi, jonka näkeminen sattuu silmiin."


Oletteko nähneet Hesarin musiikkikriitikon kirjoittaneen arviota, jossa olisi moitittu sinfoniaa siitä, että yksi sävel on sopimaton tai väärä? Ja vielä perustelee sitä sukupuolellaan? Ette ole, sellainen olisi naurettavaa eikä koskaan pääsisi lehteen.

Mutta tässä tapauksessa Vaaralan takertuminen on täydellisen ymmärrettävää. Pintti on niin hyvä että siitä on vaikea keksiä oikeita moitteen sanoja. Kieli on erittäin hiottua ja kaunista niin kuin Kinnusen edellisissäkin teoksissa, värikästä ja silti luontevaa. Jos yhtä sanaa pitäisi kritisoida, kritisoisin mielummin haaltua-verbiä, joka esiintyy kirjassa kai kolme kertaa. Noin erikoinen sana ei oikein kestä sitä.

Se, missä Pintti on kenties vielä parempi kuin kaksi edeltäjäänsä, on tarinan rajaaminen. Kolme päivää, kolme sisarusta, yksi tehdas. Fokus on ja pysyy tiukkana, ja se kantaa komeasti läpi koko teoksen.

Tarinan alku ei aseta suuntaa tai muutakaan odotusta lukijan mieleen, sellaista ei tarvita. Lukija pidetään kirjassa kiinni vain sillä, että hän haluaa tietää lisää näiden pienten ihmisten elämästä ja lasinpuhaltamisen oudosta maailmasta. Lasitehtaan toiminnasta kertovaa tietoainesta on todella paljon, mutta kaikki on integroitu sopivina palasina muun kerronnan lomaan. Pääpaino on pienen ihmisen ymmärtämisessä ja empatiassa.

Hesarin arvio päättyy mietteeseen historiallisten romaanien ylitarjonnasta. Sekin on helppo ymmärtää miksi Kinnunen ja niin moni muu kirjoittaa menneistä ajoista: kaunokirjallisen kielen kauneuteen ei pääse nykyaikaan sijoittuvassa kirjassa ollenkaan samalla tavalla käsiksi kuin historiallisessa romaanissa. Netti- ja kännykkäajasta kirjoittava joutuu turvautumaan aivan toisenlaiseen kieleen.

Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY

tiistai 15. tammikuuta 2019

Kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy

Petri Tammis -maratonini eteni tänään kolmanteen kirjaan. Muistelmat ja Muita hyviä ominaisuuksia olivat omakohtaisen tuntuisia tarinoita elämästä sivullisen silmin. Miehen ikävä on eri maata: sen lyhytproosassa omakohtaisuus on yleistetty miehenä olemiseen, minäkerronta muuttunut passiiviin.


Aiheena ei varsinaisesti ole sivullisuus vaan ne miehen elämän ja puheen peruspilarit: viina, vaikeneminen ja vittu. Välillä tarinointi on räävitöntä, välillä jotain aivan muuta, mutta tunnistaminen ja samastuminen aina mahdollista. Ja kiusallista.

Sivullisuuteenhan se kuitenkin lopulta menee, mies on sivullinen.

Jo poikavuosina mies kohtaa vaikeuksia. "Tanssimaan pojat oppivat viisi vuotta tyttöjen jälkeen. He harjoittelevat taitoa salaa huoneessaan ja ponkaisevat tasahypyn oviaukon kohdalla. Kamanan jymähdys päälakeen tuntuu Jumalan rangaistukselta."

Auton merkitys huomataan etenkin nuorten miesten yhdistäjänä. "Autonuoret toimittavat kaikki asiansa autosta. Kun heidät kutsutaan juhliin, he ajavat hippapaikan edustalle istuskelemaan. Heille vilkutetaan ovelta ja tuodaan syötävää autoon. He kommunikoivat torvella ja valoilla. - - Festivaaleilla autonuoret pysäköivät leirintäalueen laitaan kiiltävämmät pölykapselit kentälle päin, nostavat kaiuttimet auton katolle ja huudattavat Kaija Koota: 'Niin kaunis on hiljaisuus.' Illalla he pyörivät kuin paarmat autonsa ympärillä ja nostavat stereoitten volyymia: Tänne päin, kyllä täältäkin herkkyyttä löytyy."

