Niin kuin vain kaunokirjallisuus voi

Esikoiskirjasarjani jatkuu Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto -kirjalla. Se on luontodystopia, aiheena on yhteiskunnallisista aiheista suurin eli ilmastonmuutos. 

Suurista aiheista ei sovi kirjoittaa suuresti, vaan pienesti. Mitä rajatumpi teksti on, sen parempi. Tämän Kuuluvainen osaa erinomaisesti. 

Tarinalinjoja on kaksi, ja ne etenevät vuorovedoin, lyhyinä lukuina. Aika kulkee hitaasti ja siksi tarkasti, ja tarinoita on helppo seurata. Kuuluvaisen luoma maailma on ehjä ja looginen, mutta niin kuin voi arvata, myös maaginen. 

Vuonna 2084 Ingrid elää totalitaarisessa Valtiossa, joka ennen tunnettiin Turkuna. Hänet kutsutaan tutkimaan metsää, joka kasvaa Valtiota ympäröivän muurin takana, uhkaavana ja pelottavana. Pienen tutkimusryhmän mukana Ingrid kulkee siellä missä ennen oli Raisio, Vahto ja Rusko, kartoittamassa metsän senhetkistä tilaa. Heti alkusivuilla mainitaan äiti ja isoäiti, joiden voi arvella olevan merkityksellisiä tarinan taidokkaan loppuratkaisun kannalta. 

Vuonna 2060 Edla saa kokea maailman murtumisen: metsä hyökkää Turkuun. Hän selviää hyökkäyksestä, mutta päätyy turvakeskukseen ilman tietoa siitä, mitä hänen läheisilleen on tapahtunut. Lisäksi käy ilmi, että Edla on raskaana, mikä on erittäin vaarallinen asia Metsän peiton maailmassa. 

Tarinalinjat ovat niin erilaiset keskenään, että lukijan osa on kiitollinen. Ja tietenkin ne kohtaavat, ensimmäisen kerran luvussa 65. Ja lopussa ne kietoutuvat toisiinsa kuin sienirihmasto, yllättävästikin.

Kuuluvainen jättää lukijalle tilaa. Esimerkiksi sitä, miksi kuukausien nimistä on luovuttu, ei selitetä lainkaan, ja niin on hyvä. Kyllä me lukijat sen ymmärrämme selittämättäkin. 

Kieli on upeaa, hienoja lauseita paljon:

”Anun kasvot näyttävät ahtailta, koska hänen nenänsä on suuri ja silmänsä pyöreät. Siten poskille ja otsalle jää vain vähän tilaa. Hän on ujo ja huomaamaton, sellainen, joka puhuu vähän mutta panee merkille paljon.”

”Anu puhuu asiasta sellaisella äänellä kuin puhutaan itsestäänselvyyksistä, vaikka mikään hänen sanomisissaan ei ole tuttua tai tavallista.”

Ekologinen eetos tulee sanoitetuksi selkein mutta ei liian tuputtavin sanoin, metsän peitto ”on paikka, joka voi olla missä ja koska hyvänsä metsän siimeksessä. Sinne ei ole olemassa yhtä oikeaa reittiä. - - Metsälle pitää antautua, ja vastapalvelukseksi se näyttää kauneimpansa.”

Hahmoilla on tilaa kasvaa, ja heidän tekemisensä ja reaktionsa ovat luontevia ja moniulotteisia. 

Lopussa kirjan kieli yltyy melkoiseen lyyriseen vyörytykseen, mikä huipentaa teoksen ja sitoo kielen ja juonen toisiinsa. Tämä teos kertoo suuresta aiheesta rajatusti ja lyyrisesti, eli juuri niin kuin vain kaunokirjallisuus voi kertoa. 

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

Gummerus

Miksi en osaa lukea fantasiaa

Kauan sitten aloin lukea Taru sormusten herrasta -kirjaa. Ei onnistunut, ei yhtään napannut, jätin kesken. Sitten, vuosia myöhemmin, yritin uudestaan, sillä pitäähän Sormusten herra lukea. Luin 200 sivua, mutta edelleen ei napannut yhtään, ei vain kiinnostanut. Päätin että fantasia ei ole minun juttuni.

Tämän esikoiskirjasarjani syy ja ponnin tuli eilen julkiseksi: pääsin ilokseni mukaan Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaariin! Jihuu! 

Jokaisen seminaarilaisen tulee tietenkin lukea muiden seminaarilaisten kirjat, ja luen niitä nyt aakkosjärjestyksessä, tämä on jo kuudes. 

Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on genreltään korkeaa fantasiaa, sanoo Wikipedia. Eli samaa kuin Taru sormusten herrasta, sellaista, joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ja taas olen siis vahvasti epämukavuusalueellani. 

Mikä sen hienompaa!

Olen tälle kirjalle siis aivan väärä lukija, enkä voi sanoa innostuneeni Kellopelisydämestä. Enemmänkin siis yritin selvittää, mikä minua fantasiassa tökkii. En edelleenkään tiedä. 

