Nauraminen on ihanaa!

Turun kaupunginteatterin ohjelmistoa olemme kahlanneet läpi blogissakin, kuten moni on huomannut. Teatteri on nyt tiivistänyt yhteistyötä meidän turkulaisten bloggareiden kanssa ja pääsimme taannoin visiitille kulissien taakse. Mainio visiitti, kiitos siitä vielä näin blogin kauttakin.

Tomi ennätti kirjoittaa viime perjantain Breaking the Waves -ensi-illasta, josta nautimme kovasti. Tarina oli raju, esitys on hieno ja koskettava ja näyttelijät ylittivät odotukset. 16-vuotias poikani seurasi esitystä mummin kanssa eri riviltä enkä nähnyt hänen reaktioitaan kaikkein hurjimpiin kohtiin, mutta synkimmäksi näkemäkseen hän sen mainitsi, ja hän on istunut teatterissa jo monet vuodet (isovanhempiensa seurana ensi-illoissa). 

Saimme liput myös Tampereen työväenteatterin vierailunäytäntöön Mielensäpahoittaja ja poika ja sinne suuntasimme tuulisena eduskuntavaalipäivänä. Aamulla luin sähköpostistani, että esitykseen olisi saanut äkkilähtönä lippuja melkein puoleen hintaan ja mietin, että vaalipäivänä väki kenties keskittyy muuhun. Väärässä olin. Logomoon kävellessämme kulki kansaa samaan suuntaan kovastikin ja tupa oli täynnä. 

Tämä Mielensäpahoittaja ja poika oli meille kolmas samoista kirjoista koostettu näytelmä. Aiemmin olemme nähneet Aboa Vetuksen pihalla Miniän ja Linnateatterin version Mielensäpahoittajasta, mainioita molemmat. Juuri viikko sitten katsoin äitini ja kahden nuorimman lapseni kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvan mökillä ja suurin nautinto oli 8-vuotiaan raikuva nauru sekä hänen osuvat kommenttinsa ja kysymykset. Pitkään olen miettinyt kuopuksen pohdintoja siitä, miten kukaan haluaa elää menneisyydessä. Kiintoisa näkökulma. 

Seijan Holman dramatisointi Tuomas Kyrön kirjojen Mielensäpahoittaja, Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Miniä pohjalta on moitteeton. Vaikka tarinat olen lukenut moneen kertaan ja nähnyt ja kuullut kerta toisensa jälkeen, naurattavat jutut aina vaan. Kuten koko yleisöä. Perjantain rankkuuden ja synkkyyden jälkeen oli mukava katsella samalla näyttämöllä herttaista keittiötä ja nauraa. Lattialämmitys. Jaakko Teppo. Peruna. Eskortti. Yleisö nauraa hekotti. Takanamme istuva pariskunta tosin keskusteli näytelmän käänteistä varsin kovaan ääneen ja rouva selitti parhaat kohdat varmuuden vuoksi miehelleen, jotta tämäkin tiesi nauraa oikeille asioille. Ehkä pariskunta oli sama, jolla oli pari vuotta sitten Kirsikkapuistoa katsoessaan taskumatti ja vissypullo katsomossa. (Emme mekään sitä selvin päin olisi katsoneet loppuun. Siksi lähdimmekin väliajalla silloin pois, kun ei ollut sitä taskumattia. Viime aikoina ei ole tarvinnut edes pohtia, lähtisikö väliajalla kotiin,  kun teatterin taso on niin paljon parantunut.)

Niin, Mielensäpahoittaja ja poika on vallan mainio näytelmä. Esko Roine Mielensäpahoittajana on Antti Litjan veroinen murehtija. Aimo Räsänen poikana sopii mielestäni paremmin pojaksi kuin elokuvassa poikaa esittävä Iikka Forss. Tai ainakin hän sopii paremmin siihen mielikuvaan, joka minulle on tullut pojasta kirjojen perusteella. Iikka Forss on enempi hipsteri, tosin Mielensäpahoittajan maailmassa kuka tahansa riisiä syövä ja teetä juova kuuluu hipsteri-kategoriaan. 

Mielensäpahoittaja ja poika on siis Tampereen Työväen teatterin vierailunäytäntö Turun kaupunginteatterin Logomo teatterissa. Jos haluaa nauttia laadukkaasta tamperelaisteatterista (sitähän se yleensäkin on, laadukasta), kannattaa kiirehtiä, sillä jäljellä on enää kaksi näytäntöä 3.5. Suosittelen, sillä naurua ei voi elämässä koskaan olla liikaa. 

