Tänään julkistetaan Finlandia-palkinnon saaja. Kuudesta ehdokkaasta olen nyt lukenut puolet, Elolliset, 36 uurnaa ja tämän Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa. Miki Liukkosen teosta aloitin, mutta en jaksanut kovin pitkälle.
Mikään ei todella katoa kertoo eläinaktivismista. Päähenkilö on aktivisti, ja kirja kertoo hänen elämästään, ihmissuhteistaan ja eläinten kanssa touhuamisesta. Kerronta on vihaista ja vimmaista, niin kuin saattaa odottaa. Se ei yllätä, että teksti on laadukasta, eihän muuten Finlandia-ehdokkaaksi pääse.
Mutta se yllättää, kuinka paljon tämän lukeminen minulla tökki. Jutut tuotantoeläinten kohtelusta ovat tietenkin iljettäviä, niiden pitää olla, mutta ne eivät lukemista haitanneet. Tovin ihmettelin ja analysoin itseäni, mikä lukukokemuksessani mättää?
Eräs hyvän tekstin määritelmä kuuluu: jotain kohti, jotain alla. Näitä en löytänyt Gustafssonin kirjasta ollenkaan, ja mielestäni ne ovat melkoisen suuri puute. Tarina ei kulje mihinkään. Se on paikallaan, ja niin ovat hahmotkin. Kukaan tai mikään ei muutu. Ehkä se on tarkoituksellista: eläinten oikeudet eivät ole aktivistien pyrinnöistä huolimatta toteutuneet. Jos tämä oletukseni pitää paikkansa, pidän sitä todella erikoisena muotoratkaisuna.
Ja se toinen, jotain alla. Tässä kirjassa kaikki on näkyvissä, mitään ei jätetä sanomatta. On vain tekstin pintataso, ja siinä kaikki. Saatan toki olla väärässä, ehkä luin kirjan huonosti tai väärin.
Eläinaktivismi on tärkeää, ja se että Gustafsson pitää asiaa esillä, on tärkeää. Hyvä kieli on tärkeää.
Mutta tästä kirjasta puuttuu silti mielestäni paljon.
Laura Gustafsson: Mikään ei todella katoa
Like
