Tiivistä ja tarkkaa

Terhi Kokkosen Rajamaa voitti vähän aikaa sitten Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Pitää siis selvittää, millaisilla eväillä voitto tuli.

Kokkosen kerronta on tiivistä ja tarkkaa. Lauseet ovat lyhyitä eikä niissä laverrella joutavia, Veijo Meren ja Petri Tammisen opetuksia on kuunneltu. Myös tarinan muoto on tiukka: Kokkonen kuvaa yhden pariskunnan oleilua Lapissa vajaan viikon ajan. Kieli toimii, se elää ja hengittää hienosti. Yhtä en ymmärrä: miksi Kokkonen käyttää niin paljon käänteistä sanajärjestystä? ”Kun Risto yritti suostutella Karoa baariin, valehteli hän kaikenlaista.” Ja hetikohta: ”Mutta pari päivää kutsun jälkeen, vain vähän ennen joulua, saivat he Helenan kanssa ensimmäisen asiakkaansa.” 

Karo ja Risto ovat riitaisa pariskunta, ja he ovat lähteneet lomalle Lappiin, koska lomilla asiat ovat ennenkin olleet hyvin. Nyt he ovat kuitenkin joutuneet auto-onnettomuuteen. Autolle kävi huonosti, mutta molemmat selvisivät pienin vammoin, Karon murtunut nenäkin suoristetaan paikoilleen. Mutta alusta asti näkyy, että pinnan alla on jotain muuta. Jotain vinoa, jotain epätavallisen kieroutunutta. 

Takaumissa keritään asianosaisten menneisyyttä, mutta vain kevyesti, ja välillä katsellaan lomakeskuksen henkilökunnan elämää. Vaikka kaikista kerrotaan vähän, jokaisesta kuitenkin niin paljon että hahmoista kasvaa kokonaisia, toisin sanoen jokaisella on hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa. Karo ja Risto ovat pääosassa, ja kun vinous ja kieroutuma lopuksi paljastuu, Kokkonen tekee sen niin pienesti että lukija melkein tarvitsee mikroskoopin avukseen. 

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Otava