Mielensäpahoittaja ja poika

Turun kaupunginteatteri, yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri ja EP-tuotanto
Rooleissa Esko Roine ja Aimo Räsänen

Teatteri Akselin Mielensäpahoittaja naurattaa ja liikuttaa

Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittaja-kirjat, ja teatterissakin olen sen nähnyt kaiketi pari kertaa. Parhaiten homma toimii mielestäni kirjoissa: voi keskittyä tuon hahmon henkiseen puoleen, eikä fyysisellä olemuksella ole niin väliä.

Teatteri Akselissa ei ole pandemian takia tullut käytyä vuoteen, joten oli ilo päästä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän ennakkonäytökseen katsomaan, kuinka tästä henkisyyden ja fyysisyyden hetteiköstä on siellä selvitty. 

Koska kirjat ovat lähes monologeja, jokainen Mielensäpahoittajan näyttämöversio seisoo tai kaatuu pääosan esittäjän mukana. Sanottakoon heti suoraan, että Teatteri Akselissa tämä onnistuu erinomaisesti. Kari Päiviö on kerrassaan mainio Mielensäpahoittaja, todella luonteva ja omannäköisensä hahmo, hän ei millään lailla yritä kopioida aiempia Mielensäpahoittajatulkintoja. Juuri niin kuin ohjaaja Kauno Takarautio käsiohjelmassa sanoo: ”Ei se mikään vanha äreä ukko ole! Ei ole, vaan vaan lausuu teräviä ja tarkkoja mielipiteitä tästä ajasta.” Lempeä ja ymmärtäväinen, elämää nähnyt tyyppi tämä on, ja Päiviö tekee roolin mitään alleviivaamatta ja korostamatta, pienin elein. Pitkään elänyt ihminen on viisas eikä pelkää mitään eikä ketään, korkeintaan säpsähtää omia ennakkoluulojaan. 

Lotta Peltola on Mielensäpahoittajan emäntä. Hän on nuori, juuri se emäntä, jonka Mielensäpahoittaja haluaa muistaa nyt, kun vanha emäntä on dementoituneena hoitokodissa. Juha Nordman on Mielensäpahoittajan poika. Kumpikin näyttelee sopivan pienesti, samalla aaltopituudella päähenkilön kanssa. 

Muut roolit ovatkin sitten aivan överiksi vedettyjä, mikä on sekin toimiva ratkaisu, sillä Mielensäpahoittajan vähäeleisyys korostuu hienosti näitä karikatyyrejä vasten. 

Kirsikkana kakun päällä on Mielensäpahoittajan alter ego, jonka äänenä kuullaan Vilja Aavikkoa. En tiedä onko tämä dramaturgi Snoopi Sirenin vai ohjaaja Kauno Takaraution idea (veikkaan jälkimmäistä), mutta aluksi kummalliselta tuntunut idea nuoresta naisäänestä välillä kertomassa Mielensäpahoittajan mietteistä osoittautui todella toimivaksi. Alter ego nimittäin oli se, joka loppumetreillä nosti näytelmän komediasta puhuttelevaksi ja koskettavaksi, jopa liikuttavaksi teatterikokemukseksi. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus Kauno Takarautio

Kevyt ilahduttaa siinä missä painavakin

 Ensimmäisen Mielensäpahoittaja-kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Sen kunniaksi ilmestyi tietenkin uusi Mielensäpahoittaja kirja, En Juhli, Mielensäpahoittaja.

Tässä kirjassa Suomen kansalaiset ovat saaneet lähettää Mielensäpahoittajalle omia harmituksiaan, joita Mielensäpahoittaja sitten kommentoi. Jotkut Mielensäpahoittaja-kirjat ovat melkoisen heikkojakin, mutta aina ne ilahduttavat kuitenkin. Vaikka tämäkin on pieni ja kevyistä osasista kokoon pantu, ei tämä ole huonoimmasta päästä ollenkaan. Viisauksia löytyy moneen lähtöön.

”Elikon ja ihmispennun ero on se, että kasvaessaan ihmislapsi oppii koko ajan paremmin huolehtimaan itsestään. Jos niitä tekee useampia, yhdestä saattaa olla hyötyäkin.”