"Avioliitossa pojat vaihtavat nimensä - 'sua ei saa enää sanoa Ödeksi, sun oikea nimi on Pertti', vaimo määrää. Se tulee pojille yllätyksenä. Toisensa tavatessaan he myhäilevät niin kuin jotakin olisi vireillä tai jokin yhteinen muisto lämmittäisi mieltä. He päättävät vanhana miettiä, mitä se jokin oli."

Isänä oleminen ei ole helppoa sekään. "Isän kanssa puhutaan asiaa. Kun isä lähtee poikansa kanssa mökille, hän keskustelee kolme päivää koivuhaloista. Lauantai-iltana saunakalja kädessään hän kehaisee maisemaa. 'Juteltiin kerrankin kunnolla', hän ylpeilee kotona vaimolle."

Lämpimiä, tosia lauseita.

Petri Tamminen: Miehen ikävä
Otava

maanantai 14. tammikuuta 2019

Petri Tammista tapaamassa, osa 2

Eilen kirjoitin siitä, kuinka tulee menetellä, jos aikoo kohdata Petri Tammisen. Tänään on vuorossa toinen osa samasta aiheesta.


Muistelmat on juuri sitä mitä nimi lupaa: lyhyitä muistumia elämän varrelta. Ja kun Petri Tammisen tekstistä käyttää adjektiivia lyhyt, se merkitsee todella lyhyttä. Aivan aforistis-minimalistista lyhyyttä, samanlaista kuin Anton Webernin Bagatelleissa. Ellei vielä lyhyempää. Tamminen itse ja moni muukin on verrannut ilmaisutapaansa Kaurismäkeen. Päihteet vain puuttuvat.

Muistelmien lukijat ovat tottuneet siihen, että niihin pyritään kertomaan kaikki elämästä. Mutta eihän se niin ole, kaikkea ei voi muistaa eikä ainakaan kertoa. Muisteleminen on valitsemista.

Vuonna 1980 Tammisen ainoa muistiinmerkitsemisen arvoiseksi katsoma hetki oli tällainen: "Maauimalan sininen pyöröovi naksahteli. Ulkona oli kuivaa. Virastotalon ikkunoissa roikkui haalistuneet verhot. Nousin pyörän selkään ja ajoin alas autioita katuja. Ajoin vain, en ajatellut että siinä olisi mitään erikoista."

Mutta siinäpä vain oli: se hetki on tässä, kirjassa ja lukijassa. Lukijalla on tilaa, joka kyllä täyttyy, kunhan osaa ja muistaa ja ehtii pysähtyä. Näiden muistelmien ympärille hahmottuu aina muuta maailmaa, niin että heti huomaa, että ne ovat tätä yhtä ja samaa elämää. Tuo äskeinen virke oli Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia -teoksesta, ja sieltä löytyy Tammisen credo ja avain myös tähän teokseen: tällaisia pieniä "näkyjä todellisuus on täynnä, mutta jokaisen on koettava ne hiljaa tykönään. Niistä ei keskustella työpaikan viikkopalavereissa eikä kahvitunnilla, näitä epätodellisuuden tunteita ei oteta puheeksi eduskunnan kyselytunnilla eikä illan uutislähetyksessä. Jokainen aikakauslehdessä hymyilevä naama antaa ymmärtää, että todellisuus on rikkumaton ja kaikkien sellaisenaan koettavissa, vaikka sisikunnassaan jokainen tietää, että kaikki huojuu ja häälyy."

Nämä muistelmat ovat yhtä lailla Tammisen kuin minun. Ja sinun.

Petri Tamminen: Muistelmat
Otava

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Jos aiot kohdata Petri Tammisen

Olin taannoin tovin Petri Tammisen oppilaana. Noloilta tilanteilta välttyäkseni luin muutaman hänen kirjansa. Olin minä niitä jo aiemminkin lukenut, mutta huonomuistisen pitää kerrata ja varmistaa. En tarvinnut noita lukukokemuksiani mihinkään, mutta tunsinpa oloni itsevarmemmaksi.

Luin vääriä kirjoja.


Muita hyviä ominaisuuksia on johdatus Petri Tammisen mielenmaisemaan, hänen häpeän, pelon ja sivullisuuden tunteiden täyttämään kirjailijuuteensa ja miehenä olemiseensa. Tamminen kertoo ujoudestaan, joka määrittelee hänen tekemisiään ja etenkin tekemättä jättämisiään pitkin matkaa. Jos joku asia hetken tuntuukin onnistuvan, taotaan viimeistään kotimatkalla auton rattia ja huudetaan suoraa huutoa.

