Lentotähti ja varastetut sanat

Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina. 

Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.

1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana. 

2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista. 

Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista. 

3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä. 

4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia. 

Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?

Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen. 

Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä. 

Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.

Lentotähden tarina

Kirjoitin joulukuussa 2023 tänne blogiin mietteitä esikoiskirjani Naarasperhon synnystä. Toinen kirjani Lentotähti ilmestyi tammikuussa 2025, joten lienee paikallaan kertoa senkin tekemisestä jotain. 

Aluksi kuitenkin muutama sana Naarasperhosta ja kuluneesta vuodesta esikoiskirjailijana. Päätin Naarasperho-blogikirjoituksen kirjoittamalla ”saapa nähdä mitä tulee”. Paljon on tullut, paljon enemmän kuin osasin odottaa. Olen vieraillut kirjastoissa ja kirjakaupoissa, pääsin esiintymään Taiteiden yöhön, kirjamessuille, TS Kirja -klubille Kaupunginteatteriin ja yksityisen lukupiirin vieraaksi. Minua on haastateltu lehtiin, nettisivustoille ja radioon, ja Naarasperho on saanut valtavasti positiivista palautetta ja kritiikkiä lehdissä, nettisivustoilla, blogeissa ja varsinkin kirjagramissa. 

Olen oppinut signeeraamaan kirjoja, puhumaan kirjallisuudesta julkisesti ja käyttämään hienoja kenkiä, koska kirjakeikoilla istutaan ja silloin kenkien pitää olla kunnossa. Muusikkona olen tottunut siihen, että keikkoihin pitää valmistautua ahkeralla treenaamisella, kirjakeikoille sen sijaan voi vain mennä ja ottaa mikrofonin käteensä. Mitään valmistautumista ei tarvita, koska aihe on niin läpikotaisin tuttu. Kunhan kengät ovat hienot. 

Kaikkein mieleenpainuvin kirjakeikka oli elokuinen Urjalan Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin osallistuminen. Vertaisten joukossa oli mahtavaa saada keskustella kirjoista ja kirjoittamista, ja vaikka seminaari kesti vain neljä päivää, tuntuvat seminaarilaiset aivan ikivanhoilta tutuilta. Moneen heistä olen törmännyt eri yhteyksissä seminaarin jälkeen. 

Parasta kirjavuodessa ovat kuitenkin olleet keskustelut lukijoiden kanssa. On aivan ihmeellistä, että ihmiset ovat käyttäneet useita tunteja ainutkertaisesta elämästään minun tekstini äärellä. Ja niin moni on ymmärtänyt, mistä Naarasperhossa on kyse. Ihan kaikki eivät ole, palatkaamme tähän myöhemmin. 

Pitkä prosessi

Naarasperho oli ensimmäinen julkaistu teokseni, mutta se ei ollut ensimmäinen valmis tekstini. Ei sinne päinkään, olen kirjoittanut sitä ennen varmaan kymmenen erilaista romaanikäsikirjoitusta. Lentotähti on ollut melkein kymmenen vuoden projekti, aloitin sen ehkä vuonna 2016. Kirjoitin siitä yhden version, ja sen jälkeen kirjoitin jonkun aivan toisenlaisen käsikirjoituksen, ja sitten kolmannen, ja sitten palasin taas ensimmäisen pariin. Tällä tavalla olen jo ainakin viidentoista vuoden ajan tehnyt useita käsikirjoituksia limittäin ja lomittain. Koska se on kivaa.

Jokaisen kirjoittajan pitää löytää oma alueensa, oma juttunsa. Monille tuo oma alue löytyy omasta elämästä, omasta elämänkokemuksesta, ja hyvä niin. Lukijana en kovin paljon arvosta omaelämäkerrallista kirjallisuutta, koska se tuntuu liian helpolta. Siksi en halua myöskään kirjoittaa omasta elämästäni. On paljon mielenkiintoisempaa eläytyä jonkun toisen nahkoihin ja ottaa selvää jostain sellaisesta, mitä ei ole itse kokenut. Omat kokemukset ja aistimukset tulevat joka tapauksessa mukaan kaikkeen kirjallisuuteen, mutta en halua niiden olevan kaikki. 

Koska olen musiikinopettaja, musiikkikriitikko ja muusikko, päättelin, että lienee järkevää, että kirjoitan jotain musiikkiin liittyvää. Tässä on Lentotähden varhaisin lähtökohta. Musiikki on sikälikin hyvä lähestymiskulma, että ainakin kotimaisessa kirjallisuudessa löydän aina virheitä kun luen musiikkia käsitteleviä kaunokirjoja. Milloin kitaravahvistimen malli on väärin kirjoitettu, milloin oktaavialat ovat väärässä järjestyksessä, milloin mitäkin väärää. Ainoastaan Juha Itkonen ja Kjell Westö kirjoittavat musiikista virheettömästi. 

Toivo Kuulan kuolema

Popmusiikki on kaikille tuttua, joten arvelin, että taidemusiikki eli klassinen musiikki voisi tarjota paremman ponnahdusalustan. Siinä on enemmän koluttavaa. Toki se saattaa myös rajata lukijakuntaa, mutta minua ei yhtään haittaa, jos näin käy. Eikä siinä ole mitään elitististä: eikö jokaista kiinnosta se, mistä ei ehkä vielä tiedä? 

Suomalaisen taidemusiikin historian suurin mysteeri on Toivo Kuulan kuolema. Siinähän minulla on erinomainen aihe. Aloin perehtyä asiaan. Luin Kuulan elämäkertoja, kirjeitä, vaimonsa päiväkirjaa, kansalaissodan historiaa, Paavo Haavikon aihetta käsittelevän kirjan, ja kaikkea muuta tuohon kuohuvaan aikaan liittyvää. Luin myös monta väitöskirjaa 1900-luvun alun mielisairaanhoidosta. 

Vappuyönä 1918 joku ampui kuulan säveltäjän kalloon Viipurin Seurahuoneen pihalla, kaikin puolin pimeissä olosuhteissa. Kuula eli vielä parisen viikkoa ja kuoli sitten sairaalassa. Seurasi oikeudenkäyntejä, joissa syyllisyys saatiin tarkentumaan kahteen tekijään. Toinen ammuttiin pakomatkalla, toinen hukkui purjehdusreissulla. Koska mukana oli sotilaita, kaikkea verhosi suuri hämäryys. 1900-luvun kuluessa silloin tällöin tuli esiin pieniä pilkahduksia tapauksesta. Esimerkiksi 1960-luvulla Suomen Kuvalehteen kirjoitti ampumisen lapsena nähnyt nainen. Hän muisteli, että tekijä olisi ollut pienikokoinen. Mitään ei kuitenkaan selvinnyt. 

Nykyajassa odotukset kohdistuivat vuoteen 2018, koska oikeudenkäyntien asiakirjat vapautuivat sadan vuoden jälkeen salassapidosta. Yle teki Toivo Kuulan kuolemasta juttusarjan, ja ainakin yksi podcast-sarja aiheesta ilmestyi. Mitään ei vieläkään selvinnyt. Eikä taida koskaan selvitäkään, mikä on hyvä juttu Lentotähden näkökulmasta. 

Toki tarinani on fiktiota, eikä se kaadu, vaikka minkälainen totuus sen päälle putoaisi. 

Kirjoituskurssit

Lentotähden ensimmäinen versio ei tietenkään ollut nimeltään Lentotähti, vaan Valkea. Se oli kuvitteellinen Toivo Kuulan päiväkirja, joka sijoittui hänen kuolemaansa ympäröiviin hetkiin. Jos oikein muistan, se oli minä-muotoinen. Sen lisäksi siinä oli mukana hänen vaimonsa Alma Kuulan kuvitteellinen näkökulma. 

Halusin haastaa itseni kielellisesti, joten kirjoitin tekstin vanhaan tyyliin. Ei sellaisella kielellä, jota 1900-luvun alussa oikeasti käytettiin, vaan sellaisella, josta syntyy jollain lailla ”vanha” vaikutelma. Se oli kivaa, sillä eihän mikään palkitse ihmistä niin kuin haasteissa onnistuminen. Monet pitävät sellaista jopa onnellisuuden lähteenä, ja minä uskon heitä jotka niin sanovat. 

