keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Rikoskirjallinen helmi

Marjut Pettersson on turkulainen äidinkielenopettaja, jonka esikoisromaani Pohja (2014) on mennyt minulta kokonaan ohi. Hänen toinen romaaninsa, juuri ilmestynyt Niin kuin sinä sen muistat on loistava kirja.


Niin kuin sinä sen muistat on lopusta alkuun etenevä rikoskertomus, jonka tapahtumat käynnistyvät tunnustuksesta ja sitä edeltäneestä pidätyksestä. Takakansitekstin mukaan tämä "huikea trilleri nostaa keskiöön kysymykset, keneen voi luottaa ja kuka henkilöistä murhataan". Erikoista on myös se, että kerronta etenee enimmäkseen toisessa persoonassa. Päähenkilö Kiti Uitto on alkoholisti, joka kärsii väkivaltaisista pakkomielteistä ja nuoruusajan tukahdutetuista muistoista. Kaiken keskellä on kolmiodraama, mutta kolmion ympärillä on paljon muitakin muotoja.

Sinä-muotoiseen kerrontaan kestää tottua, minulta meni ainakin kuusikymmentä sivua ennen kuin totuin. Mutta jo paljon aiemmin lukijalle selviää, että Pettersson osaa käyttää kieltään erittäin taidokkaasti. Kerronnassa on koko ajan tuoreuden tunne, mutta aina luontevasti. Ja toisen persoonan käytölle on tietenkin vankka juonellinen peruste.

Rakenne on rikkinäinen, alkusoiton jälkeen tulee viimeinen näytös ja sitten ensimmäinen, mutta mistään kikkailusta ei ole kyse. Lukija tutustutetaan ensin päähenkilöihin ja sitten vähä vähältä kaikki henkilöt kasvavat rikkaiksi ja moniulotteisiksi, kun heitä valotetaan eri tilanteissa ja eri aikoina - ja useammasta näkökulmasta. Juuri mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, salaisuuksia on kaikkialla ja ne avautuvat vähitellen. Lukijan ajatuksille annetaan tilaa.

Juonen lankoja on paljon, mutta kaikki langat solmiutuvat kauniisti yhteen, mitään ylimääräistä ei ole vaikka siltä saattaa hetkittäin näyttää. Ykseys moninaisuudessa toteutuu juuri niin kuin hyvässä taideteoksessa kuuluu. Esimerkiksi alkusoiton alla lukeva "yks, kaks, kolme..." vaikutti minusta aluksi tarpeettomalta - kunnes kävi ilmi, että sekin on kiinteä osa juonikuviota.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen emotionaalinen voima ja uskottavuus. Tapahtumat ja tuntemukset tuntuvat kaikessa monisäikeisyydessään perustelluilta ja johdonmukaisilta, ja niinpä lukija kiintyy jämäkästi hahmoihin ja heidän kohtalonsa kiinnostavat. Kaikki hahmot ovat särmikkäitä, ensimmäistäkään yhden asian paperinmakuista tyyppiä ei tässä kirjassa tapaa. Pettersson osaa myös annostella kaiken oikein: traaginen juoni, henkilökuvat, miljöö, kaikki avautuvat nautinnollisen hitaassa tahdissa. Tapahtumapaikka Uusikaupunki herää eloon.

Tilaa ajatuksille, yhtenäisyys, traaginen tunnevoimaisuus, uskottavuus. Vaikka Niin kuin sinä sen muistat on varsin erilainen kuin esimerkiksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeys, siihen pätevät samankaltaiset ylisanat. Toivottavasti Myllylahdella ymmärretään, minkälainen helmi tämä kirja on.

Marjut Pettersson: Niin kuin sinä sen muistat
Myllylahti

lauantai 27. toukokuuta 2017

Epäsuoran kerronnan jäljillä

Sotaromaanit tai natsitarinat tai sen sellaiset eivät yleensä pääse yöpöydälleni, mutta Laurent Binet'n HHhH (suomennettu 2015) meni siihen heittämällä. Syynä on Kuka murhasi Roland Barthesin?, muutama viikko sitten puolisattumalta kirjastosta löytynyt Binet'n teos, joka oli riemastuttava ja ennen kaikkea ilmaisultaan erityisen tuore. Binet'ltä on suomennettu vain kaksi teosta, joten pitihän se toinenkin lukea.


HHhH (joka on tekijänsä esikoinen) on käännetty kymmenille kielille ja saanut ties mitä palkintoja, joten jotain erityistä siinä pitää olla. Periaatteessa sen resepti on sama kuin Kuka murhasi Roland Bartesin? -teoksessa: vetävä juonikuvio ja jatkuvasti etäisyyttä ottava kerrontatapa.

