maanantai 25. marraskuuta 2019

Näkemyksiä musiikista

Absolutely on Music on keskustelukirja, jossa japanilaisen kirjallisuuden supertähti Haruki Murakami (1949-) jututtaa maanmiestään, kapellimestari Seiji Ozawaa (1935-). Aiheena on vain ja ainoastaan musiikki.


Ozawa on tehnyt huikean kansainvälisen uran, voittanut kapellimestarikilpailuja ja johtanut kaikkia maailman huippuorkestereita. Hänen opettajansa, professori Hideo Saito, mainitaan kirjassa tämän tästä, ja muista henkilöistä isoimman roolin saa Leonard Bernstein, joka nimitti Ozawan New York Philharmonic -orkesterin apulaiskapellimestariksi 60-luvun alussa. Sieltä Ozawan ura ponnahti nousuun.

Ozawa on kiireinen mies. Hänen vuonna 2010 diagnosoitu kurkkusyöpänsä muodostui Murakamin ja meidän lukijoiden onneksi: syöpä pakotti Ozawan aloilleen, ja niinpä näille keskusteluille oli aikaa. Vaikka keskusteluissa on paikoin lievää snobistelun makua nimenpudotteluineen kaikkineen, ne ovat oikein mielenkiintoisia.

Aluksi miehet istuvat Murakamin kotona ja kuuntelevat Beethovenin kolmatta pianokonserttoa. Myöhemmin keskusteluja käydään mm. Sveitsissä, jossa Murakami käy seuraamassa Ozawan opetusta. Puhetta riittää pienenpienistä yksityiskohdista elämän kokoisiin asioihin asti, mutta mielenkiintoisimpia ovat tietenkin Ozawan muistot. Esimerkiksi Bernstein käytti kuulemma ison osan orkesterin harjoitusajasta puhumiseen, ja Ozawa-raukalta nämä monologit menivät ohi, koska hän ei vielä 60-luvulla osannut englantia kovin hyvin. Bernstein teki ensimmäisen Mahlerin sinfonioiden kokonaislevytyksen ja sai aikaan Mahler-buumin; tätä pohditaan juutalaisuuden kautta.

Muistoja on paljon. Kerran Ozawa mursi sormensa johtaessaan Mahlerin Das Lied von der Erdeä. Kerran hän meni Chicagossa Beatlesin keikalle, jossa musiikki hukkui täysin yleisön meteliin. Japanilaista kansanluonnetta ja mentaliteettia pohditaan useassa kohdassa. Nykyäänhän länsimaisissa orkestereissa on kaukoidän muusikoita pilvin pimein, mutta Ozawan aloittaessa 60-luvulla tilanne oli toinen. Hän teki pioneerityötä, joka ei aina ollut helppoa.

Murakami ei itse soita mitään instrumenttia, mutta hän on viljellyt kirjoissaan viittauksia popmusiikkiin ja perustanut Tokioon jazz-baarin. Tässä kirjassa hän osoittautuu erittäin perehtyneeksi klassisen musiikin tuntijaksi. Joistakin asioista hän tietää jopa enemmän kuin Ozawa, mutta sellaistahan se on: parhaankin asiantuntijan tiedoilla on rajansa. Eikä tiedon puute ole ongelma, sillä eihän musiikkia (tai mitään muutakaan) nippelitiedolla johdeta, vaan näkemyksellä.

Haruki Murakami: Absolutely on Music. Conversations with Seiji Ozawa
Translated from the Japanese by Jay Rubin
Harvill Secker

maanantai 18. marraskuuta 2019

Luut lävistävä kipu

Ihastuin neljä vuotta sitten Roope Sarvilinnan esikoisromaaniin Kateissa, siinä yhdistyivät viihteellisyys, koskettavuus ja isot ajatukset niin kuin vain kirjallisuudessa voi yhdistyä.


Sarvilinnan kolmas romaani Valkoinen vuosi on sekin hyvä kirja, muttei aiheuta samanlaista riemua tai innokkuutta. Syy on selvä: tässä ei ole sitä helppoa, viihteellistä tasoa juurikaan. Ja sitä ei ole siksi että päähenkilössä ei tapahdu oikeastaan minkäänlaista muutosta eikä tarinassa rakennella odotuksia jotka imisivät lukijan mukaansa.

Nimettömäksi jäävä kertoja on päässyt irti huumeista ja valmistunut lähihoitajaksi. Hän matkustaa yksityiseen hoitokotiin töihin seuranaan Aarne, entinen alkoholisti. Hoitokotia johtaa Antonio, Italiasta Suomeen kotiutunut mies, ja muut hahmot ovat hoitokodin asukkaita tai näiden omaisia. Lystikästä turkulaislukijalle on, että hoitokodin toinen siipi on nimeltään Raisio.

Sarvilinna kirjoittaa kyllä komeaa kieltä. Esimerkiksi hoitokodin ikääntyneitä asukkaita kuvaillaan "elämään tottuneiksi". Ja näin kulkee aika hoitokodissa: "Oli jokin niistä päivistä tai illoista joista ei pitäisi jäädä lainkaan muistijälkiä. Joista tallentuisi vain kokonaisuus, yksittäisistä hetkistä olisi mahdotonta saada otetta; ne koostuivat hälystä ja hiljaisuudesta, vuorokausista jotka alkoivat ja loppuivat, yksityiskohdista joita ei erottaisi toisistaan sekä odotuksesta ja kaipuusta joilla ei ollut kohdetta. - - Minä olin luullakseni olemassa ja imuroin sohvan iltaisin."

Hoitokodissa on kilpikonna, joka on aluksi ollut liian virkeä, kunnes oli opittu kääntämään se selälleen rauhoittumaan. "Heikoimmat käännetään aina selälleen, Aarne sanoi." Paikoin kieli menee vallan lyyriseksi: "Munkit palasivat mieleeni. Luostarit ja hiljaisuus, kannettava vesi, muurit mäen yllä ja ruumiillisen rasituksen jäljet kehossani. Kuumuudessa sinnittelevät sypressit ja viileät makuukammarit. Luut lävistävä kipu joka laantui öisin levolla."

Maisema on melkoisen synkkä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, mutta valonpilkahduksia sentään syntyy. Sarvilinnan ideana lienee, että sellaista elämä on: synkkää, joskus kohtalaista, varsin harvoin hulppeaa. Sehän on viisas huomio, mutta silti Valkoinen vuosi jättää hiukan kylmäksi - etenkin kun tekstissä on siellä täällä vihjeitä jostain salaisuudesta tai yhteydestä joka voisi loppupuolella paljastua. Ei minulle ainakaan paljastunut, mutta sellaista tämä elämä taitaa sitten olla.

Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi
Tammi

perjantai 15. marraskuuta 2019

Hyväksymisen ja rakkauden asialla

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen oli huikea menestys sekä kirjana, elokuvana että teattereissa. Juonen clue, suomalaisten kyvyttömyys osallistua yhteislauluun, on ylittämättömän nerokas, ainakin näin musiikinopettajan näkökulmasta. Joten ei ole ihme etteivät muut teokset ole yltäneet samalle tasolle. Juurihoito on ehkä päässyt lähimmäksi.


Juurihoito sai ensi-iltansa Teatteri Akselissa tänään, harmillisesti Huuhkajien ratkaisevan pelin kanssa samaan aikaan. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin: Suomi pääsi jalkapallon EM-kisoihin ja Juurihoito sai mainion tulkinnan.

Juonikuvauksen voinen lainata teatterin kotisivuilta: "Lammasmaisen kiltti copywriter Pekka Kirnuvaara menee hammaslääkärille ja sattumalta sieltä löytyykin kauan kadoksissa ollut veli, jonka olemassaolosta Pekalla ei ollut aavistustakaan. Esko Kirnuvaara, hammaslääkäri, on jäykkä, pedantti suorittaja, jolle hammaslääketiede on elämän tärkein asia. Muuta elämässä ei sitten olekaan. Veljekset kuitenkin lähtevät etsimään sisaruksiaan ympäri maapalloa. Tie vie Lieksan ja Tukholman kautta Thaimaahan - ja yhä vaan kauemmas. Matkan varrella selviää yhtä ja toista yllättävää poikien lapsuudesta, suvusta, perheestä, ja ennen kaikkea kauan sitten kadonneesta isästä. Eikä hampaita kera rakkauden unohdeta myöskään."

Nousiaisen kirjasta olen kirjoittanut blogissa tähän tapaanJuurihoidon ongelmat ovat teatterissa samat kuin kirjassa: koska teoksessa tapahtuu todella paljon, osa tekstistä sortuu väkisinkin luennoimiseen ja selittelyyn. Mutta se mikä näytellen voidaan tehdä, on Kauno Takaraution ohjauksessa onnistunut hyvin.

Näytelmä on yhtä aikaa hauska ja koskettava, ja molempia puolia annostellaan sopivasti, vuorotellen, limittäin ja lomittain, ja kummallekin annetaan tilaa ja aikaa kehittyä. Pekka (Kauko Juvonen) ja Esko (Jukka Lahdenvesi) ovat sekä koomisia että haikeita hahmoja isän etsinnässään, ja kumpikin hoitaa roolinsa kunnialla. Mutta komiikan keskipisteeksi nousee Mona Mikkolan näyttelemä Sari, veljesten Tukholmasta löytynyt sisko. Ensi-iltayleisö kiemurteli naurusta hänen räävittömien sutkautustensa edessä. Maarit Juvonen, Kristiina Lahdenvesi ja Teropetteri Salminen ovat kaikki moni-ilmeisiä lukuisissa rooleissaan, ja Hannu Rinteen videolla esiintyvä persutaksikuski ajaa katsojat hyvillä mielin väliajalle. 

Tekstiä on paljon, ja pienet takeltelut hioutunevat esitysten myötä. Kun suurimpia silmien pyörittelyitä vielä hiukan pienennetään, on Juurihoito kohdallaan. Teoksen sanoma on äärimmäisen kaunis ja viisas, erilaisuuden hyväksymisen ja rakkauden asialla tässä ollaan. Ja niin on hyvä.

Juurihoito
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

torstai 7. marraskuuta 2019

Epätäydellisiä ihmisiä Afrikasta

Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja juristi, ja Pimeydestä loistaa valo on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo David Livingstonen ruumiin kantamisesta halki Afrikan mantereen.


Ei siis ihan se tavallinen tarina. Tai riittävän tavallinen kyllä: ihmisiä ne on ihmiset olleet Afrikassa 1800-luvun lopullakin, pelkoineen ja rakkauksineen ja muine ihmisellisine tuntemuksineen. Ja tässä on romaanin voima, yleisinhimillisen näkeminen näissä erikoisissa ihmiskohtaloissa, jotka tiivistyvät vajaan vuoden mittaisella patikkamatkalla vuonna 1873.

Alussa kertojana on Halima, nainen, jonka Livingstone on ostanut orjuudesta vapaaksi. Lukijaa alkaa pelottaa, koska hahmoja tuntuu olevan valtava määrä, ja lisäksi kursivoituja, arabian- ja swahilinkielisiä sanoja käytetään niitä sen kummemmin selittelemättä. Mutta jos niihin ei kompastu, huomaa, että ei yhtään haittaa vaikka ihan kaikkea ei ymmärtäisikään. (Kirjan lopussa on selitykset kursivoiduille sanoille, jos sellaisia kaipaa. Itse huomasin ne vasta kun olin kirjan lukenut.)

Koska tekstin viehätys nousee sen afrikkalaisuudesta, kaikesta siitä eksotiikasta jonka tarinat kätkevät sisäänsä. Tietysti miljöö ja ihmiset ovat kiehtovia, mutta erityisen kiehtovaa on tarinoinnin tapa. Kertojan ääni on eksoottinen ja ihmeellisen vieras, mutta vie mukanaan eikä ole ollenkaan vaikea.

Halima kuvaa Livingstonen viimeisiä hetkiä ja päätöstä lähteä rahtaamaan Daudin ruumista rannikolle, josta se laivalla vietäisiin sitten Englantiin. Seurueessa on useita kymmeniä ihmisiä, joita motivoi Livingstonen tunteminen ja myös perillä mahdollisesti odottava palkkio. Koska matkaa taitetaan kävellen, se on hidasta, ja matkan aikana ihmisten suhteille käy niin kuin aina: rakastutaan, vihataan, kadehditaan, juonitaan.

