Lipasti pistää pelkäämään

Minua pelottaa. Pelkoni aihe ei tällä kertaa ole kummitus tai mörkö tai hämähäkki tai edes tori vaan se, että Roope Lipastin tuore Linnan juhlat ei saa ansaitsemaansa huomiota. Se on nimittäin Lipastin paras kirja. Ja se on aika paljon se.

Erinomaisia kirjoja Lipasti on ennenkin kirjoittanut, varsinkin Rajanaapuri ja Perunkirjoitus ovat mainioita. Ja ne Kotivinkin kolumnit, arjen pienten asioiden karnevalisointi. Linnan juhlissa ei ole lainkaan talon tai pihan kunnostukseen liittyviä juttuja, mikä on Lipastille epätyypillistä mutta erittäin vapauttavaa, näköjään.

Mutta ei pelkkä remontittomuus vielä hyvää kirjaa tee. Hyvä tarina tekee. Linnan juhlat on oikeastaan Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien toisinto: mies menettää työnsä ja perheensä, ja sitten mennäänkin hullusta tilanteesta toiseen, ääneen nauramalla. Apuna päähenkilö Hannulla on persoonan treenaaja Mikko, ideatykki jonka mielikuvitusta ei arki tai mielenterveys kahlitse. Hannun maailmassa presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle pääseminen ratkaisee kaikki ongelmat ja Mikon maailmassa kaikki on mahdollista. Linnaan pääsyn esteitä on valtavasti, joten konfliktia riittää joka jaksoon niin kuin hyvässä kirjassa pitää. Ja isoimmat paukut on säästetty loppuun.

Hyvä tarinakaan ei yksin riitä. Tarvitaan lisäksi taidokasta kerrontaa. Lipastin iso kokemus näkyy, teksti kulkee jouhevasti ja luontevasti, mitään kikkailuja ei tarvita. Hauskuuden lisäksi Lipasti hallitsee kerronnan imun: löysää ei ole, kaikki kuvataan toiminnan kautta, näytä älä kerro pätee koko ajan.

Taidokkaan kerronnan lisäksi on hyvä jos kirja sanoo jotain maailmasta jossa elämme. Ja niin Linnan juhlat tekee. Se kertoo pienen ihmisen onnellisuuden tavoittelusta ja aika monesta muusta sellaisesta pienestä ja isommastakin asiasta joka meitä täällä liikuttaa. Esimerkiksi julkisuudesta ja vallasta, tai yksinäisyydestä ja ihmissuhteista.

Linnan juhlat on parasta huumoria mitä olen vuosikausiin lukenut, sitä piti säännöstellä ja makustella, että sen maailmassa sai viipyä mahdollisimman pitkään. Pelottavaa on, että humoristisuutta ei kenties oteta tosissaan, kaikki kiitetyimmät ja arvostetuimmat kirjat kun ovat viime aikoina olleet kovin vakavahenkisiä ja traagisia suorastaan. Ja koska Linnan juhlat ei sisällä lainkaan sotavuosien eikä Lapin historian kuvausta, Finlandia-ehdokkuus on valitettavasti vielä hieman epävarmaa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat
Atena

Ilman yli neljätoista vuotta

Jari Tervon Revontultentie jatkaa siitä mihin Esikoinen jäi. Tämän fiktiivis-elämäkerrallisen teossarjan kakkososa on mielestäni parempi kuin Esikoinen, josta kirjoitin täällä.

Ilmaisu on tuttua, aforistisesti nasakkaa Tervoa, lämpimin sävyin, päiväkirjan muodossa. Kieli ja kerronta eivät ole yhtä riemukkaita kuin yhdeksänkymmentäluvun Rovaniemi-kirjoissa, mutta kaikessa piilee humoristinen pohjavire. Päähenkilö Jari on neljätoistavuotias, ja heräävä seksuaalisuus on alati läsnä: "Näkki-juomukondomi tuntuu melkein kuin ilman. Ne ei voi olla tosissaan. Olen kulkenut ilman yli neljätoista vuotta eikä hyvältä ole tuntunut."

Tarinasta ison osan haukkaavat kaksi matkaa, ensin perheen kanssa Neuvostoliittoon ja sitten opettajan kanssa DDR:ään, ja 70-luvun punainen ajankuva on vivahteikasta ja uskottavaa, ymmärtävää ja eläytyvää. Päähenkilö on sivustaseuraaja, kaikessa, mutta sellaista elämä on: "Kohta kasvan aikuiseksi. Kohta myös minä saan leikkiä." Nuoruus on toivoa täynnä.

Kritisoin Esikoista siitä, ettei se aivan kyennyt rakentamaan omaa maailmaa, jota jäisi ikävä kirjan päätyttyä. Revontultentie kykenee.

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY

Tämän jo tiesitkin: lämmintä arkihuumoria ei ole liikaa

Tainalla tökkäsi Roope Lipastin Halkaisukirvesmies: jutut, jotka Kotivinkissä naurattavat ja viihdyttävät, eivät kuulemma kanna kokonaisen kirjan mittaa. Suuresta kotiseuturakkaudestakaan ei ollut apua, kirja jäi kesken.

Minulla ei tökännyt. Samalla tavoin kuin romaanit Rajanaapuri ja Perunkirjoitus, myös Halkaisukirvesmies tuo hyvää mieltä ja harmittoman turvallis-mukavaa viihdettä. Totta kai kolumnikokoelmassa on huonoja puolia, maneerit ja sapluunat loikkivat silmille kuin muinaiset roomalaiset. Mutta antaa loikkia, lämmintä ja perhekeskeistä arkihuumoria ei kirjoiteta yhtään liikaa. Siksihän Lipastin kolumneilla on niin paljon lukijoita. Ja toisaalta samasta syystä tämän blogitekstin informaatioarvo lähenee nollaa.

Olen kuitenkin myönteisen arvion velkaa, koska kirjoitin vähän aikaa sitten niin tylysti Lipastin Virtanen-satiirista (joka on huono): niin monta hyvää hetkeä olen kolumniensa vierellä viettänyt, että tasapainon palauttamiseksi asia tässä todettakoon.

Roope Lipasti: Halkaisukirvesmies. Elämä ja vähäisemmät teot
Atena