Reinhard Heydrich oli natsi-Saksan käskynhaltija Prahassa, ja hänet tunnettiin "kolmannen valtakunnan vaarallisimpana miehenä" - vaikka minä ainakaan en voi sanoa juurikaan miehestä tai hänen maineestaan kuulleeni. Joka tapauksessa Heydrich salamurhattiin Prahassa 1942 operaatiossa, joka tunnettiin koodinimellä Anthropoid, ja tästä operaatiosta kirja kertoo. Juoni imee mukaansa, kun taustoista edetään pikku hiljaa hengästyttävään loppuratkaisuun, ihan niin kuin jännäreissä kuuluukin.

Mutta tavallinen jännitys- tai sotakirja tämä ei ole. Binet kirjoittaa tarinaa koko ajan nykypäivästä käsin ja etsii mitä erilaisimpia epäsuoria tapoja kertoa siitä mitä kertoo, tapoja jotka tekevät teoksen tuoreeksi ja kiinnostavaksi. Postmoderniksi tätä kerrontaa kai voi kuvailla. Hän kertoo kuinka etsii ja löytää historiallisia lähteitä, kuinka katsoo elokuvia. Pohtii erilaisia muotoratkaisuja, tekee paljon viittauksia romaaneihin.

Siteeraa muita aiheesta kertovia kirjoja ja kertoo ettei ainakaan tuolla tavalla asiaa kuvailisi - ja tulee silloin kuvanneeksi asian niin. Pohtii, uskaltaako kirjoittaa kuviteltua dialogia, tekee sitten niin ja päättää poistaa kirjoittamansa - mutta ei poista. Tyyli pysyy yhtenäisenä läpi teoksen ja toimii loistavasti. Ja koska natseista ja hirvittävistä kohtaloista on kyse, syvä humanismi lepää kaiken yllä. Teoksen mieleenpainuva (ja hakaristimäinen) nimi on lyhenne sanonnasta Himmlers Hirn heisst Heydrich, Himmlerin aivot ovat Heydrich.

Musiikista virheettömästi osaa kirjoittaa vain Juha Itkonen, kenenkään muun ei kannattaisi edes näköjään yrittää. Tässäkin teoksessa mennään heti metsään kun musiikki astuu kuvaan: sivulla 30 puhutaan viulukvartetista kun taidetaan tarkoittaa jousikvartettia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
Suom. Taina Helkamo
Gummerus

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Suomalaisuudesta ja ennakkoluuloista

Vuoden 2017 kirjan ja ruusun päivän teos oli Elovena-tyttö, Roope Lipastin tarinoima ja Karoliina Korhosen kuvittama katsaus suomalaisuuteen.


Lipasti on kirjoittanut erinomaisen hauskoja kirjoja, mutta heikompia myös: satiiriset teokset eivät ainakaan meikäläiseen ole uponneet. Elovena-tyttö kuuluu ensimmäiseen kategoriaan, se on lupsakka tarina Suomesta ja suomalaisuudesta.

Taloyhtiöön muuttaa uusi asukas, tummaihoinen ja yksijalkainen Jussuf, jonka jalantynkään on tatuoitu Elovena-tyttö. Seuraa monenlaisia kohtaamisia, joiden ytimessä ovat erilaiset ennakkoluulot ja -käsitykset puolin ja toisin. Väärinkäsityksiähän tällainen asetelma poikii, ja Lipastilla on taito kirjoittaa niistä hauskasti. Esimerkiksi kun seinänaapuri Riikonen valittaa Jussufin metelöineen järjestyssääntöjen vastaisesti, päähenkilö vastaa: "'Ehkä hän vain laittoi taulua seinään', ehdotin, mutta Riikonen ei uskonut: 'Ei kuulu niin kova ääni edes Munchin Huudosta.'"

Lukujen välissä on sivun mittaisia pätkiä kuvitteellisesta teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille ja niiden kuvituksena Finnish Nightmares -sarjakuvien tekijän Karoliina Korhosen vähäeleisiä kuvia. Lopussa Lipasti kiertää kokonaisuuden nätisti kasaan, kaikki liittyy kaikkeen. Kirja ei avaa mitään uutta suomalaisuuteen tai monikulttuurisuuteen, mutta hyviä hetkiä se lukijalleen tarjoaa.