Halima itse näyttäytyy omassa kerronnassaan neutraalina hahmona, mutta kääntyy toisenlaiseksi kun kertoja yllättäen sivulla 143 vaihtuu Jacob Wainwrightiksi, Livingstonen kristinuskoon käännyttämäksi seuraajaksi. Wainwright on mainio kertoja. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa hurskain sanoin, lainaa Raamatun tekstejä alvariinsa. Mutta hurskaus ei kovin hyvin yllä hänen tekoihinsa. Kun hän ihastuu Ntaoékaan, seurueen kauneimpaan naiseen, hän päättää mennä naimisiin tämän kanssa, ja "sitä ennen minun olisi elettävä pidättyvästi ja uhrautuvasti". Vain muutamaa riviä myöhemmin hän kirjoittaa: "Löysimme suojaisan vesakon ja soimme sen takana itsellemme onnen hetken." Se siitä hurskaudesta. Eivätkä seurueen muut jäsenet ole yhtään sen täydellisempiä ihmisinä.

Ja kieli on komeaa, esimerkiksi lause "- - hän näytti samalta kuin akrobaatti, jonka näin kieppuvan ympäri katedraalin edessä Bombayssa ilman mitään hyvää syytä" on samaa klassikkoainesta kuin Leevi and the Leavingsin "ne levyt usein radiossa soivat / tai ne voivat olla muitakin".

Kaikesta näkee, että Gappah - samoin kuin suomentaja Aleksi Milonoff - on nähnyt valtavasti vaivaa tämän kirjan eteen. Ja siitähän laatu syntyy, vaivannäöstä.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suom. Aleksi Milonoff
Tammen keltainen kirjasto

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Yleisestä yksityiseen ja takaisin

Suurin on rakkaus on Laura Ruohosen kirjoittama, vuonna 1998 ensiesityksensä saanut näytelmä. Se sijoittuu 1800-luvun lopun Kuopioon ja Lohjalle, ja kertoo Juhani Ahon, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin suilla tuon ajan virtauksista ja kolmikon keskinäisistä suhteista. Teatteri Akseli ottaa näin osaa Canthin 175-vuotisjuhlintaan.


Ensimmäisen puoliajan jälkeen olin hiukan epäilevällä kannalla. Onko todella tarpeen tuoda yhteen näytelmään niin paljon kaikkea: kulttuurihistoriaa, politiikkaa, naisasiaa, kaksinaismoralismia, suomen kielen tai taiteen asemaa yhteiskunnassa? Tarinasta tuntui puuttuvan fokus.

Mutta toisella puoliajalla fokus sitten löytyi. Näytelmä kääntyi nimensä mukaisesti rakkauden pohdintaan, enää ei tarvinnut puhua kaikesta, rakkaus riittää. Suurin on rakkaus ei ole mikään kevyt viihdepläjäys, vaan tekstiä on paljon ja se on painavaa ja koskettavaa. Elämä on pettymyksiä täynnä, mutta rakkaudessa pettyminen ei tarkoita siitä luopumista, päin vastoin. Näytelmä kulkee yleisestä yksityiseen ja yksityisestä, Jussin ja Elisabethin epäonnisesta rakkaudesta, löytyy taas yleinen viisaus johon katsoja voi peilata omaa elämäänsä.

Emmi Louhivuoren ohjaus toimii Akselin pienellä näyttämöllä mainiosti, pienieleisesti mutta väkevin tuntein. Salla Vahtera Elisabethina, Piia Leppämäki Minnana, Osku Pikander Jussina ja Minerva Kallioniemi Almana ja Liidana tekevät kaikki hyvää työtä, erityisen vakuuttava on Vahteran keskittynyt ja näkemyksellinen Elisabeth. Kirjojen sivut toimivat lavasteina erinomaisesti.

Myös Jouni Lehtosen musiikki ansaitsee erityisen maininnan. Sitä on paljon, todella paljon, ja siinä fokus on koko ajan kohdallaan. Enimmäkseen se on pianolla ja sellolla soitettua, pienen sekuntimotiivin ympärille rakentunutta hiljaista maisemaa. Välillä lyhyet sävelet kasvavat pitemmiksi ja taas lyhenevät. Vaikka tunteet räiskyvät näyttämöllä, musiikki pitää yleistunnelman tiukasti koossa, haikeana ja intiiminä.

Suurin on rakkaus
Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8

tiistai 22. lokakuuta 2019

Traumoista tyylillä

Jos sinulla ei ole muistoja koulukäsitöistä, valehtelet tai olet muuten vain syvän kieltäymyksen tilassa. Kaikilla niitä on, siksi niistä saa mainion kirjan.


Katri Maasalon kirjaan on koottu 50 erilaista vinkuraa ja vänkyrää ja liikuttavan epätäydellistä ja epäsymmetristä teosta. Ne on esitelty niin kuin kuvataideteokset tavataan näyttelyissä esitellä, asiallisesti materiaalit ja koot ja alkuperä luetellen. Jokaisesta teoksesta on lisäksi lyhyt tarina.


Tekstin olisi voinut viedä paljon pitemmällekin, irrotella oikein kunnolla kouluaikojen traumojen kustannuksella. Mutta Maasalo on valinnut toisen tien, tyylikkään ja hienovaraisen. Ja se toimii loistavasti, hauskahan tämä kirja on jos mikä.

Jos haluat lukea kokonaisen kirjan mutta sinulla on vain puoli tuntia aikaa, lue tämä.

Katri Maasalo: Kauneimmat koulukäsityöt
SKS

maanantai 21. lokakuuta 2019

Runoilijan elämänpettymys

Intoilija on romaani, jossa Panu Rajala puki elämäkerturintaitonsa romaanimuotoon. Samaa ideaa jatkaa nyt Erään soturin loppu, runoilija Yrjö Jylhän viimeisistä hetkistä kertova teos. Hannu Mäkelän Eino Leino -kirja Mestari rakentuu samalle ajatukselle, jossa runoilija muistelee mennyttä elämäänsä.


Rajala on rajannut teosta viisaasti. Jylhän koko elämää ei yritetäkään kirjaan mahduttaa, vaan pääosan saa talvisota, jossa runoilija taisteli ja joka jätti pysyvän jäljen ja haavan Jylhän sieluun. Toki Jylhä naisiakin muistelee, naisten ja sodan väliin runoilijan elämä tuntuu jännittyneen.

Kirja alkaa taksimatkasta. Jylhä hyppää Helsingissä Pobedan kyytiin ja kavahtaa kun kuski sanoo nimekseen Venäläinen. Hän ajaa Turkuun veljensä Väinön luo joulua viettämään. Tuo joulu jää Jylhän viimeiseksi, hän ampuu itsensä veljensä klosettiin 30.12. 1956. Ulkoisia tapahtumia on vähän, sisäistä pohdintaa paljon.

Osuvia huomioita mahtuu paljon mukaan, esimerkiksi kansallisromantiikka saa uuden määritelmän: "Olavista (Paavolainen) oli äkkiä tullut kansallisromantikko, hän kierteli kaikki aitat ja tsasounat ja keräili kaluja ja kiluja ja ikoneita kahmaloittain, väitti että vie ne museoon, mutta minne mahtoivat joutua." Tai kun sota tulee Jylhän uniin: "Tämän unen näen toistuvasti, aina samanlaisena. Koskaan se ei muuta muotoaan, se vastaa ääriviivalleen todellisuutta, joten onko se uni lainkaan?"

Ihmisten ongelmat ovat ikuisia, Rajala sanoo Jylhän suulla: "Meidän kansamme on syvimmältä olemukseltaan hyvin runollista kansaa, mutta nykyinen elintasokilpailu on tuhonnut syvät syntyjuuret." Samaa voisi sanoa 2000-luvullakin.

En tiedä johtuuko runsaista sotakuvauksista vai mistä, mutta monesti tuntuu, että teksti on hiukan huitaistua: pienten asioiden päälle ei malteta pysähtyä, tuoreesti nähtyihin yksityiskohtiin ei fokusoida, mikä terävöittäisi kerrontaa. Ja välillä elämäkerralliset asiat tulevat liian suoraan sanotuiksi, tekstissä on infodumppauksen makua. Kieli kyllä toimii, teksti sopii Jylhän suuhun erinomaisesti.

Panu Rajala: Erään soturin loppu. Runoilija Yrjö Jylhän tragedia
HD kustannus

lauantai 12. lokakuuta 2019

Ajatukset sanoiksi ja takaisin

Onko Petri Tammisesta kuoriutumassa lyyrikko? "Ja niin me sitten istumme, isän uudella penkillä, isän vaimo ja isän poika. Mitään puhumatta. Niin liikkumattomina, että alan nähdä meidät kuvassa, takana talo, edessä nurmikko, nurmikolla pahvilaatikko, pahvilaatikossa samettikukkia, jokaisessa kukassa terälehtien pyöreä äärettömyys."


Ehkei nyt lyyrikkoa sentään, mutta totutun tiukkaa ja punnittua tekstiä on tarjolla uudessa Musta vyö -romaanissa. Jotain tuttua on myös teoksen tematiikassa: saamaton ja epävarma minähahmo on Tammisen teksteissä ollut ennenkin läsnä.

Musta vyö kertoo Petristä, joka on kirjailija. Isän kuolema ajaa Petrin pohdintoihin siitä, millainen suhde isään on ollut ja millainen on ihmisen osa maailmassa, jossa pitää kuolla. Kuolemanpelko myllää kaiken: "Minua ei pelottanut matkustaa Madridiin. Minua pelotti vain se, että olisin Madridissa kun kuolisin, sillä en halunnut olla missään kun kuolisin."

Kertojan nimi ja ammatti houkuttelevat lukemaan teosta avainromaanina, mikä hämmentää. Jos on nähnyt Tammisen vaikka kirjamessuilla esiintymässä, on nähnyt erittäin säkenöivän, sanavalmiin, sivistyneen ja älykkään ihmisen. Ehkä hänen toinen puolensa on tuo epävarma ja saamaton, ehkä ei. Mutta herkullista proosaa tuo epävarmuus joka tapauksessa tuottaa.

"Se oli minulle merkki, siitä minä puhkesin puhumaan. Vyöryttämällä. Etukenoiset ajatukseni aivan kaatuilivat toistensa päälle. Jolloin ne kyllä myös hautautuivat toistensa alle. Niin etten lopulta itsekään tiennyt, mitä sain sanotuksi. Ja että ymmärsikö Liisa minua. Sekin vielä: ei riitä että ajatuksensa saa sanoiksi, sen lisäksi toisen pitäisi vielä saada nämä sanat takaisin ajatuksiksi."

Huomionarvoista on päähenkilön vaimon Liisan kuvaus, kuinka kauniisti häntä kuvataan. Lopulta alati ymmärtävän naisen pinna kyllä pettää, mutta päällimmäiseksi jää äärimmäisen rakastava vaikutelma.

"- Sun on ollut nyt vähän parempi, Liisa sanoi lopulta, varovasti, pimeyden keskeltä. Toivoin että vaikenemiseni kuulostaisi vastaukselta. Minusta se kuulosti."

Me olemme kaikki joskus Petri, siksi Musta vyö pitää otteessaan tiukasti. Kyllä niin harmitti kun teos loppui, olisin viihtynyt sen parissa paljon pitempään. Tuo tunne lienee tarkoituksellinen sekin.

Petri Tamminen: Musta vyö
Otava

maanantai 30. syyskuuta 2019

Runoa romaaniin lukijaa kiusaamatta

Kansitekstissä esitellään näin: "Jani Nieminen on runoilija ja kirjastopedagogi, joka varttui Alavudella ja asuu Helsingissä. Like on aiemmin julkaissut häneltä neljä runokokoelmaa. Komero on hänen ensimmäinen romaaninsa."


