Kauan sitten aloin lukea Taru sormusten herrasta -kirjaa. Ei onnistunut, ei yhtään napannut, jätin kesken. Sitten, vuosia myöhemmin, yritin uudestaan, sillä pitäähän Sormusten herra lukea. Luin 200 sivua, mutta edelleen ei napannut yhtään, ei vain kiinnostanut. Päätin että fantasia ei ole minun juttuni.
Tämän esikoiskirjasarjani syy ja ponnin tuli eilen julkiseksi: pääsin ilokseni mukaan Pentinkulman Päivien esikoiskirjailijaseminaariin! Jihuu!
Jokaisen seminaarilaisen tulee tietenkin lukea muiden seminaarilaisten kirjat, ja luen niitä nyt aakkosjärjestyksessä, tämä on jo kuudes.
Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on genreltään korkeaa fantasiaa, sanoo Wikipedia. Eli samaa kuin Taru sormusten herrasta, sellaista, joka sijoittuu omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Ja taas olen siis vahvasti epämukavuusalueellani.
Mikä sen hienompaa!
Olen tälle kirjalle siis aivan väärä lukija, enkä voi sanoa innostuneeni Kellopelisydämestä. Enemmänkin siis yritin selvittää, mikä minua fantasiassa tökkii. En edelleenkään tiedä.
Ehkä se on se, että kuvitteellinen maailma outoine hahmonimineen, kuukausineen ja taikuuksineen on minulle todella raskasta lukea. Jos haluaisi pysyä täysin kärryillä, pitäisi tehdä muistiinpanoja siitä, kuka on kukin - varsinkin kun hahmojen nimet vaihtuvat, eikä hahmoilla ole erityisen omaperäisiä ääniä. Ne eivät minun luennassani erotu toisistaan, ja annoin asian olla niin. Milloin on mikäkin vuodenaika ja miten ne vaikuttavat tapahtumiin, en tiedä, olkoon sekin niin.
Ehkä tökkivä asia on se, etten yhtään tiedä, mitä minulle fantasiakirjassa halutaan sanoa. Enimmäkseen olin kirjaa lukiessa aivan pihalla. Onko tässä tai tässä kohtaa jokin allegoria tai metafora, joka minun pitäisi ymmärtää ja sovittaa omaan elämääni tai nyky-yhteiskuntaan?
No, lopussa ainakin luulin ymmärtäneeni, että rakkaus ja yhteisöllisyys ovat kirjan teemoja, niistä minulle kaiketi tässä kerrotaan.
Ja ainakin olen väärän ikäinen: hahmot ovat parikymppisiä ja elävät opiskelijan elämää, hiukan ehkä rakastuvat tai ihastuvat. Saavat kuukausirahaa.
Kellopelisydämen perusidea on kyllä kiehtova: kellopelisydän toimii vain vuoden, ja sitten sydämenhaltijan pitää murhata, jotta sydän toimii taas vuoden. Adelelle eli Muistolle murhaaminen on aluksi tietenkin vastenmielistä. Hyvä idea!
Ja Kurjenmiekka kirjoittaa erinomaisen hyvin, tekstissä ei ole vikaa, kaikki vika on tässä lukijassa, joka on väärä tälle tekstille. Lyyrisimmissä hetkissä tuntuu että Kurjenmiekka on ottanut vahvoja vaikutteita Lassi Nummen runoudesta: ”Hetken tuntuu siltä, että kävelen pimeän meren pinnalla, jonka syvyyden ylle hopeinen valo kutoo hauraan sillan.”
Arki on suuressa osassa kirjan tapahtumia, mikä on hyvä. Ja toisaalta minulle kysymyksiä herättävä, kun en keksi, miksi mikäkin kahvinjuonti on siinä missä se on. Tarinoissa oleellisinta on muutos, ja sitä tästä kirjasta kyllä löytyy.
Vehka Kurjanmiekka: Kellopelisydän
Aula & co
Aivan samat ajatukset täällä! Nolottaa, ettei edes Sormusten herra uponnut, ja Kellopelisydämelle olin myös väärää kohderyhmää. Mutta joitakin fantasioita olen lukenut innolla, kuten Erika Vikin Kaksosauringot-sarjan ja Mikko Kamulaa, historiallista fantasiaa. Onko sellaista lajia edes... Jäinkin pohtimaan nyt, mikä oikeastaan on fantasiaa...
VastaaPoista