Olennainen osa Tammisen mielenmaisemaa ovat hänen kirjalliset esikuvansa, Veijo Meri, Antti Tuuri ja Antti Hyry. Yksinkertainen ilmaisu ja ilmiasu, joka jättää lukijalle tilaa asettaa oma elämänsä ja omat kokemuksensa aukkopaikkoihin. Tammisen kirjoja käännetään muille kielille, hän käy puhumassa niistä ulkomailla, mutta kosmopoliitista hän on niin kaukana kuin olla voi. Tammisen aforistinen kieli syntyy vähäpuheisten, "humalassa kukan lailla avautuvien" suomalaisten miesten suista. "Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa."

Muita hyviä ominaisuuksia on huikean hauska teos. Tammisen ominaislaatu on usein tiivistetty sanapariin "lakoninen huumori", ja tässä teoksessa teksti on enemmän kallellaan parin jälkimmäiseen sanaan kuin missään muualla. Tyrskähtelin tämän tästä, kannesta kanteen.

Suomalaisessa kirjallisuudessa huumori kuuluu miesten kirjoihin, eikä sillä useinkaan ole asiaa esimerkiksi palkinnoille. Tamminen kertoo näin: "Suomalainen huumori on kuin tryffeli, sen löytämiseen tarvitaan sika. Olo on aina oudon sivistymätön ja syyllinen, kun hakeutuu huumorin hyllylle. Niin kuin olisi pahanteossa, aikaansa tuhlaamassa. Mutta punnitaanpa - kumman ottaisin mieluummin iltojani ilostuttamaan, kaikkien Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotannon vai Veikko Huovisen ja Aapelin? Selvä peli: nobelistit ulos, humoristit sisään ja tähänkin torppaan palaa elämänilo. Huovismainen kontrastintaju puhuttelee erityisesti miehiä, sillä miehen elämä on nimenomaan erillään pitämistä, karkeuden salaamista, oman olemuksen piilottamista ja siinä epäonnistumista."

Kirjallisuus on keski-ikäisen naisen hallussa, koska kirjojen lukijat ovat keski-ikäisiä naisia, silloinkin kun he ovat miehiä. Tamminen oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2006 Enon opetukset -romaanillaan, mutta ei palkintoa saanut. Sika pitää kuohita ennen kuin sen palkitsemisesta voidaan edes puhua. Sain eilen päätökseen Mikko Rimmisen Nenäpäivän, joka on erinomainen esimerkki tästä. Nenäpäivä  erityislaatuinen teos, koska se on humoristinen ja Finlandia-palkittu, aivan epäuskottavan yhtälön tulos. Kun kirjailija laittaa Nenäpäivän hassusti sekoilevaksi ja torttöileväksi päähenkilöksi keski-ikäisen naisen, jättää kaikki kirosanat kirjoittamatta ja lopettaa teoksen kauniiseen joulukuvaelmaan, saa humoristikin palkintonsa.

Jos aiot kohdata Petri Tammisen, lue ensin Muita hyviä ominaisuuksia. Lue sitten kaikki muut hänen kirjansa, niissä kohtaat hänet parhaiten.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Otava

lauantai 12. tammikuuta 2019

Miksei kukaan ole kertonut?

Niin kuin kuvasta näkyy, Bookbeat rulaa edelleen.
Miksei kukaan ole aiemmin kertonut kuinka huikea romaani on Mikko Rimmisen Nenäpäivä?


Eiku jaa ehkä onkin, esimerkiksi Finlandia-raati, joka nosti tämän ykköskirjaksi vuonna 2010.

Musiikin suhteen ihmettelin taannoin, mikä mahtaa yhdistää kaikkia niitä mitä erilaisimpia musiikkeja joista eniten pidän. En keksinyt mitään kunnes keksin: huumorihan se. Ylvis, Rammstein, Stravinsky, esimerkeiksi. Piileskelevä huumori on parasta.

Merkittävä huomio tässä kohtaa on, että Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ohella Nenäpäivä lienee ainoa humoristinen Finlandia-palkittu kirja. Huumori vetää joka paikassa ihmiset luokseen, mutta taidepalkinnoille sillä ei yleensä kuroteta. Taiteen pitää olla vakavaa ja harrasta.