”Kun joku sanoo, ettei hän ehdi, se tarkoittaa ettei hän halua. Hyvin harvoin kukaan vastaa kysymykseen: ”Tuletko katsomaan vanhaa isääsi?” että ei, en tule koska en halua. Aina sanotaan ettei ehdi ja siihen selitysosio perään.”

Eilen sain luettua Finlandia-voittaja Margaritan. Parasta kirjallisuudessa on, että voi painavan kaunon jälkeen lukea kevyttä hömpsötystä ja ilahtua molemmista.

Tuomas Kyrö: En juhli, Mielensäpahoittaja

WSOY

Kaksi kirjaa yhden hinnalla

Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä on jo yhdestoista - tai kahdestoista jos Miniä lasketaan, ja miksi ei laskettaisi - Mielensäpahoittaja. Ja miksipä Tuomas Kyrö ei näitä jatkossakin kirjoittelisi, minä ainakin jaksan lukea vaikka pientä napinaa täältä päin kuuluukin.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja menettää rakkaan autonsa, Voortti Eskortin. Uusi on saatava tilalle, ja koska Suomesta ei vuosimallin -72 Eskorttia löydy, on lähdettävä Saksaan, Berliiniin. Sieltä löytyy monenlaisia autoja ja Tarmo, veli. Ja valtava määrä erilaisia seikkailuja sekä hahmoja.

Tämä kirja on tehty niille, jotka tykkäävät Mielensäpahoittajista ja Remeksistä: actionia piisaa ja luvut ovat lyhyitä ja kepeitä. Tässä saa ikään kuin kaksi kirjaa yhden hinnalla. Mutta kyllä ei Huovis-Veikko olisi laittanut Pylkkäs-Konstaa tällaiseen hullunmyllyyn, tarina tuntuu leviävän liikaa suuntaan jos toiseenkin. Kotiin Sysi-Suomeen päästään kuitenkin takaisin ja kaikki on taas hyvin ellei jopa paremmin. Veijariromaani tämä on jos mikä.

Suurin ongelma kirjassa on se, ettei Kyrö ole juurikaan vaivautunut kehittämään lukuisille kertojille omia ääniään, kaikki puhuvat kovin samankaltaisesti. Näkökulmiakin olisi voinut vaihdella, kovastikin. Ja se haittaa ainakin allekirjoittaneen lukukokemusta paljon, iso potentiaali hukkuu.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä
WSOY

Itkettävän ihana Mielensäpahoittaja

Uusi Mielensäpahoittaja on aivan varmasti Tapaus isolla teellä. Jopa oma teinini on lähes koukussa Mielensäpahoittajaan mikä on mielestäni hyvä saavutus. Kun pari viikkoa sitten näin kirjakaupassa kassalla tyrkkypinossa Tuomas Kyrön uusia Ilosia aikoja -kirjoja, oli heräteostos lähellä. Hillitsin itseni ja päätin toivoa kirjaa lahjaksi, mutta toisin kävi. Ihana, ihana Jyrkkälän lähikirjasto ei koskaan petä! Tyrkkyhyllyssä oli uutuus toisensa jälkeen heti kesätauon jälkeen (näin olin vähän uumoillutkin). Jokerilainaksi (=kahden viikon laina) sain Mielensäpahoittajan lisäksi Gillian Flynnin uutuuden Paha paikka.

Tähän alkuun pientä vuodatusta taas kirjastojen supistuneista aukioloajoissa. Piskuinen Jyrkkälän lähikirjasto on ihan mahtava paikka. Mutta sen aukioloajat vaihtuvat jatkuvasti eivätkä mitenkään parempaan suuntaan. Kyllä ei ole hyvä asia lukemisen hankaloittaminen. Nyt kirjasto on avoinna enää maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 10-16, mikä ei työssäkäyville ole kovinkaan ystävällinen aika. Lasten ja nuorten osasto on ihan mahtava ja meille aikuisille niitä uutuuksia tuntuu piisaavan. Jos asut Turussa ja kykenet näihin aukioloaikoihin, käytä ihmeessä hyödyksesi! Kirjaston palveluja voi käyttää (lainausautomaatti ja palautuslaatikko) myös nuorisotalon aukioloaikoina, jolloin ovi on siis auki. Ne ajat sitten täytyy selvittää erikseen. Senkin aion kyllä testata!