Ehkä se on se, että kuvitteellinen maailma outoine hahmonimineen, kuukausineen ja taikuuksineen on minulle todella raskasta lukea. Jos haluaisi pysyä täysin kärryillä, pitäisi tehdä muistiinpanoja siitä, kuka on kukin - varsinkin kun hahmojen nimet vaihtuvat, eikä hahmoilla ole erityisen omaperäisiä ääniä. Ne eivät minun luennassani erotu toisistaan, ja annoin asian olla niin. Milloin on mikäkin vuodenaika ja miten ne vaikuttavat tapahtumiin, en tiedä, olkoon sekin niin. 

Ehkä tökkivä asia on se, etten yhtään tiedä, mitä minulle fantasiakirjassa halutaan sanoa. Enimmäkseen olin kirjaa lukiessa aivan pihalla. Onko tässä tai tässä kohtaa jokin allegoria tai metafora, joka minun pitäisi ymmärtää ja sovittaa omaan elämääni tai nyky-yhteiskuntaan? 

No, lopussa ainakin luulin ymmärtäneeni, että rakkaus ja yhteisöllisyys ovat kirjan teemoja, niistä minulle kaiketi tässä kerrotaan. 

Ja ainakin olen väärän ikäinen: hahmot ovat parikymppisiä ja elävät opiskelijan elämää, hiukan ehkä rakastuvat tai ihastuvat. Saavat kuukausirahaa. 

Kellopelisydämen perusidea on kyllä kiehtova: kellopelisydän toimii vain vuoden, ja sitten sydämenhaltijan pitää murhata, jotta sydän toimii taas vuoden. Adelelle eli Muistolle murhaaminen on aluksi tietenkin vastenmielistä. Hyvä idea! 

Ja Kurjenmiekka kirjoittaa erinomaisen hyvin, tekstissä ei ole vikaa, kaikki vika on tässä lukijassa, joka on väärä tälle tekstille. Lyyrisimmissä hetkissä tuntuu että Kurjenmiekka on ottanut vahvoja vaikutteita Lassi Nummen runoudesta: ”Hetken tuntuu siltä, että kävelen pimeän meren pinnalla, jonka syvyyden ylle hopeinen valo kutoo hauraan sillan.”

Arki on suuressa osassa kirjan tapahtumia, mikä on hyvä. Ja toisaalta minulle kysymyksiä herättävä, kun en keksi, miksi mikäkin kahvinjuonti on siinä missä se on. Tarinoissa oleellisinta on muutos, ja sitä tästä kirjasta kyllä löytyy.  

Vehka Kurjanmiekka: Kellopelisydän

Aula & co

Älä tee henkilökohtaista uhritarinaa

Esikoiskirjasarjani jatkuu Irene Kajon romaanilla Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta. 

Kirja kertoo siitä, kuinka kirjailija on saanut ison apurahan ja ottanut työryhmäänsä mukaan kokeneen tekijän, jonka arvelee olevan suureksi avuksi. Ruumiillisuutta tutkivat harjoitteet muuttuvat seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, joka rikkoo kirjoittajan pirstaleiksi. Teatterikoulussa kukaan tai mikään ei ota asiaa vakavasti, hyväksikäyttö painetaan täysin maton alle. 

Kajo kertoo kirjassaan menneensä kirjoituskurssille, jossa kokenut kirjailija opastaa kurssilaisia: ”- - oikea kirjailija ei kirjoita ajankohtaisista asioista, ei liian henkilökohtaisista asioista, ei saadakseen hyväksyntää, eikä etenkään saadakseen julkisuutta ja huomiota. Oikea kirjailija ei oikeastaan ole kiinnostunut julkaisusta, vaan kielestä itsessään, sen kehittämisestä.” 

Kajon kirja rikkoo kaikkia noita vastaan. Hän kirjoittaa listan syistä, miksi kirjoittaa:

– saadakseni huomiota, hyväksyntää ja julkisuutta

– masturboidakseni omalla kärsimykselläni

– sublimaation tähden ks. Freud

– jotta saisin ihailua ts. panoseuraa

– kostaakseni

– viivyttääkseni itsemurhaa

Tämä on siis kostoromaani, samoin kuin Iida Rauman Hävitys ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksia. Mutta toisin kuin noissa kahdessa, tässä ei ole mitään muuta sisältöä kuin vain puhdas kosto. Siitä kerrotaan proosatekstein, dokumentein, raportein ja erilaisilla listoilla. 

Kajo ei myöskään piittaa kirjailijoiden ja kustannustoimittajien ohjeista:

- Kirjoita ihan vain itsellesi. Se voi olla hyvä tapa käsitellä traumaa, sekin on arvokasta.

- Kehitä jokin uusi tarina. Tärkeintä on että etäännytät, muuten kirjan teemoista on vaikea keskustella.

- Etäännytä, sijoita tapahtumat jääkiekkomaailmaan, henkilöinä voisi olla valmentaja ja pelaaja.