Huomasin, että Turun yliopisto järjestää luovan kirjoittamisen Mestarikurssin. Se oli kallis, ja sinne päästäkseen piti olla valmis käsikirjoitus. Minullahan oli sellainen, ja rahatkin minulla oli. Hakemus siis sisään ja odottamaan. Pääsin sisään, ja se tuntui upealta. Aamuset-lehti teki hiljattain minusta jutun, jossa roikun yliopiston ovenkahvassa ja muistelen hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran astelin Mestarikurssille. Motivoituneessa porukassa oli hienoa jutella kirjoittamisesta, ja pienryhmämme onnistui vieläpä saamaan Petri Tammisen kirjailijatutoriksi. 

Tammisen kirjoitustyyli on niin kaukana tästä minun kehittämästäni vanhasta tyylistä kuin olla voi. Hän jaksoi silti lukea tekstini kiltisti läpi, marginaalissa saattoi lukea lakoninen huomautus ”pursuamisesta” tai muusta sellaisesta. Kurssin aikana opin valtavasti, etenkin siitä, mitä ei sovi kirjoittaa. Ei lauseenvastikkeita, ei nokkelia sanaleikkejä, ei kikkailuja. Ei värikkäitä verbejä dialogien yhteyteen, vaan että joku vain ”sanoi”. Kill your darlings, näytä älä kerro, kaikki oleelliset jutut tulivat konkreettisesti ja vaivannäön kautta tutuiksi. Ilman tuota kurssia en osaisi kirjoittaa ollenkaan niin kuin nyt ehkä osaan. 

Käsikirjoitus muuttui todella rajusti. Välillä vaihdettiin minäkertojasta hän-muotoon, sitten taas takaisin. Välillä tekstissä oli nykyaikaan sijoittuva mysteeri, sitten otin sen taas pois. Jos päähenkilö kärsii (niin kuin Kuula tarinassani teki), ei ole hyvä laittaa sanoja hänen omaan suuhunsa. Omasta kurjuudesta valittaminen on tylsää. Okei, siis joku muu ääneen. 

Myöhemmin kävin pari muutakin kirjoituskurssia, ja miljoonan muokkauksen jälkeen käsikirjoituksesta tuli se Lentotähti, joka on nyt kirjastoissa ja kaupoissa. 

Intertekstuaalisuus

Tekstiin on hauskaa laittaa pieniä asioita, jotka aukenevat vain harvoille. Lentotähdessä tällaisia on paljon. Sitaatteja, lainauksia, oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita, varastettuja asioita, monenlaista intertekstuaalisuutta. Ehkä Lentotähti on postmoderni kirja, en tiedä. 

Moni on sanonut Naarasperhon ja Lentotähden arvioissa tykänneensä ”Norhan runollisesta kielestä”. Se ilahduttaa minua suuresti, mutta on sanottava, että tuo runollisuus ei ole mikään minun tyylini. Se on tyyli, jonka valitsin näihin kahteen kirjaan. Jos vielä saan jotain julki, kieli tulee olemaan toisenlaista. Ei ole hyvä juuttua yhteen asiaan. Vaikka se olisi kuinka hyvä. 

Sähköiset formaatit

Mainitsin edellä, että ihan kaikki eivät ymmärtäneet, mistä Naarasperhossa on kyse. Naarasperho julkaistiin samaan aikaan sekä fyysisenä kirjana, e-kirjana että äänikirjana. Huonoimmat palautteet Naarasperho on saanut lukuaikapalveluissa, ja luulen, että siinä on kyse kohtaamisongelmasta. Äänikirjoja kuuntelevat he, jotka arvostavat sujuvaa ja vaiherikasta juonenkuljetusta, onhan sellaista helppo kuunnella. Naarasperho ei kuitenkaan ole juonivetoinen kirja, tai jos sen sellaisena lukee, todennäköisesti pettyy. Eihän siinä tapahdu kummoisia. Pääpaino on kielessä ja päänsisäisissä asioissa, ei värikkäissä tapahtumissa. Kieli ja psykologiset painotukset toimivat parhaiten fyysisessä formaatissa, jossa pystyy pysähtelemään ja kääntämään sivuja taaksepäin silloin kun siltä tuntuu. Äänikirjassa toimivat toisenlaiset asiat. 

Siksi päätin, että Lentotähdestä ei tehdä äänikirjaa ollenkaan, ainakaan näillä näkymin. E-kirja tulee kesäkuussa, eli puoli vuotta fyysisen kirjan jälkeen. Tämä on ymmärtääkseni yleinen tapa tällä hetkellä. Aika näyttää, onko se viisas ratkaisu.