maanantai 24. huhtikuuta 2023

Kysymyksiä teatterissa

Katsoimme Netflixistä viime viikolla Ricky Gervaisin kirjoittaman After Life -sarjan. Viikonlopun Turun Sanomissa oli arvio Teatteri Maneerin Ricky-näytelmästä, ja siinä kerrottiin, että Ricky perustuu After Lifeen. Ja sinne meillä oli jo kutsuvierasliput varattuna. Jopas sattui, harvoin tulee näin lähekkäin nähtyä kahta versiota samasta aiheesta. 

Ensimmäinen kysymys näytelmän jälkeen oli, miten on mahdollista että ohjaaja Alina Kilpinen mainitaan näytelmän käsikirjoittajaksi. Ricky ei nimittäin ole eri, vaan sama teos kuin After Life. Ricky on näyttämösovitus After Lifesta. Sama idea, sama juoni, samat hahmot, monet repliikitkin samat. Emme tiedä vastausta tähän kysymykseen. 

Toinen kysymys oli, kuinka näyttämösovitus onnistui. Siihen vastaus on helppo: tosi hyvin. Sarjan monet lokaatiot oli tuotu intiimille näyttämölle erinomaisen luontevasti. Päähenkilön isä oli vaihtunut naapuriksi, sikabilettäjät ripoteltu työkavereihin, tietokoneella puhuva vaimo muistikuvaelmiksi kotiin. Paikasta toiseen siirryttiin ovia liikuttamalla, ja se toimii. 

Parasta oli se, että 18-osaista sarjaa vaivaava draaman kaaren löysyys oli Kilpisen käsissä saanut paljon jäntevyyttä. Aluksi oli status quo, joka rikottiin saman tien, ja kaari huipentui masentuneen päähenkilön supervoima-ajatukseen, joka sarjassa tulee jo alkumetreillä. Erittäin toimivia ratkaisuja oli muitakin, kuten toistuvien päivien luuppi. 

Näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Pasi Varjuksen Ricky on todella luonteva ja uskottava, ja kaikki muutkin voisi erikseen tässä mainita, mutta koska listat ovat tylsiä, tyydyn mainitsemaan Maarit Juvosen hulvattoman Satavuotiaan ja Voitto Lehden mainion Häirikön. Jos pitäisin jääviyssäännöistä kiinni, jättäisin mainitsematta Anna-Maija Miettisen herttaisen (tämä oli Tainan adjektiivi) Emilyn, mutta eihän blogeissa sellaisia sääntöjä ole. 

Ricky

Teatteri Maneeri

Ohjaus Alina Kilpinen


sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Taina löysi kiinnostavan radiopätkän Yle Areenasta. Siellä filosofi Maija-Riitta Ollila jutteli toimittajan kanssa ihmisen parantelemisesta. Tunnin jakso hurahti nopeasti, joten aiheeseen piti perehtyä enemmän.

Kirja alkaa kovin heikosti. Kannessa kirjailijan nimi on oikein, mutta alkulehdillä ei. Yhdessä paikassa hän on Marja-Riitta Ollila, ja toisessa peräti Marja-Riita Ollila. Otavalla joku ei nyt ole ihan tilanteen tasalla. Tai kai se on nykymaailmassa ihan hyvin että edes yksi kolmesta yrityksestä menee oikein. 

Muuten kirja on mainio, hyvin kirjoitettu ja kustannustoimitettu. Kirja ei ole varsinaisesti mitään jokamiehen lukemistoa, ihan kevyttä sen lukeminen ei ole. Mutta lukeminen kannattaa, aihe on todella mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin. 

Ollila ottaa vauhtia kaukaa historiasta, ja kirjan sivuilla käydään läpi kaikenlaisia mahdollisuuksia parannella ihmistä, mitä on ollut ja mitä kenties voisi olla. Ja millaisia ongelmia nuo parantelut tuovat mukanaan. Niin kuin filosofeilla usein, Ollilan erittäin laaja sivistyneisyys ja lukeneisuus näkyy koko ajan. Ja sellaista on ilo lukea. 

