Luin viime vuonna Édouard Louisin pienen kirjan Kuka tappoi isäni. Se oli ihan mielenkiintoista tarinaa, mutta en nähnyt siinä mitään erityistä, enkä kauheasti tykkää tositapahtumiin perustuvista kirjoista.
Koska Louisin varsinainen läpimurtoteos oli Ei enää Eddy, piti sekin tietysti lukea. Tämä kirja kertoo aivan samasta asiasta kuin Kuka tappoi isäni, nimittäin kirjailijan onnettomasta lapsuudesta. Siitä, kuinka masentavaa oli kasvaa köyhässä perheessä pikkupaikkakunnalla ja tulla kiusatuksi koska ei ollut samanlainen kuin muut. Ja kuinka vaikeaa homoseksuaalina oli yrittää luovia elämässä eteenpäin.
Yleensä hyvässä kirjallisuudessa vältetään sitä, että kertoja kertoisi omasta kurjuudestaan. Useimmiten kurjuus kuvataan jonkin sivustakatsojan näkemänä. Tässä ei. Ilmeisesti tuo sääntö ei päde enää.
Tarina on sinällään ihan mielenkiintoinen, ja varmasti tarpeellinen. Mutta mikä siitä tekee niin erityisen, että se julkaistaan, ja että siitä tulee iso hitti kirjamarkkinoilla. Sitä en osaa sanoa.
Koska minä en löydä tästä oikeastaan minkäänlaisia kaunokirjallisia ansioita. Kieli on sujuvaa, mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakenne on kronologinen, lapsuudesta ensimmäiseen opiskelupaikkaan edetään välillä kertoillen, välillä tarkemmin näyttäen.
Édouard Louis: Ei enää Eddy
Suom. Lotta Toivanen
Tammi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!