Ilosia aikoja on iloinen kirja. Se on ihana. Siitä tuli ihan itkettävän hyvälle mielelle vaikka päähenkilö valmisteleekin omia hautajaisiaan: rakentaa oman arkkunsa, kirjoittaa muistopuhetta ja suunnittelee testamenttia. Tyrskin ääneen lukiessani ja mieheni siinä vierelläni jonkin paljon synkemmän opuksen parissa ihmettelikin epäuskoisena, että kyllä ei voi kirja olla noin ääneennaurettavan hauska. Kyllä voi, ja nyt, kun hänkin on omalla lukukierroksellaan, saan kuunnella ihan samaa hihittelyä.

Kepattiakin saa Sysi-Suomesta ja matkan varrella tutuksi tuleva sivistynyt lättähattu tuo yllättävyydessään tapahtumia ihan uudelle tasolle. Pidän ihan mahdottomasti siitä, miten tämä konservatiivisuuden ruumiillistuma, lattialämmityksestä rappion näkevä ukkeli ei kuitenkaan vajoa millään tapaa ahdasmielisyyteen. Ja lopussa selviää, miten ukkeli ei kertakaikkiaan ole konservatiivinen, uutta kaihtava tai erilaisuutta pelkäävä. Lopussa teki mieli itkeä ja hyppiä samalla tasajalkaa riemusta ja ilosta. Lisää näitä, kiitos. Sysi-suomalaisuus on sitä Suomea, jossa arvostetaan vanhasta kaikkea hyvää (ja toisinaan vähän vähemmän säilyttämisen arvoista näin ei-niin-suuren jaakkoteppo-fanin näkökulmata) ja nähdään uudessa myös hyvää. Jos haluat iloa päivääsi, nappaa tämä kirja kirjakaupasta tai hae ensi viikolla palautettuani sen Jyrkkälän lähikirjastosta.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY

Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta

Taas ilmestyi uusi Mielensäpahoittaja. Otan sen näin syyslomalla kernaasti vastaan, lomamatkalukemisena Mielensäpahoittajat ovat erinomaisia. 

Vanha mies on kankea, mutta hänet saadaan kuntoon lääkkeiden ja akupunktion avulla. Niinpä myös talo saadaan kuntoon, kun Mielensäpahoittaja pääsee remonttihommiin. Mukana on yllättäviä käänteitä ja televisiohommia, ahkeraa työntekoa ja töistä luistamista. Marmattamista tietenkin. 

Ihan kaikkea löytyy mitä kannen ja aikaisempien Mielensäpahoittajien perusteella voi odottaa. Viihdettä parhaimmillaan. Sen enempää kirjasta ei tarvitse sanoa. Jos tykkäät Mielensäpahoittajasta, tykkäät tästä.

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja

WSOY

Hyppy e-lukemisen maailmaan

Ennen kaikki oli paremmin. Kyllä ei julkaissut Tuomas Kyrö kahta tai kolmea Mielensäpahoittajakirjaa vuodessa vaan antoi lukijan rauhassa odottaa kaksi vuotta ennen kuin ruskeakastike oli kypsä. Kyllä ei hätäilty ennen.

Olen yrittänyt lukea hipaisulaitteilta e-kirjoja jo muutaman vuoden ajan, mutta yhtäkään en ole loppuun asti jaksanut, entisaikainen paperi on aina vienyt voiton. Viimein ymmärsin että olen yrittänyt hypätä liian korkealle, kynnystä pitää madaltaa, ja niin siinä vain kävi, että uusin Mielensäpahoittaja oli ensimmäinen e-kirja jonka luin loppuun asti. Vanhanaikaisella sohvalla, poppanaliinan päällä, raaka peruna toisessa kädessä ja iPad toisessa. Naama peruslukemilla.

Rahastustahan nämä kirjat ovat, kova julkaisutahti ja puolityhjät sata sivua kertovat sen. Mutta miksi ei? Bookbeat maksaa saman verran luin sitten nobelisteja tai Mielensäpahoittajaa. Kumpaakin on hyvä lukea, eikä Mielensäpahoittajan idea todellakaan tyhjene vaikka kirjoja ilmestyisi viikottain. Kyrön kynä kulkee sujuvasti, ja maailmassa riittää aiheita.