Maija-Riitta Ollila: Tulevaisuuden paranneltu ihminen

Otava


tiistai 4. huhtikuuta 2023

Kiven kohtalon äärellä Raisiossa

Luin Juha Hurmeen näytelmän Making of Lea Neljä vuotta sitten, enkä innostunut yhtään. Näytelmä vaikutti, no huonolta, en saanut ollenkaan kiinni, en oikein mistään. Nyt tarjoutui oiva tilaisuus tarkistaa käsitystä, kun kävimme katsomassa Raision teatterin tulkinnan tuosta teoksesta. 

Näytelmän alkupuoliskolla kävi ilmi, että Juha Hurme haluaa valistaa meitä suomalaisen teatterin alkumetreistä, kannustaa meitä suomen kielen käyttöön, ja varsinkin kannustaa muiden kielien opiskeluun. Hän haluaa myös välttää ilmiselviä ratkaisuja, ja kaiken kaikkiaan hän tuntuu vaativan katsojalta paljon. Hiukan hän haluaa myös viihdyttää, mutta vain hiukan. 

Vaativuudesta tuli mieleen taannoinen juttu siitä, kuinka säveltäjä Paavo Heininen, joka säveltää äärimmäisen kompleksista musiikkia, odotti, että kuulija osaa teoksen ulkoa tullessaan konserttiin. Vähän samaa on Making of Leassa, Hurme tuntuu osoittelevan, että mitä enemmän osaat kieliä ja mitä paremmin tunnet Aleksis Kiven tuotantoa ja teatterihistoriaa ja kulttuurihistoriaa, sitä enemmän saat tästä irti. 

Ja voi sinua, jos et tiedä. 

Mutta sittenpä kävikin niin, että alkoi toinen puoliaika. Se osoitti, että kaikki aiempi olikin vain valmistautumista loppuhuipennukseen. Kun Lea lopulta saatiin teoksessa näyttämölle ja se pikakelattiin pantomiimina, ilman repliikkejä, alkoi suupieliä nykiä, ylöspäin. Ja kun päästiin Lean monologiin, jota alkupuolella oli harjoiteltu, piti jo nauraa ihan ääneen. Aivan loistava näytelmä!

Raisiolaiset tekevät todella hyvää työtä. Jokaiseen rooliin on löytynyt aivan oikeanlainen henkilö, sellainen tunne tuli aivan kaikista. Sukupuolet sekoittuvat ensemblessä iloisesti, ja ilmaisu on luontevaa - tai hyvinkin väkinäistä, silloin kun näytelmä sitä vaatii. Nettisivuilla ei kerrota kuka on kukakin, mutta jos oikein osasin googletella, Ismo Reunamo on Aleksis Stenvall, aivan Kiven näköishahmo, ja mainio sellainen. Voisin luetella ja kehua jokaisen näyttelijän erikseen, mutta tyydyn mainitsemaan tässä vain Tapio Oksalan, jonka Charlotte Raa on aivan huikea!! Hahmossa yhdistyvät tönkköys ja luontevuus, erittäin suuret ja erittäin pienet eleet. 

Ja ne pienet ovat erityisen tärkeitä, koska niiden varassa tämä näytelmä lepää. Charlotte Raa on monikerroksinen rakennelma, jonka Oksala tekee aivan ylittämättömästi. 

Katariina Salosen ohjaus tekee Hurmeen tekstistä ja ideoista elävän, ja ennen muuta rakentaa sille komean muodon. Jouni Lehtosen musiikki on vähäeleistä, mutta tukee kokonaisuutta hienosti. Kiven kohtaloahan tässä surraan, mutta myös iloitaan siitä, mihin asti hän ylettyi. Se ei ollut ihan vähän. 

Making of Lea.

Raision teatteri

Ohjaus Katariina Salonen