Paula Nivukosken Kerran valo katoaa on kirja, jota ei kannata missään nimessä antaa aloittelevalle lukijalle. Kokeneen lukijan käteen se kyllä sopii.
Eletään jatkosodan aikaa, 1941-1944. Päähenkilö Kerttu asuu Pohjanmaalla, kaksi veljeä on mennyt sotaan. Maalaiselämä on omavaraista, mitä nyt kaupasta haetaan vähän sokeria ja uutisia. Kerttu saa kirjeen rintamalta, naapurikylän Johannes on saanut Kertun veljeltä luvan ottaa yhteyttä Kerttuun. Nuori rakkaus syttyy kirjeissä, pikku hiljaa. Kaikki tapahtuu hitaasti, eikä asioita ole tapana sanoa ääneen. Häpeän kulttuuri on voimakas. Koska miehet ovat rintamalla, useimmat kirjan hahmoista ovat naisia.
Mikään edellä mainituista ei varsinaisesti oikeuta tätä kirjaa, koska sodasta on kirjoitettu niin paljon. Tämän kirjan oma juttu on hitaus: Nivukoski haluaa näyttää, kuinka pitkiä ja kamalia olivat jatkosodan vuodet kotioloista katsottuina. Kuinka sota tuntuu jatkuvan ikuisesti. Ja tuo kamaluus kyllä välittyy lukijalle asti, erinomaisesti. Osa kamaluudesta on puhdasta rypemistä surun ja tuskan tunteissa. Toinen osa on lukijan harmitusta siitä, että miksi tuohon ja tuohonkin piti käyttää taas noin monta sivua, eikö asiassa voitaisi jo edetä, ja silloin lukemisessa on hiukan suorittamisen maku. Tämä on raskas kirja, tämä ei sovi aloittelevalle lukijalle.
Mutta Nivukosken kieli on hienoa. Lauseet ovat kauniita, pohjalaismurre komiaa ja sopivasti annosteltua. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että lukemisen aikana ei välttämättä koko ajan tunne nauttivansa, mutta kirjan päätyttyä huomaa, että teksti on jättänyt vahvan jäljen. Tämä kirja on sellainen.
Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!