Tässä kirjassa Mielensäpahoittaja perustaa blogin, tai bolgin niin kuin hän itse sitä nimittää. Blogi saa tietenkin huiman suosion. Pääpointti on nykyelämän liiassa helppoudessa, ja vaikka aihe ei todellakaan ole kovin erikoinen, on Mielensäpahoittajalla siitä paljon lupsakkaa sanottavaa. Helppoudesta johtuu moni vaiva, niin fyysinen kuin psyykkinenkin.

Erinomaista lomalukemista, kevyttä ja hauskaa. Ja allekirjoittaneelle ennen kaikkea portti e-lukemisen maailmaan avautui tämän kirjan avulla vaivattomasti. Taidan lukea toisenkin.

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
WSOY

Herrap perkele

Yritin alkuvuodesta lukea Veikko Huovista, mutta Hamsterit ei napannut, ei sitten yhtään. Kesken piti jättää. En nähnyt siinä huumoria tai mitään muutakaan syytä jatkaa lukemista - se muistikuva, jonka Havukka-ahon ajattelija joskus muinoin jätti, ei resonoinut Hamstereissa ollenkaan.

Mökin kirjahyllystä löytyi Lentsu, joten päätin antaa Huoviselle uuden tilaisuuden. Nytpä nappasi, kirja sujahti nopeasti. Erityisesti siitä näkee sen maaperän, jossa Mielensäpahoittaja on kasvanut: jääräpäisen korpimiehen, jolla on mielipide kaikkeen, mutta tuppisuu.

Kirjan rakenne on simppeli. Flunssavirus loikkii nenästä nenään, ja jokainen nenänkantaja saa vuorollaan kertoa näkemyksensä maailman menosta. Kainuun pikkukylässä pyöritään enimmäkseen, mutta loppupuolella poiketaan myös Tanskaan, Sveitsiin ja Ugandaan. Maailman menoa ihmetellään, ja ajat ovat huonot. Historiankirjoihin ei vuodelle 1978 ole lamaa merkitty, mutta sellaisen keskellä ihmiset kokevat elävänsä. Niin kai ne ajat ovat huonot aina, eläjän ja kokijan mielestä.

Jupinasta ja komeasta maisemakuvauksesta hypätään kirjan puolivälissä yhtäkkiä action-osuuteen, kun vääryys kohtaa tukkikuormaa ajavan autoilijan poliisin muodossa. Lukija ei voi kuin ihmetellä, millaisiin kierroksiin tarina tästä vielä yltääkään.

Mutta Huovinen ei ole lukenut Hollywoodin käsikirjoitusoppaita, ei ensimmäistäkään. Toimintaosuuden jälkeen kiivetäänkin mastoon ja maiseman ihmettelyn ohella aletaan pohtia politiikan tilaa. Ja se on selvä, mitä korpimies ajattelee. Perussuomalaisia ajatuksia.

Herrap perkele, ja saatanakin vielä. Kaiken ne tyrii.

Nuo kun karsisi, tämä romaani olisi ajaton klassikko. Mutta taitaa se tällaisenaankin klassikoksi yltää. 1970-luku vain sattui olemaan sellainen, politiikka tunkeutui joka paikkaan. Tuomas Kyrö on taatusti miettinyt, kannattaako politiikasta kirjoittaa. Ja sitten hän on muistanut Lentsun, istunut alas ja kirjoittanut tuoreimman mielensäpahoittajan, Mielensäpahoittaja. Nyt. 

Veikko Huovinen: Lentsu
Suuri Suomalainen Kirjakerho

Millä asialla hän kansan edessä käy

Mielensäpahoittajia on mukava lukea. Mutta kovin kummoista jälkeä niistä ei taida mieleen jäädä.

Mielensäpahoittaja. Nyt. -teoksen nimittäin luin jo pari viikkoa sitten, mutta kesälomamatkailujen takia blogikirjoittaminen on saanut odottaa. Ja kun nyt yritän muistella, mitä sanoisin kirjasta, en keksi juuri mitään.

Politiikasta on kyse. Mieltä pahoitetaan vaalikoneista, Trumpista, työstä, taloudesta ja sen sellaisesta. Ei ihan kauhean yllättävästi tai edes omaperäisesti, mutta yllättävyys ei olekaan Mielensäpahoittajan hyve, päin vastoin.