Komerossa JaniBoy-niminen kertoja kertoo, kuinka hän eli lapsuutensa ja nuoruutensa Alamo-nimisellä pikkupaikkakunnalla Pohjanmaalla. Eli siis tyypillisistä tyypillisin esikoisromaani: miten minusta tuli minä. Ollaan epävarmoja, maistellaan kaljaa ja tupakkaa ja lähestytään tyttöä. Kasvetaan erilleen, joillain menee surkeasti, jollain kohtalaisesti, huono-onnisin kuolee ennen aikojaan.

Mutta eihän sellaista kukaan julkaise ilman erityistä syytä. Komeroa lukiessa tätä erityistä syytä ei tarvitse kovin tarkalla suurennuslasilla etsiä, päinvastoin. Tätä kirjaa voisi käyttää esimerkkinä siitä, kuinka tuoreesti voi lapsuuden- ja nuoruudenkokemuksia kirjaimin kuvailla. Niemisen avain omaperäisyyteen löytyy tietenkin hänen runoilijuudestaan.

Tekstissä käytetään koko ajan runouden keinoja, rikottuja lauseita, ellipsejä, poistettuja välimerkkejä, sanojen poikkeavaa asettelua sivulle ja sen sellaisia, ja lisäksi paljon runolainoja sieltä sekä täältä. Teksti ei silti ole missään kohdin vaikeaa, ei ollenkaan. Se kyllä loikkii ja assosioi, mutta aina kovin lukijaystävällisenä. Elämä ei ole jännityskertomus, siksi tässäkään tarinassa ei ole mitään mikä lopussa selviäisi; riittää, että tarina tulee kerrottua.

Vaikka näin: "Olen pakannut tavarani, puiston penkillä odotan isää, joka tulisi kohta kannetaan laatikot komerosta autoon, niitä ei ole monta." Tai näin: "Miksi isä ei halunnut valoa elämäänsä? Jossain vaiheessa aloin ymmärtää minäkin
jäin alle, en riittänyt
yltänyt
samaan varmuuteen kuin Härkönen."

Enin osa tekstistä etenee kuitenkin ihan normiproosan lakien mukaan, hyvin kirjoitettuna toki. Pohjanmaan murre elävöittää ja hauskuttaa dialogeja. Runokeinot ovat alleviivauksia, niissä hidastetaan, tartutaan hetkeen, tai sitten tehdään assosioiva siirtymä johonkin muistoon.

Toimii.

Jani Nieminen: Komero
Like

perjantai 20. syyskuuta 2019

Epävarma ihminen autossa

En osaa kirjoittaa Riikka Ala-Harjan uuden romaanin nimeä. Se on joko En saab tai En Saab, kirjan kansissa kaikki kirjaimet ovat isoja.


Mutta siihen ne ongelmat jäävätkin, tämä on mainio opus. Se on äärimmäisen tiukaksi rajattu paketti eikä lipsu valitsemaltaan tieltä hetkeksikään.

Olgalla on Saab, jonka turvavyö on rikki. Hän on ajanut Lohjalta Siikaisiin, koska sieltä löytyy vanhaan autoon sopiva varaosa. Olga on syntynyt Ukrainassa ja muuttanut Suomeen viisivuotiaana. Olga on lesbo. Siinä faktat, joiden päälle kirjan tarina rakentuu.

Ja se tarina kertoo pelkästään siitä kun Olga palaa Siikaisista.

Korjaaja osoittautuu naiseksi, joka on hämmästyttävän pitkä, ja johon Olga ihastuu ensi näkemältä. Mutta Olgan ihmissuhdetaidot eivät ole ihan parhaasta päästä, joten monenlaista mutkaa tulee matkaan. Naisen nimeäkään Olga ei saa kysyttyä, joten tämä saa olla muikkeli.

Ja tässä on kirjan idea. Matka on vain raami Olgan päänsisäisten kamppailujen kuvaamiselle. Jokainen meistä on joskus noin huono saamaan sanotuksi sitä mitä ajattelee, siinä sitä on tarttumapintaa. Ja Ala-Harja osaa myös annostella Olgan mielialanvaihtelut hienosti, kirja on kuin sinfonia jossa jännitykset ja purkaukset vuorottelevat. Ja höpöttävä kieli toimii.

”Mut jos se oottaaki, se haluuki, se on täynnä odotuksen iloo, me lähestytään mun kotia, siks se ehkä kans on tollanen, se haluu mun luo nopeesti, siks se halus lähtee rannasta niin äkkiä, täs me ajetaan, täs on nyt kuitenki hyvä meininki, joo se säteilee siks et se aattelee et kohta me ollaan jo mun luona, kyl se on tulossa mun luo vaikka en oo uskaltanu suoraan kysyä, kyllä se on tulossa, totta kai, minne muuallekaan, ja onhan sillä pyyhekin.”

Riikka Ala-Harja: En Saab
Otava


sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Himalajalta Porvooseen

Jaana Lehtiön kirjoja on meillä luettu ahkerasti. Mitään ei tapahtunut on Lehtiön kuudes jännitysromaani, ja siinä seurataan sarjan kirjoista tutuksi tulleen Juha Muhosen pullantuoksuista poliisityötä.


Porvoon maisemista Tuomiokirkko ja Taidetehdas ovat tällä kertaa keskiössä, mutta tarinan lonkerot ulottuvat Kiinaan ja Tiibetiin saakka. Kiinan alati kasvava vaikutusvalta kiehtoo ja pelottaa, siitä kirjoitellaan mediassa tämän tästä, joten aihetta voi pitää varsin ajankohtaisena.

Taidetehtaalla järjestetään kiinalaisen kulttuurin näyttely. Kun yksi banderollia kiinnittämässä ollut kansalaisaktivisti putoaa Tuomiokirkon seinältä, käynnistyy poliisitutkinta. Muhosen johtama selvitystyö sisältää huomattavan paljon pullansyöntiä, siis todella paljon, mutta siinä ohessa putoamiseen ja näyttelyyn liittyvät rikokset tulevat tietysti myös selvitettyä. Yksi murhakin mahtuu mukaan.

Lehtiön tyylilaji on cosy crime, joten pelätä lukijan ei tarvitse. Tarinan rytmitys toimii hienosti, asiat selviävät ja mutkistuvat juuri sopivassa tahdissa. Tiibet-osioissa mennään syvälle buddhalaisuuteen ja paikallistuntemusta kirjailija on käynyt hankkimassa Lhasassa asti. Ja vaikka faktatietoa kaukaisesta kulttuurista on paljon, se ei missään kohdin tunnu infodumppaamiselta vaan istuu kokonaisuuteen nätisti.

Jaana Lehtiö: Mitään ei tapahtunut
Myllylahti

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Festaritunnelmaa

Aloitin Anssi Hemmilän Ilosaari-kirjan moneen kertaan. Palautin sen lukupinoon, koska siinä ei tuntunut olevan mitään erityistä vetoa tai sitten minua epäilytti että olin epähuomiossa ottanut nuortenkirjan käteeni.


Lopulta pääsin yli noista vaikeuksista ja luin kirjan. En sanoisi Ilosaarta erinomaiseksi, mutta ihan sujuvasti se lopulta eteni.

Anssi Hemmilä on opiskellut kirjallisuudentutkimusta, ja Ilosaari on hänen esikoisromaaninsa. Kirja kertoo Hilusta, Annusta ja Hannusta, kolmesta kaksi-kolmekymppisestä helsinkiläishipsteristä, jotka lähtevät viikonlopuksi Joensuun Ilosaarirokkiin. Kenelläkään ei ole erityistä paloa lähtemiseen, mutta he lähtevät kuitenkin.

Mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdu, ihan tavallista festaritouhua vain. Viinaa juodaan, teltassa yövytään, uusia ja outoja ihmisiä tavataan, tietenkin sometetaan, aurinko paistaa, seksiäkin hiukan harrastetaan. Ihmissuhteissa on ongelmia, mutta ei mitään erityisen ihmeellisiä: työkaveri tuittuilee, telttanaapuri on persu. Hemmilän kielessäkään ei ole mitään erityistä, se kertoo toteavin sanankääntein kolmikon edesottamuksista, näkökulmaa vuoroin jokaiselle jaellen.

Tunnelmassa on kirjan voima. Hemmilä malttaa pysähtyä ihmisten ja asioiden ääreen, teksti pysyy kasassa ja yhtenäisenä läpi kolmen ja puolensadan sivun. Festivaali on omalakinen, suljettu maailma, jossa arki ei kovin paljon menoa haittaa.

Anssi Hemmilä: Ilosaari
Tammi

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Pieni kirja, iso sielu

Joel Haahtela on kirjailija ja lääkäri. Adèlen kysymys on hänen yhdestoista kirjansa. Minulle tämä oli ensimmäinen kosketus Haahtelan tuotantoon.


Adèlen kysymys on pienoisromaani. Se kertoo miehestä, joka opettaa Helsingin yliopistossa klassillisia kieliä ja tekee sapattivapaansa aikana tutkimusta vanhoista ihmeistä. Erityisesti häntä kiinnostaa Pyhän Adèlen kanonisaatioprosessi, ja siksi hän matkustaa Ranskaan, luostariin, jonka viereiseltä jyrkänteeltä Adèle putosi ja säilyi vahingoittumattomana lähes tuhat vuotta sitten. Mies viettää luostarissa kolme joulukuista viikkoa vanhoja kirjoituksia tutkien. Syy tutkimuksiin on kertojan traumoissa: hän pohtii oman elämänsä kipupisteitä, suhteita poikaansa, vanhempiinsa ja vaimoonsa.

Lukijalle ei jää epäselväksi onko teos kaunokirjallisuutta. Teksti on äärimmäisen kaunista, yksityiskohtia myöten, esimerkiksi vaimon nimi on Vuokko, ei vaikkapa Pirkko. Kaikesta kauneudesta huolimatta Haahtela onnistuu kirjoittamaan niin yksinkertaisesti, että lukijalta ei vaadita lyyrikon erityisherkkyyttä. Tunnelma on vahva ja yhtenäinen, kaikki palat auton lommoa myöten ovat tiukka ja erottamaton osa tarinaa ja tunnelmaa. Mitään erityistä konfliktia ei ole, juonivetoista kirjaa etsivälle Adèlen kysymys väärä valinta.

Niin kuin hyvissä kirjoissa pitää, lukijalle tarjoillaan viljalti viisaita ajatuksia. Mies miettii vaimoaan näin: "Minä tein hänestä yhdenlaisen, mutta jonkun toisen kanssa hän olisi joku aivan muu." Näinhän se on, me teemme toisemme. Päähenkilön tapaama ranskalainen kirjailijatar sanoo, että "on kirjoittanut elämässään paljon, mutta elänyt lopulta mitättömän vähän, niin hänestä tuntuu. Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä." Vaikka romaani on pieni, ajatuksia siihen mahtuu monta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys
Otava

tiistai 6. elokuuta 2019

Loppuu kuin Sibeliuksen laulut

Taina toi minulle kirjastosta kirjan, ja kun vilkaisin sitä, ihmettelin että missä välissä Antti Holma muka on tehnyt uuden kirjan. Hänhän asuu newyorkilaisessa vaatekomerossa ja puhuu nauhurille.


Tarkempi vilkaisu paljasti erheeni. Antti olikin Halme, seitsemän nuortenromaania julkaissut espoolainen mainostoimistomies. Minulle aiemmin tuntematon kirjailija.

Saattaen vaihdettava kertoo kolmen ihmisen tarinaa, vuorovedoin. Yksi on mainostoimittaja, tuskin Halmeen omakuva kuitenkaan. Tämä Mika, maisterismies, pelkää yt-neuvotteluja ja kipuilee elämänsä kanssa niin kuin me kaikki toisinaan teemme. Hän päättää sitten ryhtyä saattohoitajaksi, vapaaehtoistyöhön viihdyttämään saattokodin asukkaita.

Toinen henkilö on Tomi, äijämäinen veturinkuljettaja. Hän saa syöpädiagnoosin ja pian Mikan ja Tomin tiet risteävät saattohoidossa. Tomi laittaa huonoryhtisen Mikan lujille äijäjutuillaan, ja niin kuin hyvissä tarinoissa käy, molemmat oppivat toisiltaan. Juoni pitää hienosti otteessaan, tekstin rytmi on kohdallaan.

