Vyöryn alkupuolella mieleeni tulee muitakin kysymyksiä.
Miksi luvut on nimetty niin hankalasti? "45 viikkoa ennen veritahraa", "Kolmas päivä ennen veritahraa", "12 viikkoa ennen veritahraa", pitäisikö minun pitää lukiessani jonkinlaista päiväkirjaa jotta pysyisin kärryillä? Ei lukijaa saa eikä tarvitse tällä tavalla kiusata, ajankulun osoittaminen onnistuu kyllä helpommallakin.
Miksi kerrontaa pitää rikkoa näin paljon? Juu, nettikeskustelut voi laittaa erilaisella fontilla ja kursiivillekin on sijansa, mutta kai taideteokselta sopii yhä vaatia yhtenäisyyttä? Moderni aika on rikkonaista, juu juu. Se on jo nähty. On lupa rauhoittua ja kirjoittaa ihan normaalisti vaan.
Mikä tämän tekstin juju on? Kerronta ei ole mitenkään kohosteista, varsin arkisin sanankääntein Repo kuljettaa juttujaan.
Onneksi kaikki kiinteytyy ja alkaa vetää, kunhan noista kysymyksistä pääsee yli. Jos alku onkin hankalaa, loppupuolella selviää että kaikkeen paitsi Fransiin ja lukujen nimeämiseen on hyvä syy. Rikkinäiseen mieleen ja siellä velloviin harhoihin kaikki kiertyy, sen arvaa jo varhain, mutta arvaaminen ei vähennä mielenkiintoa tekstiä kohtaan. Ja kuten Kompleksissa, tässäkin lienee keskivertoromaania enemmän kiinnekohtia oikeaan elämään, ainakin vesisateeseen päätynyt yliopiston arkistomateriaali on tuttua taannoisista uutisista.
Ehkä eniten Vyörystä jää häiritsemään se, ettei Repo tunnu malttavan pysähtyä juuri mihinkään, tapahtumat kerrotaan vähin lausein, hätäisin huomioin. Varsinkin lopussa kliimaksi jää laimeahkoksi, kun kerronta rientää niin nopeasti jo seuraavaan asiaan. Esimerkiksi Mikko Rimmisen Nenäpäivän huipennuksen kaltainen loppuvyörytys (tai edes kolmasosa siitä) olisi voinut tehdä hyvää tälle kokonaisuudelle.
Niina Repo: Vyöry
Siltala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!