Venäjä on otsikoissa. Se lienee yksi niistä syistä miksi sota alkoi, sotimalla pääsee otsikoihin ja siis historiaan. Sota ei kuitenkaan ollut syynä siihen että otin tämän kirjan luettavaksi. Syynä oli Nobel-maininta kirjan kannessa.
Ilahduin kun aloitin lukemisen: tässä ei ole tavallista kieltä. Sellainen ilahduttaa aina. Mutta ilo oli lyhytaikainen, kun tajusin, että erikoinen ilmaisu johtui siitä, että teksti on puhetta, koko kirja perustuu haastatteluihin, jotka on litteroitu melko suoraan.
Erilaiset neuvostoajan kokeneet ihmiset kertovat siitä, millaista oli elää Neuvostoliitossa, ja näistä kertomuksista selviää paljon sitä, miten itänaapurimme ajattelutapa ja kulttuuri poikkeaa meikäläisestä. Paljon se poikkeaa. Osa haastatelluista on akateemisia, osa maaseudun väkeä. Kirjailija on syntynyt Ukrainassa mutta asuu Valko-Venäjällä.
Köyhyys on kaikkialla. Ja salaliitot. Kirjallisuus ja oman maan kulttuuriperintö on tärkeää.
Rauhan aikanakin sotaan valmistautuminen on läsnä. ”Meidän mielenlaatumme oli sotainen. - - Muistan miten minua hymyilytti, kun joku opettaja kertoi koulussa, että Ruotsissa, niin kai se oli, sotalelut oli kielletty. Miten sitten kasvatettaisiin mies? Maanpuolustaja? - - Mistä syystä ikinä kokoonnuimmekin, viiden minuutin kuluttua muistimme sodan. Lauloimme sotilaslauluja. Onko jossain muualla samanlaisia ihmisiä kuin me?”
Julkiset puheenaiheet ovat rajattuja, joten puhuminen tapahtuu keittiöissä. ”Me elettiin keittiössä… koko maa eli keittiöissä… Istumme jonkun luona, juomme viiniä, kuuntelemme lauluja, juttelemme runoista. Säilykepurkki on avattu, mustaa leipää leikattu.”
”Siinä elämässä kaikki oli yksinkertaista: samat kengät kaikkina vuodenaikoina, sama pusakka, samat housut. Meitä kasvatettiin kuin nuoria sotureita muinaisessa Spartassa: jos isänmaa käski, istuimme siilin päälle. - - Meidän tarha vietiin pioneerisankari Marat Kaziejn muistomerkille. ’Tässä, lapset’, sanoi lastentarhanopettaja, ’on nuori sankari, joka räjäytti itsensä kranaatilla ja surmasi samalla useita fasisteja. Sitten kun te kasvatte, teistä on tultava samanlaisia.’ Siis olisi myös räjäytettävä itsensä kranaatilla?”
”Tunnen olevani unohdettu näyttelyesine museon varastossa. Pölyinen ruukunsirpale. Meillä oli suuri imperiumi: mereltä merelle, napaseudulta subtropiikkiin. Missä se on? Kukistettu ilman pommia… ilman Hiroshimaa… Sen voitti Hänen Majesteettinsa Makkara! Hyvä suuhunpantava voitti! Mercedes-Benz. Sen enempää ei ihminen kaipaa, älkää tarjotko hänelle yhtään enempää. Muuta ei tarvita. Vain leipää ja sirkushuveja!”
”Koulussa meidät opetettiin rakastamaan ihmistä jolla on ase… Synnyinmaan puolustajaa!”
”Minä olin ehdottoman neuvostolainen: on häpeällistä rakastaa rahaa, on rakastettava unelmaa.”
Afganistanissa sotinut mies kertoo: ”Ihmiset olivat vihaisia, koska ei ollut ruokaa eikä tavaroita. Kukaan ei ymmärtänyt mitään. Meidän rykmentissä lentokoneet eivät lentäneet - ei ollut polttoainetta. Miehistöt kököttivät maassa, läiskivät korttia ja kittasivat votkaa.”
”Lyhyesti sanoen muistelemme neuvostoaikaa. Ymmärrättekö? Ja ne keskustelut päättyvät aina näin: ’Tänä päivänä rehottaa mielivalta. Tarvitaan Stalinia.’ Vaikka meillä onkin, uskokaa pois, kaikki hyvin.”
Ja niin edelleen. Vaikka kirjan haastattelut on tehty vuosien 1991 ja 2012 välillä, teos on erittäin ajankohtainen valottaessaan venäläistä maailmankuvaa.
Minulle kirja oli liiankin ajankohtainen, jätin sen kesken, tai ainakin harpoin reilusti. Kun ensin lukee uutiset, ei päälle enää jaksa tällaista. Mutta tämä kirja kestää hyvin kaikki harppomiset ja kesken jättämiset. Avartava teos.
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia.
Suom. Vappu Orlov
Tammi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!