Luin hiljattain Antti Tuurin Lintujen kesyttäjän, joka oli mainio opus. Pieni, arkinen, kaikin puolin tiukasti rajattu teos. Jotta elo säilyisi tasapainossa, ajattelin lukea pitkästä aikaa Remestä.
Tämä Pimeyden sydän on tuttua Remestä, jossa mikään ei totisesti ole pientä nähnytkään. Venäjä tekee kiusaa Nato-Suomelle, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita on ylitsepursuavan paljon. Ei ole kovin paljon väliä vaikkei edes aina muistaisi kuka paperinohuista hahmoista on kukakin, kun paikasta toiseen säntäillään kovin hengästyttävään tahtiin.
Onhan tällainen ihan viihdyttävää, ja varsinkin lopussa kirja piti otteessaan. Annostelijana ja rytmittäjänä Remes on kyllä melkoinen mestari. Mutta kaunokirjallisuudeksi en tätä laskisi, niin paljon tekstissä on huonoja asioita. Tökkii.
Hyvä kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Remes käyttää, ihan koko ajan. Kirjoitusvirheitä on enemmän kuin tällaisessa kirjassa saisi olla. Samoin kuin Reijo Mäen kirjoissa, vaatteet ovat usein ”laadukkaita”, tässä kirjassa esimerkiksi päähenkilö näkee pikkulapsen ja kuvailee välittömästi tämän raitapaitaa laadukkaaksi. Ja sitten on vain kökköjä ilmaisuja kuten ”äänimerkin antama hälytysraja”, tai ”Saksassa oli paljon helpompaa kuin anglosaksisessa mediaympäristössä”. Sivuilla 425 ja 427 on täsmälleen sama virke.
Kyse ei voi olla siitä etteikö WSOY:lta löytyisi asiansa osaavaa kustannustoimittajaa. Ainoa selitys lienee, että Remes haluaa kirjansa olevan tällainen, kieleltään tökkivä. Sitä on hyvin vaikea käsittää.
Ilkka Remes: Pimeyden sydän
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!