Lukeminen vähenee, mutta ei tämän kirjan takia

Carlos Ruiz Zafón on kuulemma yksi menestyneimmistä espanjalaisista nykykirjailijoista. En ollut kuullut hänestä mitään ennen kuin sain käsiini tämän teoksen, suomeksi vuonna 2004 ilmestyneen Tuulen varjon.

Tuulen varjo sijoittuu 1940- ja 50-lukujen Barcelonaan, ja oli hauska huomata että olin käynyt monilla tapahtumapaikoilla vajaat kaksi vuotta sitten. Tarinan keskiössä ovat kirjat, joten sikälikin mielenkiinnolla oli hyvä tilaisuus herätä. Kuusi ja puolisataa sivua tuntuivat kuitenkin aika pitkiltä. Pikku hiljaa tarina ja synkkä tunnelma alkoivat imeä lukijaa sisäänsä, ja viimeisten parinsadan sivun aikana imu oli jo niin hillittömän kova, että ne piti lukea yhdellä istumalla.

Tuulen varjo kurottaa kahtaalle: se on rakkaudenosoitus kirjoille ja tarinankerronnalle, ja Zafón ujuttaa kertomukseensa taitavasti aidon huolen lukemisen vähenevästä merkityksestä nykymaailmassa. Samalla se on aito salapoliisitarina, rakennettu juuri niin kuin pitää. Etsitään, kuljetaan johtolankojen jäljillä ja saadaan vähin erin kerittyä tarinaa auki. Haasteet ja panokset kasvavat ja lopussa on suuri taisto. Palkitsevaa siis.

Päähenkilö Daniel saa isältään Unohdettujen kirjojen hautausmaalle kätketyn kirjan, Julián Carax -nimisen tuntemattoman kirjailijan teoksen nimeltään Tuulen varjo. Kymmenen vuoden ajan Daniel yrittää selvittää Caraxin jälkiä etsimällä käsiinsä ihmisiä, jotka ovat tuon kirjalilijan tunteneet. Kohtaamisia on paljon, ja niissä rakkautta, väkivaltaa, uusia ystävyyksiä, kuolemaa ja valehtelua. Daniel alkaa vähin erin myös huomata, että Caraxin elämän käänteet ovat alkaneet toistua hänen omassa elämässään, ja kaiken takana luuraa tietenkin pahoista pahin, Fumero-niminen mies, jota kaikki pelkäävät.

Rehevä teksti ja Tarja Härkösen hieno suomennos kuljettavat lukijaa pitkälle matkalle, jossa hahmoja ja miljöitä riittää. Tuulen varjon Barcelona on kaikkea muuta kuin turistin aurinkoinen kulttuuriparatiisi, sadetta ja niljaa ja jopa lunta on luvassa.

Luen enimmäkseen suomalaista proosaa, lähellä oleva kun on - lähellä. Siksi olen huono tekemään minkäänlaisia yleistyksiä kansallisuuden ja kirjallisuuden välillä. Mutta sen enempää miettimättä tulee mieleen, että Suomessa kukaan ei kirjoita nykyään tekstiä, jossa olisi näin paljon dialogia. Tässä kirjassa taitaa suurin osa tekstistä olla joko keskustelua tai dialogin kaltaista tarinankerrontaa. Taka-alalla häivehtivä mystisyys tuo mieleen viime kesänä lukemani Yves Beaucheminin Katti-romaanin, tunnelma on hämmästyttävän samankaltainen.

Mielenkiintoiset, rikkaat tarinat ovat teoksen ydin, ja hienosti annostellut juonenkäänteet viimeistelevät komposition, josta kasvaa komea teos.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Suom. Tarja Härkönen
Seven

Tietokirjamoodilla

Sadan vuoden takaisista ajoista kertovia rikosromaaneja ei ole juuri eteen sattunut. Turun kirjamessuilla sattui, Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva kertoo kieltolain aikaisesta Viipurista.

Porvali on poliisi, rikoskomisario, ja hän on kirjoittanut useita sotahistoriaa käsitteleviä tietokirjoja. Sinisen kuoleman kuva on hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 2015, ja sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinenkin.

Kirja kertoo kahden poliisin, Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin työstä. Pari selvittelee murhia ja muita rikoksia, ja kieltolain valvominen osoittautuu äärimmäisen haastavaksi tehtäväksi. Teos perustuu monin paikoin tositapahtumiin.

Romaanina Sinisen kuoleman kuva ei ole kovin hyvä oikein millään lailla. "Näytä, älä kerro" -maksiimia rikotaan oikeastaan koko ajan. Toisin sanoen ajankuva ja historialliset sattumukset ovat pääosassa, niitä marssitetaan lukijan eteen paljon. Juonesta puuttuu iso kaari, kirja koostuu lukuisista yksittäisistä tapauksista ja sattumista, joten pääasiaksi jää oikeastaan vain ajankuva ja päähenkilöiden työ. Minkään asian tai tapahtuman tai henkilön kohdalle ei pysähdytä, eikä mikään niin ollen syvene sillä tavalla joka kaunokirjallisuuden tietokirjallisuudesta erottaa. Teoksen kielessä 1920-luku ei näy eikä kuulu. Ja ainakin kerran minäkertoja lipsahtaa kaikkitietäväksi (s.233). Kustannussopimus on selvästikin solmittu tietokirjojen maineella.

Mitäs siinä sitten mariset? Olisit jättänyt kesken. Vaan kun en jättänyt. Jos kaunokirjalliset ansiot ovatkin vähäiset, on ajankuva erinomaista. Sinisen kuoleman kuvaa pitää lukea enemmän tieto- kuin kaunokirjallisuusmoodilla, ja silloin siinä on imua. 1920-luku ja Viipurin ympäristö tulee tutuksi, Porvali on tehnyt ison työn niihin tutustuessaan.

Ja Porvalin toista romaania on kehuttu huomattavasti paremmaksi.

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena