sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Sivistyksen palasia

Pekka Vartianen on kirjallisuuden tutkija, opettaja ja kirjoittaja. Hänen pääteoksensa on Länsimaisen kirjallisuuden historia (Avain 2013), massiivinen yleisesitys otsikkonsa aiheesta. Sitä en ole (vielä) lukenut, mutta kirjastosta tarttui mukaan Kirjallisuusfragmentteja.


Kirjallisuusfragmentteja perustuu Vartiaisen Kirjankera-nimiseen blogiin, jonka kirjoittamisen tekijä lopetti tämän kirjan julkaisemiseen. Olen tuota blogia silloin tällöin lueskellut, mutta tässä siihen tuli tehtyä oikea syväsukellus. Tekstejä on tietenkin hiukan muokattu, mutta blogista ne kaikki ovat. Niissä on sekä ajankohtaisia aiheita blogin vuosilta 2010-2018 että yleisiä pohdintoja.

Kokonaisuus toimii erinomaisesti. Aiheet vaihtelevat tietenkin laidasta laitaan, lukija ei taatusti pääse pitkästymään. Vartiaisen kynä kulkee sujuvasti, ja tekstien lyhyt mitta keventää monin paikoin painavia aiheita. Painopisteinä hahmottuvat digitalisoitumisen uhat ja mahdollisuudet, fanifiktio kuten Fifty Shades of Grey -kirjat, klassikoiden asema, kirjallisuuskritiikki ja palkinnot. Moniin asioihin on tullut ennenkin törmättyä tavalla tai toisella, uusia tuttavuuksia kirjan sivuilla tulee sitäkin enemmän vastaan.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy siihen, kuinka pitkä aika itsellä on taas päässyt vierähtämään siitä kun on lukenut näin älykästä ja sivistynyttä tekstiä. Vartiaisella kun on tutkijana ja kirjallisuuden rakastajana valtavasti paukkuja sellaiseen, hänen käsissään asiat hahmottuvat isoissa ja syvissä raameissa. Paitsi kirjallisuuden historian hän tuntee myös 2000-luvun kirjallisuuskeskustelun kuin taskunsa: Euroopan ja Pohjois-Amerikan tärkeimpien sanomalehtien sivuille viittaillaan usein.

Postmodernismin asema jää minulle hämäräksi. Musiikintutkimuksessa tai muuallakaan en ole siihen juurikaan 2000-luvulla enää törmännyt, joten olen mieltänyt sen jääneen 1980- ja 90-lukujen tutkimusaiheeksi. Tässä kirjassa postmoderniin viitataan huomattavan usein, jonka osittain selittänee Vartiaisen tutkimustyö, Postmoderni kirjallisuus -teos (Avain 2013), osittain omat virheelliset käsitykseni.

Pekka Vartiainen: Kirjallisuusfragmentteja
Avain

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Suomalaisten rikosten historiaa

Olen jo monena vuonna tavannut ostaa kirjamessuilta lapsilleni lahjaksi kirjoja. Viime syksynä lahjasäkkiin meni Helvetinkone, joka näytti mielenkiintoiselta ja kevyesti luettavalta.


Nyt kun sain sen pojalta lainaksi, aavistukseni osoittautuivat oikeiksi. Kirja on helppolukuinen, jokaista rikosta käsitellään muutaman sivun verran. Ja mielenkiintoinen se on myös.

Tekijöiden mukaan Helvetinkone on "samaan aikaan tarinallinen tietokirja ja rikosnovellikokoelma". Tärkeimpinä lähteinä ovat olleet aikalaisuutiset ja erilaiset viranomaisten pöytäkirjat. Kirja starttaa 1920-luvulta ja päättyy 1980-luvulle, aikaan jolloin kirjoittajat syntyivät. Suomen itsenäisyyden ajan rikoshistoria tulee hienosti kerrottua, ja kun jokaisesta vuosikymmenestä on myös lyhyt kulttuurihistoriallinen taustoitus, kirja ulottuu myös rikosmaailman ulkopuolelle.

