Niillä se jyrkempi Mäki Tolvanassakin ratsastaa. Olkoon. Sovitaan että ne eivät ole maneereja vaan omaleimaisuutta. Mutta omaleimaisenakin Tolvanaa lukiessa häiritsee se, että kertojanäänessä ei ole minkäänlaista vaihtelua. Välillä näkökulma on Vareksen, välillä kaikkitietävän kertojan. Ihan sama kuka puhuu, ääni on aina samanlainen. Eikö edes sitä voisi varioida? Jopa jälkisanat ovat samaa tavaraa.
Hauskoja sutkauksia riittää, mutta liian usein lukijaa aliarvioidaan alleviivaamalla. Kun Vares herää krapulassa, lukija kyllä ymmärtää mitä tässä sanotaan: "Nousin tolpilleni, mutta tein sen hiukan liian äkkinäisesti, koska lattia allani keinahti. Naurahdin. Hassu ajatus hiipi päähän. Kurkistin, oliko ikkuna pyöreä, mutta siinä oli tutut neljä kulmaa." Mutta ei, lukijaan ei luoteta, Mäki kirjoittaa seuraavassa lauseessa tuonkin auki.
Kaikesta mielensäpahoittamisesta huolimatta Vares vetää yhä hyvin, siksihän minä niitä luen. Mäki punoo tarinansa taiten, ja tämäkin lukija on edellä mainituista seikoista huolimatta paljon enemmän koukussa kuin ärsyyntynyt. Gangstereiden jahtaamisen ja kaljankittaamisen välillä kuljeskellaan sujuvasti, ja Turku elää tekstissä mainiosti. Juonenkäänteitä on juuri sopiva määrä, tyhjäkäyntiä ei ole, ja rytmi toimii. Mitään suurta yhtenäisyyttä ei synny, mutta hyvä dekkarijuoni kumminkin.
Yllä oleva teksti on melkein sama kuin Kakolan kalpea -kirjasta tekemäni blogipostaus, mutta eipä Mäkikään mitään varsinaisesti uutta ole luonut.
Reijo Mäki: Tolvana
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!