Eikä siinä mitään, harraskin on jees, kaikkea tarvitaan. Vaikka Nenäpäivä on hassunhauska sekä tarinaltaan että kieleltään, ei huumori ole sen ykkösansio, se on oikeastaan pelkkä oheistuote. Kaksi romaania olen Rimmiseltä aiemmin lukenut: Pussikaljaromaani ja Hippa osoittivat, että kikkailun lisäksi Rimminen taitaa kyllä kertomisen, mutta kikkailu nyt kumminkin paistaa ansioluettelonsa päällimmäisenä piirteenä. Nenäpäivässä Rimminen on säätänyt kikkailusordiinon kohdilleen. Uudisväännössanoja on, paljonkin, mutta tasapainoisesti. Ei liikaa eikä liian vähän.

Mutta siis. Nenäpäivä on kirja, jonka voisi huoletta laittaa minkä tahansa kirjoituskurssin oppaaksi. Se on niin käsittämättömän tasapainoinen paketti, että huh huh. Ansioita on ihan joka saralla.

Ensiksi tärähtää kieli, sen rytmit ja värit. Se on niin upeaa, että alkaa välittömästi tehdä mieli kirjoittaa itse, voisinko minäkin osata jotain noin hienoa. Sitten tajuaa että en voisi.

Seuraavaksi tömähtää tiukkuus. Rimminen rajaa Nenäpäivän uskomattoman ahtaaseen karsinaan, milloinkaan se ei rönsyä ulos pikkupikkulaatikostaan. Se on hyvän taideteoksen merkki ja kriteeri. Pienestä kasvaa suurta, kaikissa merkityksissä.

Sitten kolahtaa tarina. Keski-ikäisen Irman päättömässä rappukäytäväodysseiassa on huima imu. Irma tupsahtelee keravalaisiin koteihin ja tekeytyy hädissään taloustutkimusta tekeväksi, ja niin sitä sitten kahvitellaan erilaisten ihmisten ja huonon omatunnon seurassa. Irma lyö nenänsä oveen ja nenä turpoaa kamalan näköiseksi, siitä teoksen nimi. Hahmojen taustoista tai tulevaisuuksista ei kerrota juuri mitään, mutta tämä hetki riittää. Suurta päämäärää ei kenelläkään ole, mutta emotionaalinen uskottavuus ja samastuminen ovat huippuluokkaa siitä huolimatta. Pienet ihmiset varttuvat isoiksi ja kokonaisiksi, ehjiksi eivät sentään. Sellaisiahan me ihmiset olemme, kokonaisia mutta kovin vajavaisia.

Lopussa Rimminen paljastuu vielä muodonnan mestariksi. Perinpohjainen pohdintakerronta ottaa kirjan huipennuksessa sellaiset kierrokset että alta pois, virkkeet pitenevät ja kieppuvat ja sotkeentuvat, aika hidastuu - kunnes saavutaan lopukkeeseen, joka on kaunis ja täpötäynnä hyvää tahtoa ja mieltä.

Ja kaikki tämä vielä hauskana. Nyt menet kirjastoon tai kirjakauppaan tai Bookbeatiin ja luet Nenäpäivän.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos

maanantai 7. tammikuuta 2019

Vinhasti skenessä

Teemu Keskisarja on suosikkihistorioitsijani, vaikka olen lukenut vain kaksi hänen kirjoittamaansa kirjaa. Tai niistäkin toinen on vain pahainen artikkeli.

Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus on kolmas.


Kuten blogin kuvista näkyy, Bookbeat on käynyt kuumana alkuvuoden.

Näemmä minulle on tullut tavaksi lukea Keskisarjaa aina kun tammikuu koittaa. Viipuri 1918 oli mainio teos, siinä tutustuin kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran Keskisarjan luistavaan kieleen ja elävään historiankertomustaitoon. Sitten viime vuoden tammikuussa luin Keskisarjan riemukkaan artikkelin Historioitsijan kokemuksia tositarinan etsimisestä ja kertomisesta, joka viimeisteli käsitykseni tästä velmusta.

