Jos Wilhelmiina Palosen esikoisromaani 206 pientä osaa tuntui haastavalta, tämä toinen kirja on aivan toista maata.
Suolavedet etenee täysin kronologisesti, takaumin toki, eikä kerronnassa ole juurikaan aukkoja. Lauseet ovat lyhyitä. Kieli on raikasta ja täsmällistä: ei sanota, että on aamu, vaan että ”on vielä pimeää”. Se on komeaa. Tapahtuma-aika kerrotaan Tsernobylin kautta. Vertaukset ovat tyylikkäitä: ”Poika vilkuili minua värittömien kulmiensa alta tyytymättömänä, niin kuin katsotaan taivasta ennen kuin alkaa sataa.” Dialogi voi olla esimerkiksi tällainen: ”Sitä samaa, sitä samaa, minä huikkaan.”
Erityisesti tykkään rajauksesta, pieneen keskittymisestä. Jo Igor Stravinski sanoi aikoinaan, että taiteen tekemisessä tärkeintä on tiukka rajaaminen.
Kikki muuttaa ulkosaariston saarelle päiväkodin johtajaksi. Hän tapaa yhteysaluksella miehen. Saaren ankarat olot koettelevat, mutta Kikki kestää. Imu syntyy helposti. Miksi Kikki menee saareen, pakeneeko hän jotain? Mitä Kikkille saaressa tapahtuu?
Kehyksenä on vuoden kulku ulkosaaristossa, juonena riuhtoilevat ja säntäilevät ihmiset ja ihmissuhteet.
On monenlaisia epätäydellisiä ihmisiä ja heidän välisiään suhteita. Ja mikä ilahduttavinta, epätäydellisyys on vain elämää, eikä traumoista tai terapioista puhuta sanaakaan - niin kuin nykyään kirjallisuudessa liian usein tapahtuu.
Ei traumoja, ei oman navan ympärillä pyörimistä. Ei toista maailmansotaa, ei dekkaria. Toisinaan sitä niin ilahtuu kaikesta negatiivisesta.
Wilhelmiina Palonen: Suolavedet
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!