Kohtuuttomat hetket

Sanna Hirvosen Margit on seuraava teos esikoiskirjasarjassani. Kansiteksti sanoo näin: ” Eletään kuuminta nousukautta, ja Ulla Romu on matkalla huipulle. Hän on ponnistanut pikkupaikkakunnalta Helsinkiin mainostoimiston harjoittelijaksi, cocktailien ja katkarapujen ääreen. Kun hän kohtaa Valintatalossa Margitin, jolla on leveä selkä ja isot kädet, häneltä ei puutu enää mitään. Täydellinen onni on tässä.Sitten Suomen talous sukeltaa, ja asiat joutuvat vapaaseen pudotukseen. Ullan ja Margitin kodissakin jokin on toisin. On kuin asunnon ilmanpaine olisi muuttunut.Samaan aikaan Ninni rakastuu Louvressa metsästyksen jumalatar Artemikseen. Hän haluaisi jumalattaren omakseen. Niinpä hänen maailmansa järisee, kun hän kohtaa yliopistolla lihaksi tulleen Artemiksen.” 

Kerrontatapa on koeteltu ja hyväksi havaittu: päähenkilö Margit ei itse pääse ääneen, vaan näkökulmahenkilö on koko ajan joku muu. Tarinalinjoja on kaksi, toinen Ullan ja toinen Ninnin, ja ne yhdityvät jo reilusti ennen kirjan puoltaväliä. Ratkaisu toimii erinomaisesti. Ja toisin kuin edellisissä lukemissani esikoisromaaneissa, kukaan hahmoista ei ole yksi yhteen samanlainen kuin kirjailija, ainakaan saman ikäinen. 

Niin kuin näkyy, tämä on naisten kirja. Mieshahmoja on vain yksi, Ullan veli Vesa. Rakkaus on enimmäkseen naisten välistä, ja ainoa mies ja naiset ovat yhtä lailla epätäydellisiä elämissään. Naiset lukevat eniten, naiset kirjoittavat suurimman osan kirjoista, joten on kaiketi loogista että hahmotkin ovat sitten naisia. Kuten edellisissä esikoisissa, tässäkin ollaan Helsinkiläisissä yksiöissä, urbaanissa ei-heterossa maailmassa. 

Lyhyet luvut imevät hyvin mukaansa, ja lukijalle jätetään mukavasti tilaa tekstin äärellä. Mainostoimistokuvaukset ovat erityisen herkullisia, tulevan romahduksen pystyy aistimaan jokaisessa kohtuuttomassa hetkessä ja tapahtumassa. Kirjaa on arvioitu viihdyttäväksi ja kevyeksi, mikä saattaa johtua siitä, että kirjassa on paljon dialogia. Kuten olen ennenkin sanonut, tämä on hassu piirre, jota tapaa vain suomalaisissa kirjoissa. 

Ajankuvaa 80-90-luvuilta on juuri sopiva määrä, mikä tarkoittaa että sitä on varsin niukasti. Tekstissä on paljon hienoja metaforia rakkaudesta ja eroista, paljon on myös biisien nimiä ja sanoituksenpätkiä. 

”Puoli neljä yöllä punaiset numerot loistivat yöpöydällä. Jääkaappi-pakastin aloitti hurinansa ja vaikeni taas. Alkovin punainen verho näytti mustalta katuvaloa vasten. Margit oli hiljaa kuin kivi. Siitä tiesi, ettei hän nukkunut.”

Sanna Hirvonen: Margit

S & S

Imee kuin Dyson

Tommi Kinnusen uusi kirja on aina odotettu tapaus. Sain kutsun julkkareihin ja ostin kirjan sieltä, joten hetihän se piti lukea. 

Kaarna kertoo Lainan elämäntarinan. Laina on kahdeksankymppinen kaksinkertainen leski, joka makaa sairaalassa, jo irti tästä maailmasta. Hänellä on kolme lasta, kaksoset Eeva ja Marja (joka on takakannessa ja kustantamon sivuilla ja joka paikassa kirjan ulkopuolella virheellisessä muodossa Maija) ja Martti. Kaksoset tulevat etelästä katsomaan äitiään, jonka elämä on päättymässä. Kirjan nykyajassa tapahtuu vain vähän, parin päivän aikana sisarukset tapaavat, mutta ikiaikainen vaikeneminen jatkuu. Vaikka Martti olisi kovasti muuta tahtonut. 