Tuomas Kyrön kieli kyllä toimii entiseen tapaan. "Kyllä ei kansa tiedä. Eikä herrat. Kansa äänesti Ameriikan isopyllyisen miehen presidentiksi, koska hän väitti olevansa kansan asialla. Kerron millä asialla hän kansan edessä käy. Silmään pissii."

Ja matkaillessa huomasin myös, että tämän kirjoituksen toinen lause ei oikeasti ole totta. Sain nimittäin monta kertaa itseni kiinni siitä, että aloitin lauseen "kyllä ei". Eikä sellainen ole ihan vähäinen ansio kirjallisuudelta, ei.

Ja jos katsoo, mitä olen aiemmin Mielensäpahoittajista blogiin kirjoittanut, voi huomata että näistä kirjoista löytyy kuin löytyykin monenlaista syvyyttä. Sitä ei vain aina heti huomaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Nyt.
WSOY

Mielensäpahoittaja rakastuu

Turun kirjamessujen bloggaritilaisuuden päätteeksi jokainen osallistuja sai ottaa mukaansa kassin, jossa oli kaksi satunnaista kirjauutuutta. Minulla kävi tuuri, sain uuden Mielensäpahoittajan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt ennen messuja. 

Rakkaustarina ei ole sitä mitä Mielensäpahoittajalta osaisi odottaa. Kirjan aluksi vaikuttaakin siltä, että tässä kerrotaan päähenkilön ja Emännän tarina. Mutta ei, kyllä kyse on aivan uudesta henkilöstä, naisesta, joka astuu jäärän elämään. 

Aivan siirappiseksi Kyrö ei sentään hahmoaan taivuta, vaikka sinne päin kallelleen kuitenkin. Saimi on taiteilija, suunnilleen yhtä äkkiväärä kuin Mielensäpahoittaja, joten mainioita kohtauksia syntyy. Syntyy toki myös hiukan huonompia vitsejä, kuten S-kortin ja Eskortin väärinymmärtämisen toistelu.

Mutta ihan tuttua ja turvallista Mielensäpahoittajaa tämäkin kirja on, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina

WSOY

Tuomas Kyrön parhaat jutut ovat piilossa täällä

Suomalainen Plus -palvelusta löysin Tuomas Kyrön vuonna 2011 julkaistun Taide ja tolkku -nimisen kirjan. En ollut semmoista ennen huomannut, tutustutaanpa siis. 

Suhteeni Tuomas Kyrön kirjoihin on kaksijakoinen. Mielensäpahoittajat ovat mahtavia. Niitä on kiva lukea, koska idea on niin hyvä ja toimiva. Sitten on ne muut romaanit. Niistä en ole syttynyt ollenkaan, ei vaan nappaa. 

Taide ja tolkku alkaa kokoelmalla Kyrön kolumneja. Ne ovat silkkaa mielensäpahoittajaa, vain ilman Mielensäpahoittaja-nimistä päähenkilöä. Hauskoja pikku juttuja, valituksia ja sen sellaisia. Kymmenen vuoden ikä näkyy: jutut näyttävät nyt kertovan viattomuuden ajasta, sellaisesta ajasta jolloin ihmiset eivät vielä olleet laminoituneet näyttöjensä ääreen. Se on kyllä hyvä huomio tehdä, vain kymmenessä vuodessa koko ihmiskunta on vaihtanut sosiaalisen elämänsä säälittävänsurkeaan ruuduntuijotteluun. Tämä on karmeaa, katsoinpa asiaa isän tai opettajan näkökulmasta. 

Kolumnien julkaisualustat olisi ollut kiva mainita. 

Kolumnien jälkeen tulee sarjakuvia, yhden kuvan strippejä. Niissä seikkailee Läskipää, tuo sama joka on kirjan kannessa. En ole erityisesti sarjakuvien ystävä, joten selailin ne miten kuten läpi. Ihan kivoja. 

Sarjakuvien jälkeen tulee yllätys, Kyrön kirjoittamia novelleja. Ja millaisia ne ovat, aivan loistavia! Ne ovat kirjallisuutena parasta mitä olen Kyröltä koskaan lukenut. Miksi ihmeessä Kyrö ja WSOY ovat halunneet piilottaa nämä novellit jonnekin kolumnien ja sarjakuvien taakse? 

Merkillinen ratkaisu, merkillinen kirja. 

