Esikoiskirjasarjani jatkuu Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto -kirjalla. Se on luontodystopia, aiheena on yhteiskunnallisista aiheista suurin eli ilmastonmuutos.
Suurista aiheista ei sovi kirjoittaa suuresti, vaan pienesti. Mitä rajatumpi teksti on, sen parempi. Tämän Kuuluvainen osaa erinomaisesti.
Tarinalinjoja on kaksi, ja ne etenevät vuorovedoin, lyhyinä lukuina. Aika kulkee hitaasti ja siksi tarkasti, ja tarinoita on helppo seurata. Kuuluvaisen luoma maailma on ehjä ja looginen, mutta niin kuin voi arvata, myös maaginen.
Vuonna 2084 Ingrid elää totalitaarisessa Valtiossa, joka ennen tunnettiin Turkuna. Hänet kutsutaan tutkimaan metsää, joka kasvaa Valtiota ympäröivän muurin takana, uhkaavana ja pelottavana. Pienen tutkimusryhmän mukana Ingrid kulkee siellä missä ennen oli Raisio, Vahto ja Rusko, kartoittamassa metsän senhetkistä tilaa. Heti alkusivuilla mainitaan äiti ja isoäiti, joiden voi arvella olevan merkityksellisiä tarinan taidokkaan loppuratkaisun kannalta.
Vuonna 2060 Edla saa kokea maailman murtumisen: metsä hyökkää Turkuun. Hän selviää hyökkäyksestä, mutta päätyy turvakeskukseen ilman tietoa siitä, mitä hänen läheisilleen on tapahtunut. Lisäksi käy ilmi, että Edla on raskaana, mikä on erittäin vaarallinen asia Metsän peiton maailmassa.
Tarinalinjat ovat niin erilaiset keskenään, että lukijan osa on kiitollinen. Ja tietenkin ne kohtaavat, ensimmäisen kerran luvussa 65. Ja lopussa ne kietoutuvat toisiinsa kuin sienirihmasto, yllättävästikin.
Kuuluvainen jättää lukijalle tilaa. Esimerkiksi sitä, miksi kuukausien nimistä on luovuttu, ei selitetä lainkaan, ja niin on hyvä. Kyllä me lukijat sen ymmärrämme selittämättäkin.
Kieli on upeaa, hienoja lauseita paljon:
”Anun kasvot näyttävät ahtailta, koska hänen nenänsä on suuri ja silmänsä pyöreät. Siten poskille ja otsalle jää vain vähän tilaa. Hän on ujo ja huomaamaton, sellainen, joka puhuu vähän mutta panee merkille paljon.”
”Anu puhuu asiasta sellaisella äänellä kuin puhutaan itsestäänselvyyksistä, vaikka mikään hänen sanomisissaan ei ole tuttua tai tavallista.”
Ekologinen eetos tulee sanoitetuksi selkein mutta ei liian tuputtavin sanoin, metsän peitto ”on paikka, joka voi olla missä ja koska hyvänsä metsän siimeksessä. Sinne ei ole olemassa yhtä oikeaa reittiä. - - Metsälle pitää antautua, ja vastapalvelukseksi se näyttää kauneimpansa.”
Hahmoilla on tilaa kasvaa, ja heidän tekemisensä ja reaktionsa ovat luontevia ja moniulotteisia.
Lopussa kirjan kieli yltyy melkoiseen lyyriseen vyörytykseen, mikä huipentaa teoksen ja sitoo kielen ja juonen toisiinsa. Tämä teos kertoo suuresta aiheesta rajatusti ja lyyrisesti, eli juuri niin kuin vain kaunokirjallisuus voi kertoa.
Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!