Kolmas päähenkilö on Minna, jonka todellisuuskäsitys on melkoisen hämärtynyt. Hänen poikansa on kuollut jokin aika sitten, eikä Minna pääse millään asiasta yli. Nuorempi lapsi jää heitteille, miestäkään hän ei jaksa huomioida. Minnan pimeneminen on erityisen hyvin kirjoitettu, pelkästään näytetty eikä ollenkaan kerrottu. Lukija saa siis itse päätellä hänen tilansa. Mutta pitkään lukija saa ihmetellä, miksi Minna on tässä tarinassa mukana. Aivan lopussa syy tietenkin selviää. Ja kirja loppuu kuin Sibeliuksen laulut, tasan silloin kun asiakin loppuu. Tai oikeastaan jo hiukan aikaisemmin. Ja niin on hyvä.

Ei kai saisi yleistää, mutta tämän kirjan tunnistaisi miehen kirjoittamaksi vaikkei tietäisi kirjailijan sukupuolta. Ronskeja juttuja heitellään siinä määrin. Kieli on onneksi värikkäämpää kuin vaikkapa Reijo Mäen äijäkieli, mutta jutut samankaltaisia - mikä johtuu tietysti hahmoista. Kaikilla kolmella on oma äänensä, taas asia, joka esimerkiksi Mäen kirjoista puuttuu.

Musiikinopettajalukijaa häiritsi, että soitinten nimiä on kirjoitettu väärin: zembalo ja diggeridou saattavat olla tahallisia virheitä, samoin Pampalona (po. Pamplona) mutta syy ei varsinaisesti selviä, koska kaikki muu on oikein. Ja koska edellä mainituista kaksi on Mikan, kolmas Tomin suusta, ei kyse voi olla sivistymättömyyden kuvauksestakaan. Muuten kirja on kyllä erinomaisesti kirjoitettu ja kustannustoimitettu.

Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena

torstai 1. elokuuta 2019

Kaunokirjallisuuden ydin on, että muutkin mokaa

Jarkko Tontti on kirjoittanut runoja, esseitä ja useammankin romaanin. Minulle Perintö on ensimmäinen kosketus tähän lakimies-runoilija-kirjailijaan.


Henrik ja Anna-Leena ovat sisarukset, joiden isä kuoli jo 80-luvulla, ja nyt kuolee äitikin. Perinnöksi ei jää mitään erikoista, mutta Henrik löytää vahingossa sinikantisia vihkoja, joihin äiti on pitänyt päiväkirjaa. Päiväkirjamerkinnöistä alkaa vähitellen avautua uusia puolia äidistä. Nahistelevat sisarukset joutuvat uuden tilanteen eteen, ja myös ottamaan kontaktia toisiinsa.

Juonessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä - kirjan suurimman mysteerinkin moni lukija arvaa jo reilusti ennen puolta väliä. Varsinaiset paljastukset koskevatkin tämän nelikon, Henrikin, Anna-Leenan ja heidän vanhempansa, paljastumista kokonaisiksi ihmisiksi.

Ihmisiksi hyvine ja huonoine puolineen, etenkin jälkimmäiset ovat niitä jotka synnyttävät sen varsinaisen ihmisyyden. Huonot puolet kun pyritään salaamaan, siksi ihmisyydestä jää useimmin puolikas piiloon. Oli sitten kyse Facebookista tai sukujuhlista, aina se toinen puoli pyritään vaientamaan. Siksi niin valtavan moni kirja rakentuu näiden huonojen puolien kaiveluun: sellaiseen on helppo samastua ja löytää itsensä - sekä lohdullinen tieto siitä, että muutkin mokaa, niin kuin Pauli Hanhiniemi asian sattuvasti on laulussa laittanut.

Tässä ollaan kaiketi aika lailla kaunokirjallisuuden ytimessä. Ja koska Tontti osaa kirjoittaa tämän paljastumisen hyvin, tämä kirja on hyvä. Sen kielessä ei ole mitään erityisen ihmeellistä, mutta tarina on tosi ja ikiaikainen ja hyvin kerrottu.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Sivistyksen palasia

Pekka Vartianen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen pääteoksensa on Länsimaisen kirjallisuuden historia (Avain 2013), massiivinen yleisesitys otsikkonsa aiheesta. Sitä en ole (vielä) lukenut, mutta kirjastosta tarttui mukaan Kirjallisuusfragmentteja.


Kirjallisuusfragmentteja perustuu Vartiaisen Kirjankera-nimiseen blogiin, jonka kirjoittamisen tekijä lopetti tämän kirjan julkaisemiseen. Olen tuota blogia silloin tällöin lueskellut, mutta tässä siihen tuli tehtyä oikea syväsukellus. Tekstejä on tietenkin hiukan muokattu, mutta blogista ne kaikki ovat. Niissä on sekä ajankohtaisia aiheita blogin vuosilta 2010-2018 että yleisiä pohdintoja.

Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Aiheet vaihtelevat tietenkin laidasta laitaan, lukija ei taatusti pääse pitkästymään. Vartiaisen kynä kulkee sujuvasti, ja tekstien lyhyt mitta keventää monin paikoin painavia aiheita. Painopisteinä hahmottuvat digitalisoitumisen uhat ja mahdollisuudet, fanifiktio kuten Fifty Shades of Grey -kirjat, klassikoiden asema, kirjallisuuskritiikki ja palkinnot. Moniin asioihin on tullut ennenkin törmättyä tavalla tai toisella, uusia tuttavuuksia kirjan sivuilla tulee sitäkin enemmän vastaan.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, kuinka pitkä aika itsellä on taas päässyt vierähtämään siitä kun on lukenut näin älykästä ja sivistynyttä tekstiä. Vartiaisella kun on tutkijana ja kirjallisuuden rakastajana valtavasti paukkuja sellaiseen, hänen käsissään asiat hahmottuvat isoissa ja syvissä raameissa. Paitsi kirjallisuuden historian hän tuntee myös 2000-luvun kirjallisuuskeskustelun kuin taskunsa: Euroopan ja Pohjois-Amerikan tärkeimpien sanomalehtien sivuille viittaillaan usein.

Postmodernismin asema jää minulle hämäräksi. Musiikintutkimuksessa tai muuallakaan en ole siihen juurikaan 2000-luvulla enää törmännyt, joten olen mieltänyt sen jääneen 1980- ja 90-lukujen tutkimusaiheeksi. Tässä kirjassa postmoderniin viitataan huomattavan usein, jonka osittain selittänee Vartiaisen tutkimustyö, Postmoderni kirjallisuus -teos (Avain 2013), osittain omat virheelliset käsitykseni.

Pekka Vartiainen: Kirjallisuusfragmentteja
Avain

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Suomalaisten rikosten historiaa

Olen jo monena vuonna tavannut ostaa kirjamessuilta lapsilleni lahjaksi kirjoja. Viime syksynä lahjasäkkiin meni Helvetinkone, joka näytti mielenkiintoiselta ja kevyesti luettavalta.


Nyt kun sain sen pojalta lainaksi, aavistukseni osoittautuivat oikeiksi. Kirja on helppolukuinen, jokaista rikosta käsitellään muutaman sivun verran. Ja mielenkiintoinen se on myös.

Tekijöiden mukaan Helvetinkone on "samaan aikaan tarinallinen tietokirja ja rikosnovellikokoelma". Tärkeimpinä lähteinä ovat olleet aikalaisuutiset ja erilaiset viranomaisten pöytäkirjat. Kirja starttaa 1920-luvulta ja päättyy 1980-luvulle, aikaan jolloin kirjoittajat syntyivät. Suomen itsenäisyyden ajan rikoshistoria tulee hienosti kerrottua, ja kun jokaisesta vuosikymmenestä on myös lyhyt kulttuurihistoriallinen taustoitus, kirja ulottuu myös rikosmaailman ulkopuolelle.

Toinen maailmansota muutti rikostilastoja radikaalisti, kun nuoret miehet olivat rintamalla eivätkä kotona kännissä toinen toistaan puukottelemassa. Koko vuosisadan jatkuneet muuttoliikkeet ja kaupungistuminen näkyvät tietenkin rikostilastoissa, yllättäen keskioluen vapauttaminen ei niinkään näy. Suurin osa suomalaisesta väkivallasta on juopporemmien keskinäistä välienselvittelyä, mutta kirjassa esitellyistä rikoksista varsin suuri osa on ihmismielen yhtäkkisiä pimenemisiä.

Melkein kaikkiin kirjan rikoksiin liittyy kuolema, mutta muitakin on, esimerkiksi ryöstöjä tai Jukka Ojarannan myrkkytynnyrijuttu. Lapsuudessani muistan pelänneeni huppumiestä niin kuin kai kaikki 70-luvulla lapsuuttaan lusineet. Mutta sitä en muistanut, mitä huppumiesjutussa oikein tapahtui: yksinhuoltajaäiti oli surmannut lapsensa ja väittänyt mystisen huppumiehen olevan syypää.

Jutut on kerrottu vetävästi, joten kirjaa voi suositella vaikka kaikille dekkareiden ystäville. Samasta lähteestä tässä ammennetaan, ja voi tätä suositella vaikka dekkarin kirjoittamisesta haaveilevillekin, materiaalia kirjoittamisen sytykkeeksi luulisi löytyvän. Mutta miksi kronologisesti vuosikymmenittäin etenevässä kirjassa ei noudateta kronologiaa vuosikymmenien sisällä?

Miika Viljakainen ja Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta
Gummerus

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tarinan verkko

Taina on hehkuttanut Stefan Ahnhemin esikoisteosta Pimeään jäänyt jo kauan, ja nyt sain sen vihdoin luettua.


Päähenkilö on Fabian Risk, Tukholmasta kotikaupunkiinsa Helsingborgiin muuttava poliisi. Heti muuttopäivänä löytyy tietenkin ruumis, joka on Fabianin entinen luokkatoveri. Uhri on ollut koulussa kiusaaja, ja mahdollinen syyllinen löytyy pian. Eikä hyvässä dekkarissa niin voi olla että heti kaikki selviää, kuvion pitää kääntyä. Kirja on paksu, joten on selvää että ruumiitakin tulee lisää.

Ahnhem on toiminut elokuva- ja tv-käsikirjoittajana yli 20 vuotta, ja sen kyllä huomaa. Hän kirjoittaa sujuvasti ja parasta kirjassa on tarinan verkko, se on erittäin taiten punottu. Kaikki säikeet tuntuvat perustelluilta ja tästä luokka-asetelmasta otetaan todella kaikki irti. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, pohjimmainen säie hiukan ontuu - yksikään koulukuvaaja ei kai voi mokata niin että kuvattava jää toisen taakse.

Mutta muuten lukija voi vain heittäytyä nautiskelemaan tarinan kulusta ja ihastella sen käänteitä. Rakenne noudattaa tuttua ja turvallista Hollywood-kaavaa, ja jokainen detalji liittyy tarinaan. Toinen ääripää on esimerkiksi Silta-sarja, jossa on valtavasti ylimääräistä sälää. Tällainen lahopää kuin minä on vaikeuksissa sellaisen kanssa ainakin jos ei ehdi putkeen katsoa.

Näitä Fabian Risk -kirjoja on näköjään ilmestynyt jo neljä, ja tv-sarja on kuulemma valmisteilla. On ollut jo vuonna 2015, jolloin tämä kirja ilmestyi - aika rauhallinen tuotantovauhti vissiin. Katson kyllä kun saavat valmiiksi.

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Suom. Laura Beck
WSOY

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Hyvän mielen Kehveli

Antti Heikkisen kirjoihin ei ole tarvinnut pettyä. Juice-elämäkerta Risainen elämä oli huisin hyvä, ja Pihkatappi samoin. Viime syksyn kirjamessuilla Heikkinen teki vaikutuksen imitaattorintaidoillaan, joten pitihän se Kehvelikin lukea.


Kehveli alkaa kuin Mikko Rimmisen kirjoittamana: "Taivas tuikkii yhteen ynnäämättömien tähtösten paljoutta, ärtsyn tyyni kylmyys päsäyttelee asumusten ja ulkorakennusten nurkkia. Ilma seisoo, tuuliainen ei tunnu. Yksinäinen jänis jelputtelee metsästä - -."