Toinen maailmansota muutti rikostilastoja radikaalisti, kun nuoret miehet olivat rintamalla eivätkä kotona kännissä toinen toistaan puukottelemassa. Koko vuosisadan jatkuneet muuttoliikkeet ja kaupungistuminen näkyvät tietenkin rikostilastoissa, yllättäen keskioluen vapauttaminen ei niinkään näy. Suurin osa suomalaisesta väkivallasta on juopporemmien keskinäistä välienselvittelyä, mutta kirjassa esitellyistä rikoksista varsin suuri osa on ihmismielen yhtäkkisiä pimenemisiä.

Melkein kaikkiin kirjan rikoksiin liittyy kuolema, mutta muitakin on, esimerkiksi ryöstöjä tai Jukka Ojarannan myrkkytynnyrijuttu. Lapsuudessani muistan pelänneeni huppumiestä niin kuin kai kaikki 70-luvulla lapsuuttaan lusineet. Mutta sitä en muistanut, mitä huppumiesjutussa oikein tapahtui: yksinhuoltajaäiti oli surmannut lapsensa ja väittänyt mystisen huppumiehen olevan syypää.

Jutut on kerrottu vetävästi, joten kirjaa voi suositella vaikka kaikille dekkareiden ystäville. Samasta lähteestä tässä ammennetaan, ja voi tätä suositella vaikka dekkarin kirjoittamisesta haaveilevillekin, materiaalia kirjoittamisen sytykkeeksi luulisi löytyvän. Mutta miksi kronologisesti vuosikymmenittäin etenevässä kirjassa ei noudateta kronologiaa vuosikymmenien sisällä?

Miika Viljakainen ja Lauri Silvander: Helvetinkone ja 49 muuta suomalaista rikosta
Gummerus

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Tarinan verkko

Taina on hehkuttanut Stefan Ahnhemin esikoisteosta Pimeään jäänyt jo kauan, ja nyt sain sen vihdoin luettua.


Päähenkilö on Fabian Risk, Tukholmasta kotikaupunkiinsa Helsingborgiin muuttava poliisi. Heti muuttopäivänä löytyy tietenkin ruumis, joka on Fabianin entinen luokkatoveri. Uhri on ollut koulussa kiusaaja, ja mahdollinen syyllinen löytyy pian. Eikä hyvässä dekkarissa niin voi olla että heti kaikki selviää, kuvion pitää kääntyä. Kirja on paksu, joten on selvää että ruumiitakin tulee lisää.

Ahnhem on toiminut elokuva- ja tv-käsikirjoittajana yli 20 vuotta, ja sen kyllä huomaa. Hän kirjoittaa sujuvasti ja parasta kirjassa on tarinan verkko, se on erittäin taiten punottu. Kaikki säikeet tuntuvat perustelluilta ja tästä luokka-asetelmasta otetaan todella kaikki irti. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, pohjimmainen säie hiukan ontuu - yksikään koulukuvaaja ei kai voi mokata niin että kuvattava jää toisen taakse.

Mutta muuten lukija voi vain heittäytyä nautiskelemaan tarinan kulusta ja ihastella sen käänteitä. Rakenne noudattaa tuttua ja turvallista Hollywood-kaavaa, ja jokainen detalji liittyy tarinaan. Toinen ääripää on esimerkiksi Silta-sarja, jossa on valtavasti ylimääräistä sälää. Tällainen lahopää kuin minä on vaikeuksissa sellaisen kanssa ainakin jos ei ehdi putkeen katsoa.

Näitä Fabian Risk -kirjoja on näköjään ilmestynyt jo neljä, ja tv-sarja on kuulemma valmisteilla. On ollut jo vuonna 2015, jolloin tämä kirja ilmestyi - aika rauhallinen tuotantovauhti vissiin. Katson kyllä kun saavat valmiiksi.

