Muistan joskus aloittaneeni jonkun Sirpa Kähkösen kirjan. Ei napannut, syystä jota en muista, jätin kirjan kesken. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja korjasin tilanteen.
36 uurnaa on romaani, vaikka se väittää että ei ole. Kirja kertoo Kähkösen viime vuonna kuolleesta äidistä, oikeilla nimillä ja oikeilla muistoilla. Ja se laajenee kauemmas: äidin vanhemmat ja isovanhemmatkin ovat mukana. Kas kun Kähkönen löytää vaikeasta äitisuhteestaan ikiaikaisia traumoja, sellaisia jotka ovat periytyneet kaukaa.
Kähkösen äiti oli alkoholisti. Huonoja muistoja on paljon, mutta myös hyviä. On rakkautta ja ymmärrystä, tosin suurin osa ymmärryksestä syntyy vasta kuoleman äärellä. Vaikka Kähkösellä on muistonsa ja äidin päiväkirjat lähdeaineistona, 36 uurnaa ei ole millään lailla elämäkerrallinen. Se loikkii ja poukkoilee sinne tänne, ei noudata kronologiaa tai mitään muutakaan elämäkerrallista hyvettä. Se on kaunokirjallisuutta hyvässä ja pahassa.
Hyvässä ennen muuta omintakeisen ja hienon kielensä kautta. Lyyrisyys ja jalostettu tajunnanvirta lyövät kättä, äitisuhteen ristiriitaisuus saa konkreettisen muodon. ”Uhkasit lähteä. Jättää kaiken. Sanat olivat tuskasi ilmausta, mutta en sitä lapsena voinut käsittää. Opin vain pelästymään uhkauksiasi, pelästyn vieläkin, kun uhkaillaan, järjestelmäni menee oikosulkuun, synapseissa myrskyää, lamaannun, kaadun, putoan. Olemassaoloni heittyy vaakalaudalle, minä kaikkoan häviämisen ja paljaalle kalliolle kuolemisen kauhuun.”
Pahassa siksi, että tämän kirjan lukeminen ei ole kevyttä millään tavalla. Aihe on raskas, ja kieli on välillä raskasta. Erityisesti lopun tajunnanvirta koettelee lukijaa, mutta palkitsee se sitten kuitenkin.
Ja niin kuin hyvässä kaunokirjallisuudessa aina, yksityinen kohoaa yleiseen. ”Vain näytelmän ydin pysyi samana. Sen nimi olisi voinut olla ’1900-luku’. Tarkoituksetonta alistamista, tahdon nitistämistä siltä, jolla ei ollut mitään ja joka ei tahtonut tyytyä kysymättä. Heikkouden pelkoa, väkivallan ihannointia. Tunteiden pilkkaamista. Virheiden ivaamista, nolaamalla opettamista. Hellyyden herättämää eksistentiaalista kauhua, voiman kulttia. Paikan osoittamista. Alistamista. Kyseenalaistamattomia sääntöjä. Kyykytystä, mielivaltaa, raivoa, syyttelyä, vaientamista, armottomuutta.”
Historiasta pitää kirjoittaa, jotta oppisimme. Tehokkainta historiaa on mikrohistoria, yksityisten ihmisten tarkastelu.
Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia
Siltala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!