Mutta alku hämää, Kehveli pelaa enimmäkseen ihan olemassa olevalla kielellä. Erittäin värikkäällä sellaisella tosin. Murteet eivät ole isossa osassa, ainoastaan repliikeissä siellä täällä. Mutta maaseutu on, se lienee Heikkisen ydinaluetta.

Kirja kertoo Kehveli-nimisen miehen elämänmatkan. Se alkaa Kehvelin siittämisestä ja päättyy kuolemaan. Siinä välissä tapahtuu, ja paljon tapahtuukin. Kehveli karkaa vuonna 1944 rintamalta, nousee kuolleista, sattuu erinomaisiin bisnespaikkoihin, tapaa monenkirjavaa väkeä reissuillaan, katoaa kymmeniksi vuosiksi. Tarinan tempo ja rytmitys ovat koko ajan paikoillaan.

Alun jänis on selkeä viittaus Arto Paasilinnan suuntaan, ja paasilinnalaiseksi veijaritarinaksi Kehveli on tehtykin. Ilman ironiaa tai muuta modernin ajan kyynisyysfiltteriä, vilpittömin mielin. Hieman Forrest Gumpin tapaan Suomen historiaa viistetään, mutta vaihtoehtoisin silmin. Mannerheim saa toisenlaisen patsaan. Kekkonen on pudonnut eduskunnasta ja päätynyt basistiksi, Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen ovat tv-kokkeja. Nauris ja hiekka ovat merkittävissä osissa.

Kehveli on todella hyvän mielen kirja. Vaikka ongelmallisia tilanteita riittää, ei lukija joudu liiemmin jännittämään Kehvelin puolesta. Lukijan osaksi jää nautiskella Heikkisen ilmaisuvoimaisesta ja hauskasta kielestä sekä yllätyksiä tarjoilevasta tarinoinnista.

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Ovatko suomalaiset vaatimattomia?

Merete Mazzarella on kirjoittanut useita omasta elämästään kertovia kirjoja, ja hän on myös opettanut omaelämäkerrallista kirjoittamista.


Elämä sanoiksi on kirjailijan jutustelua siitä, miten omasta elämästä voi kirjoittaa. Teksti on todella juohevaa, se ei paasaa, siinä näytetään millaista kirjoittaminen on silloin kun se on hyvää. Mikään varsinainen kirjoitusopas se ei ole, vaikka kirjastoluokitus sen oppaiden hyllyyn on määritellyt.

Takakannessa luvataan vinkkejä ja kokemuksia, ja niitä kirjassa on. Mutta ne eivät ole muotoa "tee näin, älä näin", eikä luvassa ole listauksia tai rakennekuvauksia tai muuta sellaista. Mazzarella siteeraa lukuisia elämäkerrallisia kirjoja, myös tietenkin omiaan, ja kertoo esimerkkejä pitämiltään kirjoituskursseilta.

Ensimmäiseksi teos laittaa miettimään, onko suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa tavallisempaa kirjoittaa julkaistua kaunokirjallisuutta omasta elämästä kuin suomalaisessa. Valtaosa kirjan esimerkeistä on nimittäin suomenruotsalaisesta tai ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja omista lukukokemuksistani mieleen tulevat ensimmäisenä Jörn Donnerin kirjat. Eikä yhtään uudehkoa suomalaista kirjaa, ei ensimmäistäkään. Ovatko suomalaiset niin vaatimattomia etteivät kehtaa itsestään kirjoittaa?

No, oli niin tai näin, Elämä sanoiksi on hieno kirja. Sitä on mukava lukea, ja se on inspiroiva. Niin inspiroiva että aloin kirjoittaa ylös fragmentteja omasta elämästäni jo kirjan puolessa välissä.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Suom. Raija Rintamäki
Tammi

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kokouksen agendaa väärään suuntaan

Kun on puoli kesää lukenut Reijo Mäkeä ja Veikko Huovista ja muuta hömpsötystä, tekee hyvää tarttua välillä vähän painavampaan tietokirjallisuuteen.


Miska Rantasen Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään tarjoaa yksityiskohtaiset ohjeet siihen, kuinka tässä kylmässä ja pimeässä maassa on mahdollista pitää pää kasassa. Kalsarikännin historia, teoria, filosofia ja käytäntö käydään seikkaperäisesti läpi, ja myös mahdolliset vaaranpaikat listataan. Aihe lienee tuttu meistä jokaiselle, mutta kirjan avulla tälle hengissäpysymiskeinolle saa ikään kuin jykevämmän pohjan. Nalkuttaville omaisillekin on helpompi perustella harrastustaan.

Aluksi käydään läpi kalsarikännin pohjoismaiset vastineet lagom ja hygge. Käy ilmi, että erot kalsarikänniin ovat merkittäviä. Kalsarikänniin tarvitaan kolme asiaa: mukava vaatetus, oikein annosteltu alkoholi ja pientä puuhastelua, usein ruudun tuijotus riittää. Kalsarikänni on matalan kynnyksen toimintaa, jokainen kykenee siihen. Olennaista on näiden lisäksi mielen avoimuus ja hetkeen heittäytyminen.

Sitten kalsarikänniin tuodaan monenlaisia näkökulmia: musiikin ja liikkuvan kuvan käyttöä, itsesääliä, hotellikuoleman vaaroja, oluen kylmentämiskeinoja, hyötyliikuntaa ja lopulta kalsarikänniä selvin päin. Kalsarikännääjien kokemuksia kerrotaan lyhyissä sitaateissa. Aiheesta puristetaan totisesti kaikki irti, ja mikä parasta, teksti on hauskaa koko ajan. Tällä tavoin:

"Tämä suomalainen lyhytterapiamuoto on maltillisesti käytettynä erinomainen tapa palautua stressaavista tilanteista ja työpaineista, purkaa sisäisiä tunnesolmuja tai toimia alkusysäyksenä niiden avaamiseen. Esimerkiksi erotilanteessa tunteet ovat pinnassa, mutta sosiaalinen yhteisö edellyttää niiden pitämistä pitkälti pinnan alla. Työpaikalla jatkuvasti huutoitkua maailmaan tuottava ihminen voi aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta kollegoille. Samoin asiakasneuvotteluissa parisuhdekarikkoaan jatkuvasti tilittävä punasilmäinen osapuoli voi vetää kokouksen agendaa väärään suuntaan."

Kirjaa on lihotettu kuvituksella. Piirroksilla havainnollistetaan tekstissä kerrottua, mutta sisustusvalokuvat tuntuvat aluksi kovin irrallisilta. Loppua kohti niiden absurdius alkaa jo melkein naurattaa. Ja sehän sopii.

Miska Rantanen: Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään
S&S

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Tajunnanvirran molemmat puolet

Anja Erämaja on helsinkiläinen runoilija, joka on tehnyt myös kaksi lastenkirjaa. Imuri on hänen esikoisromaaninsa.


Taina jätti Imurin kesken jo muutaman sivun jälkeen. Imuri kun ei ole mikään helppo tai tavanomainen teos, kevyeksi kesälukemiseksi sitä ei ehkä ensimmäisenä kannata suositella. Vaikka se lopulta meneekin kevyesti, tavallaan.

Kirja on nimittäin aika pieni. Mutta teksti, se on hengästyttävää. Erämaja kuvaa Kristiina-nimisen naisen arkea, joka on täynnä yritystä ja erehdystä. Äiti on kuollut, mies on alkoholisti, lapset ovat lapsia. Yksinyrittäjä tekee töitä kotonaan ja jumppaa, mutta juuri mistään ei tule mitään. Ihmeitä ei tapahdu, arkea eletään.

Kirjassa ei ole juonta, se on erään tilanteen kuvaus, ja sitä tilannetta kuvataan tajunnanvirtatekniikalla, jossa assosiaatiot vaeltelevat villeinä, proosarunoa härskisti lähennellen. Tajunnanvirta on raskasta luettavaa, ja siksi pieni koko onkin ehdoton, tämän enempää en minäkään olisi tätä jaksanut. Imuri totisesti uittaa lukijaa tajunnanvirran molemmilla puolilla.

Kielellistä iloittelua, sitä kyllä löytyy, mutta humoristiseksi en tätä sanoisi niin kuin joku muu on sanonut. Ehkä olen väärää sukupuolta tai jotain. Toki kosketuspintaa löytyy monin paikoin, ja hauskoja juttuja, niin kuin vaikka saunoessa mieleen juolahtava tarina korealaisnaisesta, joka nukahtaa lattialle ja jonka hiukset robotti-imuri imaisee sisuksiinsa.

Ja huonosti menee, mutta onneksi valitus käännetään iloon: "Kuuluuko ihmisestä kuulua näin paljon ääntä, sisämeteliä. Korvissa soi verisuonet ja hermoradat, kohinaa, vinkunaa, onko tämä viitearvojen sisällä. Jos ei pääse sängystä ylös, on tehtävä etätyötä. Jalat metri, pää kaksi ja reilut kaksi kolmasosaa metriä työtuolilta ajateltava kaikki valmiiksi."

Erämaja vetää riittävästi yli, siinä on teoksen voima.

Anja Erämaja: Imuri
WSOY

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Herrap perkele

Yritin alkuvuodesta lukea Veikko Huovista, mutta Hamsterit ei napannut, ei sitten yhtään. Kesken piti jättää. En nähnyt siinä huumoria tai mitään muutakaan syytä jatkaa lukemista - se muistikuva, jonka Havukka-ahon ajattelija joskus muinoin jätti, ei resonoinut Hamstereissa ollenkaan.


Mökin kirjahyllystä löytyi Lentsu, joten päätin antaa Huoviselle uuden tilaisuuden. Nytpä nappasi, kirja sujahti nopeasti. Erityisesti siitä näkee sen maaperän, jossa Mielensäpahoittaja on kasvanut: jääräpäisen korpimiehen, jolla on mielipide kaikkeen, mutta tuppisuu.

Kirjan rakenne on simppeli. Flunssavirus loikkii nenästä nenään, ja jokainen nenänkantaja saa vuorollaan kertoa näkemyksensä maailman menosta. Kainuun pikkukylässä pyöritään enimmäkseen, mutta loppupuolella poiketaan myös Tanskaan, Sveitsiin ja Ugandaan. Maailman menoa ihmetellään, ja ajat ovat huonot. Historiankirjoihin ei vuodelle 1978 ole lamaa merkitty, mutta sellaisen keskellä ihmiset kokevat elävänsä. Niin kai ne ajat ovat huonot aina, eläjän ja kokijan mielestä.

Jupinasta ja komeasta maisemakuvauksesta hypätään kirjan puolivälissä yhtäkkiä action-osuuteen, kun vääryys kohtaa tukkikuormaa ajavan autoilijan poliisin muodossa. Lukija ei voi kuin ihmetellä, millaisiin kierroksiin tarina tästä vielä yltääkään.

Mutta Huovinen ei ole lukenut Hollywoodin käsikirjoitusoppaita, ei ensimmäistäkään. Toimintaosuuden jälkeen kiivetäänkin mastoon ja maiseman ihmettelyn ohella aletaan pohtia politiikan tilaa. Ja se on selvä, mitä korpimies ajattelee. Perussuomalaisia ajatuksia.

Herrap perkele, ja saatanakin vielä. Kaiken ne tyrii.

Nuo kun karsisi, tämä romaani olisi ajaton klassikko. Mutta taitaa se tällaisenaankin klassikoksi yltää. 1970-luku vain sattui olemaan sellainen, politiikka tunkeutui joka paikkaan. Tuomas Kyrö on taatusti miettinyt, kannattaako politiikasta kirjoittaa. Ja sitten hän on muistanut Lentsun, istunut alas ja kirjoittanut tuoreimman mielensäpahoittajan, Mielensäpahoittaja. Nyt

Veikko Huovinen: Lentsu
Suuri Suomalainen Kirjakerho

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Hitaampi, nopeampi, tiiviimpi, laajempi

HBO:lla pyörivä Orjattaresi-sarja on ollut kaikkien huulilla jo hyvän aikaa. Sepä on nerokas sarja, kertoo siitä että moniaalla maailmassa on ihmisiä, jotka elävät hirvittävän sorron alla, ja usein nämä ihmiset ovat naisia. Ja samalla varoittaa siitä, millaiset merkit nykyajassa voivat viitata tuollaisiin pyrkimyksiin.