Laina on ollut tyly ihminen, ja Kinnunen näyttää todella upeasti, mistä tylyys aina johtuu: huonoista kokemuksista, jotka säteilevät ihmisen ympärille. Ja Lainalla sellaisia totisesti riittää. Sota on Lainalla kaikkien kokemusten syy ja lähde, suoraan tai välillisesti. 

Kaarnan paino on rakenteessa enemmän kuin missään Kinnusen kirjoista. Lainan elämää keritään auki takaperin, ja lopulta päästään tylyyden ja traumojen alkulähteille. Tämä toimii huikean hienosti, kirja imee kuin Dyson. Rakenne on myös äärimmäisen yhtenäinen kaikissa rajauksissaan, ja teoksen teemat pilkahtelevat sen yksityiskohdissa siellä täällä, niin kuin erinomaisessa taideteoksessa pitää.

Kieli on taattua Kinnusta: kirkasta, vähäeleistä, kaunista. 

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY

Tämä tarina pitää kertoa

Esikoiskirjasarjani jatkuu Mira Aurelia Eskelisen kirjalla Aavistus. Jos Rasmus Arikan Homoromaanin kanssa oli pieniä aloitusvaikeuksia, niitä ei ollut yhtään vähempää tämän kanssa. 

Omasta itsestä kertominen ja oman erilaisuuden korostaminen, kumpaakaan en arvosta kaunokirjallisuudessa. Ja juuri niitä tämä kirja on, kokonaan. Kirjassa Eskelinen kertoo transprosessistaan, mitä ilmeisimmin ilman minkäänlaista etäännytystä. Ainakin kirjan päähenkilö on saman niminen ja saman ikäinen kuin sen kirjoittaja. 

Kaunokirjallisuuden sijaan tämä siksi tuntuu aluksi asiatekstiltä, eräänlaiselta dokumentilta. ”Pelkään että olen huomionkipeä erikoisuudentavoittelija”, sanoo päähenkilö. Niin pelkään minäkin. Samoin kuin Homoromaanissa, kertoja pyörii koko ajan kirjaimellisesti oman napansa ympärillä. Tosielämässä etsiytyisin kauemmas niin narsistisesta ihmisestä. 

Mutta tämähän ei tietenkään ole totuus Aavistuksesta. Tämä kirja on erittäin tarpeellinen. Koska maailma on kovin epätäydellinen ja epätasa-arvoinen, tämä tarina pitää jonkun kertoa, ja Eskelinen tekee sen hyvin. Erityisen hyvää on sen positiivinen perusvire: ”Painan silmäni kiinni, annan käsieni liukua sifonkia pitkin, tunnen kylkieni, reisieni, vatsani muodot sen pehmeyttä vasten. Mikä kaunotar!”

Tekstissä on hienoja ja tuoreita lauseita: 

”Samana päivänä valokuva minusta ilman paitaa poistetaan Instagramin yhteisösääntöjen vastaisena.” 

”Jos seuraan elämäni aikajanaa nykyhetkestä taaksepäin ja samalla syntymästä kohti nykyisyyttä, eivät ne asetu saumattomasti toisiinsa puolessavälissä. Ne liukuvat toistensa ohi, vuotavat ja valuvat toisiinsa koko matkalta kuin syleilevät hermafrodiittietanat.” 

Ja se tärkein tulee sanotuksi selkein sanoin:

”Minä tahdon huutaa, vaatia psykiatria nimeämään yhden, edes jumalauta yhden tapauksen maailmanhistoriassa, jossa ihmisoikeuskamppailut ovat edenneet omalla painollaan, ajan kanssa, jossa valtaapitävät ovat luopuneet vallastaan, antaneet alistamilleen ihmisille oikeuksia pelkkää hyvää hyvyyttänsä, eikä taistelun ja alistettujen ihmisten valtavien uhrausten kautta.”

Sillä asia on erittäin ajankohtainen:

”Tosielämän kokeen ja vuoden hormonikorvaushoitojen jälkeen sain postitse virallisen lisääntymiskyvyttömyystodistuksen. Vuoteen 2023 saakka Suomen valtio vaati sitä kansalaisilta, jotka halusivat korjata juridisen sukupuolimerkintänsä.”

Ehkä vielä jonain päivänä joku kirjoittaa transkirjan, jossa transprosessi ei ole pääosassa. Sen aika ei valitettavasti ole vielä.

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus

S & S

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle olivat huonot

Sattuneesta syystä tulen lähitulevaisuudessa kirjoittamaan monesta suomalaisesta esikoiskirjasta. Sanna Kotajärven, Emilia Karjulan ja Wilhelmiina Palosen esikoiset saivat jo omat kirjoituksensa aiemmin, nyt jatkan sarjaa Rasmus Arikan Homoromaanilla. 

