Mökin kirjahyllystä löytyi Lentsu, joten päätin antaa Huoviselle uuden tilaisuuden. Nytpä nappasi, kirja sujahti nopeasti. Erityisesti siitä näkee sen maaperän, jossa Mielensäpahoittaja on kasvanut: jääräpäisen korpimiehen, jolla on mielipide kaikkeen, mutta tuppisuu.
Kirjan rakenne on simppeli. Flunssavirus loikkii nenästä nenään, ja jokainen nenänkantaja saa vuorollaan kertoa näkemyksensä maailman menosta. Kainuun pikkukylässä pyöritään enimmäkseen, mutta loppupuolella poiketaan myös Tanskaan, Sveitsiin ja Ugandaan. Maailman menoa ihmetellään, ja ajat ovat huonot. Historiankirjoihin ei vuodelle 1978 ole lamaa merkitty, mutta sellaisen keskellä ihmiset kokevat elävänsä. Niin kai ne ajat ovat huonot aina, eläjän ja kokijan mielestä.
Jupinasta ja komeasta maisemakuvauksesta hypätään kirjan puolivälissä yhtäkkiä action-osuuteen, kun vääryys kohtaa tukkikuormaa ajavan autoilijan poliisin muodossa. Lukija ei voi kuin ihmetellä, millaisiin kierroksiin tarina tästä vielä yltääkään.
Mutta Huovinen ei ole lukenut Hollywoodin käsikirjoitusoppaita, ei ensimmäistäkään. Toimintaosuuden jälkeen kiivetäänkin mastoon ja maiseman ihmettelyn ohella aletaan pohtia politiikan tilaa. Ja se on selvä, mitä korpimies ajattelee. Perussuomalaisia ajatuksia.
Herrap perkele, ja saatanakin vielä. Kaiken ne tyrii.
Nuo kun karsisi, tämä romaani olisi ajaton klassikko. Mutta taitaa se tällaisenaankin klassikoksi yltää. 1970-luku vain sattui olemaan sellainen, politiikka tunkeutui joka paikkaan. Tuomas Kyrö on taatusti miettinyt, kannattaako politiikasta kirjoittaa. Ja sitten hän on muistanut Lentsun, istunut alas ja kirjoittanut tuoreimman mielensäpahoittajan, Mielensäpahoittaja. Nyt.
Veikko Huovinen: Lentsu
Suuri Suomalainen Kirjakerho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!