Erittäin usein sarjaa katsoessa on tullut mieleen että kuinkahan tämä kohtaus on mahdettu kirjoittaa kirjaan. Ja millaista kieltä Atwood on käyttänyt näitä tapahtumia kuvatessaan. Siitä ei pääse selville muuten kuin lukemalla kirja.

Onpa se kirja hyvä, huikean hyvä!

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kieleen, joka on varsin kohosteista ja siis erinomaisen nautinnollista luettavaa. Komeita kielikuvia, tuoreutta, ja täsmällisyyttä ja tarkkuutta joka paikassa.

Sarja on varsin uskollinen kirjalle, mutta tietenkin erilainen. Kirja on tapahtumiltaan paljon hitaampi, ainakin alussa. Tietenkin. Monta kymmentä sivua menee, eikä muuta tapahdu kuin että Frediläinen lähtee kauppaan. Ei nyt ihan Alastalon salissa, mutta vähän sinne päin.

Hitautta tarvitaan maailman kuvaamiseen. Ja menneisyyden, siihen miten tähän on tultu. Mutta vaikka kirja on hitaampi, se on myös nopeampi, kun se loikkii ajasta ja tilanteesta toiseen paljon vikkelämmin kuin sarja. Se, kuinka hienosti maailma lukijalle avautuu, meni pilalle sarjaa katsoessa, mutta nämä ovat molemmat hienoja kokemuksia eivätkä mitenkään sulje toisiaan pois.

Kirjasta jää tiivis maku, tarina on suppeampi ja keskitetympi kuin sarjassa - sarjassa tapahtuu enemmän. Mutta sarjasta puuttuu kirjan viimeinen osio, Historioitsijoiden huomioita. Siinä kirjan tekstiä tutkitaan vaillinaisena dokumenttina tästä Gileadin ajasta, vajaan kahdensadan vuoden päästä nykyhetkestä eteenpäin. Näin Atwood luo lisää perspektiiviä: tällaista on sattunut ennenkin, ja tällaista voi sattua taas.

Matti Kannoston suomennos on erinomainen. Atwoodin maailma ja kieli ovat niin viimeiseen asti hiottuja, ettei vähempi riitäkään - sarjan suomennos pohjaa kirjan suomennokseen vahvasti; en tiedä onko Kannosto suomentanut myös sarjaa. Offredin kaksoismerkitystä ei saa suomennettua, mutta esimerkiksi kirjan nimi on hieno, kun se luo suoran linkin Raamattuun.

Oikolukijoille tiedoksi: kaksi kompastuskiveä kun jaksatte katsoa, kaikki on kunnossa. Porchea ei tässä kirjassa esiinny, mutta Twisted Sisters kyllä, sivulla 424. Ei saa kirjoittaa sellaista mitä ei ymmärrä. Näin yritän opiskelijoillenikin tähdentää. Se kun on kovin noloa muuten huolellisesti tehdyssä teoksessa.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Suom. Matti Kannosto
Tammi

perjantai 21. kesäkuuta 2019

Pitääkö aina olla uutta?

Kyllä ei Reijo Mäki suostu ottamaan onkeensa ystävällisessä hengessä lausuttuja neuvoja. Juuri kaksi vuotta sitten kirjoitin Kakolan kalpea-romaanista että himpun verran ärsyttäviä ovat maneerinsa, pahimpina komparatiivit ja yhden sanan tarkennuslauseet. Ja listaan voisi vielä lisätä "ihan"- ja "laatu"-sanojen sankan viljelyn.

Niillä se jyrkempi Mäki Tolvanassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Tolvanaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida? Jopa jälkisanat ovat samaa tavaraa.

Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Kun Vares herää krapulassa, lukija kyllä ymmärtää mitä tässä sanotaan: "Nousin tolpilleni, mutta tein sen hiukan liian äkkinäisesti, koska lattia allani keinahti. Naurahdin. Hassu ajatus hiipi päähän. Kurkistin, oliko ikkuna pyöreä, mutta siinä oli tutut neljä kulmaa." Mutta ei, lukijaan ei luoteta, Mäki kirjoittaa seuraavassa lauseessa tuonkin auki.

Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Gangstereiden jahtaamisen ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii. Mitään suurta yhtenäisyyttä ei synny, mutta hyvä dekkarijuoni kumminkin.

Yllä oleva teksti on melkein sama kuin Kakolan kalpea -kirjasta tekemäni blogipostaus, mutta eipä Mäkikään mitään varsinaisesti uutta ole luonut.

Reijo Mäki: Tolvana
Otava

torstai 20. kesäkuuta 2019

Millä asialla hän kansan edessä käy

Mielensäpahoittajia on mukava lukea. Mutta kovin kummoista jälkeä niistä ei taida mieleen jäädä.


Mielensäpahoittaja. Nyt. -teoksen nimittäin luin jo pari viikkoa sitten, mutta kesälomamatkailujen takia blogikirjoittaminen on saanut odottaa. Ja kun nyt yritän muistella, mitä sanoisin kirjasta, en keksi juuri mitään.

Politiikasta on kyse. Mieltä pahoitetaan vaalikoneista, Trumpista, työstä, taloudesta ja sen sellaisesta. Ei ihan kauhean yllättävästi tai edes omaperäisesti, mutta yllättävyys ei olekaan Mielensäpahoittajan hyve, päin vastoin.

Tuomas Kyrön kieli kyllä toimii entiseen tapaan. "Kyllä ei kansa tiedä. Eikä herrat. Kansa äänesti Ameriikan isopyllyisen miehen presidentiksi, koska hän väitti olevansa kansan asialla. Kerron millä asialla hän kansan edessä käy. Silmään pissii."

Ja matkaillessa huomasin myös, että tämän kirjoituksen toinen lause ei oikeasti ole totta. Sain nimittäin monta kertaa itseni kiinni siitä, että aloitin lauseen "kyllä ei". Eikä sellainen ole ihan vähäinen ansio kirjallisuudelta, ei.

Ja jos katsoo, mitä olen aiemmin Mielensäpahoittajista blogiin kirjoittanut, voi huomata että näistä kirjoista löytyy kuin löytyykin monenlaista syvyyttä. Sitä ei vain aina heti huomaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Nyt.
WSOY

lauantai 25. toukokuuta 2019

Missä ihminen sijaitsee

Seitsemän romaania ehti Markku Rönkkö kirjoittaa ennen kuin päätyi lukupinooni (Tainan pakottamana). Ilmalinna on hänen uusin kirjansa, ja se on tosi hyvä kirja.


Ilmalinnassa on peräti neljä tasavertaista päähenkilöä. Aluksi äänessä ovat parikymppinen yksinhuoltaja Sanni ja Fogeli, samanikäinen postinkantaja. He kohtaavat kapakassa ja päätyvät yhteen. Viisikymppinen Sonja on graafikko ja entinen taiteilija, ja hän saa yt-neuvotteluissa potkut. Neljäs henkilö on Haarla, kuusikymppinen sikarikas mies, joka saattaa olla kuolemansairas.

Kaikilla menee huonosti, mutta kenenkään blues ei ole yksioikoisen synkkää, valoakin on. Kirjan taika on sen tunnelmassa, lämpöä riittää kuin vanhassa villatakissa. Ihmiset tulevat lähelle ja heidän kohtalonsa puhuttelevat lukijaa, samastuminen ja myötäeläminen on helppoa. Eikä neljä päähenkilöä ole yhtään liikaa, koska kaikki liittyvät toisiinsa eikä lukijaa harhautella vaan kaikki etenee jouhevasti.

Muutenkin Rönkön kieli kulkee helpon tuntuisesti. Se ei kuitenkaan ole niin simppeliä kuin esimerkiksi Antti Tuurilla, vaan kaunista, jopa lyyristä paikoin: "Ensimmäistä kertaa Martin koki, miltä tuntuu maata tyhjän hiekkarannan rinteessä ja katsoa kun tuuli kuluttaa dyyniä. Antaa ajan kulua, meriharakan huutaa ja pilvien sinisillan leijua taivaanvahvuuteen."

Kaiken tämän oheen Rönkkö sijoittelee totuuksia maailmasta ja ajastamme, mutta onnistuu välttämään saarnaamisen. "Naisen ja miehen mentaalinen tapa hahmottaa maailma on perustavanlaatuisesti erilainen. Lauantaisin, jolloin ihmisten kuuluu aamiaisen jälkeen lepäillä ja paritella, nainen menee siivouskaapille, ottaa esiin pölyhuiskan, palaa keittiöön ja ikään kuin unohtaa huiskan pöydälle jonka ääressä mies jatkaa tärkeiden uutisten lukemista. Viestiä ei voi tulkita väärin."

Tai: "Hovioikeus alentaa tuomiota syytetyn saaman kielteisen julkisuuden tähden. Mistä tämä kertoo? Siitä että julkisuus on merkittävämpi asia kuin raiskaus. Viihdelehtien valokuvaajat, toimittajat ja omistajat ovat häivyttäneet ihmisten yksityisyyden rajan, televisio tehnyt kyyneleistä kauppatavaraa."

Paikoin ollaan trivialiteetin rajalla: "Kun vain hetki sitten aikuinen nainen pohti tohtisiko vilauttaa nilkkaa, nyt seitsemänvuotias ottaa seksikkäitä selfieitä. Nuorten suosikkiammatteja eivät enää ole kampaaja ja lääkäri vaan tubettaja ja yrittäjä."

Mutta sellaistahan elämä on. Lämmin ja syvällinen kuvaus syntyy sieltä missä ihminen sijaitsee, toisinaan korkeuksissa, toisinaan trivialiteeteissä.

Markku Rönkkö: Ilmalinna
Like

tiistai 21. toukokuuta 2019

Operaatio Zuckerberg keikahtaa kevyestä painavaksi

Hesarin arvion mukaan Jussi Lehmusveden Operaatio Zuckerberg -kirja vaikutti kovin mielenkiintoiselta, joten kun Taina kiikutti opuksen kirjastosta kotiin, tartuin siihen heti.


Operaatio Zuckerberg vaikuttaa kevyeltä paitsi fyysisen painonsa myös luettavuutensa puolesta. Teksti kulkee jouhevasti, luvut ovat napakan lyhyitä, koko ajan tapahtuu paljon. Suunta on alusta asti selvä, ja kirkastuu mitä pitemmälle lukee. Vuorokaudessa minä tämän hotkaisin, ja se on yksinomaan kehu: tekstin imu on huisi.

Päähenkilö on vantaalainen Jenni, 37 vuotta. Kun miesystävä Tapsalle paljastuu, että Jenni on jo pitkään jättänyt ehkäisypillerit syömättä, Tapsa häipyy. Jenni haluaa lapsen, ja muuttuneessa tilanteessa Jenni alkaa päämäärätietoisesti hahmotella miten homma olisi syytä hoitaa. Kauneushoitolassa työskennellessään Jenni huomaa elävänsä maailmassa, jossa menestyjät ottavat kaiken, ja kun Jenni alkaa tutkia menestyksen salaisuutta, hän oivaltaa, että älykkyys on tärkein ominaisuus menestyksen takana.

Koska Facebookin perustaja Mark Zuckerberg sattuu juuri olemaan tulossa visiitille Suomeen, Jenni päättää tähdätä korkeimpaan mahdolliseen maaliin. Lapsen geeneihin pitää saada maksimaalinen älykkyys, ja niin alkaa operaatio Zuckerberg.

Tarinassa seurataan Jennin ja Tapsan lisäksi itse Zuckerbergia, ja kustannusosakeyhtiö Tähdistön viestintäpäällikkö Iiris sekä tekoäly Mary saavat omat kertojanäänensä. Kun tarina pääsee kunnolla vauhtiin, ei kirjaa enää kykene laskemaan käsistään, niin tiukasti kaikki kiertyy kaikkeen. Jenni, Tapsa, Iiris ja Zuckerberg Maryineen ovat kaikki matkalla hotelli Kämpiin ja lukijan on pakko saada selville kuinka tässä odysseijassa oikein lopulta käy.

