Pimeyksiä sukupolvien seitissä

Instagramin ihmemaassa törmäsin tähän kirjaan, ja onnekseni se löytyi Storytelin valikoimista. Yhtään en osannut aavistaa, mitä hienon kannen alle kätkeytyy.

Kirjan minäkertoja on Eva, keski-ikäinen vaimo ja kahden lapsen äiti. Hän saa pienen vihjeen ja alkaa selvittää isoisänsä mysteeriä, oliko itsemurhaksi väitetty kuolema kenties sittenkin jotain muuta?

Ihmissuhteissa on dramatiikkaa, mutta tavallista. Sellaista, johon kuka tahansa meistä saattaa samaistua. Ja vaikka kaikki on tavallista, jokaisessa on myös paljon epätavallista. Niin kuin meissä kaikissa on.

Teksti rullaa mainiosti, hienoja lauseita on siellä täällä:

”Ilo on loistava valeasu.”

”Ehkä lasten kanssa onkin kyse juuri siitä. Vahingossa onnistumisista, kunnes he ovat kasvaneet niin isoiksi, että osaavat itse tehdä omat virheensä.”

Menneisyyteen sijoittuvissa jaksoissa minäkertoja vaihtuu. Näytä, älä kerro! Kertojien vaihtuminen tekee erinomaisen hyvää kokonaisuudelle. Koska Eva on kuitenkin eniten äänessä, ei moniäänisyys sekoita lukijaa lainkaan. Hämähäkkimotiivi kulkee oivasti mukana koko ajan. Lauseenvastikkeita olisin karsinut. 

Tarinassa on suvantoja ja huippuja, niin kuin hyvässä kerronnassa pitääkin olla. Uudet paljastukset avaavat mysteeriä vähä vähältä, ja yhä uusia pimeyksiä avautuu lukijan eteen, sukupolvien mittakaavassa. Ja millaisille kierroksille tarina sitten lopulta yltyy, komeaa! Aluksi jotkut palaset saattavat näyttää irrallisilta, mutta sellaisia ne eivät suinkaan ole. 

Kaikki liittyy kaikkeen, kaikella on yhteys, kaikki ovat samaa seittiä.

Essi Ruohola: Hämä-hämähäkki

Momentum kirjat

Sinfonian muotoinen kirja

Olin pari viikkoa sitten lukupiirin vieraana, olivat lukeneet minun Lentotähteni. Tai lukupiiri on vähättelyä, tämä oli oikea vanhan ajan salonki, jossa lukemisen ja kirjallisuuskeskustelun ja syömisen lisäksi oli myös musiikkiesityksiä. Lentotähti sisältää paljon klassisen musiikin kuvauksia, ja minulle vinkattiin Susanna Armisen tuoreesta Kristallisinfoniasta. Siinäkin olisi kuulemma samankaltaista kerrontaa. Kirjastoon siis.

Susanna Arminen on itähelsinkiläinen viulisti ja viulunsoitonopettaja, ja Kristallisinfonia on hänen esikoiskirjansa. Tämä on kaikesta päätellen hyvin omaelämäkerrallinen teos, ilman nykymuodin mukaista traumakeskiötä. Se on hyvä, vinkuiita-traumakirjoja en enää jaksa lukea.

Toki tässäkin on kipukohtansa, niin kuin kaikessa, mutta kirjan pääpaino on mielenkiintoisesti sen muodossa: Kristallisinfonia on rakennettu Mahlerin sinfonian muotoiseksi. Se tarkoittaa, että jokaisella viidellä luvulla on oma tunnelmansa ja karaktäärinsä, kokonaisuus pelaa kontrasteilla. Erikoinen ratkaisu toimii, oikein hyvin. Aiemmin tiedän ainoastaan Lars Sundin tehneen samaa, hänen Missä musiikki alkoi -romaaninsa on niin ikään sinfonian muotoinen.

