Heli Laaksosen runokirjoja olen lukenut monta, mutta ennen blogiaikaa. Asiantila piti korjata, joten hankinpa Jatkos-kirjan ja luin sen.
Jatkos ja edeltävä Luonnos eivät taivu määrittelyihin. Runokirjoja ne eivät ole, korkeintaan runollisia. Tekijä itse määrittelee ne ”kaunotiatoluantokirjoiksi” tai ”luantoesitelmiksi”. Ne ovat syntyneet, kun Laaksonen opiskeli luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ”koulun penkil Livias”. Kirjakaupassa kirjat kuitenkin löytyivät pitkän etsinnän jälkeen runohyllystä (joka ei ollut saanut edes kylttiä…).
Mainio opus!
Kirjassa on noin sata parin aukeaman mittaista lyyristä tietoiskua suomalaisista luontoasioista kuten porosta, siilistä, pölystä tai punanäpystä. Enimmäkseen kieli ei ole lounaismurretta, mutta sentään toisinaan. Tekstit ovat hauskoja ja viisaita, positiivisia, niin kuin Laaksosen tekstit tapaavat olla. Sen lisäksi ne ovat valistavia.
Lukeminen on nautinto.
”Joidenkin mielestä rotta on söpö suorastaan.
Rottien äideistä nyt vähintäänkin.”
Tai
”Virallinen vahvistus puuttuu,
mutta on oletettavaa,
että kaikista sienistä
juuri herkkutatille puhutaan eniten.
Mikä mamman pikkumussu siäl o!
Tul tän mun kori, tul nyy vaa.”
Heli Laaksonen: Jatkos
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!