Lopussa tapahtuu keikaus, ja sepä on niin oiva keikaus, että kaikki tekstin keveys muuttuukin yhtäkkiä painavaksi. Keikausta ei voi tässä tietenkään paljastaa, mutta tekoälyyn, inhimilliseen heikkouteen ja tähän aikaan jota elämme se kovasti liittyy. Tämä kirja kertoo minusta ja sinusta, niin kuin parhaat kirjat tekevät.

Jussi Lehmusvesi: Operaatio Zuckerberg
Aula & Co

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Tutun ja tuntemattoman välissä

Jyrki Vainosen novellikokoelma Yön ja päivän tarinoita kertoo ihmisistä, jotka "elämä sysää tutun ja tuntemattoman väliin", näin takakansitekstissä kerrotaan.


Tuttu ja tuntematon ovat Vainolan teksteissä oikeastaan elämä ja kuolema: kaikissa tarinoissa ollaan jollain lailla kuoleman lähettyvillä, ja kaikissa on jotain kummallista. Jopa kummitusmaista. Mutta ei pelottavassa, vaan melankolisessa mielessä.

Yhdessä tarinassa kapellimestari tulee käynnistäneeksi villityksen, jossa kaikki haluavat pukeutua värjättyihin, ontoksi koverrettuihin sianpäihin. Toisessa Milenkan työhuone vaihtaa paikkaa toimistotalossa, eikä Milenka löydä sitä - kafkamaista kuin mikä. Kolmannessa Anton täyttää eläimiä ja unia näkemätön Löydökki ihmetyttää kaikkia. Martta kulkee puutarhassa ja tulee vierailleeksi kuoleman odotustilassa tai jossain sen tapaisessa.

Viimeinen novelli Silmukka on paras: Elias liittää jatkojohtoja toisiinsa ja aikoo lopuksi, perille päästyään, sytyttää pienen pöytälampun. Hänellä ei ole mitään agendaa tai ideologiaa johtojen liittämisen ympärillä, mutta pian käy niin kuin maailmassa käy: Elias saa seuraajia, jotka tulkitsevat hänen työtään, rahastavat sillä - ja alkavat lopulta riidellä. Novelli laittaa ajattelemaan, se avautuu moneen suuntaan, ei vähiten sen takia että tulkintamahdollisuuksia spekuloidaan itse novellissa paljon.

Elämän ja kuoleman rajan tematiikan lisäksi novelleja yhdistävät hahmot, yhden tarinan sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö. Vainosen kieli on tarkkaa ja sujuvaa, ei erityisen kohosteista mutta ei arkistakaan. Mukava lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai käänteentekevä, mutta mukava.

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ikuinen rock-klassikko?

Brittikronikoitsija Mick Wall on saattanut kansien väliin monenlaista rock-tarinaa. Pääpaino on ollut klassisen rockin tekijöissä kuten Iron Maiden, Led Zeppelin tai Black Sabbath.


Motörheadin keulamies ja sydän Lemmy on samaa sarjaa: klassikko, tienraivaaja, katu-uskottava, aina muuttumaton rock-ikoni. Wallin kynä kulkee, ja kerrottavaa on paljon, tekihän Lemmy todella pitkän uran. Petri Silaksen suomennos on mainio. Soittaminen on kirjassa pääosassa, tietenkin. Rockin' Vickers oli ensimmäinen askel, sitten tuli Hawkwind. Ja lopulta Motörhead, joka teki keikkaa todella ahkerasti, aina Lemmyn joulukuussa 2015 koittaneeseen kuolemaan asti, ja vain kolme viikkoa ennen sitä bändi nähtiin Suomessa. Levyjä tehtiin ahkerasti, vaikka Ace of Spadesia ei koskaan kyetty ylittämään. Soittokaverit vaihtuivat, mutta palo soittamiseen ei hävinnyt koskaan.

Eikä rock-ikoni olisi mitään ilman viiniä ja naisia. Näistä edellinen tosin Lemmyn tapauksessa tarkoitti Jack Danielsia ja spiidiä. Naiset ja päihteet haukkaavat kirjassa ison osan, koska ne olivat Lemmylle tärkeitä. Niinhän rockin parissa kuului touhuta. Käydä soittamassa, vetää pää täyteen ja kaveria turpaan ja sitten valita jonosta sopiva nainen viereen. Huomenna sama mutta eri paikassa ja eri naisen kanssa. Lemmyn tarina on sama kuin muillakin rock-klassikoilla, mutta silti mielenkiintoinen, koska anekdootteja ja sattumuksia riittää, kiitos päihteiden.

Sitä tulee helposti ajatelleeksi että jokaisella elviksenjälkeisellä ajalla olisi omat rock-klassikkonsa. 60-luvulla Beatles ja Rollarit, 70-luvulla Zeppelin, Purple ja Sabbath, 80-luvulla Maiden, Motörhead ja Priest, 90-luvulla Metallica, Guns'n'Roses ja Mötley Crüe, ja niin edelleen.

Mutta mitään "ja niin edelleen" ei olekaan 90-luvun jälkeen tullut, ja sehän se pistää ihmisen miettimään. Varsinkin kun on itse kasvanut aikana, jolloin rock näytti olevan ikuista. Tänään se on kuitenkin keski-ikäisten hommia, nuoriso on keksinyt ihan muita juttuja kuin rock. Tavallisilla rock-keikoilla ei käy juuri kukaan, isot stadionkonsertit sentään vetävät vielä massoja, mutta klassisuus ja ikuisuus uhkaavat vakavasti haihtua. Ei rockilla ole sellaista koneistoa ja infrastruktuuria kuin taidemusiikilla, sellaista joka oikeasti takaisi sen ikuisuuden. Satojen vuosien ajan on löytynyt ihmisiä, jotka jossain vaiheessa elämää oivaltavat Bachin tai Sibeliuksen nerokkuuden, jaksavat kirjoittaa ja levyttää ja käydä konserteissa ja lukea. Sinfoniakonserteissa on ehkä harmaapäinen yleisö, mutta se on joka vuosikymmenellä uusi harmaapäinen yleisö. Pelkään että rockilla tulee olemaan tässä suhteessa vaikeampi tulevaisuus.

Nuoret tekevät nyt omia juttujaan, mutta osaavatko he kertoa yhtä hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja sitten kun tämän sukupolven nuorisolaismusiikkia pannaan kansien väliin? Sekoileminen on näiden rock-elämäkertojen moottori, ja sekoileminen lähtee aina päihteistä. Kuntoradalta tai salilta ei irtoa kovin mehukkaita tarinoita; mehulingon juuttuminen on erilainen tarina kuin Motörheadin jäsenten vangitseminen Helsinki-Vantaalla heidän järjestettyään "puulle viikinkihautajaiset".

Onneksi on sentään sellaisia kuten Mick Wall, jotka kieltäytyvät näkemästä tätä haihtumisen uhkaa. Ja onneksi on nuorempaakin väkeä, jotka jaksavat kiinnostua historian hämärästä. Sellaisista muinaisista ilmiöistä kuin rock. Kai joku vielä jossain kaljaakin juo.

Mick Wall: Lemmy. Ace of Spades
Suom. Petri Silas
Johnny Kniga

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Miksi kirjat ovat?

Mikko Within kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta on kirjastossa pitkän varausjonon takana. Ei ihme, se on erityinen kirja. Ja hyvin kirjoitettu.


Mikko Within 36-vuotias vaimo Tiina saa kuulla sairastavansa kahta syöpää. Rinta- ja munasarjasyövät diagnosoidaan syksyllä 2008, ja siitä alkaa taistelu - ja arki syövän kanssa. Niin kuin oikeassa draamassa, ylä- ja alamäet seuraavat toisiaan, ja niitä myötäilevät toivo ja epätoivo. Ja suuri kirjo muita tunteita.

Kirjan pohjana on Tiina Within pitämä blogi Vasen rintani ja muuta sairasta. Blogikirjoituksissa Tiina kertoo elämästään tautien kanssa, ja niiden lomaan miehensä Mikko on kirjoittanut omaa näkökulmaansa siitä, miten syöpä vaikuttaa miehen ja muun perheen elämään. Epikriisit avaavat lääkäreiden näkökulmaa. Tauti kirkastaa sen, mikä elämässä on tärkeää: perhe, ystävät, luonto, liike, unelmointi, toivo. Asioita joihin jokainen kykenee samastumaan, samanlaista elämää täällä kaikki eletään. Ja kun kirja sitten päättyy Tiinan kuolemaan, ei lukija välty kyyneleiltä.

Kirjan kieli on sujuvaa, arkista, sellaista kuin hyvissä blogeissa tapaa olla. Sen rakenne on selkeän kronologinen, draaman kaari sujuvasti jännitetty, mitta sopiva. Teemasta ei eksytä.

Mutta tämän kirjan suurin ansio ei ole sen kielessä tai rakenteessa. Hyvä kirja pakottaa lukijan syventymään, pysähtymään asioiden äärelle, hidastamaan ohi laukkaavan elämän kulun toviksi tekstin ääreen. Kuuntelemaan toista ihmistä: miltä hänestä tuntuu elää. Pohtimaan omaa elämäänsä. Sitä varten kirjat ovat olemassa.

Mikko With: Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta
Myllylahti

maanantai 25. maaliskuuta 2019

En kovasti innostu

Kirjallisuus on mahtavaa. Useimmiten lukemalla viisastuu tai tulee jollain lailla muuten paremmaksi ihmiseksi. Toisinaan taas käy niin, että ei viisastu.


Näin kävi kun luin Juha Hurmeen Making of Lea -näytelmän tekstin. Ja muutaman kritiikin, jonka tämän teoksen näyttämöversio on saanut. Kritiikeissä näytelmää ylistetään maasta taivaisiin. Opin, etten osaa millään lailla arvioida näyttämötekstin hyvyyttä tai huonoutta tällä tavalla pelkkää tekstiä lukemalla.

Kuten kansikuvasta näkyy, Hurme ravistelee kuvaa Aleksis Kivestä, samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja tuoreessa Kivi-elämäkerrassaan. Keskisarjan ravistelun ymmärtää tuosta vain, mutta Hurmeen tekstistä osaan lukea vain sen, että Kivi eli Stena on laitettu puhumaan nykykieltä, ja August Ahlqvist ja Agathon Meurman nolosti homoihin tilanteisiin. Sillä perusteella en vielä kovasti päästä itseäni innostumaan. Pitäisi varmaan nähdä tämä näytelmä. Tai opetella lukemaan näytelmätekstejä. Tai ylipäänsä lukea enemmän näytelmiä. En tiedä.

Ehkä tämäkin on jonkin sortin viisastumista.

Juha Hurme: Making of Lea
ntamo

torstai 21. maaliskuuta 2019

Täysin kuolleestakin voi nauttia

Harry Salmenniemi on tyhmä, tai ainakin hullunrohkea. Ja kustannustoimittaja ja kustantaja ovat kakkapilluja. Miksi ihmeessä upean novellikokoelman ensimmäiseksi novelliksi on laitettu sen ilmiselvästi heikoin lenkki? Tekotaiteellista tajunnanvirtaa tarjoileva Yöllä taivas -niminen novelli sai minut melkein laskemaan kirjan käsistäni, niin huonosti lähti tämä lukukokemus liikkeelle.


Sinnikkyys kuitenkin palkitaan, kirjan kaikki muut novellit ovat komeita. Ja lunastavat ne lupaukset, joita tätä teosta ylistävät kritiikit ovat antaneet. Joiden vuoksi kirja minun yöpöydälleni päätyi.

Salmenniemi kulkee tarinoissaan sujuvasti tyylistä toiseen. Toisinaan peräkkäisiä novelleja yhdistää jokin seikka, sitäkin useammin Salmenniemi laittaa tarinat ja tyylit törmäämään toisiinsa. Siitä syntyy vaihtelua ja kontrasteja, ja sellainen on kivaa.