Tuomas Kyrö: Taide ja tolkku

WSOY

Tolkun ihmisyyden ylistyslaulu

Jossain vaiheessa pelkäsin, että Tuomas Kyrö hylkää Mielensäpahoittajan liian ilmeisenä ja populistisena, että vitsi olisi jo kaluttu loppuun. Pelkäsin turhaan, Kyrö on järkevä mies ja ymmärtää yleisen hyvän päälle.

Kansa tarvitsee mielensäpahoittajaa, minä ainakin. Tuore Mielensäpahoittajan Suomi juhlistaa tietenkin satavuotiasta valtiotamme niin kuin puolet kaikista tänä vuonna julkaistuista kirjoista ja muista taide- ja viihdeteoksista. Tässä kirjassa on yksi luku jokaista itsenäisen Suomen vuotta kohti, eikä se muutenkaan rakenteensa puolesta ole kovin kummoinen. Jonkinlainen kehystarina siinä on olevinaan, mutta kaikki sellainen on toissijaista, kuten hölmömpikin ymmärtää.

Olennaisia ovat mielensäpahoittajan mielipiteet ja värikäs kieli, jolla niitä suolletaan.

"Sitä ihminen kaipaa missä se on kasvanut. Se aika jää lauluihin, uniin ja humalan lopputunteihin."

"Valtavia rikoksia ovat: kansanmurha, väkisinmakuu ja puhemusiikin tuottaminen. Ne kohdistuvat muihin ihmisiin ja seuraamukset ovat hirvittävät."

Mielensäpahoittaja näyttää olevan vanhoillisuuden ja jääräpäisyyden perikuva perunoineen ja karvalakkeineen, mutta oikeasti Kyrö kirjoittaa humanismin manifestia, tolkun ihmisyyden viihtyisää apoteoosia. Vaikka näin:

"Kerron vielä Hyyröstä, joka nukkui minun yläpedissäni. Hän pisti aina hanttiin. Kun tuli käsky pelkän käskyn vuoksi, Hyyrö nosti kätensä ja kysyi miksi poistuisin taakse tai vetäisin tavarani kaapista, kun kaikki on hyvässä järjestyksessä. Eikö olisi tarpeellisempaa opetella kuinka pelastetaan haavoittunut kaveri. Kysymystensä vuoksi Hyyröä juoksutettiin ja simputettiin, vaikka ei semmoista sanaa silloin tunnettu. - - Hyyröjä ei osata käyttää. Jos niiden antaisi tehdä asiat omalla tavallaan, niin saisivat ihmeitä aikaiseksi, mutta kun Hyyröjä käskyttää, voima ja tahto muuttuvat kapinaksi. Semmoisesta seuraa kioskimurtoja ja parhaassa tapauksessa värikkäitä tarinoita kiikkutuoliin. - - [Hevoset] ovat kovin samanlaisia kuin Hyyrö: eivät liiku käskemällä, mutta jos on itse valmis samaan suohon kuin hevonen, niin se luottaa kyllä ja antaa itsestään kaiken."

Siinä tuli sanotuksi kaikki mitä opettajan pitää työstään tietää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY

Vanhenemisesta ja maailman muuttumisesta

Satunnaisotanta toi käteeni Kristiina Sahan Kriitikko -nimisen kirjan. En tiennyt kirjasta tai kirjoittajasta etukäteen mitään, mutta koska oma kriitikonurani täytti juuri 31 vuotta, kiinnostuin.

Päähenkilö on kirjallisuuskriitikko, mutta kirjallisuudesta tai kritiikistä tämä kirja ei varsinaisesti kerro. Pääosassa on vanheneminen, tai tarkemmin sanoen vanhenemisen kieltäminen, ja maailman muuttuminen.

Päähenkilö on naispuolinen mielensäpahoittaja, joka paheksuu maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Hän kieltäytyy vanhenemasta, ja koominen asetelma syntyy kuin itsestään. Lukijalle jää tilaa havaita asioiden todellinen tila, kun jäärä näkee kaiken omasta, vinosta näkökulmastaan.

Tarina on kuitenkin aika kiltti, olisin itse odottanut vielä suurempaa sekoilemista ja törkeilyä. Mutta tällaisenaankin kirja on oikein viihdyttävä. Jos pidät esimerkiksi norjalaiskirjailija Nina Lykken teoksista, pidät tästäkin.

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava