Toistossa on voimaa

Karsten Dussen Murhat ja mindfulness oli mainio lukukokemus ja maailmanlaajuinen hitti. Sen toinen osa ilmestyi juuri, joten pitihän sekin lukea.  

Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on suoraa jatkoa ensimmäisen kirjan tarinalle. Björn Diemel on asianajaja, joka on hoitanut mafiaporukoiden asioita. Kellarissa puoli vuotta vangittuna ollut mafiapomo Boris katoaa, ja Björn aikoo selvitä tilanteesta, tällä kertaa sisäisen lapsensa avulla. 

Alkupuolella tuntui siltä, että tämä on liian samanlainen kuin Murhat ja mindfulness, ja siksi en voinut välttyä ajatukselta, että olen jo lukenut tämän. Mutta edetessään kirja alkoi vetää oikein hyvin - ja sitä paitsi, toisto on viihteen keskeisin voimavara.

Suurin ero ensimmäiseen on oikeastaan se, että tämä on pienempi kertomus, tässä ei liikuta kovin paljoa. Enimmäkseen ollaan päiväkodissa ja Björnin kotona, jotka ovat sama rakennus. Tässäkin tarinassa juonensäikeitä eli Björnin ongelmia on todella paljon, ja runsaslankainen vyyhti on taiten kiedottu ja selvitetty. Huumori on kohdallaan. 

Seksikohtaukset ovat usein hankalia, niistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Tämän kirjan ainoa intiimin kanssakäymisen kuvaus on vähintäänkin mielikuvituksellinen, ja se todellakin välttää kliseet. 

Tarinassa on myös (kirjallisuus-) ajankuvaa, joka tiivistyy tällaiseen virkkeeseen: ”Nainen voittaa miehen, maahanmuuttajataustainen voittaa syntyperäisen, homoseksuaalinen voittaa heteroseksuaalisen, nuori voittaa vanhan, terveysongelmainen voittaa terveen ja vasen voittaa oikean.” 

Dusse on elävä todiste siitä, että keski-ikäinen valkoinen heteromies voi yhä menestyä, jopa kirjallisuudessa. 

Suomennos on erinomainen. 

Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa

Suom. Anne Kilpi

Aula & co

Kontrasteja niin kuin Paul McCartney on meille opettanut

Minulle selvisi vasta pari viikkoa sitten, että Paulin taikakaulin on alun perin Beatlesin kappale. Enkä siis ollut koskaan aiemmin kuullut Maxwell’s Silver Hammeria, mikä oli itselleni valtava yllätys ja ihme. Näinkin vanhana voi löytää jotain uutta, jopa Beatlesilta.

Ja herranjestas että kolahti, korvamatona se on soinut siitä lähtien. Tuo biisi on kerrassaan mainio, ja toteutus varsinkin uusimmassa miksauksessa on loistelias. Erityisen siitä tekee se valtava kontrasti, joka on sarjamurhaajasta kertovan sanoituksen ja hilpeä musiikin välillä. Ikään kuin McCartney olisi huomannut että When I’m 64 -biisissä sanat ovat liian linjassa musiikin kanssa ja korjannut sitten tilanteen Maxwellissa. 

Täsmälleen sama idea on Karsten Dussen esikoisromaanissa Murhat ja mindfulness. Siinä törmäytetään erittäin raaka väkivalta ja mindfulness-höpsötykset. Tästä yhdistelmästä syntyy kerrassaan herkullinen tarina. 

Björn Diemel on lakimies (niin kuin kirjailijakin), joka menestyy huikean hyvin. On vaimo ja lapsi, ja ulkoisesti kaikki kohdallaan. Mutta sisäisesti ei, koska työt vievät kaiken Björnin ajan. Lasta ei ehdi nähdä, avioliitto on hajoamassa. Ja päämies on suuren luokan rikollinen.

Dusse ajaa Björnin toinen toistaan pahempiin ja verisempiin ja mielikuvituksellisempiin konflikteihin, mutta koko ajan hilpeässä hengessä. Myös fokus pysyy: murhat ja mindfulness ovat molemmat tarinan keskiössä ihan koko ajan. 

Tätä on kehuttu jo vaikka missä, mutta toistan saman kuin muut: aivan loistava kirja, sopii kenelle tahansa. 

Ja on tämä kuulemma Netflixissäkin, jos ei kirjoja osaa lukea.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Suom. Anna Kilpi

Aula & co