Kokoelman painopiste on Ihminen on onnellinen eläin, joka on esseemäinen, omakohtaisen oloista filosofista pohdiskelua sisältävä novelli. Se ylistää keskinkertaisuutta: vain keskinkertaiseen tyytyvä voi elää onnellista elämää. "Ne, jotka juovat vain parhaita viinejä, menettävät ilon juoda keskinkertaista viiniä tyytyväisenä. On suuri onni luulla, että Rosson vetinen litku on aivan täydellistä punaviiniä, joka sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen." Vaikka ironian henki leijuu novellin yllä, ajatuksissa on kitkerä totuuden katku.

Kirjallisuus ajaa lukijaa väärään suuntaan: "Siksi minusta tuntuu käsittämättömältä, että koko elämämme meille kerrotaan tarinoita, joissa rakkaus saa ihmiset siirtämään vuoria, joissa periaatteet saavat ihmisen ylittämään itsensä ja muuttumaan perinpohjaisesti. - - Kuka enää tappaisi itsensä yhden ihmisen vuoksi, kun tarjolla on kymmenen muuta helpon sovelluksen päässä? Kuka jaksaisi edes polttaa autoa, kun vakuutus kuitenkin korvaa kaiken ja uusia autoja valmistuu tehtaassa joka sekunti?" Hetkittäin ironia kääntyy itseen: "Olen lukenut jopa novelleja - nykyisin täysin kuollut kirjallisuudenlaji - lähinnä ihmetellen, miten niistä voi edes periaatteessa nauttia."

Ja tämän pitkän pohdinnan päälle puskee novelli, jossa luetellaan Suomen presidentit ja määritellään, kuinka suuri kakkapillu kukakin on ollut ja mistä syystä. Halonen on sukupuolensa vuoksi tietenkin kusimulkku, ja ainoastaan istuva presidentti saa armahduksen. Näytä, älä kerro, todistaa Salmenniemi.

Muissa novelleissa seurataan muun muassa lentokoneessa piereskelevää naista, psykiatrin potilaskertomuksia, lytätään elokuva Hymyilevä mies kohtaus kohtaukselta, ja toinen huipennus tulee itsekeskeisestä kirjailijasta kertovassa Haastattelu-novellissa, joka paljastuu lopussa parafraasiksi Cheekin haastattelusta. Kyllä, tarkistin, verkostahan tuo löytyy: se todella on lähes sanasta sanaan Cheekin tekstiä.

Novelleistakin voi nauttia, kunhan jaksaa ensimmäisen yli.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Unen transkriptio

Anna-Maria Eilittä on tuore kirjailija, jonka esikoisromaani Kun olen poissa vaikuttaa takakansitekstin mukaan erittäin mielenkiintoiselta.


Kukapa ei olisi kiinnostunut siitä, mitä läheiset tekevät sen jälkeen kun itse on kuollut? Miten surevat, miten jatkavat elämäänsä? Kukapa ei haluaisi liidellä haamuna kaupungin yllä tai seinien läpi ja tarkkailla elävien touhuja?

Tätä Eilittän kirjassa tapahtuu. Ilona on 45-vuotias kahden lapsen äiti ja Turkan vaimo ja äidinkielenopettaja, joka jää suojatiellä auton töytäisemäksi ja kuolee. Ruumiinavauspöydällä hän havahtuu siihen, että kykenee yhä aistimaan maailmaa kuin olisi elossa, paitsi että ei ole. Ilona lähtee katselemaan itselleen merkityksellisiä paikkoja ja perhettään: lapsia, miestä, vanhempiaan. Hän tirkistelee niin kuin jokainen meistä vastaavassa tilanteessa tekisi. Ja löytää sekä mieluisia että epämieluisia asioita. Ja jotta tarinassa olisi imua, yksi perhesalaisuuskin matkan varrella selviää - tosin tähän suuntaan tarina kääntyy vasta puolenvälin jälkeen, sivulla 144.

Valtavan kauas noista yllä kuvatuista lähtökohdista tarina ei liitele, vaan pysyttelee lähellä lähtöpistettään, mitä nyt välillä kääntyy taaksepäin muistelemaan aikoja jolloin Ilona oli vielä elossa. Niinpä tarina pysyy tiukkana eikä rönsyile.

Kun olen poissa on satu, unen transkriptio. Sadunomaisuutta korostaa Eilittän valitsema tunnelma: mitään pelottavaa tai uhkaavaa tarinassa ei ole missään kohdin, kaikki on hyväntuulista ja kilttiä ja kaunista. Painajaisia tämä kirja ei lukijalleen aiheuta.

Hieno kirja.

Anna-Maria Eilittä: Kun olen poissa
Atena

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi

Suurin osa viime vuosina lukemistani kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia, koska suurin osa viime vuosina julkaistuista kirjailijaelämäkerroista on ollut Panu Rajalan kirjoittamia.


Tekevät niitä muutkin. Matti Salminen on tehnyt Erno Paasilinna -kirjassaan saman rajauksen kuin Bruce Dickinson omaelämäkerrassaan: elämä ja perhe sun muut on jätetty muiden kerrottaviksi. Niinpä opus on huomattavasti hoikempi kuin Rajalan kirjat.

En tiedä, millainen menetys tämä on. En tiennyt Erno Paasilinnasta muutenkaan juuri mitään ennen tämän kirjan lukemista. Nyt tiedän jotain. Hän voitti ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984 teoksellaan Yksinäisyys ja uhma. Tuolloin palkinnosta kisailivat vielä kaikki kirjallisuudenlajit, ja Paasilinnan voittajateos onkin esseekokoelma. Jotain sen kaltaista ovat Paasilinnan muutkin teokset, usein satiireiksi mainittuja kirjoituskokoelmia, joiden palaset ovat alun perin ilmestyneet lehtien sivuilla. Niissä hän mätkii vuoroin kulttuuripiirejä ja valtaapitäviä, ja silloin kun ei mätki, mököttää.

Erikoisinta Paasilinnassa on hänen koulutuksensa: kansakoulu ja yksi vaivainen vuosi Lapin kansankorkeakoulua. Nykyään tuollaiselta pohjalta tuskin ponnistettaisiin kansakunnanintellektuelliksi. Paasilinnan sosiaalisen nousun salaisuus oli se, että hän luki valtavasti ihan ilman että yliopisto tai muu olisi pakottanut. Nykyään ei lueta vaikka jeesus tai presidentti pakottaisi.

Romaaneja Erno Paasilinna kirjoitti vain yhden, ja sekin, Kadonnut armeija, luokitellaan jossain pienoisromaaniksi puolentoistasadan sivun pituudellaan. Elämäkertoja Paasilinna kirjoitti kaksi kappaletta, Timo K. Mukasta 1974 ja rauhanaktivisti Arndt Pekurisesta 1998. Ne molemmat kertovat pienestä ihmisestä, jonka systeemi murskasi. Esseekirjoja syntyi huikea määrä.

Erno Paasilinnasta piirtyy varsin samanlainen kuva kuin Jörn Donnerista. Erittäin ahkera kirjoittaja, joka ei sitoudu mihinkään, vaan korostaa omaa yksilöllisyyttään ja intellektuellin asemaansa. Ja viihtyy julkisuudessa vaikkei sitä varsinaisesti myönnä. Kummallista on, ettei Salminen tee tällaista vertailua ollenkaan, ehkä ymmärsin jotain väärin.

Salminen lainailee vuolaasti Paasilinnan teosten kritiikkejä, elämäkerran painotus on vahvasti reseptiossa. Monin paikoin mieleen tuli että tästä saisi vielä enemmän irti jos lainauksia Paasilinnan teksteistä olisi enemmän. Mutta sitten ymmärsin, että niitä ei elämäkerrassa tarvita, koska ne löytyvät Paasilinnan kirjoista. Jotain tällaista reaktiota Salminen lienee lukijaltaan odottanutkin, kai hän haluaa kannustaa meitä tietämättömiä Erno Paasilinnan kirjallisuuden äärelle.

Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Into

torstai 28. helmikuuta 2019

Kysymyksiä ja ahdasta tunnelmaa

Niina Revon edellinen romaani, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Kompleksi oli tunnelmaltaan kafkamainen, ihan tahallaan tietysti. Monitulkintaisuus ja mielen sisään lukittu, ahdas tunnelma taitaa muutenkin olla Revon sanataiteelle ominainen piirre. Miksi siis uudessa Vyöry-romaanissa Kafkan etunimi on sivulla 111 kirjoitettu muodossa Frans, ei Franz?


Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.

Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.

Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.

Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.

Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.

Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.

Niina Repo: Vyöry
Siltala

maanantai 25. helmikuuta 2019

Lukeminen vähenee, mutta ei tämän kirjan takia

Carlos Ruiz Zafón on kuulemma yksi menestyneimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. En ollut kuullut hänestä mitään ennen kuin sain käsiini tämän teoksen, suomeksi vuonna 2004 ilmestyneen Tuulen varjon.


Tuulen varjo sijoittuu 1940- ja 50-lukujen Barcelonaan, ja oli hauska huomata että olin käynyt monilla tapahtumapaikoilla vajaat kaksi vuotta sitten. Tarinan keskiössä ovat kirjat, joten sikälikin mielenkiinnolla oli hyvä tilaisuus herätä. Kuusi ja puolisataa sivua tuntuivat kuitenkin aika pitkiltä. Pikku hiljaa tarina ja synkkä tunnelma alkoivat imeä lukijaa sisäänsä, ja viimeisten parinsadan sivun aikana imu oli jo niin hillittömän kova, että ne piti lukea yhdellä istumalla.

Tuulen varjo kurottaa kahtaalle: se on rakkaudenosoitus kirjoille ja tarinankerronnalle, ja Zafón ujuttaa kertomukseensa taitavasti aidon huolen lukemisen vähenevästä merkityksestä nykymaailmassa. Samalla se on aito salapoliisitarina, rakennettu juuri niin kuin pitää. Etsitään, kuljetaan johtolankojen jäljillä ja saadaan vähin erin kerittyä tarinaa auki. Haasteet ja panokset kasvavat ja lopussa on suuri taisto. Palkitsevaa siis.

Päähenkilö Daniel saa isältään Unohdettujen kirjojen hautausmaalle kätketyn kirjan, Julián Carax -nimisen tuntemattoman kirjailijan teoksen nimeltään Tuulen varjo. Kymmenen vuoden ajan Daniel yrittää selvittää Caraxin jälkiä etsimällä käsiinsä ihmisiä, jotka ovat tuon kirjalilijan tunteneet. Kohtaamisia on paljon, ja niissä rakkautta, väkivaltaa, uusia ystävyyksiä, kuolemaa ja valehtelua. Daniel alkaa vähin erin myös huomata, että Caraxin elämän käänteet ovat alkaneet toistua hänen omassa elämässään, ja kaiken takana luuraa tietenkin pahoista pahin, Fumero-niminen mies, jota kaikki pelkäävät.

Rehevä teksti ja Tarja Härkösen hieno suomennos kuljettavat lukijaa pitkälle matkalle, jossa hahmoja ja miljöitä riittää. Tuulen varjon Barcelona on kaikkea muuta kuin turistin aurinkoinen kulttuuriparatiisi, sadetta ja niljaa ja jopa lunta on luvassa.

Luen enimmäkseen suomalaista proosaa, lähellä oleva kun on - lähellä. Siksi olen huono tekemään minkäänlaisia yleistyksiä kansallisuuden ja kirjallisuuden välillä. Mutta sen enempää miettimättä tulee mieleen, että Suomessa kukaan ei kirjoita nykyään tekstiä, jossa olisi näin paljon dialogia. Tässä kirjassa taitaa suurin osa tekstistä olla joko keskustelua tai dialogin kaltaista tarinankerrontaa. Taka-alalla häivehtivä mystisyys tuo mieleen viime kesänä lukemani Yves Beaucheminin Katti-romaanin, tunnelma on hämmästyttävän samankaltainen.

Mielenkiintoiset, rikkaat tarinat ovat teoksen ydin, ja hienosti annostellut juonenkäänteet viimeistelevät komposition, josta kasvaa komea teos.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
Seven