Sosiaalisissa tilanteissa en yleensä erityisemmin arvosta, jos joku a) valittaa surkeasta tilanteestaan, tai etenkään b) vakuuttelee kovaan ääneen olevansa erityinen, erikoinen tai erilainen. Siksi en yleensä lue sellaisia kirjojakaan. Joskus teen poikkeuksen, esimerkiksi Katariina Sourin Sarana oli sellainen. 

Olosuhteet minun ja tämän kirjan väliselle kohtaamiselle eivät siis todellakaan olleet kovin kaksiset, lehtijuttujen perusteella tässä kirjassa kuvataan homona olemisen ahdistusta ja surkeutta. Ja lehtijutut pitivät paikkansa, juuri sellainen tämä kirja on. 

”En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun rakastaa minua.” 

Mutta luin kirjan oikein mielelläni, ja vieläpä nopeasti, parissa illassa. Syynä ei ole kirjan kieli, sillä teksti on melkoisen arkista kuvailua, vieläpä ilmeisen autofiktiivisesti - siitäkään en tykkää, koska minun näkemykseni mukaan autofiktion kirjoittaminen tarkoittaa laiskuutta, sitä että kirjoittaa itsestään ja omista kokemuksistaan, koska sen eteen ei tarvitse nähdä pienintäkään vaivaa. Ja laatu tunnetusti syntyy vaivannäön havaitsemisesta. 

Tällä tavalla tarinan alussa sanotaan: ”Aamulla puin ylleni valkoisen paidan ja tumman puvun, sidoin mustan kravatin kaulaan, huonosti tosin, sillä en ole koskaan oppinut tekemään kunnollista kravattisolmua, sille on niin harvoin tarvetta. Nousin junaan ja jäin pois kotikaupungin pienellä asemalla…” 

Ei, aihe tai kieli eivät minua lumonneet, päinvastoin ne työnsivät minua pois. 

Dialogia ei kirjassa näy, ja jos sitä onkin, se on piilotettu tekstiin. Näinhän suomalaisessa nykyproosassa kuuluu tehdä jos tavoittelee laadukasta tekstiä. Tämä on hassua, koska muualla maailmassa dialogia kirjoitetaan ihan vakavimmassa taideproosassakin. 

Mutta tekstin rakenne ja rytmi, ne toimivat erinomaisesti. Erittäin lyhyet luvut pitivät otteessaan niin, että kirjaa oli vaikea laskea käsistään. Kolmiosainen rakenne on myös oiva, siirtyminen kertojan lapsuuteen puolivälissä tuoreuttaa koko homman. 

Ja hyvin toimii myös jankkaavan klaustrofobinen tunnelma: kertoja puuhaa kaikenlaista, ja mikään ei onnistu, ja jos meinaa onnistua, hän pilaa sen itse. Näytä, älä kerro -maksiimi toimii komeasti, vaikka näyttämisen kohde onkin lähes koko ajan sama, ahdistus ja tuska; tämän Arikka vetää sen verran överiksi että se toimii. 

Kirjailija on myös varautunut kaltaisiini lukijoihin ja vetää maton alussa esittämäni kritiikin alta: ”Haluan heittää purkan suusta ja pyydän pussia äidiltä mutta hän ei kuuntele vaan sanoo että nykyään kaikki tekevät itsestään liian ison numeron.” 

Rasmus Arikka: Homoromaani

Tammi

Miten noitia tehtiin

Jenna Kostetin edellinen kirja Margaretan synti sijoittui 1600-luvun Turkuun. Tämä uusi Punainen noita sijoittuu myös 1600-luvulle ja osa asioista tapahtuu Turussa, jopa samaisessa raatihuoneen kellarissa. Kummankin päähenkilö on nainen, jota kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti.

Tarina on kuitenkin aivan eri, monellakin tapaa. Kostet on löytänyt erinomaisen raon romaanitaiteessa, näin kauas historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta ei liikaa julkaista. Eikä varsinkaan näin taitavasti kirjoitettuna. 

Mitä kaukaisempi aika, sen useampi asia on erilainen kuin nyt. Ja siksi kirjoittajalle voi helposti tulla kiusaus informoida lukijaa näistä eroavaisuuksista. Mutta Kostet välttää tämän erittäin tyylikkäästi: minkäänlaista infodumppausta ei ole, kerronta on arkista ja historia tihkuu pienistä yksityiskohdista aivan luontevalla tavalla. Tämä on kirjan kenties suurin ansio, tyylikäs kerronta. 

