Äiti Venäjä kiusaa

Kun viimeksi luin Ilkka Remestä (oho, siitä on jo yli kolme vuotta), kirjoitin näin: "Siellä missä kriisi on todellisuutta, ei dystopioita tai edes dekkareita kirjoiteta. Niin kauan kuin Remes kirjoittaa ja kirjakaupan hyllyssä näkyy tuttu teksti, voimme olla varmoja siitä että oikeassa elämässä asiat ovat aika hyvin."

Oikeassa elämässä asiat eivät tänä koronakeväänä ole hyvin. On ihan mahdollista, että jotkut lukijoista kääntyvät kevyempien aiheiden puoleen saadakseen hengähdystaukoa ahdistavaan tilanteeseen ja uutisten yksioikoisuuteen. Minäkin hetken aprikoin, josko pitäisi tehdä niin.

Remes kuitenkin tarttui käteeni ja vei saatille. Ja tutun vetävästi veikin, tietenkin. Eivätkä tiukkojen tilanteiden käänteet mitenkään ahdistavilta tuntuneet, päin vastoin. Jos kirjan tapahtumia haluaa todellisuuteen verrata, ne kertovat, että ei tässä oikeasti niin kamalaa ole. Aika paljon pahemminkin voisi olla, itse asiassa todella paljon pahemmin.

Kremlin nyrkissä Venäjä tekee iskuja Ahvenanmaalle ja Helsingin edustalle, ja myös Huippuvuorilla tapahtuu. Venäjä haluaa testata, kuinka pitkälle se voi mennä ennen kuin Naton viides artikla aktivoituu ja Nato lähtee puolustamaan pieniä maita. Narvassa tapahtuu, ja Yhdysvalloissakin mennään siellä ja täällä. Natsit ovat mukana, ja kiinalaiset. Nehän ne ovat kaikkialla.

Juoni on tuttua Remestä, ja se vetää hirvittävän hyvin. Ei täysillä koko ajan, mutta usein kuitenkin. Hahmoja on paljon, mutta kärryillä pysyy helposti. Ja aika ajoin pitää pysähtyä googlettelemaan, miltä tuo ja tuo pommikone oikein näyttääkään, ja missä tuo ja tuo kadunkulma sijaitsee. Se on antoisaa. Seisoin viime kesänä Hitlerin bunkkerin vieressä Berliinissä tietämättä missä seisoin, saksalaiset kun eivät jostain syystä paikkaa mainostaneet.

Heikkoudetkin ovat tuttuja. Suurin on se, että kaikki tapahtuu niin isossa mittakaavassa, ettei ohkaisiin hahmoihin juuri synny tunnesiteitä. Remes toteaa tämän itsekin sivulla 256: "Robertin suhde CIA:han oli kiinalaisten tiedossa; se toi uskottavuutta ja teki heidät ylipäätään vakavasti otettavaksi tahoksi, mutta kohotti heidät myös isoon ja kovaan peliin jossa yksittäisillä ihmishengillä ei ollut merkitystä valtiotason intressien rinnalla." En tiedä, onko virke ironinen, mutta sellaisena sen voi helposti lukea.

Toisaalta tunnesiteettömyys myös helpottaa, kun tarinan ahdistus ei siirry lukijan ahdistukseksi. Muita heikkouksia ovat lähinnä pienet huolimattomuusjutut kuten sinne tänne jäänyt toisto, esimerkiksi ilmaus "- kirjaimellisesti -" kahdella peräkkäisellä sivulla 160 ja 161.

Kyllä tätä ilokseen ja kauhistuksekseen lukee.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki
WSOY