Iida Turpeisen Elolliset sai sellaista suitsutusta osakseen Hesarin arvostelussa, että pakkohan se oli lukea. Samanlaista kehukavalkadia en muista lehden sivuilla nähneeni sitten Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen.
En tiedä onko Elolliset aivan niin hyvä kuin Hesarin arviossa hehkutettiin, mutta tosi hyvä se kyllä on. Siinä kerrotaan luonnontieteellisiä asioita kolmelta vuosisadalta, ja pohjavire on koko ajan siis tieteenhistoriallinen. Aikatasoja ja paikkoja yhdistää stellerinmerilehmä, 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut valtava olento, joka on tiettävästi ensimmäinen ihmisen toiminnan takia sukupuuttoon kuollut eläin. Erityistä meille suomalaisille on, että yksi kolmesta säilyneestä luurangosta koko maailmassa on Helsingissä, luonnontieteellisessä museossa.
Yhden tapauksen kautta Turpeinen kertoo kaikista muista tapauksista: siitä, miten meidän tulisi tuntea vastuumme planeettamme ja sen elollisten suojelusta. Sillä tavalla hyvä kirjallisuus juuri toimii. Tarkennetaan lähelle, jotta nähdään enemmän. Ja se, mitä historiasta ei tiedetä, kuvitellaan. Tietoon nojaten, kauniisti kirjoittaen. Sillä tavalla hyvä kaunokirjallisuus toimii. Ja sitä tämä on, niin kuin jo tuli sanotuksi.
Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Aluksi ollaan 1700-luvun Alaskassa, jossa Steller joukkoineen tulee löytäneeksi tuon merilehmän. Joka sitten hyvin pian häviää olemattomiin. Toisessa osassa ollaan 1800-luvulla. Johan Hampus Furuhjelm on nimitetty Alaskan kuvernööriksi, ja Alaskan ennen niin rikas eläimistö on kuihtunut pois, ihmisen ahneuden tähden. Kolmas osa vie lukijat 1950-luvun Helsinkiin, jossa John Grönvall konservoi linnunmunia. Hän saa tehtäväkseen konservoida tuon merilehmän luurangon, ja aivan lopuksi hypätään tähän hetkeen.
Varsinkin ensimmäinen osa muistuttaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -kirjaa. Ihmiset tulevat eläviksi, kerronta on tarkkaa ja konkreettista. Mutta siinä missä Leine kirjoittaa sata sivua, Turpeinen kirjoittaa kaksi. Tiiviys ei silti tarkoita että mitään jäisi kirjoittamatta, tykkään Turpeisen kielestä.
Sitä helposti luulisi, että ihminen olisi ottanut opikseen, että luontoa osattaisiin jo suojella. Kiitoksissa kirjailija luettelee lajeja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon kirjan kirjoittamisen aikana. Niitä on nelisensataa. Niiden sukupuutot eivät johdu yhtä suoraan ihmisen toimista kuin stellerinmerilehmän, mutta konkreettisen lähelle Turpeinen tällä ratkaisullaan huolensa luonnosta näin tuo.
Hieno kirja.
Iida Turpeinen: Elolliset
S&S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!