keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Todentuntuista tirkistelyä

Taina Haahdin uusimpaan, romaaniin nimeltä Koeaika, tartuin oikein innolla. Etunimikaiman tuotantoa ja uraa olen seurannut jo pitkään. Ekonominkoulutuksella tuntuu pääsevän kirjailijana mainioihin myyntilukuihin (vrt. Ilkka Remes, Camilla Läckberg) ja sitä ovat omat lapsetkin minulle seuraavaksi uraksi ehdotelleet, pohjakoulutus olisi jo kunnossa :)

Tainaa Haahti: Koeaika



Taina Haahdin kirjat tapaavat sijoittua yritysmaailmaan, urakierron haastaviin kohtiin, ja kuvaus onkin hyvin todentuntuista. Koeajankin päähenkilö, Lea Sarvenmaa, voisi olla Vuoden johtaja -titteleineen kuin minkä tahansa Talouselämä-lehden artikkelin aihe. Ja Talouselämän aktiivisena lukijana Lea Sarvenmaan uran suuri muutospiste, joka kuvataan heti kirjan alkuosassa, on kovin tätä päivää.

Edellisen blogipostaukseni aiheena ollut Riikka Pulkkisen kirja oli aivan liian pieni, lyhyt, vakuuttavaksi opukseksi. Taina Haahdin Koeaika sen sijaan vaikuttaa ensikosketukselta sopivan pitkältä. Kirja on paksu (403 sivua), mikä tietysti aina ilahduttaa. Präntti sen sijaan on aika kookasta eli sivut tulee harpponeeksi aika vauhdilla.

Lea Sarvenmaa, kirjan päähenkilö, kuvataan elävästi ja tarkasti. Hänestä saa jopa hiukan ikävänkin kuvan, sen verran raadollisen totuudenmukaista kuvaus on. Vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja avaa kerroksittain omaa elämäänsä, motiivejaan, lapsettomuuttaan ja parisuhteitaan ja -suhteettomuuttaan. Monta kertaa mietin mahdollisia yhtymäkohtia omaan uraani ja elämääni sekä kohtia, joissa olen itse valinnut toisin kuin päähenkilö.

Sivuhenkilöt, joita on kourallinen, kuvataan vaihtelevalla tarkkuudella. Elinan tarina kerrotaan käänteisesti ja hänen vaikutuksensa päähenkilön käytökseen täytyy lukijan itse päätellä tarinan edetessä. Fadilan vaikutus jää ulkopuoliseksi, Sandra tuo tuulahduksen normaaliutta. Äidin ja veljen osuus pysyy myös pintapuolisena, mikä lienee tarkoitus: heillä on Lean elämässä vain pakollisen sukulaisen rooli, vaikka hetkittäin vaikuttaa siltä, että veri kuitenkin on vettä sakeampaa.

Lea Sarvenmaa viettää suurimman osan kirjasta Pariisissa ja etsii nuoruudenrakastaan. Tämä pölhöltä vaikuttava syy tekee Lean käytöksestä hieman omituista. Lea on Bernardilta kadonnut jo kymmeniä vuosia aiemmin ja epätoivoinen yritys löytää hänet on samalla kiehtova ja omituinen. Pariisista löytyvä Rick Harley tuo Lean elämään normaaliutta, mutta juuri tästä syystä hän jäänee hiukan ulkopuoliseksi vaikka hänet tarkkaan kuvataankin. Pariisi on kaupunkina kuvattu listamaisesti. Itse nautin enemmän visuaalisesti hahmotettavista kuvauksista (niihin olen viitannut Outi Pakkasen dekkareihin liittyen, jolloin jää tunne, että jokainen rappukäytäväkin tulee lukijalle yhtä tutuksi kuin olisi kirjaa siellä lukenut) ja siksi ravintoloiden (vaikka niilläkin on oma roolinsa Bernardin etsinnässä) nimien loputon rotla jättää kylmäksi.

En oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Luin sen nopeasti ja vähän ihmetellen. Kenties nuo Talouselämästä tutut kiinnekohdat vähän ahdistivatkin? Kenties olen nähnyt liikaa juuri tuollaisia uraihmisiä oman urani aikana?  Ehkäpä kirjailija tosiaan osasi - oman mittavan uransa kokemuksella - kuvata hahmot juuri niin todenmukaisesti, että liike-elämässä itse mukana oleva lukija suorastaan ahdistuu. Hyvän lukukokemuksen merkki?

Taina Haahti: Koeaika
Siltala

*** Royal Design - design-tuotteita oikeaan hintaan ***

torstai 10. huhtikuuta 2014

Rimminen on enemmän kuin kikkailija

Pussikaljaromaanin luin joskus, enkä liiemmin innostunut siitä. Kirja ei jättänyt merkittävää muistijälkeä. Kun olin lukenut Mikko Rimmisen tuoreinta teosta Hippaa 10 sivua, tiesin jo mitä mieltä olen kirjasta. Tätä:

Rimmistä on syytetty kielellä kikkailijaksi, ja se on kovin ja valitettavan totta, oikeastaan syytöksenä jopa vähättelevä. Hänelle kieli on jotain, jota ei voi milloinkaan käyttää normaalisti, jokainen sana jonka voi vääntää mutkalle väännetään mutkalle: "Tunnehdin aikani pinsettimäisesti nipistelevää sivistysvajetta." Kieli imee lukijan kaiken huomion ja energian, joten saman efektin kai saisi lukemalla sanakirjaa. Jos Rimminen tekisi musiikkia, hänen teoksensa olisivat koukeroisinta progea.

Suomen kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittaa samankaltaista tekstiä, mutta on eri asia lukea parin sivun lehtijuttu kuin kokonainen romaani. Ja Lindstedtillä on yleensä myös asiaa.



Kun olin lukenut 50 sivua, mielipiteeni ei ollut muuttunut.

Kun olin lukenut 100 sivua, olin yhä samaa mieltä. Sinnittelin kumminkin.

Kun olin päässyt sadanviidenkymmenen sivun paremmalle puolelle, huomasin, että olin ollut väärässä. Rimmisen teksti oli tempaissut minut mukaansa. Siinä oli oma tunnelmansa, ja kieli oli mitä luontevin osa tuota tunnelmaa. Nautin.

Kun olin lukenut 247 sivua eli kaiken, minua harmitti että se jo nyt loppui.

Mikko Rimminen: Hippa
Teos