sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Tiivistä ja tarkkaa

Terhi Kokkosen Rajamaa voitti vähän aikaa sitten Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Pitää siis selvittää, millaisilla eväillä voitto tuli.

Kokkosen kerronta on tiivistä ja tarkkaa. Lauseet ovat lyhyitä eikä niissä laverrella joutavia, Veijo Meren ja Petri Tammisen opetuksia on kuunneltu. Myös tarinan muoto on tiukka: Kokkonen kuvaa yhden pariskunnan oleilua Lapissa vajaan viikon ajan. Kieli toimii, se elää ja hengittää hienosti. Yhtä en ymmärrä: miksi Kokkonen käyttää niin paljon käänteistä sanajärjestystä? ”Kun Risto yritti suostutella Karoa baariin, valehteli hän kaikenlaista.” Ja hetikohta: ”Mutta pari päivää kutsun jälkeen, vain vähän ennen joulua, saivat he Helenan kanssa ensimmäisen asiakkaansa.” 

Karo ja Risto ovat riitaisa pariskunta, ja he ovat lähteneet lomalle Lappiin, koska lomilla asiat ovat ennenkin olleet hyvin. Nyt he ovat kuitenkin joutuneet auto-onnettomuuteen. Autolle kävi huonosti, mutta molemmat selvisivät pienin vammoin, Karon murtunut nenäkin suoristetaan paikoilleen. Mutta alusta asti näkyy, että pinnan alla on jotain muuta. Jotain vinoa, jotain epätavallisen kieroutunutta. 

Takaumissa keritään asianosaisten menneisyyttä, mutta vain kevyesti, ja välillä katsellaan lomakeskuksen henkilökunnan elämää. Vaikka kaikista kerrotaan vähän, jokaisesta kuitenkin niin paljon että hahmoista kasvaa kokonaisia, toisin sanoen jokaisella on hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa. Karo ja Risto ovat pääosassa, ja kun vinous ja kieroutuma lopuksi paljastuu, Kokkonen tekee sen niin pienesti että lukija melkein tarvitsee mikroskoopin avukseen. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava


maanantai 14. joulukuuta 2020

Kevyt ilahduttaa siinä missä painavakin

 Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tietenkin uusi Mielensäpahoittaja kirja, En Juhli, Mielensäpahoittaja.

Tässä kirjassa Suomen kansalaiset ovat saaneet lähettää Mielensäpahoittajalle omia harmituksiaan, joita Mielensäpahoittaja sitten kommentoi. Jotkut Mielensäpahoittaja-kirjat ovat melkoisen heikkojakin, mutta aina ne ilahduttavat kuitenkin. Vaikka tämäkin on pieni ja kevyistä osasista kokoon pantu, ei tämä ole huonoimmasta päästä ollenkaan. Viisauksia löytyy moneen lähtöön.

”Elikon ja ihmispennun ero on se, että kasvaessaan ihmislapsi oppii koko ajan paremmin huolehtimaan itsestään. Jos niitä tekee useampia, yhdestä saattaa olla hyötyäkin.”

”Kun joku sanoo, ettei hän ehdi, se tarkoittaa ettei hän halua. Hyvin harvoin kukaan vastaa kysymykseen: ”Tuletko katsomaan vanhaa isääsi?” että ei, en tule koska en halua. Aina sanotaan ettei ehdi ja siihen selitysosio perään.”

Eilen sain luettua Finlandia-voittaja Margaritan. Parasta kirjallisuudessa on, että voi painavan kaunon jälkeen lukea kevyttä hömpsötystä ja ilahtua molemmista.

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

WSOY


sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Finlandia voitettiin ehyellä ja väkevällä tunnelmalla

En ole lukenut Anni Kytömäen aiempia kirjoja, mutta Finlandia-kisan voitto on erinomainen syy aloittaa.


Onhan Margarita hieno teos, todella upea. Monella tapaa. Lyyristä kieltä ja verkkaista kerrontaa osasin odottaa, ja luontokuvauksia. Niitä kirjassa on paljon, esimerkiksi tällaista: ”Pujotan käteni rungon alle ja vajoan syvemmälle. Korvat jäävät veden peittoon, kohina madaltuu. Kuuntelen pinnanalaista maailmaa, katselen puunlatvoja ja taivasta. Sydänyölläkin kesä pitää avaruuden edessä ohutta kajastuksen harsoa.” 

Kirja lähtee liikkeelle hitaasti, ja aikatasoja on kaksi. Yhtäällä ollaan toisessa maailmansodassa sairasvuoteella, toisaalla vuodessa 1950, kuvitteellisen Kankariston kylpylässä lähellä Tamperetta. Päähenkilö Senni on hieroja, jonka työtä ja pientä elämää kylpylässä ja kotona kuvataan. Nuori nainen kohtaa miehen, ja teoilla on seuraamuksensa. Vaikeuksia tulee, pieniä ja isoja, eikä elämä ole helppoa kuin hetkittäin. Aika kuljettaa Sennin Helsinkiin lääkintävoimistelijaopiskelijaksi. Senni joutuu läheltä todistamaan, kuinka polio kurittaa ihmisiä. 

Kirjan ihmiset ovat kuin simpukoita, sulkeutuneita ja elämän virran armoilla. Kaiken tämän Kytömäki kuvaa tarkasti ja hienovireisesti, kärsivällisesti hetkiin pysähtyen. Mutta sitten puolivälissä juoni nouseekin aivan uusille kierroksille ja lukijan pitää palata takaisin: kaikki irrallinen aines saakin uusia merkityksiä, ja kirjaan tulee toisenlaista virtaa ja imua. Tämä takaisinplärääminen on e-kirjassa valitettavan hankalaa mutta mahdollista sentään. 

Lopussa palataan taas lyyriseen verkkaisuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen, lavea kokonaisuus kiertyy yhdeksi. Jopa lähes häiritsevässä mitassa, paljon vähempikin koheesio olisi riittänyt kannattelemaan teosta. 

Parasta kirjassa kuitenkin on tunnelma. Se on todella väkevä ja yhtenäinen. Ja niin mieleenpainuva, että vaikka lukemiseeni tuli välillä viikonkin tauko, pääsin heti takaisin kun kirjaan taas tartuin. Tarinoita on ympärillä niin paljon, että usein tuollaiset tauot rikkovat lukukokemuksen pahasti, mutta tämä syöpyi mieleen syvälle ja kantoi taukojen yli. 

Anni Kytömäki: Margarita

Gummerus