Muoto, sisältö, havahtuminen

Pari vuotta sitten luin Petri Tammisen kirjan Se sano. Jo sitä lukiessani minulle tuli tunne, että nämä tekstit voisivat toimia lauluina. Niinpä otin yhteyttä Tammiseen ja kysyin lupaa saada säveltää joitakin noista teksteistä. Sain luvan, ja neljä laulua esitettiin vuosi sitten Naantalin kirjajuhlilla. Tamminen kertoi ensin tekstiensä synnystä, sitten minä (piano) ja Minka Peltonen (laulu) esitimme laulut. 

Tamminen kertoi, että joku muukin oli ottanut yhteyttä samassa asiassa, mutta ei käynyt selväksi, kuka. Nyt asia selvisi. Se joku oli oopperalaulaja Helena Juntunen, joka halusi laulaa Tammisen tekstejä. Hienoa, ajattelin. Olen seurannut Juntusen uraa melkein sen alusta asti, Turun sanomiinkin kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten jutun otsikolla ”Helena Juntusesta kuullaan vielä”. Silloin hän oli Bachin H-mollimessun solistina Turussa. Ja se ura on ollut komea. 

Tuo Juntusen hanke Tammisen tekstien laulamisesta ei valitettavasti toteutunut, koska säveltäjäksi aiottu Jaakko Kuusisto kuoli. Suuri harmi ja sääli, olisi todella ollut mielenkiintoista kuulla noita lauluja. 

Tämä on kerrottu Juntusen ja Tammisen eilen julkaistussa kirjassa Joskus liikaa, aina liian vähän. Se on erikoinen ja erityinen kirja. 

Lukijalle mielenkiintoisinta antia kirjassa on tietenkin Juntusen elämäntarina, sillä elämäkerrasta tässä on kyse. Mutta Tamminen ei ole tavallinen kirjoittaja. Ei ollenkaan, hän on vuosikymmenet hionut omanlaistaan tyyliä, eikä tämä kirja hyppää siitä ulos piiruakaan. 

Aika pitkään tuo häiritsi lukemistani. Kirjan muoto tunki sisällön edelle: äärimmilleen pelkistetyt lauseet imivät huomion itseensä, kirja tuntui olevan enemmän Tammista kuin Juntusta. Mutta kohta siihen tottui. Eihän ole olemassa mitään yhtä ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa ihmisen elämästä, meidät on vain totutettu tietynlaiseen. Josta tämä kirja poikkeaa melkoisesti. 

Kun tuohon tottumiseen havahtui, myös Juntunen tuli esiin. Ja esiin tulivat myös huikean kirkkaat lauseet. Ja vaikka kirja ei kerro kaikesta, se silti kertoo yhtä paljon tai enemmänkin kuin tavalliset elämäkerrat. Aforistiset kuvailut tiivistävät pieniä ja isoja hetkiä Juntusen matkan varrelta, ja niissä näkyy avoin ja erityisen elämän elänyt ihminen. 

Tähän voisi siteerata kirjasta minkä kohdan tahansa. Otetaan alusta. Näin meitä lukijoita evästetään:

”Korkeakulttuuri, sellainen sana tosiaan on.

Sana kuin muuri, olo kuin sumua.

Siispä neuvoni jokaiselle

korkeakulttuurin korkeutta kammoksuvalle:

Katso lähemmäksi.

Kaukaa näkee vain kultaukset ja sametin, yläpilven.

Katso tarkasti, huomaa hikiläikät ja verisuonet,

repsottavat irtoripset.

Älä katsele vain Wienin filharmonikkoja,

katso niitä Wienin filharmonikkojen soittajia,

jotka riisuvat estonsa ja paljastavat orgasmi-ilmeensä.

Huomaa nautinto ja voima,

keskittyminen vailla poseerausta.”

Hieno kirja. 

Helena Juntunen & Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän. Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita

Otava