Toinen seikka, josta tuon mieltymyksen huomaa, on se, että Rajala on huikean hyvä maalailevan, vanhakantaisen tekstin tuottamisessa. Ehkä paras mitä on. Kukaan muu ei olisi voinut kirjoittaa I. K. Inhan elämäkertaa romaanimuotoon sellaisena kuin Intoilija on. Sen kieli on aivan autenttista, tyyli ei lipsu missään kohdin, eikä toisaalta mene överiksikään.
Ja vielä enemmän: Rajala osaa käyttää tuon kielen nyansseja laidasta laitaan. Tyyli ei ole yksi, vaan se voi olla esimerkiksi haltioitunutta luonnonkuvausta tai toisaalla journalistista asiaproosaa, kuitenkin niin, että mennyt aika on aidosti läsnä joka lauseessa.
Se, että Intoilija sisältää pitkiäkin katkelmia aidosta Inhan tekstistä, ei tietenkään ole plagioimista, ei sinne päinkään. Ainakin keskiajalta lähtien taiteilijat ovat tehneet noin, ottaneet jotain vanhaa ja rakentaneet sen ympärille uutta. Se, että joku kykenee rakentamaan fragmenttien ympärille täysin uuden ja koherentin teoksen, on pelkästään ihailtavaa. Jos jollakulla on asiasta epäilyksiä, sopii koettaa. Ei ole helppoa semmoinen, nimittäin. Jokainen kykenee kirjoittamaan omalla tyylillään, toisen tyyliin mukautuminen se vasta taitoa kysyy.
Tuloksena on erinomainen historiallinen romaani, mielenkiintoinen juonenkäänteissään ja rakenteeltaan luonteva. Tyylikäs, yhtenäinen, informatiivinen, viisas, kaunis, taustoja valottava. Ainoa mitä olisi kaivannut lisää, on Inhan ihan tavallisen arjen kuvaus. Toisaalta Inhan elämä kaiketi oli näin arjetonta: hän eli elämänsä matkoilla, hänen kohtalonsa ei mahdollistanut tavallista arkea.
Koska satun olemaan samaa sukua Inhan kanssa, kirjalla on minulle erityistä arvoa suvun vaiheiden kuvaajana ja tallentajana. Luuttu seinälläni on Inhan Helsingistä sata vuotta sitten ostama, ja ilmeisesti valokuvien, kuittien ja päiväkirjojen lisäksi ainoa perintökalu.
Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!