Stefan Ahnhem: Pimeään jäänyt
Suom. Laura Beck
WSOY

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Hyvän mielen Kehveli

Antti Heikkisen kirjoihin ei ole tarvinnut pettyä. Juice-elämäkerta Risainen elämä oli huisin hyvä, ja Pihkatappi samoin. Viime syksyn kirjamessuilla Heikkinen teki vaikutuksen imitaattorintaidoillaan, joten pitihän se Kehvelikin lukea.


Kehveli alkaa kuin Mikko Rimmisen kirjoittamana: "Taivas tuikkii yhteen ynnäämättömien tähtösten paljoutta, ärtsyn tyyni kylmyys päsäyttelee asumusten ja ulkorakennusten nurkkia. Ilma seisoo, tuuliainen ei tunnu. Yksinäinen jänis jelputtelee metsästä - -."

Mutta alku hämää, Kehveli pelaa enimmäkseen ihan olemassa olevalla kielellä. Erittäin värikkäällä sellaisella tosin. Murteet eivät ole isossa osassa, ainoastaan repliikeissä siellä täällä. Mutta maaseutu on, se lienee Heikkisen ydinaluetta.

Kirja kertoo Kehveli-nimisen miehen elämänmatkan. Se alkaa Kehvelin siittämisestä ja päättyy kuolemaan. Siinä välissä tapahtuu, ja paljon tapahtuukin. Kehveli karkaa vuonna 1944 rintamalta, nousee kuolleista, sattuu erinomaisiin bisnespaikkoihin, tapaa monenkirjavaa väkeä reissuillaan, katoaa kymmeniksi vuosiksi. Tarinan tempo ja rytmitys ovat koko ajan paikoillaan.

Alun jänis on selkeä viittaus Arto Paasilinnan suuntaan, ja paasilinnalaiseksi veijaritarinaksi Kehveli on tehtykin. Ilman ironiaa tai muuta modernin ajan kyynisyysfiltteriä, vilpittömin mielin. Hieman Forrest Gumpin tapaan Suomen historiaa viistetään, mutta vaihtoehtoisin silmin. Mannerheim saa toisenlaisen patsaan. Kekkonen on pudonnut eduskunnasta ja päätynyt basistiksi, Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen ovat tv-kokkeja. Nauris ja hiekka ovat merkittävissä osissa.

Kehveli on todella hyvän mielen kirja. Vaikka ongelmallisia tilanteita riittää, ei lukija joudu liiemmin jännittämään Kehvelin puolesta. Lukijan osaksi jää nautiskella Heikkisen ilmaisuvoimaisesta ja hauskasta kielestä sekä yllätyksiä tarjoilevasta tarinoinnista.

Antti Heikkinen: Kehveli
WSOY

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Ovatko suomalaiset vaatimattomia?

Merete Mazzarella on kirjoittanut useita omasta elämästään kertovia kirjoja, ja hän on myös opettanut omaelämäkerrallista kirjoittamista.


Elämä sanoiksi on kirjailijan jutustelua siitä, miten omasta elämästä voi kirjoittaa. Teksti on todella juohevaa, se ei paasaa, siinä näytetään millaista kirjoittaminen on silloin kun se on hyvää. Mikään varsinainen kirjoitusopas se ei ole, vaikka kirjastoluokitus sen oppaiden hyllyyn on määritellyt.

Takakannessa luvataan vinkkejä ja kokemuksia, ja niitä kirjassa on. Mutta ne eivät ole muotoa "tee näin, älä näin", eikä luvassa ole listauksia tai rakennekuvauksia tai muuta sellaista. Mazzarella siteeraa lukuisia elämäkerrallisia kirjoja, myös tietenkin omiaan, ja kertoo esimerkkejä pitämiltään kirjoituskursseilta.