Surullisen tarinan päähenkilö on Valpuri Kinni, oikeasti elänyt henkilö, joka tuomittiin noituudesta useampaan otteeseen. Kostet kirjoittaa hänet henkiin ja osoittaa, kuinka hirveitä vääryyksiä ihmiset ovat voineet toisilleen tehdä. Ennen, ja edelleenkin, vääryyksien muoto vain vaihtelee aikojen kuluessa. Raakuus ei ole enää onneksi aivan sellaista kuin 1600-luvulla. 

Naisen asema on kirjan keskeisin teema: hyvää tarkoittava ihminen voitiin leimata pahaksi. Avainvirkkeitä on kaksi, niistä selviää, miksi noitia joskus oli olemassa ja miten noidat syntyivät. 

”Rauha oli vain tilapäistä, sillä kuten aina, ihmiset tarvitsivat jonkun jota syytellä ja vihata, kun asiat menivät ei-toivotulla tavalla.” 

”Ihmisten usko sanoihin on valtava, Markku sanoi, ja Valpuri ymmärsi, mitä mies tarkoitti.” 

Jenna Kostet: Punainen noita

Aula & co

Vimmaa ja herkkyyttä Teatteri Akselissa

En nähnyt Skavabölen pojat -näytelmää 90-luvulla, mutta muistan oikein hyvin sen kaiken kohun ja pöhinän, jonka Q-teatterin näytelmä tuolloin aiheutti. En ole nähnyt näytelmän pohjalta tehtyä elokuvaakaan, joten Teatteri Akselin versiota menin katsomaan innokkaana ja kiinnostuneena.

Ja sehän olikin erinomainen, monellakin tavalla. 

Antti Raivion kirjoittama tarina kertoo hänen ja veljensä Leo Raivion kasvuvuosista, joista ei dramatiikkaa puuttunut. Tarina on surullinen ja vimmainen, ja koskettava. Veljekset tekevät verivalan ja lupaavat pitää toistensa puolta maailmassa, jossa poikien osa on kova. Oma paikka ja tila pitää ottaa tappelemalla, eivätkä vanhemmat osaa olla kovinkaan hyvin kasvua tukemassa. Vanhempien ero on kova paikka, koska pitää muuttaa tutuilta kotikonnuilta Tuusulan Hyrylään eli Skavaböleen, paikkaan jossa Helsingistä lähtijä ensimmäistä kertaa astuu lehmänlantaan. 

Kotiin päästyä piti heti selvittää, oliko Raivio Turkan oppilas. No olihan hän, se käy selville näytelmän vimmaisuudesta. Ja siitä syntyykin Akselin tulkinnan ensimmäinen oivallus. Ohjaaja Kauno Takarautio on vaihtanut pääroolit tyttöjen näyttelemiksi, mikä laittaa katsojan aivonystyrät liikkeelle: miten sukupuoli vaikuttaa, sopiiko näin tehdä? Onko vimmaisuus välttämättä maskuliininen ominaisuus? Minun silmiini näyttäisi olevan, mutta vastaus ei suinkaan ole kiveen hakattu. 

Vilja Aavikko ja Helmi Henell tekevät loistavaa työtä päärooleissa. Kummassakin on sekä vimmaa että herkkyyttä, molempien ilmaisu yltää raivosta suruun ja hauraisiin hetkiin, joissa lapsi paljastuu kuorensa alta lapseksi. Minimalistisissa lavasteissa tekstivetoinen näytelmä vie katsojaansa tunnelmasta toiseen ja takaisin niin että melkein hirvittää. 

Kaiken vimman ja surun vastapainoksi tarvitaan myös komediaa, ja sitä tarjoilee erityisesti Laura Koskisen Tamara-lähiöruusu, joka nauratti isosti. Koko kymmenpäinen näyttelijäjoukko suoriutuu rooleistaan hienosti, mainittakoon erikseen vielä Henrik Heinosen Taikuri, Heidi Ripatin Pirjo-äiti ja Jukka Lahdenveden Pekka-isä. 

Kauno Takaraution ohjaus on napakka ja oivaltava, tyhjäkäyntiä ei ole - nopean tahdin ohella maltetaan myös pysähtyä ja makustella, rytmitys toimii. 

Tänään oli vasta ensi-ilta, vielä ehtii katsomaan, suosittelen!

Skavabölen pojat

Teatteri Akseli

Ohjaus Kauno Takarautio