Roope Lipasti ja Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö
Kirjakauppaliitto

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu

Panu Rajala on kirjoittanut melkoisen määrän elämäkertoja, ja hänen kiinnostuksensa painopiste on ollut 1900-luvun alun kirjallisessa elämässä. Tuore teos ei poikkea linjasta: Virvatuli kartoittaa Eino Leinon elämää ja teoksia.


Minun oli tarkoitus vain pikaisesti lehteillä kirja läpi, mutta kuinkas kävikään: kokonaan se piti lukea. Koska se on niin vetävästi kirjoitettu. Vaikka saattaa Leinollakin olla jotain tekemistä teoksen vetävyyden kanssa. Eino Leino on suomalaisen runouden Shakespeare, jokainen täällä osaa häneltä ainakin jonkun tekstinpätkän, vaikkei edes tietäisi osaavansa. Ja Leino on myös oman aikansa Juice Leskinen, boheemiuden, risaisen elämän ja itsetuhon ikoni.

Rajalan teksti ei ole kohteensa kaltaista ainakaan risaisuusmielessä, vaan se etenee juohevasti ja loogisesti ja vie mukanaan. Aina se ei noudata kronologiaa, vaan temaattisen jäsentelyn logiikka on aikaa tärkeämpi. Mutta kohteensa kaltaista teksti on kielen runollisuudessa, siellä täällä vilkahtaa käänteisiä sanajärjestyksiä ja erikoisia sanavalintoja, joilla ei koskaan kuitenkaan sorruta kikkailemaan.

En ole muita Leino-elämäkertoja lukenut, joten vertailla en voi. Koska Leinosta on kirjoitettu paljon, Rajala kertoo pyrkineensä nostamaan esiin vähemmän tunnettuja teoksia. Ja vaikka jotain Leinosta ennenkin tiesin, tämän kirjan päällimmäinen anti on yllätys siitä kuinka huikeasti Leino jaksoi ja ehti kirjoittaa. Rajala uumoilee Leinon tienneen ettei edessä ole pitkää ikää, mikä on aivan uskottava selitys maaniselle julkaisutahdille - ja myös tuotannon epätasaisuudelle.

Rajala kirjoittaa paljon Eino Leinon elämän naisista. Aina se niistä naisista jaksaa, kuulen jo narinan. Mutta niin se vain on, mikään muu yksittäinen tekijä ei muovaa ihmisen elämänkulkua niin paljon kuin se, millainen tallaaja itse kunkin vierelle sattuu osumaan. Ei geenit, ei kasvatus, ei koulutus, ei ammatti. Leino tosin teki parhaansa minimoidakseen tämän vaimovaikutuksen elämässään vaihtamalla rinnallatallaajaa tiuhaan, mutta ei vaimovaikutus vaihtamalla poistu, muuttuu vain toisenlaiseksi.

Panu Rajala: Virvatuli. Eino Leinon elämä
WSOY

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ranskassa ilo ja äly mahtuvat samaan päähän

Ranskassa jännitetään tänään presidentinvaalien tuloksia, joten on kai luontevaa lukea ranskalaista kirjaa joka kertoo presidentinvaaleista. Kuka murhasi Roland Barthesin? ei tosin ensinäkemältä liity presidentinvaaleihin, mutta kun tarpeeksi pitkälle jaksaa lukea niin poliittisiakin ulottuvuuksia siitä löytyy.


Laurent Binet'n tuoreen teoksen alkuperäinen nimi on "Kielen seitsemäs funktio", mutta suomentaja on halunnut korostaa kirjan dekkariluonnetta. Tarina alkaa, kun semiologi Roland Barthes jää auton alle Pariisissa vuonna 1980 ja kuolee. Tapausta aletaan epäillä murhaksi, sillä Barthesilla oli ilmeisesti onnettomuuden sattuessa mukanaan paperi jolle on kirjoitettu kielen seitsemäs funktio, lisäys Roman Jakobsonin hahmottelemiin kuuteen funktioon. Jakobson on itsekin aavistellut tällaisen funktion olemassaoloa ja luonnehtinut sitä maagiseksi, kykenemättä muotoilemaan ohjeita sen käytölle. Barthes on sitten todennäköisesti keksinyt nämä ohjeet, joiden haltija osaa puhua ihmisten päät pyörryksiin ja saa kaiken haluamansa vallan. Isojen asioiden äärellä siis mennään.

