Kirjallisia

Kirjallisia

maanantai 7. syyskuuta 2015

Erityisherkkyys ja SIG

Anja Snellmanin Antautuminen on erikoinen kirja. Se kertoo erityisen herkästä ihmisyksilöstä, ja siksi se on eräänlainen sairaskertomus. Tai lopussa selviää, että erityisherkkyys ei olekaan sairaus, se on ominaisuus. Ympäristö voi nähdä sen sairautena tai ainakin kummallisuutena, mutta oikeasti se on vain osa ihmisyyden kirjoa. Mutta sairaskertomukselta se silti näyttää. Ja tylsältä, aika pitkään.



Päähenkilö on kovasti Snellmanin itsensä näköinen naiseksi kasvava tyttö, joka on erilainen. Pärjääminen arkisissa tilanteissa ei oikein onnistu, ja vielä aikuisenakin päähenkilö joutuu ihmettelemään oman erityislaatuisuutensa aiheuttamia hankaluuksia. Lopulta selviää, että hankaluuksiin on syy, ominaisuudelle nimi: HSP, Highly Sensitive Person. Amerikkalainen neuropsykologi Elaine N. Aron on tutkinut ilmiötä 1990-luvulta lähtien. Snellman valmistui tänä vuonna ratkaisukeskeiseksi psykoterapeutiksi, kirja liittyy selvästi myös näihin opintoihin.

Erityisherkkyyden nostaminen ihmisten tietoisuuteen on hyvä asia, se auttaa varmasti niitä jotka siitä kärsivät. Mutta syntyykö siitä hyvä taideteos? Ehkä. Kuten jo mainitsin, kirja on pitkään tylsä, kun sama erityisherkkyys on ihan samanlaisena koko ajan ja joka tilanteessa esillä, eikä mitään varsinaista jännitettä tai odotuksia tai edes tarinaa synny. En tiedä haluaako Snellman vasiten ärsyttää, mutta minulle niin tapahtui kirjan alkupuolella. Ja haluaa Snellman sitten ärsyttää tai ei, tuon samaisen asian voi nähdä hyvänäkin: ainakin Antautuminen on ehjä, se ei rönsyile yhtään.

Lisäksi hyvää on kieli, tietenkin. Harva yli 20 teosta julkaissut kirjailija kirjoittaa huonosti. Snellmanin teksti soljuu hyvin eteenpäin ja heittäytyy väliin mukavan lyyriseksi - koko kirjalle rungon ja selkänojan antaa Eino Leinon Tumma-runo, jonka sitaatit rytmittävät kerrontaa. Luvut ovat erittäin lyhyitä, useimmiten kahden sivun mittaisia.

Antautumisella on vielä yksi erityisansio: mikä tahansa kirja jossa siteerataan SIG-yhtyeen sanoitusta ei voi olla huono. Sivulla 323 Snellman tekee näin.

Anja Snellman: Antautuminen
WSOY

2 kommenttia:

  1. Tomi, kiitos siitä, että otit Anjan kirjan käsittelyyn kuitenkin herramiehen ottein. On kaunista kysyä: "Mutta syntyykö siitä hyvä taideteos?" Ei ole mitään iloa lytätä Anjaa, ei ole mitään syytä lytätä Aronin kirjaa, ei ole mitään syytä lytätä ketään <3 No, haluaako Anja ärsyttää: kukapa meistä ei aina välillä edes vähäsen;) Olen lukenut Anjalta vain Pääoman, josta pidin, mutta ne muutamat minuutit, jotka vaihdoime muutaman sanan kirjamessuilla, kertoivat, että Anja on tyköottava, intuitiivinen ja herkkä. Olen alkanut inhota sanaa erityisehrkkä, koska siitä on tehty nyt lyömäase ja/tai sairaus, kun se kuitenkin on vain jotain sellaista, että kuulen orkesterin soittavan Valse tristeä ja kyynelhedin, näen kauniin maalauksen ja kyynelehdin, tapaan jonkun ihmisen ensimmäistä kertaa ja tiedän heti, missä mennään, kuka hän. (Jos tietäisit kaiken, et uskoisi!)

    Aronin Erityisherkkä on yksi luetuimpia kirjoja blogissani: Jo yli 7 000 on käynyt siitä lukemassa, joten aihe kiinnnostaa.

    Tämä kirja on minulla, mutta olen vähän uupunut, miten kirjaan on suhtauduttu ja koko erityisherkkyyden käsite on vinoutumassa. Luin yhtenä iltapäinänä teehetkellä Antautumista ja vain todetakseni, että Anjan kieli ei petä, hän osaa kirjoittaa niin, että se vie eikä vikise.

    Anoppi opetti että rakkaus, kerma ja haudutus, ovat ruoalle parhautta. Taidan yrittää Anjaa kuukauden loman jälkeen, kun käsitevääristymäaallokko (sic!) on rauhoittunut.

    Miten ihmeessä osaat kirjoittaa noin tyhjentävästi, mutta silti lyhyesti! Syytän karjalaisia juuriani, vaikka kävinkin syntymässä Turussa ja olen isäni puolelta ihan varsinaissuomalainen;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kirjoitit noin seikkaperäisen kommentin, minä en ole aiemmin aihepiiriin perehtynyt millään tavalla. Esimerkiksi HSP-termistä kuulin nyt vasta ensimmäistä kertaa. Hyvä kirjahan tuo on, mutta kuten sanottu erikoinen. Ja taidan olla jonkin sortin formalisti tai mikälie kun yritän aina pitää kirjoittajan ja teoksen ominaisuudet erillään - eikä tulisi mieleenkään lytätä kirjoittajaa vaikka huonon teoksen kirjoittaisikin.

      Poista

Kiitos, kun kommentoit!