Gösta Sundqvist on merkittävä hahmo. Hänestä on kirjoitettu kirja jo vuonna 2017. Miksi en siis lukisi tuota kirjaa?
Timo Kalevi Forssin teos on melko tavallinen muusikkoelämäkerta: siinä käydään kronologisesti artistin ura läpi, jokainen biisi saa maininnan. Koska Sundqvist teki muutakin kuin musiikkia, kirjaa on teemoitettu luonnikkaasti näiden toimintojen mukaan. Tavallisuus on sekä hyvä että huono asia.
Välillä kappaleiden tunnollinen läpikäyminen puuduttaa, niin kuin kaikissa tällaisissa kirjoissa. Mutta jollekin nuo tekstit ehkä ovat tarpeellisia. Forss arvottaa melkoisen vahvasti, mikä voi olla jonkun mielestä hyvä, toisen mielestä huono asia.
Ja niin kuin kaikissa popparikirjoissa, tässäkin tuodaan paikoitellen esiin Sundqvistin taiteellisia ansioita. Vaikka millään hänen tuotoksillaan ei ole taiteen kanssa mitään tekemistä. Sundqvist jos kuka oli popkulttuuria, eikä siinä ole mitään pahaa. Taiteeksi sanominen vain häiritsee, ja osoittaa aivan turhaan huonoa omanarvontuntoa.
Minulle kirjan mielenkiintoisinta antia ovat lainaukset Sundqvistin haastatteluista. Ja tietysti monet faktat ovat mielenkiintoisia, kuten se, ettei Gösta poistunut koskaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Tai että Jethro Tull oli Göstan suurin suosikki, mikä näkyy yllättävän monessa paikassa sekä musiikillisesti että visuaalisesti. Tai että Gösta inhosi Juicea, ja muillekin kollegoilleen hän vittuili haastatteluissa reippaan alakoululaisen kypsyydellä.
Tällaisten kirjojen suurin anti lienee kuitenkin siinä, että lukiessa tulee laittaneeksi Sundqvistin musiikkia soimaan, sitä kun on aika paljon. Ja se on tärkeää.
Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist Leevi and the Leavingsin dynamo
Into
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!