Komisario Jacques Bayard värvää apulaisekseen tarkkanäköisen Simon Herzogin, ja yhdessä he alkavat selvittää tapausta ja ajautuvat fantastisiin seikkailuihin. Vuonna 1980 postmodernismi oli kuuminta hottia, ja niinpä tämä kirjakin iskee silmää katsojalle koko ajan ja muistuttaa olevansa romaani. Sivulla 262 kirjailija tiivistää päähenkilö Simonin menoa näin: "Bolognassa hän rakasteli Biancan kanssa 1600-luvun amfiteatterissa ja vältti täpärästi pommi-iskun. Täällä hän oli vähällä joutua öisessä kirjastossa kielifilosofin puukottamaksi ja seurasi enemmän tai vähemmän mytologista panokohtausta kopiokoneella. Hän tapasi Giscardin Élysée-palatsissa, törmäsi Foucaultiin homosaunassa, joutui takaa-ajokohtaukseen, jonka päätteeksi hänet yritettiin murhata, hän näki miehen tappavan toisen miehen myrkkysateenvarjolla, tutustui salaseuraan - - Hän on kokenut muutamassa kuukaudessa enemmän seikkailuja kuin oli arvellut koko elinaikanaan kokevansa. Simon osaa kyllä tunnistaa romaaninkaltaisuuden, kun hän sellaista kohtaa."

Vaikka kirja etenee kuin dekkari tai Da Vinci-koodi, murhaajan etsiminen tai löytyminen ei lopulta ole kovinkaan tärkeää. Teos on ranskalaisen riemullinen ylistyslaulu kielelle, kielitieteelle ja filosofialle. Binet laittaa filosofit puhumaan ja väittelemään keskenään, pääasia ei ole rikos ja sen selvittäminen, vaan kielen mahdin, mahdollisuuksien ja kauneuden ylistäminen.

Onnettomuus on totta, ja koko teos rakentuu faktan ja fiktion kiihkeään rajapintaan. Kirjassa vilisee 80-luvun filosofeja ja kielitieteilijöitä, tuohon aikaan etenkin Ranskassa vaikutti valtavasti alan supertähtiä. Derrida, Foucault, Althusser, Kristeva, Sollers, Eco, Searle ja muut seikkailevat kirjassa omilla nimillään ja omilla ajatuksillaan. 

Kerrontaa rikotaan koko ajan erilaisin keinoin kuten sulkulausein tai sitaatein, ja siinä onkin sen voima. Vaikka tätä romaania voi lukea dekkarinakin, se sisältää tyrmistyttävän määrän filosofiaa ja kielitiedettä - jotka tuolloin olivat yksi ja sama asia. Mitä paremmin lukija noiden filosofien kirjoituksia tuntee, sitä leveämmäksi teos kasvaa - mutta toimii hyvin vaikkei tuntisikaan.

Kertojan ääni on omaperäinen ja vakaa läpi koko pitkän tekstin ja monenlaiset keinot ovat hanskassa, esimerkiksi Bolognan aseman räjähdys on kuvattu upeasti, kiihtyvän lähtölaskennan keinoin.

Loppumetreillä palataan siihen tosiasiaan että Barthes oli juuri ennen onnettomuutta lounastanut Mitterrandin kanssa. Ja kuinka ollakaan, Mitterrand voitti presidentinvaalit vuotta myöhemmin. Tummaihoinen havaijilaissyntyinen amerikkalaismiekkonenkin vilahtaa kuvassa. Melkoinen vyörytys!

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?
Suom. Lotta Toivanen
Gummerus

tiistai 2. toukokuuta 2017

Nyt sitä saa!


Aiemmin kevättalvella uutisoimamme Tomin novellikilpailun voitto on nyt kulminoitunut novelliantologian julkaisuun!



Type and Tell -kustantamo julkaisi kymmenen novellin antologian, jota luonnehtii sivuillaan seuraavasti: "Ainutlaatuinen ja ennakkoluuloton tutustumiskierros suomalaiseen nykynovelliin."

Kymmenen kulmaa on nyt saatavilla mm. Adlibriksesta nidottuna pokkariversiona (hinta 14.60e 2.5.2017)

http://clk.tradedoubler.com/click?p(252922)a(2457011)g(22041350)url(http://www.adlibris.com/fi/kirja/kymmenen-kulmaa-9789527182758)


ja Adlibriksesta sen saa myös ostaa e-kirjana hiukan edullisemmin (8,60 euroa ainakin tänään 2.5.2017 ilmestymispäivänä). Kirja löytyy myös mm. iBooksin ja Suomalaisen kirjakaupan valikoimista. 

(Huom! Ylläolevat Adlibriksen linkit ovat yhteistyölinkkejä. Niitä klikkaamalla kirjan ostaessasi saamme kirjan myynnistä muutaman sentin.) 


Kymmenen kulmaa.
Novelliantologia