Norjalainen Vigdis Hjorth oli minulle täysin tuntematon nimi. Olipa siis kiva, että Storytel ystävällisesti vinkkasi minulle hänen kirjansa nimeltään Toisto.
Kirjan alussa kuusikymppinen nainen on mökillä koiransa kanssa. Hän siirtyy muistelemaan kuusitoistavuotiasta itseään. Nuorta, joka aikuisuuden kynnyksellä haluaa palavasti tutustua alkoholiin ja vastakkaiseen sukupuoleen. Äiti vahtii tyttöä tiukasti, poissaoleva isä on jossain taustalla.
Sitten tapahtuu, ja kaikki kulminoituu yhteen marraskuiseen yöhön vuonna 1975.
Teksti kulkee erinomaisen komeana, myös Katriina Huttusen suomennos. Niin kuin kirjan nimi lupaa, toistoa on paljon, kaikilla tasoilla, ja sehän se toimii loistavasti. Kirjan avainlause ”toisto on olemassaolon vakavuutta” on hienosti monitulkintainen.
Hyvä taideteos on sellainen, jossa on tarkka fokus. Tässä jos missä sellainen on. Koko tarina kiertyy yhden illan ja yhden tapahtuman ympärille, ihan kaikki liittyy siihen ja vain siihen.
Vasta lopussa huomasin, että tämähän on varmaan autofiktiota, totta siis. Ja traumakirjallisuutta. Joista kummastakaan en pidä. Mutta näköjään on olemassa oikein hyvääkin trauma-autofiktiota. Tällaista.
Kirjan alussa suomalainen lukija on hiukan hämillään. Miten niin orkesterikonsertissa valitaan itse paikka? Miksi päällysvaatteet otetaan saliin? Nämä ovat niitä kulttuurisia eroja.
Vigdis Hjorth: Toisto
Suom. Katriina Huttunen
S&S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!