- - 

- Tässä on nyt liikaa yksityiskohtia, sellaista väkivallalla mässäilyä, se vie tehoja tarinalta.

- Älä tee henkilökohtaista uhritarinaa, vaan kirjoita kirjallisuutta!

- Sellaista se on, että seksileikeissä voi käydä pieniä ylilyöntejä. Kuvaa tarkemmin niitä leikkejä, lisää yksityiskohtia jne.

Millainen kirja siitä sitten tuli?

Kirjoituskurssin opettajan mielestä ei varmaan kovin kummoinen, enkä minäkään osaa tätä kaunokirjallisuutena pitää. Mutta ei tätä kirjaa oikein voi käsistään laskea kun sen on aloittanut. Kajo kirjoittaa hyvin. Teksti vetää hienosti, se on sujuvaa ja mielenkiintoista kaikessa karmivuudessaan, ja kaikki kirjoittajan kokema epäoikeudenmukaisuus tulee siinä kuvattua todella perinpohjaisesti. Kuten arvata saattaa, kirjan nimi on lainaus raportista, se on kafkamaisen hieno nimi. 

En osaa sanoa, mitä tästä ajasta kertoo se, että kaikissa näissä viidessä nyt lukemassani esikoiskirjassa käsitellään seksiä. Tai ei vain käsitellä, vaan seksi on suorastaan pääosassa ja keskiössä, yleensä vielä erittäin omakohtaisesti. Joku minua viisaampi osaisi varmaan kertoa mistä on kyse. 

Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta

WSOY

Kohtuuttomat hetket

Sanna Hirvosen Margit on seuraava teos esikoiskirjasarjassani. Kansiteksti sanoo näin: ” Eletään kuuminta nousukautta, ja Ulla Romu on matkalla huipulle. Hän on ponnistanut pikkupaikkakunnalta Helsinkiin mainostoimiston harjoittelijaksi, cocktailien ja katkarapujen ääreen. Kun hän kohtaa Valintatalossa Margitin, jolla on leveä selkä ja isot kädet, häneltä ei puutu enää mitään. Täydellinen onni on tässä.Sitten Suomen talous sukeltaa, ja asiat joutuvat vapaaseen pudotukseen. Ullan ja Margitin kodissakin jokin on toisin. On kuin asunnon ilmanpaine olisi muuttunut.Samaan aikaan Ninni rakastuu Louvressa metsästyksen jumalatar Artemikseen. Hän haluaisi jumalattaren omakseen. Niinpä hänen maailmansa järisee, kun hän kohtaa yliopistolla lihaksi tulleen Artemiksen.” 

Kerrontatapa on koeteltu ja hyväksi havaittu: päähenkilö Margit ei itse pääse ääneen, vaan näkökulmahenkilö on koko ajan joku muu. Tarinalinjoja on kaksi, toinen Ullan ja toinen Ninnin, ja ne yhdityvät jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja toisin kuin edellisissä lukemissani esikoisromaaneissa, kukaan hahmoista ei ole yksi yhteen samanlainen kuin kirjailija, ainakaan saman ikäinen. 

Niin kuin näkyy, tämä on naisten kirja. Mieshahmoja on vain yksi, Ullan veli Vesa. Rakkaus on enimmäkseen naisten välistä, ja ainoa mies ja naiset ovat yhtä lailla epätäydellisiä elämissään. Naiset lukevat eniten, naiset kirjoittavat suurimman osan kirjoista, joten on kaiketi loogista että hahmotkin ovat sitten naisia. Kuten edellisissä esikoisissa, tässäkin ollaan Helsinkiläisissä yksiöissä, urbaanissa ei-heterossa maailmassa. 

Lyhyet luvut imevät hyvin mukaansa, ja lukijalle jätetään mukavasti tilaa tekstin äärellä. Mainostoimistokuvaukset ovat erityisen herkullisia, tulevan romahduksen pystyy aistimaan jokaisessa kohtuuttomassa hetkessä ja tapahtumassa. Kirjaa on arvioitu viihdyttäväksi ja kevyeksi, mikä saattaa johtua siitä, että kirjassa on paljon dialogia. Kuten olen ennenkin sanonut, tämä on hassu piirre, jota tapaa vain suomalaisissa kirjoissa. 

Ajankuvaa 80-90-luvuilta on juuri sopiva määrä, mikä tarkoittaa että sitä on varsin niukasti. Tekstissä on paljon hienoja metaforia rakkaudesta ja eroista, paljon on myös biisien nimiä ja sanoituksenpätkiä. 

”Puoli neljä yöllä punaiset numerot loistivat yöpöydällä. Jääkaappi-pakastin aloitti hurinansa ja vaikeni taas. Alkovin punainen verho näytti mustalta katuvaloa vasten. Margit oli hiljaa kuin kivi. Siitä tiesi, ettei hän nukkunut.”

Sanna Hirvonen: Margit

S & S