Sitä, joka osaa jotain, kutsutaan usein lahjakkaaksi. Lahjakkuus saattaa ilmetä esimerkiksi soittotaitona. Mutta lahjakkuus viittaa lahjaan, johonkin, joka saadaan sen enempiä yrittämättä. Yksikään taitava soittaja ei tietääkseni ole oppinut soittamaan harjoittelematta. Kymmenentuhatta tuntia kun treenaa, alkaa osata jotain. Korkeushyppyä, kirjoittamista, oboensoittoa.
Lahjakkuuden ideaan sisältyy laiskuuden legitimoinnin ajatus, jos sen oikein ymmärrän: vain syntymässä lahjan saaneet voivat saavuttaa jotain, meidän muiden ei kannata edes yrittää. Voin siis jatkaa television tai somen selaamista rauhallisin mielin.
Tällaisia ajatuksia tuli mieleen kun luin Marissa Mehrin mainion elämäkerran Aale Lindgrenistä, Helsinkin kaupunginorkesterin pari vuotta sitten eläkkeelle jääneestä oboistista.
Lindgren ei totisesti saanut mitään lahjaksi. Hänet laitettiin pienenä romanilasten lastenkotiin, jossa hän vietti koko lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensakin. Laitoslapsia ei soittotunneille tai kulttuurille altistettu, eikä elämä muutenkaan erityisen maireasti hymyillyt.
Mutta Aale, kuten häntä kirjassa koko ajan puhutellaan, ei kasvanut rikolliseksi tai muutenkaan huonoksi ihmiseksi. Hän suhtautui elämään aina positiivisen huolettomasti, tapasi oikeanlaisen opettajan oikeaan aikaan, pääsi armeijan soittokuntaan, sitten Sibelius-Akatemiaan ja lopulta kaupunginorkesterin ykkösoboistiksi vain parikymppisenä koltiaisena. Ilman että luki edes ylioppilaaksi.
Harjoittelemalla aivan älyttömän paljon, tekemällä töitä.
Ryysyistä rikkauksiin -tarina siis, parhaimmasta päästä. Pelkästään tämä erikoinen ja erityinen elämäntarina riittää tekemään elämäkerrasta mielenkiintoisen. Marissa Mehr kirjoittaa sujuvasti, pullantuoksuiset tapaamiset kirjoittajan ja Aalen välillä tulevat mainiosti dokumentoiduiksi.
Muusikkoanekdootteja kirjaan mahtuu paljon, tietenkin, ja Aalen juttuja on kiva lukea. Erikoinen ratkaisu on, että perhe-elämästä sanotaan kai kahdesti sivulauseissa, joissa mainitaan että Aalella on jälkikasvua, mutta mitään muuta ei sanota. Kai sitä olisi vähän voinut tuotakin puolta avata.
Erityiskiitos siitä, että yleensä kaikkia elämäkertoja vaivaava mammuttitauti ei vaivaa tätä kirjaa. Olennainen riittää, eikä toistoa ole. Sen pitäisi olla kaikissa elämäkerroissa itsestään selvää, mutta ei ole.
Marissa Mehr: Aale, huoleton oboisti
Aviador
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!