Ensimmäiseksi teos laittaa miettimään, onko suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa tavallisempaa kirjoittaa julkaistua kaunokirjallisuutta omasta elämästä kuin suomalaisessa. Valtaosa kirjan esimerkeistä on nimittäin suomenruotsalaisesta tai ruotsalaisesta kirjallisuudesta, ja omista lukukokemuksistani mieleen tulevat ensimmäisenä Jörn Donnerin kirjat. Eikä yhtään uudehkoa suomalaista kirjaa, ei ensimmäistäkään. Ovatko suomalaiset niin vaatimattomia etteivät kehtaa itsestään kirjoittaa?

No, oli niin tai näin, Elämä sanoiksi on hieno kirja. Sitä on mukava lukea, ja se on inspiroiva. Niin inspiroiva että aloin kirjoittaa ylös fragmentteja omasta elämästäni jo kirjan puolessa välissä.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi
Suom. Raija Rintamäki
Tammi

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Kokouksen agendaa väärään suuntaan

Kun on puoli kesää lukenut Reijo Mäkeä ja Veikko Huovista ja muuta hömpsötystä, tekee hyvää tarttua välillä vähän painavampaan tietokirjallisuuteen.


Miska Rantasen Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään tarjoaa yksityiskohtaiset ohjeet siihen, kuinka tässä kylmässä ja pimeässä maassa on mahdollista pitää pää kasassa. Kalsarikännin historia, teoria, filosofia ja käytäntö käydään seikkaperäisesti läpi, ja myös mahdolliset vaaranpaikat listataan. Aihe lienee tuttu meistä jokaiselle, mutta kirjan avulla tälle hengissäpysymiskeinolle saa ikään kuin jykevämmän pohjan. Nalkuttaville omaisillekin on helpompi perustella harrastustaan.

Aluksi käydään läpi kalsarikännin pohjoismaiset vastineet lagom ja hygge. Käy ilmi, että erot kalsarikänniin ovat merkittäviä. Kalsarikänniin tarvitaan kolme asiaa: mukava vaatetus, oikein annosteltu alkoholi ja pientä puuhastelua, usein ruudun tuijotus riittää. Kalsarikänni on matalan kynnyksen toimintaa, jokainen kykenee siihen. Olennaista on näiden lisäksi mielen avoimuus ja hetkeen heittäytyminen.

Sitten kalsarikänniin tuodaan monenlaisia näkökulmia: musiikin ja liikkuvan kuvan käyttöä, itsesääliä, hotellikuoleman vaaroja, oluen kylmentämiskeinoja, hyötyliikuntaa ja lopulta kalsarikänniä selvin päin. Kalsarikännääjien kokemuksia kerrotaan lyhyissä sitaateissa. Aiheesta puristetaan totisesti kaikki irti, ja mikä parasta, teksti on hauskaa koko ajan. Tällä tavoin:

"Tämä suomalainen lyhytterapiamuoto on maltillisesti käytettynä erinomainen tapa palautua stressaavista tilanteista ja työpaineista, purkaa sisäisiä tunnesolmuja tai toimia alkusysäyksenä niiden avaamiseen. Esimerkiksi erotilanteessa tunteet ovat pinnassa, mutta sosiaalinen yhteisö edellyttää niiden pitämistä pitkälti pinnan alla. Työpaikalla jatkuvasti huutoitkua maailmaan tuottava ihminen voi aiheuttaa hämmennystä ja ahdistusta kollegoille. Samoin asiakasneuvotteluissa parisuhdekarikkoaan jatkuvasti tilittävä punasilmäinen osapuoli voi vetää kokouksen agendaa väärään suuntaan."

Kirjaa on lihotettu kuvituksella. Piirroksilla havainnollistetaan tekstissä kerrottua, mutta sisustusvalokuvat tuntuvat aluksi kovin irrallisilta. Loppua kohti niiden absurdius alkaa jo melkein naurattaa. Ja sehän sopii.

Miska Rantanen: Kalsarikänni. Suomalainen opas hyvään elämään
S&S