Kuten Sund, Arminenkin rakentaa musiikillista muotoa esimerkiksi toistolla, riittävän hillitysti kuitenkin. Sundin teoksessa toisteisuus tuntui paikoin päälleliimatulta. Kristallisinfonian muodossa minun silmääni tökki ainoastaan Tema con variazioni -osuus, jossa sama tilanne nähdään usein eri silmin. Hyvä idea, mutta loikkaa hiukan ulos kirjan muusta kerronnasta. Mutta toisaalta, jos musiikillista muotoa tuo tekstiin, tällaista se on. 

Kirja on tyypillinen ”miten minusta tuli minä” -esikoinen, ja sellaisena oikein mielenkiintoinen. Viulistiksi opiskelu, ihmissuhteet, haaveet, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikesta Arminen kirjoittaa vetävästi. Eikä samanlaisia tarinoita ole ainakaan liikaa kuultu, tälle on tilaa. 

Oma lukukokemukseni sai vielä hauskaa kontrastia siitä, että luin tätä kirjaa vuorotellen tuoreen Ozzy Osbournen omaelämäkerran kanssa. Ozzyn kirjan tapahtumat olivat aika isoja, ja vuorottelu näytti jälleen kerran sen, kuinka pienempi voi olla kiinnostavampaa. 

Susanna Arminen: Kristallisinfonia

Momentum Kirjat

Rankat tarinat, kaunis kieli

Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet tuli kirjagramissa vastaan, ja se vaikutti mielenkiintoiselta. Varausjonossa meni kuukausi, mutta nyt kun sain kirjan, luin sen nopeasti. 

”Anne Dahlin esikoisromaani Sinussa asuu tuulet kertoo salaisuuksista ja ylisukupolvisesta häpeästä, elämän sattumanvaraisuudesta, näkymättömistä tahroista, ulkopuolisuudesta, valinnoista, muistamisesta ja unohtamisesta.” Näin sanoo takakannen teksti.

Alusta asti minua viehättää kirjassa sen epäsuora kerronta, lukijalle annetaan tilaa ajatella ja oivaltaa. Samoin tunteiden ambivalenssi on koko ajan läsnä, viha ja rakkaus kulkevat käsikkäin. 

Kirjassa kerrotaan monen ihmisen tarina, mitään pääjuonta ei ole. Näitä ihmisiä yhdistää heidän kovat kohtalonsa, tarinat ovat varsin rajuja ja rankkoja. Iloa on vähän. Suurin osa hahmoista on naisia, joita huonot miehet kohtelevat huonosti, ja elämässä on epäonnea.

Sivulla 66 kirjan ydinajatus sanotaan ääneen: ”Jotenkin ne kertomusten naiset olivat ulkopuolella omista elämänvalinnoistaan, eivät oikein päässeet kokonaisiksi koskaan, ja niiden naisten elämä valui odottamiseen ja ikkunasta tuijottelemiseen.”

Aivan alussa tuntui, että ihmisiä on liikaakin, ja kun vielä minäkertoja vaihtuu, lukijaa haastetaan. Myös ajassa liikutaan eestaas, aikajänne yltää toisesta maailmansodasta nykypäivään. Mutta jo ennen puoltaväliä ihmiset alkavat tulla tutuksi, ja kun Aura saa muita enemmän tilaa, lukijan osa helpottuu ja kirjan imu kasvaa.

Dahlin hieno, runollinen kieli tekee lukemisesta nautinnollista - ja tietenkin se tekee myös komean kontrastin rankkoihin ja liikuttaviin ihmiskohtaloihin.

Tarinoita yhdistävä tekijä, kirjan punainen lanka, on  päiväkirja, joka kulkee kädestä käteen, polvesta ja perheestä toiseen, ja siitä langasta syntyy Sinussa asuu tuulet.

”Naurattaa, kun ihan kaikki niin samanlaisia ollaan. Kirja täynnä puhumattomia ja jokainen turhanaikaisesti kyyryssä kulkee.” (s. 159)

Hieno kirja.  

Anne Dahl: Sinussa asuu tuulet

Momentum kirjat