Miksi siis olen Keskisarjan suuri fani? No, ensinnäkin hän tekee huolellista työtä: löytää kohteistaan uutta sanottavaa, tai näin minulle ainakin on kerrottu, ja miksi en uskoisi mitä minulle on kerrottu? Tässä kirjassa uutta on Kiven raha-asioiden ja sosiaalisen elämän toisinnäkeminen: Hesarin arviossa Mervi Kantokorpi tiivistää hyvin, että Kivi oli "karismaattinen verkostautuja ja systeemin syöttiläs". Kivi oli ilmeisesti 1800-luvulla ainoa suomalaisen rahvaan edustaja joka ei tehnyt tuntiakaan oikeita töitä, mutta pärjäsi silti miten kuten - kunnes ei enää pärjännyt.

Mutta se ei tietenkään riitä erityisyyteen. Erityistä on se huikea kaunokirjallinen rentous, jolla Keskisarja tekstiään suoltaa.

Viipuri 1918 käsittelee sotaa, joten ihan hirveän kevyt kielenkäyttö tai vitsaileminen ei siihen kirjaan sopisi. Vaikka Aleksis Kiven tarina on lähes yhtä traaginen kuin sota, Keskisarja heittäytyy faktamerestään niin hersyvään tarinankerrontaan ja kieleen, että lukija saa tyrskähdellä tämän tästä. Tämän etäämmäs pönöttävästä kerronnasta ei Suomessa ole vielä päästy.

Vai olisitko odottanut historiateokselta tällaisia lauseita: "Yllättävän vinhasti ja vähillä meriiteillä hän teki itsensä tykö tasokkaassa skenessä." "Hän päätteli olennaisen heti kasvoista. Ylioppilas August Sundellista hän lausahti: 'tylsä ja sieluton' - aivan oikein, Sundellista tuli fysiikan professori." "- - Kivi teki tupakkalakon. Omituinen seikka - jopa luulotaudin oire on - että hän epäili vaaralliseksi tapaa, jota monet lääkärit vielä suosittelivatkin." "Säähän olivat suurimmatkin suomalaiset 1867 yhtä syyttömiä kuin Wall Streetin meklareiden kokaiinipöllyssä puhaltamiin johdannaisiin vuonna 2008." "Sukupuolisuudessa veljekset ovat kesyjä villi-ihmisiä. Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi."

Kustantajaa tai Bookbeatia on syytä moittia e-kirjan ulkoasusta. Minua ainakin häritsevät tekstin tasaamaton oikea laita (tämä näyttää olevan kaikkien sähkökirjojen helmasynti) ja se, että pitempiä tekstilainauksia ei ole kursivoitu tai sisennetty tai eroteltu muuten leipätekstistä. Uskoisin molempien olevan kunnossa painetussa kirjassa. Lähdeviitteisiin ja takaisin hyppääminen ei oikein suju. Hakutoiminto puuttuu. Kirjanmerkkejä ei voi laittaa. Kirjalla on kaksi erilaista kantta ja kaksi erilaista alaotsikkoa, "Aleksis Kiven elämänkertomus" ja "Aleksis Kiven elämä ja kuolema".

Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämänkertomus.
Siltala

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Hiihtoputkessa

Ajauduin elektroniseen hiihtoputkeen: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittajan jälkeen piti lukea Mielensäpahoittajan hiihtokirja.


Tässä blogissa on jo sanottu aika paljon Mielensäpahoittajista, joten tyydyn sanomaan että tämäkin kirja kertoo Mielensäpahoittajasta ja ilahduttaa lukijansa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja
WSOY

torstai 3. tammikuuta 2019

Hyppy e-lukemisen maailmaan

Ennen kaikki oli paremmin. Kyllä ei julkaissut Tuomas Kyrö kahta tai kolmea Mielensäpahoittajakirjaa vuodessa vaan antoi lukijan rauhassa odottaa kaksi vuotta ennen kuin ruskeakastike oli kypsä. Kyllä ei hätäilty ennen.


Olen yrittänyt lukea hipaisulaitteilta e-kirjoja jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtäkään en ole loppuun asti jaksanut, entisaikainen paperi on aina vienyt voiton. Viimein ymmärsin että olen yrittänyt hypätä liian korkealle, kynnystä pitää madaltaa, ja niin siinä vain kävi, että uusin Mielensäpahoittaja oli ensimmäinen e-kirja jonka luin loppuun asti. Vanhanaikaisella sohvalla, poppanaliinan päällä, raaka peruna toisessa kädessä ja iPad toisessa. Naama peruslukemilla.

