Kirjallisia

Kirjallisia

tiistai 16. helmikuuta 2016

Hevimies Kinnusen postiluukulla

"Olen sinulle outoa ajanvietettä. Jonkin sellaisen kuva, mitä en itse ymmärrä olevani. Sinä saavut tirkistelemään minua postiluukusta kuin eläintarhan tiikeriä. Tuot tullessasi omat käsityksesi."

Tommi Kinnusen kerronnan metodi on selkeä: jokainen luku on pieni välähdys elämää, aina pienissä yksityiskohdissa kuvattua, tavallista. Mutta tavallisuuden takana kuvataan epätavallisia asioita, niitä, jotka tekevät ihmisestä yksilön - ja tarinasta mielenkiintoisen. Neljäntienristeyksessä välähdykset perustuivat valokuviin, Lopotissa eivät, mutta idea on sama.



Jokainen luku on luukku, kurkistusluukku ihmisen elämään, ihan niin kuin tuossa alun sitaatissa Kari tarkkailee sokeaa Helenaa postiluukusta. Aluksi luukusta ei erota edes kenestä on kyse, mutta vähä vähältä tilanne ja ihmiset paljastuvat, hiukan. Kerrotut tilanteet ovat vähäeleisiä, mutta niiden alla kulkee iso tarina. Aina kerrotaan jostain muusta kuin mistä näytetään kertovan.

Ja sitten, sama pikkuhiljaa avautuminen koskee myös kokonaisuutta. Juuri sillä tavalla erinomainen kirja syntyy, pienistä asioista ja pikkuhiljaa. Siinä piilee Kinnusen kerronnan mestarillisuus.

Kritiikeissä on jo sanottu muu olennainen: Lopotti on se tyypillinen esikoisteos, tarinaltaan. Kieli on erinomattain kaunista. Rytmi toimii, muoto on tasapainoinen.

Ja tarina on synkkä, niin itkettävän synkkä. Jos Neljäntienristeyksessä vertasin Tommi Kinnusta Robiniin ja Sibeliukseen, listaan pitää nyt viimeistään lisätä mikä tahansa hevibändi, mielummin Metallica tai Black Sabbath tai Meshuggah kuin Twisted Sister. Niin synkkä on maisema. Synkkää stagella, mutta lupsakkaa sen ulkopuolella, tällä viisaudella ovat hevimiehetkin faninsa koukuttaneet siitä asti kuin äänensärkijä kitaran jatkeeksi keksittiin.

Musiikki-ihmisen sydäntä lämmittää myös se, että lukujen lauluista poimitut nimet eivät ole ihan niitä ensimmäisiä mieleen tulevia, kuka muistaa esimerkiksi Jäähyväiset aseille ("Tänään jaksan itseäni katsoa")?

Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommi Kinnusta Lopotin julkistustilaisuudessa Logomossa 12.2.2016.

Ja ettei menisi ihan pelkäksi kehumiseksi, pitää lopuksi hiukan nillittää. Muutamissa kohdissa taustatyö näkyy pikkuisen liikaa. Kun pianonvirittäjän erityistermien vyöryn perään tulee ensin ruotsinkielen ääntämystä ja sitten ihmisen anatomiaa, hypätään siitä tavallisesta minun mielestäni hetkeksi hiukan liian kauas.

Kinnunen painottaa haastatteluissa haluavansa pitää kaikki yksityiskohdat oikeina: yksiviivaisen alapuolinen oktaaviala on kuitenkin pieni, ei suuri kuten sivulla 201 järkyttävän erheellisesti erehdytään väittämään.

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY

2 kommenttia:

  1. Ilahduttava arvio, kiitos! Minulla on Neljäntienristeys vieläkin korkkaamatta, se on lähdössä ensi viikolla reissulukemiseksi, mutta kyllä tämä Lopottikin jo kiinnostaa, synkkyydestään huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu kyllä näiden molempien lukeminen tekee hyvää, synkkyydestä huolimatta tai siitä johtuen, ihan miten päin itse haluaa. :)

      Poista

Kiitos, kun kommentoit!