Niillä se jyrkempi Mäki Kakolan kalpeassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Kakolan kalpeaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida?
Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Tämän kirjan pelastaa kuitenkin se, että Mappisaaren hauskaa ruotsinkielistä nimeä ei selitellä lainkaan.
Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Malminetsinnän ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii.
Kirjan nimi on huono. Jokainen tietää, että Kakolan kalpea on olutmerkki, jonka Mäki on nimennyt. Tässä romaanissa tuo nimi viittaa vain olueen, mitään muita merkityksiä sille ei anneta. Eihän se sellainen käy.
Reijo Mäki: Kakolan kalpea
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!