Rahastustahan nämä kirjat ovat, kova julkaisutahti ja puolityhjät sata sivua kertovat sen. Mutta miksi ei? Bookbeat maksaa saman verran luin sitten nobelisteja tai Mielensäpahoittajaa. Kumpaakin on hyvä lukea, eikä Mielensäpahoittajan idea todellakaan tyhjene vaikka kirjoja ilmestyisi viikottain. Kyrön kynä kulkee sujuvasti, ja maailmassa riittää aiheita.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja perustaa blogin, tai bolgin niin kuin hän itse sitä nimittää. Blogi saa tietenkin huiman suosion. Pääpointti on nykyelämän liiassa helppoudessa, ja vaikka aihe ei todellakaan ole kovin erikoinen, on Mielensäpahoittajalla siitä paljon lupsakkaa sanottavaa. Helppoudesta johtuu moni vaiva, niin fyysinen kuin psyykkinenkin.

Erinomaista lomalukemista, kevyttä ja hauskaa. Ja allekirjoittaneelle ennen kaikkea portti e-lukemisen maailmaan avautui tämän kirjan avulla vaivattomasti. Taidan lukea toisenkin.

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
WSOY

tiistai 1. tammikuuta 2019

Fiktio nojailee rennosti faktoihin

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on komea kirja. Summasin tuon teoksen ansiot näin: "tiukka muoto, kaunis ja koherentti kieli, ihmisen tarkkanäköinen kuvaus, vienosti avautuva ja koukuttava tarina. Siinä kaikki mitä hyvään romaaniin tarvitaan."


Aivan samoilla epiteeteillä voi kehua myös Rytisalon kakkosta, Rouva C. -kirjaa. Rytisalo on todella taitava kirjoittaja, ja erityisesti hän hallitsee ajankuvan hienovaraisen rakentelun ilman pienintäkään infodumppaamisen meininkiä. Lukijalle jää tilaa - muun muassa siihen, että pitää googletella erinäisiä tietoja henkilöhahmojen elämästä, niin niukasti tietoa on. Ja se on vain hyvä.

Olennaisin ero Lempin ja Rouva C:n välillä on se, että Rouva C. kertoo kaikkien tuntemasta ihmisestä. Juoni seurailee Minna Canthin elämän vaiheita, mutta elämäkerta se ei tietenkään ole, vaan faktoihin rennosti nojailevaa fiktiota siitä, mitä Canthin päässä on saattanut eri elämänvaiheissa liikkua. Fokus on Canthin avioliitossa, niin kuin kirjan nimikin lupaa.

Käänteentekevin hetki Minna Canthin elämässä on tämän kirjan mukaan eräs kohtaaminen Uno Cygnaeuksen kanssa. Se on aika raju, vaikka esitetäänkin vienon verhotusti. Mutta sillä Rytisalo sitoo Canthin elämän suoraan tähän päivään ja meidän aikamme puheenaiheisiin. Taitava veto!

Konflikteja ja onnen hetkiä Rytisalo osaa annostella hienosti, ja Canthin riemuihin ja vaikeuksiin on kenen tahansa lukijan helppo solahtaa mukaan. Kielen rytmi ja kauneus ovat erinomaisia, esimerkkisitaatin voisi ottaa miltä sivulta tahansa: "Minna oli jäänyt aloilleen. Hänen mielessään olivat juosseet piikojen ja renkien puheet, vähäiset tiedot eläinten sikiämisestä, tunkeilevat kädet ja toisaalta suudelmien kuumuus ja jossain taustalla ajatus, että asioiden olisi pitänyt olla säännönmukaisia ja että ne ajat olivat hankalia, että hengitys niskassa voi olla kuuma ja pelottava ja ihanakin mutta miten kaikki liittyi yhteen, siitä hän ei ollut varma."

En tiedä, mikä saa Rytisalon pelkäämään dialogia, ajatteleeko hän kenties dialogin olevan jotenkin halpahintaista kerrontaa? Dialogia on vähän, ja silloin kun sitä on, se on naamioitu tavalliseksi kerronnaksi ilman lainausmerkkejä tai vuorosanaviivoja. Ei tämäkään kirja niistä pilalle menisi.

Minna Rytisalo: Rouva C.
Gummerus